Mörkö kurkkii kolostaan..

Joskus tulee mietittyä sitä aikaa, kun Topi oli syntynyt. Tulee muisteltua, ajateltua ja fiilisteltyä. TAI ainakin yritän fiilistellä.

Tosiasiahan on se, että suurinosa siitä ihanan hehkeästä vauva-ajasta meni kokonaan ohi itseltäni. Ei sen takia, että Topi nukkui huonosti eikä sen takia, että Topilla oli paha olla masunsa takia eikä myöskään sen takia, että poika itki ensimmäiset kolme kuukautta. Syy oli enemmän itsessäni ja omassa hyvinvoinnissani.


Minulla oli paha olla. Hassuinta tässä on se, etten itsekään tiedostanut asiaa juuri ollenkaan. Kaikki tuntui vain vaikealta ja moni asia väsytti tavallista enemmän. Oikeasti elin kuitenkin sumussa, joka johtui mielentilastani.


Toki tähän oloon osasyyllisenä oli ne sen aikaiset riidat netissä, joista joskus olen maininnut. Silti syy oli varmaan monessa muussakin asiassa, esimerkiksi siinä mitä tapahtui synnytyksen jälkeen.


"Koko kokemus oli todella rankka. En saanut vauvaa rinnalleni synnytyksen jäljeen, vaan poika vietiin pois luotani. Makasin osastolla ja kaipasin kipeästi hänen luokseen. Mietin sydäntä kuristaen, että kaipaako poika yhtä paljon äitiään kuin minä häntä? Olinko tahtomattani hylännyt lapseni tärkeimmällä hetkellä? En saanut mitään tunteita heräämään tuota outoa otusta kohtaan ja pelkäsin kamalasti. Mietin, että onko tuo oikeasti minun vauvani. En tiedä miten ikinä selviän siitä kamalasta ajatuksesta, että pieni lapseni vaan vietiin pois luotani. Olimme kuitenkin 8 kuukautta olleet yhdessä. Sydäntä riistää muistella kaikkia niitä piikityksiäkin ja hoitoja mitä toinen joutui kestämään. Mahtoi olla rankka ja kurja alku elämälle..."       - Ote synnytyskertomuksesta.


Muistan ikuisesti ne viiltävät sanat, jotka eräs tuttuni netissä sanoi. "Minä en ainakaan halua muistaa vauva-ajalta vain surua ja pahaa oloa."


Tämä lause herätti minut. Olenko minä oikeasti surullinen? Tätäkö se on? Senkö takia en jaksa nousta aamulla sängystä ja pelkään kuollakseni olevani huono äiti lapselleni? Tämänkö takia en jaksa syödä päivisin juuri mitään? Olenko minä masentunut?



"Tunsin itseni huonoksi. En ollut kestänyt loppuun saakka, vaan lapseni joutui syntymään aikaisemmin. En ollut tehnyt tarpeeksi töitä diabetekseni eteen ja nyt pieni poikani kärsi sokeriensa vuoksi. En edes onnistunut imettämisessä, koska en osannut pitää päätäni ja häätää ihmisiä häirtisemästä. Poika kieltäytyi totaalisesti rinnasta nopeasti ja jouduin pumppaamaan maidon hänelle. Mietin usein, että jos olisin elänyt "ennen vanhaan", ei lapseni olisi selvinnyt. En olisi pystynyt häntä synnyttämään saatika sitten ruokkimaan. Se masentaa."     - Ote synnytyskertomuksesta.



Olen vihainen itselleni. Olen katkera siitä, etten osannut nauttia siitä kaikesta. Menetin elämästäni jotakin ihan tajuttoman ihanaa enkä saa sitä MITENKÄÄN takaisin. Kelloja ei vain saa käännettyä, vaikka kuinka kovaa ristisi kätensä.


Se vain turhauttaa... luen paljon blogeja ja on aivan tajuttoman ihanaa katsellä äitien nauttivan arjestaan pienten vauvojensa kanssa. Olen tietenkin vähän myös kateellinen. Miksi tämäkin osa meni elämässäni pieleen?



"Nyt rakastan poikaani. Rakastan maailmassa eniten! Jossakin vaiheessa kaikki lähti helpottumaan ja tajusin kuka siinä sylissäni oikein on. Se on oma poikani, jota olen kantanut 8 pitkää kuukautta lähellä sydäntäni. En koskaan tule kestämään sitä, että yhteisen elämämme alku meni niinkuin meni. En koskaan selviä siitä, että en ollut rakkaimpani luona tämän ensihetkinä. Olen ikuisesti katkera siitä, etten saanut tuntea sitä, kun vauva nostetaan ensimmäistä kertaa syleilyysi. En kokenut räjähtävää rakkautta, vaan koin hitaasti syttyvän kiintymyksen. Kiintymyksen, joka muuttui ajan kanssa rakkaudeksi. Mutta rakkautta sekin on. Ja siitä olen kiitollinen. Kaikki ei mennyt niinkuin suunnittelin. Mutta elämässä on otettava vastaan se mitä tarjotaan. Sain kuitenkin terveen ja elävän pienen pojan. Se on tärkeintä. Nyt ja aina."     - Ote synnytyskertomuksesta.



En tosiaan ehkä saanut kokea sitä vauva-arjen hienoutta alkuun, mutta nyt saan. Rakastan yhteisiä päiviä kotona ja rakastan tavallisia viikonloppuja perheen kesken. Nautin Topin naurusta, pusuista ja pienistä käsistä silittämässä hiuksiani. En halua, että mikään asia enää vie tätä tunnetta minulta pois!


Eihän tämä tietenkään korvaa sitä kaikkea, jonka menetin... Mutta ei sitä silti voi aina märehtiä menneitä. Jos sitä aina miettisi kaikkea, niin lopputulos olisi katkeroitunut ämmä keskellä metsää pienessä mökissä sadan kissan keskellä. Tai ainakin melkein...


Pointtina koko tässä tekstissä oli se, että yritän nyt nauttia hetkestä ja nykyisestä elämästäni. Yritän olla murehtimatta mennyttä sekä sitä tulevaa. Olen huomannut, että se pieni mörkö on astumassa esiin kolostaan ja tämä ahdistaa suunnattomasti. Aion taistella sitä vastaan. Harmittaa vain, että se pitää tehdä kovin yksin.


Olen nyt tehnyt suunnitelman ja se on;  Päivä kerrallaan...



Ja hei.. onneksi on olemassa yksi asia, joka vie mukanaan jokaisen murheen. Lapsen hymy ja raikuva nauru!

 

Muoks. Tämä teksti tuli kirjoitettua eilen jo. Tänään en välttämättä olisi enää tätä kirjoittanut. Se on jännä, miten ajatukset vaihtelevat päivien mukaan. Tai miten pienet asiat vaikuttavat omaan oloon.

Osa syy tälle väsymykselle löytyy varmaan synkästä talvesta. Ihminen tarvitsee valoa.

Tänään astuessani ulos kirpeeseen pakkasilmaan ja auringon osuessa naamalle, huokaisin. Tuntui heti paljon paremmalta.. aivan kuin taakka olisi pudonnut harteiltani. 

Ehkä lähestyvä kevät helpottaa oloa. Olen taas toivoa täynnä.