Äitiyden kilpajuoksu

Olen varmaan jo aikaisemmin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta pakko (mahdollisesti) toistaa itseäni, koska ärsyttää jonkun verran. Tosin en ole kovin ärsyyntyvää tai suuttuvaa sorttia yleensäkään, joten tämän tytön "ärsyyntyminen" tarkoittaa ainoastaan sitä, että asiasta pitää mainita ääneen ja sitten se jo unohtuukin.

Aiheena on siis ihmisten välinen kilpailu tai enemmänkin ÄITIEN välinen kilpailu. Kenen lapsi osaa mitä ja blaablaa..

Oikein suututtaa katsoa Topin syntymän jälkeisiä aikoja, kun itse kuuluin tähän lastaan hehkuttavaan massaan. Ei siinä mitään, tottakai omaa lasta kuuluu hehkuttaa!! Mutta missä mennään yli?

Äitien mielestä lapsen kehitys on ihanan kutkuttavaa ja hienoa. On kiva, kun voi riemuita oman lapsensa virstanpylväitä ja jakaa ne ystävilleen. Joitakin heistä ne kiinnostavat ja toiset eivät välitä hevonkakkaakaan. Itselleni on ainakin tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka riemuitsevat Topin ensihymystä tai ensimmäisistä askelista.

Tavallaan tämä blogikin on sitä varten, että saan kirjoittaa ylös asioita mitä meidän elämässä tapahtuu. Saan jakaa uusia hienoja juttuja, hehkuttaa edistystä ja purkaa mieltä painavia asioita teidän lukijoiden kanssa. Miten yksi pieni tekstiin jätetty kommentti voi sykähdyttää sydäntä niin paljon?

Hehkuttaminen on siis ihan okei, mutta toisilla se menee pikkasen yli äyräiden. Keksitään tarinoita, liioitellaan älyttömästi ja kilpaillaan.

Miksi ei voi olla tyytyväinen oman lapsensa tahtiin, vaan sitä pitää laittaa lapsi tekemään asioita, joihin se ei pysty? Ainoastaan sen takia, että pääsee näyttämään muille äideille, että HÄHÄÄ meilläkin osataan! Onko se muka niin noloa, jos lapsi ei opikaan samassa tahdissa kuin muut? En itse ainakaan nää mitään järkeä siinä, että lavastetaan tilanteita, jotka eivät pidä paikkaansa.

Meillä äideillä menee joskus vähän yli. Kun kysytään lapsen luonteesta niin on jotenkin puuduttavaa lukea samaa litanjaa "iloinen, nauravainen, sosiaalinen, täydellinen, kakkaa ruusuntuoksuista kakkaa..." Ihan varmana jokaisessa lapsessa on edes yksi "huonompi" luonteenpiirre, mutta miksipä kukaan niitä esiin toisi? Silloinhan joku toinen voisi luulla, että perheen elämä ei olekaan siitä kansion kauneimmasta kiiltokuvasta.

Ihan sama asia näkyy siinä, että jos olet huolissasi lapsestasi kehityksellisesti tai vaikka sairastumisen takia, joidenkin on pakko siihenkin väliin tunkea pönkittämään omaa mainettaan. "Meilläpä ei olekaan koskaan sairastettu!" tai "Meilläpä osaskin jo silloin ja tällöin tämänkin asian."

Huvittavinta tässä kaikessa on se, että se tyttövauva joka "ei ikinä itke", karjuukin jonain päivänä takanasi kauppajonossa. Tai se poika, joka "osaa istua jo tosi hyvin 6kk iässä", onkin letkumakarooni vauvakerhossa. Ihmisiin tulee törmättyä, joku tuntee jonkun aina. Miksi siis värittää värikirjaa virheellisesti, koska joku sen epäkohdan kuitenkin tulee huomaamaan!

Ihan miten vaan, jokainen taaplaa tyylillään. Onneksi olen itse tullut järkiini, eikä tarvitse lisätä omaa nimeä ärsyyntymislistaan enää. En väitä olevani täydellinen, mutta ainakin yritän ihan hemmetisti olla ihan tavallinen äiti ihan tavallisesta perheestä, jolla on ihan tavallinen vauva eikä mikään SuperTopi.

Topi ei ole kehityksessä mitenkään ensimmäisten joukossa. Poika osaa ryömiä, ottaa pinsettiotteen ja joskus nousta hetkeksi tukea vasten. Varmaan 95% samanikäisistä osaa tuplasti enemmän. Voivoi, Topi on äitin pieni palikka ja kehittyy omaa tahtiaan tai sitten fysioterapian avulla. Mutta asia ei ahdista ollenkaan enkä tunne olevani huonompi äiti kuin kukaan muukaan. Ollaan käytännössä lähtöviivalla, kun ensimmäiset ovat ehtineet jo maaliin, mutta en häpeä poikaani tai ole pätkääkään pettynyt!

Elämä ei ole vain vaaleanpunaista hattaraa ja jotkin asiat eivät mene niinkuin on suunnitellut. Aina se ei ole pahasta. Minä ainakin uskallan ottaa vastaan myös ne asiat ja myöntää, jos meillä jokin tökkii. Haluan olla rehellinen ja kertoa totuuden. Tämä blogi ei ole värityskirja vaan päiväkirja! Kuka valehtelisi päiväkirjalleen?