keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Pieni keltainen takki



Topi on aina ollut takin käyttäjiä. Tai eihän tuo poika siihen voi kovinkaan vaikuttaa, mutta silti. Rattaissa esimerkiksi on äärettömän helppoa, kun ei tarvitse istua jämäkässä haalarissa.


Ratastakki, hienostelutakki... Nuo sanat aiheuttavat paheksuntaa monien keskuudessa. Miksi hankkia vaatteita, joita ei voi sotkea? Miksi hankkia niitä vain siksi, että  _lapsi_  näyttäisi hyvältä?


Oletuksia.. En aio puolustella valintaamme tämän asian suhteen, koska tiedän itse mitä haluan hankkia ja minkä koen tarpeelliseksi. Aion silti kertoa MUUTAMAN hyödyllisen syyn takin käyttämiselle pienellä lapsella.


Viime kesänä Topi oli muutaman kuukauden päälle puolivuotias ja jo tuolloin henkarista roikkui tuulitakki. Se oli kylläkin joku alle 10 euroa maksanut henkkamaukan perus vaate, mutta erittäin hyödyllinen sellainen! Kesät ovat toki lämpimiä, mutta joskus tulee niitä sateisia, tuulisia tai viileitäkin päiviä. Näinä hetkinä on hyvä olla sellainen kevyt sekä helppo hätävara, joka vetäistä päälle. Takissa mukavinta on, että sen saa yhtä helposti pois sään muuttuessa ja kaikenlisäksi se näyttää aika hyvälle. Ainakin omasta mielestäni.


Topi noin vuosi sitten vappuna.



Koettiin tosiaan viime keväänä/kesänä tuo takki niin hyödylliseksi, että päätin hankkia tänä vuonna myös jonkun. Halvat versiot kävivät mielessä, mutta lykkäsin ajatusta, koska oikeaa ei osunut kohdalle. Eikä tosiaan vielä ole ollut tarvettakaan kevyemmille vaatteille.


Tänään kuitenkin lähdettiin hakemaan Topille uusia hansikkaita kaupasta ja suunnattiin valitettavasti kauppakeskukseen. Sinne meno on aina varma laihdutuskuuri lompakolle. Löydettiin aika pian se, jota oltiinkin hakemassa ja tähän päälle vielä ehkä maaaaailman suloisin pieni lätsä. "Pakkohan" sekin oli sitten ostaa.


Marketista paksut sormikkaat kokeiluun. (Kivat koirankarvat heti...)

Name It


Lindexin alerekiltä vielä hamstrasin perus t-paidan parilla eurolla kesäksi.



Ohimennen käväistään myös eräässä liikkeessä katsomassa vielä fleece-lapasia. Kyseinen kauppa myy kivoja merkkejä, kuten Villervallaa, Moloa.. ja näköjään nykyään myös Mini Rodinia! Silmät nauliutuivat melkein heti takaseinustalla roikkuvaan keltaiseen aivan täydelliseen tuulitakkiin. Miksi nämä hankinnat ovat aina rakkautta ensi silmäyksellä -tyylisiä? En koskaan uhraa ajatustakaan jollekin ja sitten kuitenkin löydän sen..


Alkuun en tunnistanut, että mikä merkki oli kyseessä. Lähemmin tarkasteltuani vilkaisin alakulmassa olevaa pandan kuvaa ja tajusin heti, että pitelin käsissäni Mini Rodinia. Hieman kauhistutti vilkaista hintalappua, mutta eipä se nyt NIIN päätä huimaava ollut. Jätin ajatuksen taustalle muhimaan ja tunnin päästä palasin sitten ostamaan takin.





En kyseistä merkkiä kamalasti tunne. Siitä on kova haloo monessa paikassa ja meillekin on muutama kirppareilta eksynyt. Ihan jees, mutta moni kuosi ei nappaa. En ole siis erityisen koukuttunut. Kivan värikkäitä Mini Rodinin vaatteet kyllä ovat! Pojillekin löytyy kaikkea kivaa kirkasta, kuten tämä takki!






Rehellisesti siis myönnän, etten ostanut takkia merkin takia. Ostin sen pinnallisesti vain ulkonäöllisistä syistä eli värin vuoksi. Pojille vain tehdään IHAN LIIAN VÄHÄN värikkäitä vaatteita. Ihan merkistä riippumatta olisin tämän kantanut silti kotiin. On se vaan niin mahtava! Kooksi muuten otin 92/98, että varmasti mahtuu koko kesän ajaksi ja muutenkin pienempi koko oli jotenkin todella nafti jo.






Vaikka takki tuleekin hienostelukäyttöön, niin sillä on silti lupa likaantua. Se päällä saa syödä, leikkiä ja touhuta. Jos vaate sotkeentuu, niin sitten siinä käy niin. Tottakai toivon, että ei tulisi pysyviä tahroja ja saisin takin joskus myytyä eteenpäin. En kuitenkaan koskaan ostaisi yhtäkään vaatekappaletta vain kaapin koristeeksi tai huutaisi lapselle niin pienestä asiasta, kun rinnuksille pudonnut ruoka. Lapset ovat terveitä, kun ne leikkivät ja tahrat kuuluvat elämään.





Tämä kyseinen takki on siitä hyvä, että hylkii hieman myös vettä ja on tuulenpitävä. Samoja ominaisuuksia ei silloin ollut siinä "halppis"takissa. En tiedä laitoinko rahaa roskaan, mutta sen näkee sitten. Itselleni jäi ainakin todella hyvä mieli tästä löydöstä.


Tarkoitus toki oli ostaa joku Adidaksen takki, koska rakastan kyseistä merkkiä. Joka paikka tarjosi kuitenkin vain isoja kokoja tai sitten verryttelyasuja, joita en halua. Olen silti lopulta enemmän kuin tyytyväinen tuohon keltaiseen ihanuuten, joten antaa ehkä olla. Toki olisi vielä jees löytää niihin uusiin Adidaksen lenkkareihin sopiva keväinen hattu, jonka voisi yhdistää kivaksi asukokonaisuudeksi takin sekä kenkien ohelle.


Loppuun pikaisesti räpsittyjä sovituskuvia:








Pakko vielä sanoa, että rakastan lastenvaatteita <3  Hullua? Muita samanlaisia?




Ps. Takin sävy näyttää kuvissa hieman kultaisemmalta, mitä se on luonnossa.



Pakko avautuminen



Anteeksi jo etukäteen. On pakottava tarve päästä avautumaan ja sanomaan sanottavansa. On kova halu purkaa ajatuksensa paperille, joten annan vain palaa. Jos et pidä negatiivisistä postauksista niin hus pois äkkiä tältä sivulta!

Joskus elämässä nimittäin tulee kolhuja, sattuu hankalia asioita ja joskus sitä vain väsyttää tavallinen arki. Silloin sitä kaipaa toista ihmistä kuuntelemaan. Jokainen kaipaa välillä halauksia, lämpimiä sanoja ja sitä, että joku jaksaa hetken välittää. Olen jotenkin ajatellut, että onpas kivaa, kun on ihmisiä ympärillä ja voi puhua asioistaan. Sitä ei tarvitse avautua jokaisesta yksityiskohdasta isolle yleisölle netissä, vaan ennemmin jakaa ajatuksiaan kahdestaan jonkun kanssa.

Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin tajuamaan, että melkein aina elämä menee niin, että joutuu itse ottamaan yhteyttä ja kertomaan. Jos on suruja tai iloja, sitä pitää aina itse avata keskustelu ja kertoa niistä. Aika iso askel otettavaksi enkä ole edes tajunnut kysyä, että kiinnostaako ihmisiä? Jaksavatko he kuunnella juttujani oikeasti? Jotenkin vain näin olettaa, koska yleensä ystävät keskustelevat toisilleen.

Itse jaksan olla aktiivinen niiden ihmisten kanssa, joista välitän. Puhun, kyselen kuulumisia, kuuntelen ja olen läsnä tarvittaessa. Vieraampien kanssa otan varovaisemmin, jos en tunne ihmistä. Sitä ei tiedä mitä toinen edes haluaa. Mietinkin todella usein, että olenkohan liian innokas yleisesti? Voiko välittää liikaa? Onko se pelottavaa?

En tiedä. Tai sitten vain kuvittelen liikoja kaikesta. Tässä miettiessäni kuluneita viikkoja ja kuukausia, nousee huulille kysymys; kuinka moni on kysynyt minulta mitä kuuluu? Kuinka usein ihmiset ylipäänsä kyselevät toisensa kuulumisia?

Tunnen oloni tyhmäksi ja häiriköksi. Olen epävarma tyttö. En uskalla aina kertoa vaikeita asioita. Arvon jo tämän postauksenkin kanssa, että viitsinkö tämän julkaista? Niin paljon tulee edelleen ilkeitä kommentteja ja niin ison palan otti se kuukauden takainen netissä lyttääminen. En oikein tiedä enää, että mitä tehdä. Haluan nimittäin puhua täällä vaikeista asioista ja haluan avautua ystävilleni, muttan en pääse siitä pelosta eroon, että olisin rasittava. Pelkään, että kaikki menee pieleen. En pääse eroon kauhukuvasta, jossa saan jälleen kourallisen paskoja kommentteja blogiini. Ja rehellisenä ihmisenä myönnän tämän kaiken teille mielummin suoraan, kun piilottelisin sitä hymyn takana. Olen avoin ja puhun aiheesta nyt aitojen tunteiden kautta.

Palatakseni tuohon ystävä asiaan.. Tänään on ehkä jotenkin huono ilta ja olen liian väsynyt, mutta olen turhautunut ja surullinen. Mitä vaikeaa on yksinkertaisissa sanoissa.. "Mitä kuuluu?" Vaadinko liikaa, kun kaipaan niitä juuri tänään?


Jos ihmiset olisivat kysyneet, olisin kertonut iloisia sekä surullisia asioita. Olisin kertonut Topin uusista taidoista, omista innostuksista ja suunnitelmista. Olisin kertonut lähestyvästä keväästä, makeanhimon voittamisesta ja siitä, että minusta tuli kummi.


Olisin myös kertonut niistä kurjista asioista, jotka ovat osuneet kohdalleni. Niistä jutuista, jotka syövät jaksamistani ja energiaani.

Olen nimittäin tosi uupunut ja se johtunee omasta terveydestä. Verenpaine on korkealla ja kilpirauhasarvoissakin taitaa olla vikaa. Arvot asettuvat normaalin sisälle, mutta ovat niin rajoilla, että aiheuttavat paljon ikäviä oireita. Ja lääkärit eivät tee mitään, koska "viitearvot". Liikaa rajojen tuijotusta mielestäni ja ennemmin pitäisi ottaa huomioon ihmisen oma kunto sekä oireet.

Miehen tilanne on myös epäselvä edelleen. Lähetettä saatiin eteenpäin ja positiivisin mielin sitä ollaan odoteltu, että saataisin vihdoin selvyyksiä. Hänellä on vielä kipuja, joka tekee odottelusta aika kurjaa. Seuraavaksi pamahtaakin paperi postiluukusta, jossa kerrotaan ajan olevan kolmen kuukauden päästä. Tajuaakohan kukaan, kuinka turhauttavaa on katsoa toisen kipuja ja elää tiedottomuudessa vielä monta kuukautta?! Rankkaa, kun ei voi itse tehdä yhtään mitään.

Tämän kaiken päälle saatiin vihdoin lähete lapsettomuushoitoihin. Keräsin rohkeutta ja päätin valmistautua koetukseen. Pelottaa ihan kamalasti lähteä tuohon touhuun, mutta sain tarpeeksi voimia revittyä jostakin ja pyysin sitä lähetettä. Aikanaan asiasta kysyessäni sain kuulla, että lähete voidaan kirjoittaa vuoden yrittämisen jälkeen. Varasin siis koko toivoni tuohon "lupaukseen". Postilaatikko sitten kolahti taas ja toi mukanaan kirjeen, jossa evättiin pääsy hoitoihin. "Emme näe tarvetta." Nuo sanat luettuani teki mieli pudota maahan ja itkeä. En kuitenkaan saanut kyyneliä silmistäni, koska olo oli turta. Fiilis oli samantapainen, kun joku olisi juuri lyönyt kovaa kasvoihin.

En tiedä mitä tässä pitäisi nyt ajatella. Mihinkään ei saa apua, joka paikassa vaan tyrmätään tai laitetaan odottamaan. Tulee jotenkin riittämätön ja turha olo.

Alan kääntymään sen puoleen, että ehkä meille ei sitten tule lisää lapsia. Jaksoin pitää pientä kipinää asian suhteen hengissä, mutta nyt on kyllä lasi aivan tyhjä. Tunnen surua, vihaa ja epätoivoa, mutta samalla taas en tunne mitään. Näen silmissäni, kuinka haaveet valuvat käsistäni ja lentävät jonnekin kauas avaruuteen.

Oliko tämä nyt tässä? Onko tämän suhteen enää toivoa? En tiedä kestääkö mielenterveys jatkaa yrittämistä enää.

Ehkä kaikki olisi helpompaa, jos olisi oikeanlaista tukea asian suhteen. Ehkä olisi toivoa, jos oikeasti otettaisiin tosissaan..

Koen oloni aika epäonnistuneeksi naisena. En onnistunut synnyttämään ekaa lastani enkä imettämään. Eikä kroppani saa nyt aikaiseksi raskautua. Joskus tunnen itseni niin huonoksi, vaikka ehkä sitä ei pitäisi. Väsymyksen ja kaiken muun päälle tämä oli vain liikaa.

Olisi siis paljon asioita, joista olisin kertonut enkä vain pyörittänyt niitä pääni sisällä. En vain uskalla enää olla tyrkky ja tunkea ajatuksiani toisten kannettavaksi. Toivoisin, että ihmisiä aidosti kiinnostaisi ja he edes joskus kysyisivät.

Purkasin tämän kaiken nyt tänne. Tuntuu vain, että räjähdän, jos en saa asioita pihalle. Kirjoitan nämä siis tähän postaukseen ja helpotan painetta. Tavallaan koen surua siitä, koska olisin monet näistä jakanut mieluummin jonkun ihmisen kanssa yhdessä. Nyt ne ovat vain yhden bloggaajan sanoja ruudulla. Sanoja, joihin on helppo takertua ja pilkata.

Kellään koskaan samantapaisia fiiliksiä?

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Vauvantuoksua Forssassa!



Tänään koko perhe ampaisi ylös todella aikaisin ja ilmassa tuoksui jännitys. Syötiin, puettiin ja suunnattiin suoraan bussille. Jouduttiin Topikin herättämään 3 tuntia aikaisemmin kuin normaalisti. Kaverilla oli hieman hidas sytytys eikä millään meinannut nousta sängystä seitsemältä. Onneksi kuitenkin lopulta herätessään oli ihan iloinen oma itsensä.


Meillä oli siis tänään mukava päivä tiedossa, koska käänsimme nokkamme kohti Forssaa. Siellä asuu eräs ystäväni, jonka kanssa tutustuttiin jo raskausaikana NETISSÄ. Kuuluttiin samaan vauvaryhmään ja pian poikien syntymän jälkeen alettiin aktiivisesti puhumaan melkein joka päivä sekä yö. Jaettiin ärsytykset, ilot, surut ja ihan hölmötkin jutut.


Alettiin myös samoihin aikoihin kuumeilemaan toisesta vauvasta ja niinhän siinä sitten kävi, että ystäväni raskautui nopeasti ja pääsin lievittämään omaa vauvakuumettani hänen kauttaan, JOS niin voi sanoa kuulostamatta karulta. Jossakin vaiheessa sain erityisen tehtävän ja kaverini pyysi minua syntyvän tytön sylikummiksi. Olin tiedättekö ihan kamalan otettu tästä kunniasta!





Sitä tehtävää suorittamaan me siis tänään lähdimme hymyssä suin. Topi moikkaamaan omaa samanikäistä ystäväänsä, minä sylikummin pestiin ja mieheni toiseksi kummiksi.


Matka sujui hyvin, vaikka jostain syystä sitä kammoksuinkin etukäteen. Helsinkiin matkattiin puolisen tuntia ja siellä vaihdoimme toiseen bussiin, jolla meni pari tuntia itse Forssaan. Topi oli rauhallinen koko matkan, joka ei sinänsä ole yllätys. Saatiin poika myös nukahtamaan tokaan bussiin, joten voiko matka helpommin oikeasti mennä?






Itse ristiäiset menivät nopeasti ohi. Niinhän siinä AINA käy, kun on kivaa... Jännitin alkuun ihan liikaa vauvan sylittelyä, koska en ollut muistanut ollenkaan kuinka pieniä nuo oikeasti ovat. Pikkuhiljaa vanhat otteet löytyivät ja kaikki tuntui luonnolliselta.






Tyttö sai kasteessa nimen Roosa Inkeri; aivan täydellinen pienelle prinsessalle. Oli jotenkin todella luonnollista olla sylikummina, kun nyt oli omakohtaistakin kokemusta vauvoista. Tyttöä meinasi alkaa itkettämään alussa, mutta pienellä heijaamisella ja hyssyttelyllä saatiin uni tulemaan. En siis joutunut pitelemään rimpuilevaa ja äänekästä vauvaa, vaan pääsin todella helpolla. Meillä oli Topin kummi mukana "vahtimassa" poikaa sen aikaa, kun me Samun kanssa seistiin edessä. Ja Topihan istui koko ajan hiljaa ja kiltisti paikallaan. Olen niin hemmetin ylpeä tuosta lapsesta!










Ruoka oli hyvää ja mielestäni sitä oli riittävästi. Jopa lapset oli huomioitu hienosti tarjoilun suhteen ja Topille oli tehty ihan omia pullia, joissa ei ollut maitoa.









Mitä itse Topiin tulee... Poika leikki paljon muiden lasten kanssa, söi sotkematta kiltisti eikä itkenyt kertaakaan koko päivän aikana. Onpa helpottavaa, että pystyy itse keskittymään omiin velvollisuuksiin ja poika viihtyy silti loistavasti.


Juhlavaatteina Topilla oli Lindexin kauluspaita ja samasta liikkeestä rusetti, housut KappAhlista ja kengät olivat Puman sisätossut.










Alkuun Topi näytti kuitenkin vähän nyrpeältä, kun äiti pyörikin vauvan kanssa koko ajan. Pientä mustasukkaisuutta siis ilmassa, joka ilmeni kateellisena tuijotuksena. Kuitenkin fiksuna tyyppinä poika käänsi sen nopeasti pois ja alkoi myös kiinnostumaan vauvasta. Alkuun Topi hiipi ihan hiljaa kopan lähelle ja katseli pitkän tovin nukkuvaa tyttöä ihmetellen.

Kamalasti pienet varpaat ja kädet kiinnostivat. Nenäkin oli mielenkiintoinen ja ne pienet äännähdykset. Varovaisesti yhdessä tutustuttiin vauvaan; kerroin mikä se on ja miten sitä käsitellään. Hymyillen Topi kosketteli noita pikkuruisia varpaita ja silitti hellästi poskesta. Meinasi sydän haljeta, kun poika käyttäytyi ihan liian suloisesti!







Kaikki hyvä loppuu aikanaan.. (..vaan rakkaus ei milloinkaan, kuten mummilla on tapana sanoa!) Meitä tultiin hakemaan autolla kotiinpäin ja oli kurja sanoa heipat kaikille. Päätin, että tehdään mahdollisimman pian pieni reissu Topin kanssa Forssaan ihan koko viikonlopuksi, koska bussimatkustaminen on niin helppoa ja suhteellisen halpaakin.


Ihan täydellinen päivä huipentui helppoon automatkaan. Topi nukahti hetkeksi ja itselläkin oli vaikeuksia pysyä hereillä. Kotona sitten syötiin, käytiin kylvyssä ja nukahdettiin itse kukin. Topi sänkyynsä ja äiti sohvalle. Rankka päivä?


Nyt toivotan mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, toivottavasti se on aurinkoinen <3




perjantai 21. maaliskuuta 2014

Sohvaperunasta himoshoppaajaksi


Tiedättekö, kun on hoppu. Mukamas kovakin kiire. Tosiasia on, että ei ole mitään tekemistä, mutta kuitenkin on jotakin. Sekavaa?


Meillä on talviloma miehen kanssa. Ollaan vietetty aikaa tiiviimmin yhdessä ja tehty Topin kanssa juttuja. Tuntuu niiiiin väsyneeltä iltaisin, kun istahdan koneelle, että oksat pois... Ei meinaa järki leikata ja aivot ovat asettuneet lomamoodiin.


Tähän väliin paljastan pienen asian itsestäni. VIHAAN pakkokirjoittamista. Inhoan sitä, että annetaan aihe ja alan kirjoittamaan. Se on jotenkin... yyh. Kamalaa. Tuntuu teennäiseltä ja hankalalta. Sitä joutuu pysähtelemään, pohtimaan ja ajattelemaan liikaa.

Olen kirjoittajana oikeasti spontaani. En koskaan mieti etukäteen, että mitä seuraavaksi raapustaisin, vaan se hehkulamppu syttyy pääni päällä aina yllättäen. Siinä vaiheessa sanat vain tulvivat päähäni ja nappaan kännykän käteeni alustavaa tekstiä varten. Koneella korjaan lukuisat kirjoitusvirheet ja jäsentelen tekstin. Tällä tekniikalla edetessä tulee toki joskus pelättyä ideoiden loppumista, mutta kerta toisensa jälkeen ne ajatukset vain löytävät aivoni ja huutavat päästä julkisuuteen.



Olin teitä varten miettinyt, että kirjoittaisin Topista jotakin. Näinhän siinä kävi, että asian liika miettiminen pisti pään lukkoon ja tekstiä ei synny. Sori, odotan siis vielä inspistä ja vannon sen kyllä jossakin vaiheessa löytyvän.


Yleensä on tapana, että hyvät asiat tulevat tosiaankin spontaanisti. Tästä esimerkkinä voisi käyttää tätä päivää. Olimme nimittäin laiskalla päällä jo aamusta alkaen ja tarkoitus oli ainoastaan.. löhöillä. Toinen meistä sai iltapäivästä kuitenkin ahaa elämyksen, että sunnuntain ristiäisiin pitäisi ilmeisesti se lahjakin käydä hakemassa. Päätettiin pakata tavarat mukaan ja lähteä käymään pikaisesti ostoksilla.




Ihan niin pienestä reissusta ei ollutkaan lopulta kyse. Kyseisessä kauppakeskuksessa sattui olemaan "Sembalot" eli erittäin paljon alennuksia ja tarjouksia talo täynnä. Eihän sitä malttanut enää olla kiertelemättä kauppoja. Lupasin, että ollaan ostoslakossa kuun loppuun asti. Noh, ei vissiin sitten olla enää. Hups.


Topi oli koko reissun ihan elementissään. Puhui ihan uskomattoman paljon ja osasi toinen toistaan vaikeampia sanoja. Tuntui myös, että kaverilla alkaa olemaan jäätävän hyvä tilannetaju. Monessa kaupassa maksamisen jälkeen Topi huuteli "kiitti, kiitti" myyjille ja se oli heidän mielestään jokseenkin suloista. Tämän jälkeen sateli hymyjä ja lopuksi piti tottakai vilkuttaa sekä huudella "heido". Poju päätti siis oppia sanomaan "heido",  koska YKSI ihminen sattui niin hänelle sanomaan. Kaikkea nuo lapset poimivatkin!





Meillä tarttui pienoinen "muotimokakin" matkaan mukaan. Tiedän, että olen tosi pinnallinen varmasti jonkun mielestä tämän asian takia, mutta voivoi. Tuli laitettua Topille "vähän" hassut sukkahousut jalkaan, koska tarkoitus ei ollut jäädä kauppoihin tai riisua ulkovaatteita ollenkaan. Jopa miestä hävetti ne housut, joten käytiin Popilta hakemassa uudet jalkaan. Tarkoitus oli MUUTENKIN ostaa isompia sukkiksia, koska sain juuri myydyksi pois edellisen koon pieneksi jääneet. En aio laittaa tähän todistusaineistoa niistä housuista, otan vastaan haukut pinnallisuudesta, jos niitä satelee ja teen sen naureskelleen. Omat rahani, omat mieltymykseni. Ja hei... tiedän kyllä, että maailmassa on vakavampiakin asioita.


Huom. Haalari on siis oikeastikin shortsimallinen eikä vain lyhyt.

Huom. Bodyn hihat ovat liian lyhyet ja se jää kyllä pois käytöstä. 



Topi sai hetken leikkiä muiden lasten kanssa ja pisti menemään rohkeana. Ajateltiin, että on kiva samalla antaa toisen touhuta ikäistensä kanssa, kun kerran siihen on mahdollisuus. Kovin kauaksi aikaa ei viitsitty siihen jäädä, koska oltiin kuitenkin aika myöhään liikenteessä ja se lahja poltti mielessä ärsyttävästi. Hankala miettiä, että mitä sylikummina oikein haluaa hankkia. Tavallaan kummilusikka olisi jees, mutta sitten taas vähän laimea tässä tapauksessa. Lopulta ostin nipun vaatteita ja pienen paketin kultaliikkeestä. Lahja siis sisältää käytännöllistä sekä säilyvää. Tehtävä suoritettu.





Tiesin kuitenkin, että tehtävälistalta oli periaatteessa ruksittu vasta yksi kohta yli. Olen jo pitkään tuskaillut sen asian kanssa, etten ehkä haluakaan kuivina päivinä pitää Topilla ulkona kumisaappaita. Kevät saapuu pikkuhiljaa ja meidänkin on ne lenkkarit kuitenkin hankittava. Olisihan se typerää aurinkoisena päivänä lompsutella puistossa saappaat jalassa, eikö?


Tiesin tarkalleen, että en halua ostaa Topille mitään epäkäytännöllisiä kenkiä. Kyllähän sitä tulee kuolattua kaikenlaisia popoja, mutta nyt pidän kyllä järjen päässä. Tennarit olisivat esimerkiksi aivan ihanat, mutta mitäpä niistä turhaan maksamaan tavallaan ihan vain ulkonäön takia... Katsokaa, yritän oppia kovasti pois turhamaisuudesta! (Tämä siis henkilökohtainen mielipide omasta tilanteesta.)


Olin vakaasti päättänyt, että Topille tulee laatukengät tunnetulla merkillä. Huomioiden kuitenkin sen, että ne ovat oikeasti käytönnölliset ja hyvät jalkaan. (Mitäpä sitä merkilläkään tekee, jos laatu on paskaa?) En oikein ole tähän mennessä tykännyt Prismassa ja muissa marketeissa myydyistä kengistä, koska ne ovat kamalan jämäköitä ja raskaita. Kävelemään opettelevan on aika kurja kulkea sellaisissa.

Suunnattiin ensimmäisenä siis Stadiumiin ja ilmoitin mitä etsitään. Ei mennyt kauaa, kun käveltiin kaupasta ulos hymyillen. Luotan Adidakseen ja pidän kyseisen merkin tuotteista paljon. Kokemukseni juontavat juurensa siihen aikaan, kun itse vielä urheilin. Pidellessäni kenkiä kädessäni, tiesin heti löytäneeni ne oikeat. Jalkaa tukevat, tyylikkäät ja kevyet. Topi, joka on pitänyt kävelylakkoa viimeisen viikon verran, suostui jopa ottamaan askelia keskellä kauppaa nuo uudet popot jalassaan. Hintakin oli suhteellisen alhainen ja väri sopii hyvin pojan keväthaalariin. Tämäkin tehtävä siis suoritettu.





Stadiumissa oli PALJON kivoja alennuksia. Oli järkyttävän halpoja takkeja, naisille kenkiä ja sisävaatteita. Vähän kaihoisasti katselin rekkejä, mutta pysyin päätöksessä, etten haali mitään turhaa. Ostin ainoastaan pari paitaa itselleni, koska tässä laihduttamisessa on sellainen vika, että vaatteet jäävät isoiksi. Hintakin oli vain 5 euroa kappaleelta, joten ei tuntunut missään.



Ihania kesäpaitoja <3


Pari päivää sitten kaivoin kaapista omia kevätvarusteita ja totesin, ettei niitä ollut. Kengät lensivät roskikseen, koska olivat niin puhki, kaulaliinoja ei löytynyt, laukutkin kaikki olivat aika ränsistyneitä ja värimaailma niiden löytyneiden vaatteiden kanssa ei kohdannut sitten millään. Kukaan ei halua kulkea ulkona punaisessa takissa, liiloissa kengissä, pinkin kaulahuivin kanssa ja kädessään valkoinen laukku. Aika kamalan sekavaa.

Takinhan hankin vasta viime syksynä, joten uutta ei tarvitse metsästää. Yleensä pukeudun vain tummiin ja huomaamattomiin väreihin, koska en tykkää olla näkyvä. Nyt olen kuitenkin mennyt ostamaan PUNAISEN takin. Ahdistaa usein pistää se päälle, koska tiedän näkyväni joka paikkaan. Kuulostaako oudolta? Olen silti sinnikkäästi sitä nyt käyttänyt kirjavien asusteideni kanssa, koska muutakaan vaihtoehtoa ei oikein ole.


Olin saanut tänään niin paljon jo aikaiseksi, ettei ollut mitään ongelmaa lähteä etsimään uusia asusteitakin. Tarmokkaana aloin käymään kauppoja läpi ja aika nopeasti tuo into sitten hiipuikin. Marisin kännykällä ystävälleni, etten osaa ollenkaan ostaa vaatteita omaan käyttöön, koska Topille on sata kertaa kivempi etsiä kaikkea. Onneksi sain hyviä ehdotuksia ja mukana oli ripaus tuuria. Kaikki nimittäin löytyi, joita etsinkin.


Blingbling aurinkolasit ja kaulahuivi Lindexiltä. (Lasit tulivat OSTA 3 MAKSA 2 tarjouksessa ilmaiseksi)

Ihanan kompakti laukku myös Lindexiltä.

Dinskosta löysin sitten kengät halvalla... vain 8€ (OVH 40€)

Nämä myös samasta paikasta samaan hintaan ja samalla OVH:lla.

Lopuksi suuntasin Seppälään etsimään ristiäisiin mekkoa, jonka bongasin melkein heti. Seppälään voi luottaa mekkojen suhteen aina.


Homma hoidettu. Lista tyhjä. Kappas kummaa. Pitkään stressaanneet asiat selvisivät kerta heitolla. Kai sitä pitäisi vain luottaa eikä aina hermoilla turhasta. Lopulta voin myös sanoa, että oli pitkästä aikaa oikeasti aika hyvä päivä. Ei ollut aikaa ajatella mitään tai ahdistella. Sitä vaan meni ja keskittyi.


Tulipas tästä postauksesta pitkä. Anteeksi, en ollut ihan parhaimmillani ja ehkä olin vähän tylsäkin tänään. Lisäsin puhelinkuvia, selitin sekavia ja jaarittelin. Lohduttaudun sillä, että ainakin olin aito ja spontaani jälleen kerran. Ei sitä pidä aina kaunotekstiä suoltaa, eihän?








Käykö teillä muuten koskaan näin? Päivä muuttuu spontaanisti ja yllättäen? Löydättekö itseänne ikinä tilanteesta, jossa teidän ehkä vähiten piti olla? 

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Ajatuksia kropan ihanteista ja kuvia!



Tänään iski pitkästä aikaa innostus ottaa meidän perheestä kuvia. Lähinnä siis ihan itseään varten, että saa joskus albumiinkin täytettä. Mitä enemmän Topi kasvaa.. sitä vähemmän tulee kuvattua. Yhteiskuvia etenkin on surullisen vähän!








Alkuperäinen tarkoitus oli itsekkäästi ottaa kuvia omasta kropastani. Rehellisiä tarkkoja kuvia tästä tämän hetkisestä tilanteesta. Muistatteko A Beautiful Body -haasteen? Osallistuin siihen silloin aikanaan.


"MAMI GO GO:sta räjähdysmäisesti levinnyt ilmiö on saavuttanut myös tämän blogin. Kyseisen blogin kirjoittaja on haastanut ihmiset laittamaan itsestään kuvan ja pienen tarinan. Kuvan tulee olla aito ja rehellinen, tästä hetkestä otettu vartalokuva raskauden ja synnytyksen jäljiltä. Haaste on heitetty - ja otan sen vastaan."


Silloisen postauksen voi lukea linkistä  ( KLIK )  ja kurkkia vähän miltä silloin näytin. Ainakin astetta muhkeammalta omasta mielestäni.




Elokuu 2013




Olen aika paljon puhunut täällä blogin puolella tästä syömisestä, liikkumisesta ja laihduttamisesta. Tarkoitus on vihdoin päästä sellaisiin tuloksiin, että peilikuva miellyttää. Olen laittanut teille epämääräisiä kuvia itsestäni vaatteet päällä ja peilistä kuvattuna. Eihän niistä oikeasti näe tilannetta ja muhkuratkin jäävät sopivasti peittoon.


Keräsin siis rohkeuteni ja pyysin miestäni tänään nappaamaan kunnolliset kuvat. Kuvat, jotka kertovat sen oikean tilanteen. Koko illan pyörittelin peukaloitani, että olenko muka enää niin rohkea... uskallanko otokset julkaista?

Niin monet lukevat tätä blogia, katsovat kuvia... mahaani. Voi ahdistus! Paino on monelle naiselle se arka paikka. Se mistä ei haluta puhua.


Niin se on itsellenikin. En oikeasti ole pätkääkän itsevarma, vaikka nämä nyt tähän laitankin. Olen vain perus minä. Liian rehellinen. Kirjoitan siitä, mikä mieleeni juolahtaa, vaikka jännittäisinkin lopputulosta.


Maaliskuu 2014



Tässä siis mennään. Kroppa raskaudesta, imetyksestä ja vauva-arjesta muuttuneena. On tullut venyttyä, suurennuttua ja syötyä. Nyt on kova taistelu meneillään siitä, että pääsisin takaisin siihen samaan vanhaan jonakin päivänä.


Yhteiskunta on vain niin viallinen, että nykyään ihannoidaan ihan kummallisia arvoja. Nälkiintynyttä olemusta, suuria rintoja ja virheetöntä ihoa. Miten tällainen pieni tyttö raskausarpineen ja muhkuraisine muotoineen pärjää ajatuksiensa kanssa, kun paine on kova?


Sitä kuvittelee koko ajan, että pitää tavoitella jotakin kovin ihmeellistä ja se alkaa ahdistamaan todella. Mikään ei ole hyvä tai riittävä. Sitä pitää olla jotenkin taas samanlainen kuin ennen, vaikka oikeasti tiedostaakin, ettei paluuta vanhaan ole mitenkään. Kroppa muuttuu raskauden aikana pysyvästi ainakin jossakin asiassa.


Kesällä olin vielä suhteellisen sinut vartaloni kanssa. Kirjoitin omastakin mielestäni tosi fiksusti silloin:


"En tykkää kropastani. En tykkää löllyvästä kengurunnahkapussista mahan tilalla. En tykkää suuresta takapuolestani. En tykkää roikkuvista käsistäni. En tykkää numeroista vaa'an näytöllä. En tykkää pyöreistä kasvoistani. En tykkää pulleasta löllyvästä olemuksestani.

Mutta hyväksyn näistä jokaisen, koska ne ovat jälkiä upeasta matkasta, jonka olen kokenut tullakseni pienen ihmeellisen pojan äidiksi.

Olen aina ollut kapea ja urheilullinen. Nyt lihaksien tilalla on pehmeää kudosta, jota moni tässä maailmassa kammoaa ja välttelee.

En silti vihaa itseäni. Tiedän, että raskaus muuttaa kroppaa ja olin siihen valmis. Tiedän, että synnytyksestä on vasta yhdeksän kuukautta ja pienellä työllä saan varmasti tämänkin ruhon kapeammaksi. Ymmärrän myös, että joitakin asioita tulen kantamaan mukanani loppuelämän, mutta hyväksyn sen.

Minä olen äiti. Tämänhetkinen elämäni on kliseisesti sanottuna niin kaunista, että kyllä sinne yksi virtahepo mukaan mahtuu."




Nyt ajatukseni ovat muuttuneet. Tutkailen virheitäni, puristelen läskejäni ja mietin liikaa. Järki sanoo, että tämä on hyvä, mutta tunne huutaa juoksemaan kovempaa. 


En tiedä mistä tämä epävarmuus johtuu ja tunteeksi se on aika stressaava. Toisaaltaan on kyllä ihan tervettä haluta muutoksia. Eihän liikakilot koskaan hyvää tee ja niistä on ihan järkevää hankkiutua eroon. Se pitäisi vain osata tehdä terveen ajatusmaailman kautta.


Noh, tässä oli nyt joitakin ajatuksia painooni liittyen. Tarkoitus on jatkaa juoksemista, kiinteyttää ja taistella terveellisen ruokavalion puolesta.


Ehkä ne ylimääräiset 10 kiloa karsiutuvat tässä vielä pois. Toivon niin. 



Mitkä ovat teidän ajatuksenne nykymaailman ihanteista ja niiden aiheuttamasta paineesta?



Terkkuja Topilta! Lähiaikoina päästään lukemaan enemmän pojusta :)