maanantai 8. syyskuuta 2014

Aivosähkökäyrä


"Avuttomuus. Fiilis, jota tällä hetkellä tunnen, kun istun tässä odotustilassa kuunnellen tuota oman lapseni hysteerista huutoa. Kyyneleet yrittävät väkisin puskea läpi ja nieleskelen kovasti. Vihaan tätä."


Nuo sanat kirjoitin sillä hetkellä, kun Topia tutkittiin. Tuo oli se tunne, jota sisimmissäni tunsin.


Meillä oli tänään varattuna aika Lastenlinnaan aivosähkökäyrään. Edellinen yö meni jännittäessä ja sen huomasi väsymyksestä turrassa kropassa, kun käveltiin Töölön aurinkoisia katuja kohti sairaalaa. Poikaakin oli valvotettu tahallisesti, jotta tutkimuksessa nukahtaminen kävisi helposti. Olin kyllä lievästi sanoen paniikissa. Miten poika muka nukahtaisi vieraassa paikassa ihmisten keskellä? Eihän se niin mene. Jos on persoona, joka haluaa omassa rauhassa laittaa pään tyynyyn, niin ei sitä kaipaa niitä ylimääräisiä silmäpareja paikalle toljottamaan.


Eipä se tosiaan mennytkään ihan helpolla. Aivan kuten arvelinkin.


Kuvittelepa itse tilanne, jossa noin pari vuotias saa päähänsä kireän kurjan hatun. Siihen hattuun tungetaan geeliä ja johtoja sekä kroppaan lätkitään tarroja. Paniikkihan siinä syntyy rohkeimmallekin lapselle. Nämä ovat niitä asioita, joita pienet lapset eivät mitenkään voi ymmärtää. Kaikki on outoa ja pelottavaa.

Topilla meni hermo jo itse hatun kanssa. Pakokauhumainen itku alkoi, kun kiristävä päähine iskettiin kiinni. Eikä siinä sitten auttanut mikään. Lapsi oli pakko laskea sängylle makaamaan, joka tuntui erittäin huonolta idealta, kun toisella muutenkin oli turvaton olo. Poika kiemurteli, itki, huusi ja kiljui. Mikään ei auttanut. Ei puhuminen, läheisyys eikä silittely. Yritettiin myös lopulta nostaa syliin, mutta siitäkään ei tullut yhtään mitään. Itku oli korvia huumaavaa ja hikikarpalot putoilivat otsaltani siinä turhaa yrittäessäni.

Tunsin itseni alkuun huonoksi. Minkälainen äiti ei saa lastaan nukahtamaan saati rauhoittumaan? Eikö juuri vanhemman tehtävä ole tuoda lohtua ja levollinen mieli? Missään oppaissa ei kerrottu, miten tällaisissa tilanteissa tulisi toimia. Kyyneleet polttelivat silmissä samalla, kun mielikuvassa hakkasin päätäni seinään ja soimasin itseäni. Hetken ryvin epätoivossa, kunnes tajusin jotakin. Ehkä tämä ei olekaan äitin eikä isän tehtävä. Eikö sairaaloissa ole ne hoitajat juuri sitä varten, että he hoitavat nuo kokeet? Ei sitä tavallisella tallaajalla ole valmiuksia ja taitoja toimia yhtäkkiä tällaisessa tilanteessa.

Sanoin hoitajalle, että homma taitaa toimia paremmin, jos me poistuisimme paikalta. Tämä oli samaa mieltä ja niin me lähdimme. Omatunto soimaten kävelin odotushuoneeseen kuunnellen maailman tärkeimmäin ihmisen tuskaa. "Apuaaaa", se poika siellä kiljui.

Olimme olleet miehen kanssa päälle puoli tuntia huoneessa ilman muutosta, mutta melkein heti poistuttuamme, Topi hiljeni. Ne olivat silti elämäni pisimpiä minuutteja. Kävin päässäni paniikissa kaikki vaihtoehdot läpi. Jos lähtisimme vain kotiin? Jos pakenisin pois ja juoksisin mahdollisimman kauas? Samalla myös pelkäsin, että hoitaja lähettäisi meidät kotiin ja pyytäisi tulemaan toiste uudelleen.

Parikymmentä minuuttia poju oli unessa, kunnes meidän piti hänet herätellä. Sikeästä ERITTÄIN syvästä unesta on jotenkin karua herättää ketään. Kokeeseen kuitenkin kuului testit, jotka tehdään valveilla eli valon vilkkumiset ja muut. Siinä olikin taas homma saada poika katsomaan kohti kirkasta välkkymistä. Onneksi rauhoituttuaan testi saatiin onnistuneesti tehtyä ja poika tuijotteli nätisti lamppuun.

Se on nyt takana, mutta arvet se jätti. Varmaan ensimmäinen kerta ikinä, kun tunnen itseni todella pieneksi ja riittämättömäksi.
Hyi. Kamala tunne.

Testin jälkeen poika onneksi hymyili reippaasti!

24 kommenttia:

  1. Toi tilanne kuulostaa kyllä kamalalta :(

    VastaaPoista
  2. Hui :( Onneksi keksitte kuitenkin miten poika saatiin rauhoittumaan! Muistan sen päivän kun menin lastenosastolle katsomaan 3 päivää vanhaa poikaani. Kantapäät mustelmilla, otsassa kanyyli, tarran jättämää liimaa tukassa, ja tuo samainen jälki otsalla. "Missä olin kun poika eniten minua tarvitsi, miksi kukaan ei pyytänyt minua paikalle kun pojalle tehtiin testejä". Oli riittämätön olo, tuntui kuin olisin pettänyt sen pienen ihmisen luottamuksen, ja lupauksen olla aina turvana :( Nämä on niin ikäviä juttuja, mutta pakollisia :(.. Tärkeintä kuitenkin että Topi tutkitaan ! Tsempit <3 -Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kamalaa seurata vieressä, kun lapsille tehdään toimenpiteitä. Ihan tosi kamalaa.

      Tärkeintä kuitenkin että hoidetaan ja tutkitaan kuten sanoit!

      Poista
  3. Huh voin niin samaistua sun fiiliksiin. Meille ei aivosähkökäyrää ole tehty, mutta on otettu sydänEKG (kaaos, kaaos, kaaos) ja sitten pari kertaa on jouduttu tekemään ENMG (http://www.hus.fi/sairaanhoito/kuvantaminen-ja-fysiologia/tietoa-tutkimuksista/aareishermostotutkimus-ENMG/Sivut/default.aspx) ja se on ollut ihan karseeta. Pitää nyt pientä itkevää lasta paikallaan samalla kun joku tökkii neuloja ja iskee pieniä sähköiskuja. Ihan karseeta. Onneksi lapset nopsasti toipuu ja meillä aineski poika muistelee tapahtuneita ihan hyvillä mielin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan järkyn kuuloinen tutkimus :(

      Lapset kyllä tosiaan nopeasti toipuu ja unohtaa. Onneksi!!

      Poista
  4. Ääääh ikävä juttu!!!! Hyi, mutta reipas topi ♡

    VastaaPoista
  5. Ihana Topi! :) saako kysyä miksi topista otettiin aivosähkökäyrö :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kannattaa lukea tämä postaus:

      http://operaatioaiti.blogspot.fi/2014/08/nelja-minuuttia.html

      Poista
  6. Halaus äidille <3

    Kuulostaa vaikealta ja kamalalta tilanteelta; voin vain kuvitella sun tuntemuksia tuossa tilanteessa. Reipas Anette, reipas Topi! <3

    VastaaPoista
  7. Voi ei! :( Täällä lapsi oli vielä niin pieni aivosähkökäyrän oton aikoihin, että suorastaan rakasti sitä hattua geeleineen. Silloin tuli kyllä itku, kun herätettiin kesken unien. Toivottavasti saatte tulokset nopeasti, meillä taisi kestää pari viikkoa kirjeen tulemisessa. Tosin jos käyrässä olisi jotain selkeästi poikkeavaa, niin eiköhän siitä olisi sanottu heti, eli eiköhän Topillakin ole kaikki ok!♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pienemmän kanssa tuo nukutus varmasti onnistuukin esimerkiksi paremmin... Herättäminen on kurjaa kenestä vaan :/ Juurikun nukahtanut...

      Me saadaan tulokset 22.9. Silloin on lekurin käynti.

      Eivät he siellä sano, jos on poikkeavaa. Käytäntönähän on, että ennen lausuntoa ei saisi mitään sanoa. Sitä siis ootellessa :/

      Poista
  8. Oi, kuulostaa ikävältä! :/
    Mutta tuskin lapselle itselle jää niin huonoja muistoja, kuin sinulle.
    Toivottavasti tulokset tulee pian ja kaikki on hyvin! Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tässä kauaa ole tuloksien saamiseen! Ja toivottavasti ei jouduta samaan enää koskaan! Itelle siitä kyllä jäi paha maku suuhun...

      Poista
  9. Mulle jätti traumoja meidän neidin MRI- ja CT tutkimukset.. Vaikka ne tehtiin nukutuksessa, mutta sepä siinä just olikin! 2h yrittivät pistellä milloin päähän, jalkaan, käteen, ranteeseen jne. kun ei löytynyt millään verisuonta, jonne kanyyli laitettaisiin.. Onneksi lopulta punavalon avulla saivat parin tunnin jälkeen laitettua.. Oli kyllä raskasta! Itse pidin neitiä koko ajan sylissä. Ja ikää oli vasta se 10kk silloin..

    Täällä postausta, jota tutkimuksista kirjoittelin: http://das-liebchen.blogspot.fi/2014/05/paan-tutkimukset-ohi.html En tosin sinne omia tuntemuksia hirmuisesti purkanut, koska olin niin iloinen vain siitä, ettei tutkimuksissa löytynyt mitään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei... 2 tuntia on kyllä tosi pitkä aika. Lapselle ja äidille :/

      Käyn lukemassa linkistä!

      Poista
  10. Halauksia. Tuttuja tunteita, tuttuja ajatuksia.

    Ja vaikka sitä luuli ja ajatteli että on tottunut paljoon, kun lapsia taistelee elämänsä ensimmäiset 4kk teholla puolikiloisesta kaksi ja puolikiloiseksi, niin ei. Vuoden ikäisenä keuhkokuumeessa lääkärin ja hoitajan neuloja vastaan huutava ja taisteleva lapsi en edelleen - itseasiassa jopa vielä murtavampi näky. Neulatyynynä tunnin ennen kuin kanyylit saatiin paikalleen.. :'(

    Ja kun sitä oli ajatellut, että keskolasta päästyä ei koskaan enää IKINä tarvitse lasta jättää sairaalaan ilman vanhempia - totuuden lävähtäminen kasvoille oli murskaava. Kun se huutava ja äidin perään itkevä yksivuotias piti jättää yksin teholle ja äidin käskettiin mennä kotiin... (hui, enpä ole pitkään aikaan itkenytkään näitä juttuja kirjoittaessa).. ja kun se lapsi oli kuulemma koko yönhuutanut äitiä - ja seuraavana aamuna, seuraavan viikon, oli taju kankaalla, henkihieverissä, vailla tietoa selviämisestä...

    Terveys on tosiaan melkoinen ihme <3

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuntuu olevan vaikeeta lapsien pistäminen :( Mä en nähnyt sitä kun Topille pistettiin kanyyli päähän... luojan kiitos en ollut paikalla, kun toivuin sektiosta.

      Mä en ehkä selviäis siitä, että lapsi pitäs jättää yksin sairaalaan. Ei vaan pystyis. Joten ymmärrän edes vähän sun tuskaa mikä oli :(

      Poista
  11. Voin samaistua Topiin täydellisesti, oon ollut samoilla käyrillä. En muista kirjoititko joutuuko se myös pään magneettikuvaan vai kävittekö jo?

    Voin myös samaistua suhun: se avuttomuus on ihan hirveää, me käydään kurkunpään tähystyksessä aina sillointällöin. Pari viikkoa sitten viimeks ja täytyy kyllä myöntää: mä en pystynyt pelkästään pidättelemään kyyneleitä vaan annoin niiden vaan valua siinä huutavaa lasta sylissä pitäessäni, yritin kyllä aikani lääkäreiden takia mutta sit en enää kyennyt, Lucasta ajatellen en sentään ihan parkumaan ruvennut, mun kyyneleitä se ei nähnyt. :D Onneks tällaisista testeistä ja kokeista hyvin harvoin lapselle mitään traumoja jää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ollaan menossa magneettiin, siihen sitten nukutetaan aineilla.

      Avuttomuus on inhottava yök tunne. Ja ymmärrän tuon kyynelten valumisen. Eihän sitä halua tärkeimmän tuntevan kurjaa mieltä ja siinä tulee itku iteltäkin :/

      Poista

Kiitos, kun jätät kommentin!