keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Sydänkohtauksia


Aikanaan, kun vauvakuume nosti päätään, olin heti valmis heittäytymään äidiksi. Vasta raskaaksi tullessani kuitenkin tajusin, kuinka pelottavaa se oikeastaan on.

Pelko alkaa jo kahdesta viivasta tikussa, vaikka yhteistä taivalta ei ole paljoa takana. Suuri rakkaus kohdistuu täydellä voimalla siihen pieneen otukseen sisälläsi, jota ei alkuun edes näe eikä tunne.

Niinpä niin.. ensimmäinen huoli. Miksi en tunne mitään? Onkohan siellä edes joku mukana?

Alkuraskaus on jokaisella erilainen. Toiset tuntevat vahvoja oireita ja jotkut eivät sitten mitään. Itse tein testin vasta viikolla 9 ja siltikin ainoa oireeni oli tappava nälkä. Märehdin asiaa pitkään ja pyörittelin kauhukuvia siitä, että tulevassa ultrassa ei näy ketään. Ultrapäivän koittaessa oksensin ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana - jännityksestä.

Kiintyminen kasvaa sitä mukaa, kun opit tuntemaan ja ymmärtämään asioita; kun tiedostat, että sinulle on oikeasti tulossa vauva. Seuraava huoli tuleekin siinä. Entä, jos en saakaan pitää tätä lasta? Entä, jos pieni ihme ei jaksakaan ja menetän hänet?

Sain lääkäreiltä aika karun vastaanoton aikanaan. "Valmistaudu siihen, että tämä tulee menemään noin 80 prosentin todennäköisyydellä kesken." En voi sanoin kuvailla, miten pelkäsin KOKO ajan.

Seuraavaksi pelkäsin rakennevikoja, liian aikaisin syntymistä, kohtukuolemaa, synnytyksessä tapahtuvaa onnettomuutta.. Eikä pelko loppunut synnytykseen. Tuntuu siltä, että nyt niitä pelottavia asioita on vielä enemmän!

Entä, jos Topi putoaa ja taittaa niskansa? Mitä, jos poju juoksee auton alle? Jos lumet putoaa katolta päälle? Ja sitten on vielä ne asiat, mitkä vain tapahtuvat salakavalasti.. Sairastumiset.

En haluaisi ajatella kaikkia niitä vaaroja, mitä tässä elämässä piilee. Ahdistaa niin suunnattomasti! Haluan vain sitoa tuon pienen pojan itseeni ja halata tiukasti. "Pysy jooko äidin sylissä ikuisesti!?"

Topi on aiheuttanut meille monia sydänkohtauksia. Puhun niistä hetkistä, kun aika tuntuu hidastuvan ja et tunne omaa hengitystäsi. Syöksyt rakkaimpasi luokse ja toimit vaistonvaraisesti. Tilanteen rauhoituttua sydämesi tykyttää tuhatta ja sataa. Päässä pyörii se paska ajatus; MITÄ JOS.

Ensimmäiset kauhunhetket koin, kun Topi oli alle kuukauden ikäinen. Olin vasta tullut äidiksi, enkä tiennyt asioista paljoakaan. Topi nukkui yläkerrassa tyytyväisenä tuhisten. Yhtäkkiä itkuhälyttimestä kuului kakomista ja kovaa yskimistä. Äiti juoksi ja iskä juoksi. Nykyään tiedän, että kyseinen ääni tulee puklaamisesta ja se on meillä aika tuttua. Joka ikinen kerta kuitenkin toinen meistä käy tarkistamassa, että kaikki on hyvin. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos Topi tukehtuisi sänkyynsä.

Sitten tapahtui ensimmäinen putoaminen. Monelle sattuu näitä ja putoaminen on jokaisen pahin pelko. Monta kertaa olin jättänyt poikani varomattomasti johonkin ja siitä minulle huomautettiin. Sanottiin, että jonain päivänä Topi oppii liikkumaan ja on pää edellä lattialla. Tuo kauhukuva jäi kalvamaan ajatuksiani enkä uskaltanut jättää poikaa mihinkään ilman turvatoimia. Topi oli noin 4kk (?) vanha, kun laittelin pyykkejä. Laskin pojan keskelle sänkyä seinän viereen ja tein peitoista vallit. Viikkasin bodyja, housuja ja laitoin sukkia rullalle. Käteeni osui likainen vaate ja päätin ahkerasti viskata sen suoraan vieressä olevan kylppärin pyykkikoriin. Tämän tehtyäni vilkaisin peiliin ja olin palaamassa makuuhuoneeseen, kun kuulin sen HIRVEÄN ÄÄNEN. Mätkis. Itkettää vieläkin se, että olen onnistunut toisen pudottamaan. Kaduttaa, vituttaa ja suututtuaa. Ryntäsin paikalle kamalaa vauhtia ja äitinsä nähdessään, Topi alkoi itkemään lohdutonta itkua. Tästä kerrasta Topi selvisi mustelmalla, mutta minulle jäi ikuinen arpi sydämeeni.

Toisen kerran poika putosi, kun oli noin 8kk ikäinen. Olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin ja kaikki oli uutta. Tavalliseen tapaan nappasin pojan yöllä viereeni nukkumaan. En ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, että sängyn pääty ei ole seinässä kiinni. Yöllä verensokerini laskivat todella alas ja jouduin nousemaan syömään. Pupelsin heikossa olossani leipää sohvalla ja nukahdin. Sen verran olin ajatellut sekavassa olotilassa, että laitoin oman tyynyni Topin yläpuolelle. Poika oli kuitenkin alkanut hakeutumaan isänsä kainaloon, kun äiti puuttui välistä. Heräsin ihan karmaisevaan huutoon ja tajusin HETI mitä oli tapahtunut. S oli ollut täydessä unessa, mutta onneksi iseilläkin on vaistonsa. Jostain syystä hän oli herännyt Topin putoamiseen ja nopeilla reflekseillä saanut napattua pojan jalasta kiinni juuri ennenkuin pää oli osunut lattiaan. Kelaan edelleenkin, että olisiko meillä enää vauvaa, jos S:n refleksit eivät olisi toimineet. Pää edellä ahtaaseen rakoseen ja 9kg painoa päälle.. niskathan siinä olisi taittunut.

Ja eilen tapahtui taas. Topi on pitkään jo harjoitellut sormiruokailua ja pupeltanut kaiken ikenillään, koska hampaat puuttuvat edelleen. Olen lukenut, että on normaalia, jos vauva välillä kakoo ruokaansa. Se on osa syömisen opettelua ja sen tiedostamista, kuinka syvälle voi ruokaa laittaa minkäkokoisina paloina. Nykyään Topi ottaa usein liian ison palan purtavaksi ja siitä seuraa yskimistä. Yritän sanoa miehelleni ja vakuuttaa itselleni, että se on osa tätä juttua ja yleensä poju sitten saakin sen liian ison palan pois suustaan. Tälläkin kertaa suuhun meni liian iso pala vauvojen keksiä ja kakominen alkoi, mutta ei loppunutkaan. Topi haukkoi ilmaa ja yritti saada ruokaa pois kurkusta tuloksetta. Naaman värikin alkoi muuttumaan ja sen muutaman sekunnin aikana molemmat ampaisivat pystyyn. S nappasi Topin syliinsä ja käänsi alaspäin taputtaen voimakkaasti selkään. Hetken päästä ruoka putosi oksennuksen kera lattialle. En kyllä tiedä voinko enää jatkaa sormiruokailua, koska mielestäni tuo ei ollut normaalia. Mietin vain koko ajan, että entä jos ruoka ei olisi irronnut? En olisi osannut tehdä sen enempää.

Topi on siinä iässä, että touhottaa joka suuntaan. Myös pikku tapaturmia tapahtuu koko ajan ja niitäkin säikyn oikein kunnolla. Miten sitä voi osata huomioida kaikki asiat ja ennakoida?

Saimme tässä juuri portaisiin asennettavat portit, jotka pitää kiinnittää poran avulla. Portit oli nostettu hetkeksi seinää vasten odottamaan kiinnitystä. Jälkeenpäin ajatelleen en edes tajua, miten mieleeni ei tullut niiden vaarallisuus. Topi ryömi innoissaan ympäri alakertaa ja istuskelin siinä vieressä. Tarkoitus oli siirtyä ylös syömään aamupuuroa, joten kävelin makuuhuoneeseen noukkimaan maitopullon mukaan. Sen aikana poju oli innostunut porteista sen seurauksena, että ne kaatuivat päälle. Jälleen kerran tunsin itseni idiootiksi.

Tämän tapahtuman lisäksi Topi jätti tänään ovella leikkiessään sormet sen väliin ja iski itseään koirankupilla päähän. Liikaa itkua ja haavereita yhdelle päivälle. Ja se itku! Se iskee tikarin tavalla ja sattuu suoraan sydämeen.

Minkälaisia pelkoja sinä koet? Onko teillä sattunut haavereita? Jätä ihmeessä myös vinkkejä siitä, mitä kotona kannattaa turvata, jotta Topi säästyy haavereilta!


Koko ajan saa vahtia mitä suuhun menee..

Luukulliset lelut on "ihania", jos niihin jää nakkisormet väliin... 

Tarpeeks hyvin pönkätty?

Kohta alkaa varmaan se muksahtelu joka paikasta, kun pyrkii pystyyn... eih.

KOKO AJAN pitää karata koiran vesikipolle kylppäriin ja AINA se osuu kipeästi päähän...


Onhan se totta, että haavereiden kautta oppii ja vauvat on kestäviä otuksia. En siltikään lopeta pelkäämistä ja huolehtimista. Ne kuuluvat äitiyteen. Valitettavasti.

28 kommenttia:

  1. Mä pelkäsin ihan kauheesti molemmissa raskauksissa, että vauva ei pysy mukana tai että se on vaikeasti vammanen. Ekasta kuulutin koko maailmalle vasta joskus rv 28 ja tokasta rv 22. Vaikka ultrassa oli kaikki hyvin, niin mu olo helpotti vasta kun näin itse vauvan synnärillä. :)

    Kaikkia haavereita meillä tapahtuu tosi paljon, ku on kaks vilkasta pikkukiitäjää. Mutta eniten pelkään kaikkia teräviä kulmia, ja että nuo vielä puhkoo silmänsä kun kaatuu niihin. Meillä kun jotenki kummallisesti nuoremman kolautuksen kohde on usein silmäkulma. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot malttanut tosi pitkään pitää raskauden salassa :)

      Toivottavasti teillä ei silmät puhkea ja pysyy haaverit poissa!

      Poista
  2. Mä en jotenki osannu pelätä raskausaikana mitään, paitsi joskus viikoilla 35 kohtukuolemaa, ja sillon sairaalassa ku sanottiin et nyt tää on pakko käynnistää ja viikkoja oli 36+6, vaikka hyvät viikot olikin ni pelkäsin ettei kaikki ookkaa vielä kehittynyt kunnolla.. Meillä on myös tipahtanu poika sängystä pää edellä lattialle, onneks oli tiputtanu "turvavallista" tyynyn minkä päälle tipahti.. Kerran kupsahti ulkona meijän etuoven edessä olevalta kynnykseltä (n.15cm pudotus) suoraan naamalleen soralle, siinä meni suu täyteen hiekkaa ja koko oikea puoli naamasta sai ruhjeita, pqhimmat jäljet tuli silmäkulmaan ja siitä tuli vertaki :( ja sit noita perus muksahduksia sattuu joka päivä, monta kertaa päivässä ja sormet jää vähintään kerran päivässä keittiönlaatikoitten väliin.. Niihin oon oppinu jo tottumaan, se vaan kuuluu tollasen vilkkaan oppivan lapsen elämään ja kaikkea ei vaan pysty estämään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että lapset on vilkkaita ja aina tapahtuu :S Kai noihin pikku haavereihin joskus tottuu?

      Onneksi teillä ei ole käynyt pahempaa!

      Poista
  3. Meillä ollaan tiputtu kerran yöllä sängystä, ja syytän edelleen itseäni siitä. Otin pojan viereen yöllä tissille ja seuraavaksi havahduin siihen kun toinen huutaa lattialla. Onneksi selvittiin vain mustelmalla, mutta muhun jäi ikuiset jäljet :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä taitaa sattua aika monelle :/

      Onneksi ei käynyt kuinkaan!

      Poista
  4. Nt-ultrassa säikähdin kun mulle tulostettiin kuva ja se kätilö/lääkäri/hoitsu (en muista) sanoi että käy ENSIN näyttää kuvaa erikoistuvalla lääkärillä. Miks?! Sen jälkeen lääkäri tuli kertomaan että vauvaa ympäröi kalvo, sitä tutkitaan mutta vannotti ettei ole hätää. Sain lääkäri ajan kontrolliin ja siellä lääkäri tutki ja sanoi että mun kohtu sen muotonen että joistaki kohtaa lapsivesi näkyy läpi. Sen takia näyttää et vauvan ympärillä olisi kalvo.

    Viola on kahdesti tippunut, kaatunut muutaman kerran. Ollaan selvitty pienellä kuhmullä ja sydäntä särkevällä itkulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika tahditon lekuri -.-

      Onneks ei oo käynyt teilläkään pahemmin!

      Poista
  5. Hyvä kirjotus! kaikilla sattuu ja tapahtuu mutta monestikaan niistä ei puhuta.

    mä pelkäsin raskaana keskenmenoa ja ongelmia istukan kans, koska mulla oli eteisistukka kauan aikaa. sit tietty jännitti rakenneultrat ja verikokeet et kaikki on kunnossa.

    Meillä on yks haaveri sattunu, josta oonkin kirjottanu blogissa. Haaveri sattui kylppärissä, kun pikkumies leikki tyhjällä punkalla jossa oli leluja. punkka pääsi keikahtamaan ja pikkumies kaatui lyöden pään lattiaan. Itse olin ihan vieressä kyykyssä. vahinko sattui nii äkkiä etten vaan ehtiny reagoida!!! kauhee huuto tottakai ja liila kuhmu nousi heti otsaan. minä paniikissa itken pojan kans ja soittaan isiä kotiin töistä.

    poika unohti itkut parissa minuutissa ja oli menossa takas punkkaan leikkimään. mä nakkasin punkan leluineen saunaan ja pidin poikaa sylissä niin kauan kun isi tuli. käytii ensiavussa koska kuhmu oli aikamoinen. pikkusen lääkäri naureskelu ettei ny joka kuhmusta tarvi tuoda mut ite alalla olleena tiiän et päävammat pitää ottaa vakavasti. herätin pojan keskellä yötä niinku päävammois pitää tehä ja kaikki oli ok.

    mä en kestä ollenkaa ku poika loukkaa. jos se ois musta kii ni poika kasvais pumpulissa :-D onneks on tuo solttuisi järkeistämässä asioita heh

    aina kun poika loukkaa tulee sellanen vuoden äiti fiilis mut ei kai liikaakaan saa suojella ja pikku kuhmut kuuluu asiaan. hirvittävintähän tässä on se et pahin on vasta eessä. tulee pyörällä krossailut ja lätkätreenit... ei mun psyyke kestä :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneks ei sattunut pahemmin!

      Mä odotan kanssa ihan kauhulla kaikkia haavereita treeneissä, koulussa ja ja ja aaaargh :D

      PUMPULIA MILJOONASTI KIITOS :D

      Poista
  6. Voi että oli hyvä kirjoitus, melkein kuin mun suusta! Meillä on myös vauva pudonnut jopa muutaman kerran sängyltä, kerran siten, kun olin aivan väsynyt enkä tajunnut mistään mitään ja laskin vauvan sängylle ja istuin vierelle, niin yhtäkkiä vain kuului kopsahdus. Ja kerran vauva pääsi sängystämme ryömimään yöllä ja putosi lattialla, heti sen jälkeen siirtyi vauva omaan sänkyyn nukkumaan. En edes tiedä kuinka päin vauva putosi, kun heräsin vasta siihen kun huusi lattialla. Ei ole onneksi tullut mitään, mutta joskus stressaan, että hänelle tulee jotain ongelmia myöhemmin noiden tippumisten takia!

    Ja meillä myös meinasi vauva kerran tukehtua sormiruokaillessa, naama sinisenä kakoi ja yrittti saada henkeä ja minä ja mieheni aivan paniikissa kääntelimme ja paukuttelimme häntä, sitten tuli oksennus ja selvittiin säikähdyksellä. Ja kerran nappasi multa huomaamatta lautaselta ruokaa, kun yritin syödä vauva sylissä, niin kohta oli vauva tukehtumaisillaan, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä.

    Nyt kun vauva opettelee seisomaan tukea vasten, saa koko ajan olla tarkkana, ja välillä on ihan sydän kurkussa, kun toinen kiipeilee vaikka mihinkä ja on kuitenkin vielä tosi hutera. Monet kerrat meillä huudetaan, kun poika on kontatessaan kopsauttanut päänsä johonkin, noussut tukea vasten ja kaatunut ym. Ei noilta voi kukaan välttyä, mutta silti tuntuu välillä tosi pahalta ja tulee paska-äiti-fiilis!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lääkäri, mutta en myöskään usko, että putoomisista jälkeenpäin tulisi ongelmia? Onneks ei tosiaan kuitenkaan pahemmin sattunut!

      Odotan kauhulla tuota seisomis harjoittelua :/

      Poista
  7. Meillä 2v neiti tippunut vauvana pari kertaa sängystä mutta vielä ei ole muita haavereita sattunut. Poika 1v onkin jo nyt ihan tarpeeks telonut itseään. Tippunut sängystä,kun opetteli istumaan muksahteli suorin vartaloin selälleen. Pää siinä sitten tietty komeasti paukahti lattiaan. Tukea vasten kun oppi seisomaan,kaatui niin että silmäkulma osui kirjahyllyn kulmaan..musta silmähän siitä tuli :( ihan kauhea menemään tuo jäytkä muutenkin,tuntuu et tarttis olla silmät selässäkin. Ja se riipaisee niin syvältä se itku!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti poju lopettaa touhottamisen ja säästää äitin sydäntä!

      Poista
  8. Mulla kerran tipahti puhelin Avan päähän kun imettäessä selailin fbtä.. Kyllä pääs kummallakin suuri itku ja meillä oli neuvola siitä parin päivän päästä ja itku kurkussa varovasti kysyin että eihän siitä oo mitään haittaa.. Neukkutäti sit sanoi että se on fakta et jokainen lapsi tippuu sängyltä tai hoitopöydältä taikka sohvalta ja kupsauttaa pään. Oli kyllä kamalaa kun oli vielä mun syy ja sitä sit itkin monet illat kuinka oon huono äiti.. Ja pahimmat muksauttelut on vielä edessäpäin, miten mä kestän :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voiei.. Tavallaan hassun kuuloista, että puhelin putoaa päähän MUTTA oikeasti ymmärrän, että tuntu pahalta. Onhan vauvat pieniä ja puhelimet nykyään isoja :/

      Poista
  9. Täällä on 7kk konttaaja joka on alkanut nousta pystyyn, toistaiseksi ollaan vältytty haavereilta, mutta toki poika mm istumaan nousua opetellessaan keikahti muutamat kerrat selälleen. :) Joka kerta sitä äitinä säikähtää kun kuuluu kops, mutta niin vain ne muksutkin oppii niistä vahingoistaan. :)

    VastaaPoista
  10. meillä jätetään sormet vetolaatikon väliin lähes päivittäin -_- laatikot on sen verran helposti aukeevat ja kiinnimenevät että menevät ihan pienestä tönäsystä kiinni ja usein likalla on sit ne omat sormet siel välissä.. nyt on tosin laitettu alimpiin magneetit ettei N sais niitä auki mut nyt pitäs ylemmätkin suojata kun nousee jo seisomaan..

    kaatumisia on tullu vaikka ja kuinka kun harjottelee seisomista ja takasin maantasoon meneminen on hieman hakusessa, mitään suurempia haavereita ei onneksi ole sattunut (koputtaa puuta) ja kaikista kolhuista on selvitty vain itkulla..

    sydärin meinasin saada kun oltiin reissussa ja kyläpaikassa oli sitten rappuset.. ninna ei vielä silloin ollut noussut seisomaan mutta konttausta harjoitteli.. minä menin eteisen peilin eteen harjaamaan hiuksia ja ninna tietenkin seurasi perässä, en ajatellutkaan että pieni tyttöseni osaisi kiivetä rappusia.. siinä harjaillessani sitten käänsin pääni ja huomasin että tyttö on toisella rappusella kovaa vauhtia siirtymässä kolmannelle, onneksi pidin suuni kiinni ja sanoin Ninnan nimen vasta kun olin aivan takana, ninna päästi kädet irti ja kaatui suoraan taakse.. siinä ois tullu sairaalreissu jos en olisi takana ollut.. rappusissa oli vielä semmoiset kulmaraudat.. hui.. sydän jättää lyönnin välistä ajatellessanikin asiaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua noi rappuset!

      Meidänki pitäs pikapuoliin saada portit kii!

      Poista
  11. Aivan samoja asioita ja tunteita käyn tässä läpi. Nanna voi juosta auton alle, jäädä pyörän alle, tippua/kaatua ja lyödä pään..Noel on vielä vaunuissa turvassa mutta kotona.. Huhuh! Päivät on yhtä sydäriä:/ Pahin haaveri on just se kun halkaisi ikenensä teevee tasoa vasten.. huurr... Mut joka päivä kaatuu jostain ja kolauttaa päänsä tai jotain muuta.. enkä voi ehti millään estämään näitä . sormet jää kaappien, ovien tailaatikoiden väliin .. Samoin oon ihmettelyt miten ei oo vielä pahempaa mahatautia saanut kun sekunnin sadasosassa on kerennyt eteiseen nuolemaan kengän pohjia -.- mä alan kohta tarvita varasydäntä kun ei oma kestä näitä kaikkia säikähdyksiä.. Meillä muuten haukkaa kans liian isoja paloja ja sit saa taputtaa selkää et tulee pois, oonkin sit alkanut pieniin sopivia paloja nenän eteen ettei vaan kiskase mitää nyrkin kokoista palaa esim banaania kurkkuun..

    VastaaPoista
  12. Täällä kans noita kaatumisia sattuu joka päivä ku toi poika oppi konttaamaan, nousemaan tukee vasten ja kävelemään "puita pitkin". Millon pää kolahtaa pöydän jalkaan, millon kädet ei pysykkään samassa tahdissa jalkojen kanssa jnejne. Aina ollaan selvitty säikähdyksellä ja itkulla, mutta kyllä on sydän kovilla. Onni kans otti kerran leivästä niin ison palasen, että jouduin ite kaivamaan sen sormillani pois sieltä kurkusta. Sen jälkeen oon tehny tollai ku Johanna ja leivät on jätetty nyt kokonaan pois.

    VastaaPoista
  13. Vinkkejä tulevan varalle: kaikki johdot,sähköjohdot ja narut pois ettei voi vetää mistään esim lamppua päähän. Pistorasioihin suojat,samoin lieteen. Teräviin kulmiin suojat ja kaappeihin esim.ikeasta lapsilukot. Pinnasängyn pohjan lasku ja turhat kankaat pois sieltä, lakana hyvin paikoilleen. Ei viereen väsyneenä nukkumaan, omaan sänkyyn jos tarvitsee itse käydä jossain. Ei pulloa sänkyyn! Ja tietenkin itsestäänselvä, ei ilman valjaita rattaisiin, ilman valvontaa mihinkään minne itse ei kiipeäisi(syöttis,sänky,hoitopöytä) ja ennakointi eli mielummin aina askeleen edellä kehitystä turvatoimet:) Toivottavasti näistä jotain vinkkiä!

    VastaaPoista
  14. Poikalapset varsinkin ei voi oikeasti välttyä niiltä kuhmuilta! Vaikka kuinka olisi vieressä niin aina voi sattua ja tapahtua. Kestäviä kuitenkin noi lapset on ja yleensä niistä kuhmuista mitään tule. Mut aina kannattaa viedä lääkärille jos siltä tuntuu, että epäilyttää :) Ne ensimmäiset kuhmut muistan minäkin esikoiselta. Jotain ihan hirveetä :D vaikka vaan mustelma otsassa niin tuntui, että noin pieni VOI EI nyt varmasti kävi pahasti.

    Me luovuttiin aikoinaan sohvapöydästä kokonaan, koska poika kun opetteli nousemaan tukea vasten oli aina päälleen pöydän jalassa (otsa mustelmilla). Vetimet otettiin kaapeista kokonaan pois... jne :) ehkä kauhein juttu ikinä oli se kun poika oli päälle vuoden ikäinen ja seisoi rahilla ja astui harhaan, löi otsansa ja nenänsä patteriin (sellainen vanhan mallinen patteri, kapea ja teräväreunainen) ja juurikin olimme vasta puhuneet siitä, että pitäisi siihen patteriin suoja laittaa mutta emme kerinneet... verta tuli ihan järkysti, pojalta liimattiin otsasta haava, nenästä ja nenän alta. Nenästä näkee vieläkin jos tarkkaan katsoo, että siihen on jotain käyny mut muuten on jo parantunu jäljet :) ja syytin ihan kauheesti itteeni kun olin kerrankin lähtenyt kaverilla käymään yksin ja näin pääs sattumaan kotosalla. Mies soitti mulle ja mä ajoin ihan shokissa kotiin.. ja päivystykseen mars! :(
    mut onneksi ei käynyt pahemmin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että poika on koko ajan mustelmilla otsasta -.- Eikä edes joka kolausta huuda! Kiva sitten stressaa mistä mikäkin tullut...

      Meillä on onneks niiiin pieni sohvapöytä, että sen saa nostettua pois olkkarista jos tulee ongelmalliseks :)

      Onneks teillä ei käynyt tosiaan pahemmin, hurjalta kuulostaa!

      Poista

Kiitos, kun jätät kommentin!