Tästä aiheesta on tullut kirjoitettua varmasti aikaisemminkin tai ainakin olen sivunnut asiaa teksteissä. Tämä aihe on vain sellainen, joka jaksaa aina mietityttää itseäni. Mielipidepostausta siis kehiin!
Nykyaikana ihmisiä tuntuu yhdistävän yksi ja sama asia. Se kulkee mukana ostoksilla, arjessa ja jopa kasvatuksessa. Ehkäpä jo arvaat? Se on vihollisemme;
Tämä on melkeinpä voisi sanoa "maailmanlaajuinen" ongelma. Juostaan paikasta toiseen tukkaputkella katsomatta eteensä tai saati ympärilleen. Kompuroidaan, ohitetaan ja jätetään hopussa ajattelematta.
"Kiire on hyvin ajankohtainen asia. Se johtuu yhtä lailla henkilökohtaisista kuin ulkoisistakin tekijöistä. Ratkaisua etsitään ajankäytön suunnittelusta, jolla saadaankin paljon aikaan, mutta monien kohdalla on kysymys isommasta asiasta eli asenteiden muutoksesta".
Kiire ja stressi yhdistetään usein samaan lauseeseen, jolloin kuvaan astuu mukaan myös terveys. Terveyteen liittyviä seikkoja onkin oma jaksaminen, ehtiminen ja pystyminen. Jaksaako sitä koko elämäänsä suorittaa ja juosta paikasta toiseen? Eikö vahvempikin väsy sellaisessa höykytyksessä?
Tarkastellaanpas tätä asiaa lähiaikoina somessa pyörineiden otsikoiden kautta; lähimmäisen rakkaus ja muiden huomioiminen. Toitotetaan sitä, että pitäisi pysähtyä auttamaan ja pitäisi ajatella omaa nenäänsä pidemmälle. Sitä voisi oikeasti koskettaa toista sydämestä asti vain sillä, että antaisi edes pienen hetken päivästään jollekin ja auttaisi. Ja niin sitä pitäisi tehdä! Koskaan ei ole liian kiire auttaa vanhusta, jonka kassi repesi ja ostokset levisivät maahan. Ei ole sen arvoista ehtiä bussiin, jos sillä verukkeella jättää eksyneen yksin tutkailemaan karttaansa. Minnekään ei voi oikeasti olla niin kiire, etteikö ehtisi auttaa poikaa, jota kiusataan kadulla.
Kiire on monella tapaa tekosyy ja helppo selitys vetäytyä siihen omaan kuplaansa. Olla itsekäs. On sata kertaa helpompaa sanoa, etten ehdi, kun pysähtyä vaikeassa tilanteessa auttamaan ja pistää itsensä likoon. Kertooko se jotakin nykymaailmasta? Pitäisikö jokaisen ajatella tätä asiaa peilin edessä hetki?
Entä, jos se sattuu joskus omalle kohdallesi? Lapsesi satuttaa itsensä ja kaikki kiiruhtavat vain vierestä pysähtymättä? Mitä, jos viimeisillä rahoillasi ostat makkaraperunat ja pudotat ne vahingossa maahan, eikä kukaan tee muuta kuin naura nurkan takana? Mieti jatkossa! Miltä tuntuisi olla siinä tilanteessa itse? Pystytkö enää ohittamaan apua tarvitsevaa tämän jälkeen?
Sitten on se toisenlainen kiire. Kasvatukseen liittyvä hoppu J-O-K-A ihmeen asiassa. Tuntuu, että on sitä kilpailua tai sitten vaan päästävä vaiheesta A vaiheeseen B mahdollisimman nopeasti. Ei jakseta odottaa ja malttamattomina otetaan varaslähtöjä.
Tätäkään kiirettä en ymmärrä. Miksi vauva ei saa nykyään olla vauva tai lapsi saa olla lapsi? Miksi jokaiseen asiaan on tietyt aikavälit ja asioita ei yksilöllistetä. Ei pieni ihmisenalku ole mikään kone, joka toimii kellon tavoin. Jokainen ihminen on oma persoonansa ja kehittyy oikeasti niin eri tahtia!
Meidän perhe on varmaan neuvolan papereissa isketty kauhuperheiden nippuun. Voin kuvitella neukkutädin tekemässä facepalmia huoneessaan, kun tulee aika kutsua meidät sisään.
Neuvolan nimi jo itsessään antaa pienen vihjeen siihen, että sieltä voi hakea tarvittaessa ohjeita ja niitä NEUVOJA. Neuvo ei ole absoluuttinen totuus, vaan yleinen ohjeistus johonkin asiaan. Vinkki, joka on monen kohdalla huomattu toimivaksi. Suuntaa antava ehdotus. Moni tuntuu ottavan neuvolan linjaukset sydämen asiaksi ja erilailla toimivat tuomitaan suoraan nokkaviksi sekä vastuuntunnottomiksi. (KÄÄK, mikä kamala sanahirviö!!)
Ei meillä ole koskaan suoraan toimittu, kuten neuvolassa tai kirjoissa sanotaan. Kuuntelen toki aina kaikki ohjeet ja sitten googlettelen/pähkäilen/pohdiskelen asiaa. Löydän sitten sen oman sisäisen mietiskelyn kautta sen meille sopivan tavan toimia. Otan huomioon toki terveysseikat ja faktat, joita asioihin liittyy ja niiden kautta teen valintani.
Siihen kiireellisyyteen kompastuu kuitenkin moni neuvo. Meinasin pudottaa leukani lattiaan, kun 6kk neukussa käskettiin lopetella yösyöminen lapselta. Minkähän ihmeen takia? Eiköhän sille ole ihan järkevä syy, että lapsi syö öisin. Se on vaistoon liittyvä toiminto, joka muka pitäisi vain kitkeä pois? Minun, äidin... pitäisi viedä ruoka pois lapselta, joka sitä selkeästi vielä öisin haluaa. Vai syökö teidän mielestä vauva yöllä, jos sillä on maha täysi? Osaako puolivuotias vielä syödä vain tavan vuoksi? PYH, PAH ja HÖH. En jaksa uskoa siihen ollenkaan.
Lapsentahtisuus on ollut kova sana meidän tavassamme toimia. Kuten yläpuolella sanoin, ihmisillä on olemassa se vaisto ja sen mukaan moni asia tulee suoraan selkärangasta. Eihän kukaan pakota lastansa kävelemäänkään ennen aikojansa eikä se olisi edes mahdollista! Lapsi kävelee, kun on valmis ja vaisto käskee kävellä. Sama pätee mielestäni yösyömisen lopettamiseen tai tutista luopumiseen.
Toki ohjaaminen ja oikeaan suuntaan töniminen on järkevää. Jos lapsi ei millään tajuaisi siitä tutista luopua, voi ehkä toiselle tuoda sen vaihtoehdon esille. Mutta miksi pitää kaikki tehdä pakottamalla? En ymmärrä seuraavia lauseita ollenkaan; "Tänään päätän, että tutti lähtee pois!" , "Miten päästä eroon tutista nyt heti!?". Meillä kokeiltiin ainakin usein tutin pois nostamista ja reaktiota. Itkulla reagoiminen kertoi, ettei poika ole valmis muutokseen. Aikanaan sitten koitti se päivä, jolloin itkua ei tullutkaan ja lapsi itse oli henkisesti valmis. Niin jäi tutti.
Sama koski niitä maitoja ja pulloja. Tiedän, että hampaiden hoito on todella tärkeää ja siihen kiinnitetään huomiota kamalasti nykyään. En silti lähtisi viemään lapselta maitoa pois, jos tämä oikeasti on nälkäinen öisin. Itkuhuuto -kouluja en ymmärrä alkuunkaan ja särähtää korvaan pahasti, kun näitä suunnitellaan. SILTI hyväksyn, että jokainen toimii tasan sillä omalla tavallaan enkä lähde tuomitsemaan. Ihmettelen vain ja ainoastaan, koska se menee ristiin oman näkemykseni kanssa.
Meillä ei ole kiire siirtyä vauvasta taaperoksi eikä taaperosta isoksi pojaksi. Lapsi on terve, kun se leikkii ja pehmolelut voivat olla sängyssä niin kauan kuin poika haluaa. En ymmärrä miksi pitää pakottaa luopumaan leluista, jotka ovat liian vauvamaisia tai kehottaa leikkimään erilaisia leikkejä. Tätäkin on nähty vuosien varrella.
Tiedä sitten olenko vähän ärsyttävä ja kuulostanko ituhippivapaakasvatushälläväliä -tyypiltä, mutta tämä on oma tapani toimia. Neuvolan mielestä olen ehkä vastarannankiiski, yhteisön mielestä saatan olla itsepäinen ja toinen äiti miettii miksi lellin lastani. Jos lapsen paapominen on sitä, että antaa tämän kasvaa omaa tahtiaan, niin sitten lellin poikani pilalle. En todellakaan tule koskaan jättämään poikaa kitisemään sänkyyn yöllä, koska poika muka yrittäisi määrätä tahdin. Oli se sitten päivä tai yö, jos itkettää, niin syliin pääsee aina. Lauletaan, nauretaan ja höpötellään hetki ennemmin kuin itketään kilpaa eri huoneissa. Jos pimeä pelottaa, voin jäädä sängyn vierelle enkä ajattele, että "voi ei.. eikai se nyt opi nukuttamiseen!".
Joten kiire meidän perheessä ei ole se keskeisin asia. Emme ehkä toimi yleisen ohjeistuksen mukaan, vaan käytämme sitä sovellettuna meidän perheen tarpeisiin. Homma toimii ja olen enemmän kuin tyytyväinen valintoihini.
Perhepedistä, nukuttamisesta tai yöllisistä sylittelyistä huolimatta poika nukahtaa nykyään yksin ja nukkuu jopa 14 tuntia putkeen omassa huoneessaan. Hampaat ovat täysin reiättömät ja kunnossa tuttipulloista sekä yömaidosta huolimatta. Poika kasvaa hyvää vauhtia ja saa tarvitsevansa ravinnon, vaikka en pakota syömään lautasta tyhjäksi, jos ei ole nälkä. Käytöstavat ovat loistavat, vaikka en koskaan ole kieltänyt leikkimästä, ilakoimasta tai riehumasta.
Tämä toimii meillä ja olen vähän ylpeä itsestäni. Kaksi vuotta sitten en olisi osannut sanoa minkälainen olen kasvattajana, mutta nyt osaan. Ja siitä kirjoitin juuri kilometrin mittaisen tekstin, jossa hypättiin kiireestä kasvatukseen. Näin siinä joskus käy, kun antaa ajatuksen juosta.
Minkälaisia te olette näiden asioiden suhteen? Myöntääkö kukaan jaksaneensa lukea tätä tekstiä alusta loppuun?
