Niin paljon, niin nopeasti

Eihän siitä ole kuin kuutisen kuukautta, kun ihana poikani syntyi. Aina olen kuullut sanottavan, että aika menee todella nopeasti ja lapset kasvavat hetkessä. En kuitenkaan voi uskoa silmiäni, kun katson tuota innokasta isoa "vauvaa", joka touhottaa vieressäni. Vastahan se nukkui mahani päällä ja hukkui turvakaukaloon.

Laitan tähän muutaman todella hellyyttävän kuvan. Kuvat sijoittuvat siihen aikaan, kun olimme vasta kotiutuneet.

Topi syntyi ennenaikaisena jo rv 36+6. Alkuun vaikutti, että kehitys olisi hidasta ja neuvolassa sanottiin tämän olevan normaalia keskosilla. Välihuomioksi, että Topi on kyllä keskonen, vaikka täysi-aikaisuus olikin päivästä kiinni. Mietin toki usein, että tuleekohan se kehitys oikeasti myöhässä vai oppiiko Topi nopeasti. Missään vaiheessa en kuitenkaan ajatellut, että poikaa pitäisi pakottaa kehittymään. Itselleni on aivan sama kuka istuu ensimmäisenä ja oppiiko lapseni koskaan vaikka ryömimään.

Aika usein ihmiset vertailevat lastensa kehitystä ja kehuskelevat sillä. Kuulun itse muutamiin vauvaryhmiin netissä. Yhdessä näistä ryhmistä oli tuore äiti, joka jaksoi aina nostaa lastansa muiden yläpuolelle. "Meillä ollaan vasta tämän verran ja osataan jo näin paljon!" Jokainen on tietenkin sitä mieltä, että oma lapsi on paras ja ihanin maailmassa. Olen minäkin innoissani kirjoitellut ja hehkuttanut, kun Topi on ottanut uuden askeleen kohti isoa poikaa, mutta en ikinä ole halunnut väheksyä muita. Silti minut leimattiin eräiden osalta ylimieliseksi idiootiksi, jolle tärkeintä on vain oma lapsi. Melkein oikein. En ole ylimielinen enkä idiootti, mutta KYLLÄ; oma lapseni on minulle tärkein ikinä. Ja niin pitäisi olla muillekin. Miksi ihmiset eivät keskity omiin lapsiinsa vaan käyttävät aikansa herneiden vetelyyn siitä, kun muiden lapset kehittyvät? 

Ei aina täydy olla paras, varsinkaan lapsen kustannuksella. Lapsesta voi tulla onneton, jos äiti aina kilpailee voitosta. Paineet kasvavat. Jonain päivänä tulee se hetki, kun tämä ei pärjääkään ja mitkä tunnontuskat siitä sitten tuleekaan. "Enkö minä kelpaakaan äidilleni?" 

Mikä minä olen neuvomaan teitä muita? En mikään. Mutta tämä on mielipiteeni ja pyydän vain pysähtymään hetkeksi ja miettimään. Aina saa hehkuttaa ja olla onnessaan, mutta hopea ei ole häpeä.

Poikkesin aika pahasti aiheesta, koska tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä miten Topi on kehittynyt. Mutta tuo liittyy aiheeseen ja on niin nykypäivää! Pakkohan siitä oli siis laittaa pari sanaa. Mutta palataanpas poikaani..

Topin kehitys on ollut loppujen lopuksi ikätoverien tasolla. Hitainta kehittymisessä oli ehkä pään kannattelu pitkään. Se alkoi 3 viikon ikäisenä, mutta tyssäsi nopeasti. Topi kärsii refluksista ja mahallaan olo oli aivan tuskaa ja huutoa. Lääkäristä neuvottiin, että pitää mahallaan vaan ja ainoastaan, jos poika suostuu olemaan. Kyse ei kuitenkaan ollut mistään kiukuttelusta, vaan ihan oikeasta kivusta, joka asentoon liittyi.

Eräs äiti sanoi aikanaan, että sen oma vauva sai kunniamaininnan siitä kuinka hyvin pitää päätään mahallaan ja, että jotain on oltava pahasti pielessä, kun Topi muutamaa kuukautta vanhempana ei pidä. Voiko olettaa, että lapsi oppii jotakin, mitä ei pääse harjoittelemaan?

Lapsen paikka on lattialla ja kuulemma sen näkee kyllä kehityksestä, jos vauvaa on pidetty liian vähän lattialla. Mielestäni lapsen paikka on siellä missä äitikin on, eikä aina yksin lattialla. En tarkoita etteikö voisi olla välillä myös siellä maassa, sitterissä ja vaunuissakin. Toiset ehkä pystyvät pitämään lastaan paljon poissa sylistä ja jokaisen pitäisi ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia. Meillä oli hankalat vaiheensa ja Topi itki paljon ja melkein koko ajan. Monta kuukautta meni niin, että pidin poikaa sylissä koko ajan. Tämä varmaan selittää miksei kaikki kehittymiset tapahtuneet kauhean ajoissa. Mielummin pidän itkevää lasta sylissäni turvassa kuin isken lattialle, jotta pääsisin kehuskelemaan kuinka meillä käännyttiin jo tässä ja tässä vaiheessa.

Itse henkilökohtaisesti en välitä oppiiko Topi jonkun asian nyt heti vai vasta vähän ajan päästä. Ei ole kiire oppia ja osata kaikkea tällä sekunnilla, tässä on oikeasti monta vuotta aikaa. Eikä osaaminen edelleenkään määritä lasta. 

Mutta... kukin tyylillään.

Mitäs me sitten ollaan opittu jo ja milloin? 

- Pään kannatus alkoi noin 3 viikon ikäisenä. Heikkoa ja heiveröistä, mutta pää kuitenkin nousi jo ilmaan!

- Noin kuukauden iässä Topi käänsi katseensa esineeseen, jota näytettiin.

- Kuukauden iässä tuli myös ensimmäinen hymy.

- Ensi kyyneleet valuivat vähän päälle kuukauden iässä, kun hanasta tuli ainoastaan kylmää vettä ja oli pakko mennä pyllypyykille.

- Hartiat alkoivat kohoamaan  5 viikon iässä vähitellen.

- 6 viikon ikäisenä Topi käänsi ensimmäistä kertaa päänsä ja katseensa kohti ääntä, kun rintapumpun hurina kiinnosti.

- Noin 6 viikon iässä Topi seurasi katseellaan iskän sormea.

- 3 kuukauden iässä esineet alkoivat kiinnostamaan ja kädet ojentuivat niitä kohti.

- 4 kuukauden kohdalla värit olivat kivoja, etenkin punainen, keltainen ja oranssi.

- Jokeltelu alkoi noin 4 kuukauden iässä.

- 5 kuukauden iässä tarttuminen yhdellä kädellä oli opittu, eikä tavaroista enää luovuttukaan niin helposti.

- Kyljelle kääntyily alkoi 5 kuukauden iässä ja heti perään Topi oppi myös kääntymään tahallisesti selältä mahalleen.

- Tuettuna istuminen onnistui jo 5 kuukauden iässä.

- 5 kuukauden iässä poika oppi astelemaan jaloillaan, kun piti kainaloista kiinni.

- Topi oppi juomaan itse maitonsa pullosta noin 5 kuukauden iässä.

Tässä oli muutamia asioita. On meillä opittu paljon muutakin, mutta nämä olen kirjoittanut vauvakirjaan. (Olen jopa muistanut täytellä sitä ;) Paljon on siis kehitytty, mutta paljon on tietenkin vielä edessä. Seuraavaksi opitaan varmaan istumaan ilman tukea, ryömimään, konttamaan ja sitten vielä kävelemään. Niitä odotan innolla ja kauhulla. Iso poikani kasvaa ja kehittyy.. Kohta ei ole enää vauva-Topia.. :')