Tuodakseni vähän vaihtelua tähän blogiin, erilaista luettavaa ihmisille ja monipuolisuutta; aloitan säännöllisen postaussarjan, jota ylläpitää vierailija. Tämä vieraileva tähti on "mysteerinen J", joka on samalla tapaa innokas kirjoittaja kuin minä, mutta ei ole vielä rohkaistunut aloittamaan omaa blogia. Postaukset käsittelevät nuoren aikuisen ajatuksia, pohdintoja ja fiiliksiä elämästä. Niissä käsitellään perhe-elämään loikkaamista, mietitään tulevaisuutta ja yritetään sopeutua uusperheeseen. Ja tämä kaikki miehen näkökulmasta.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Tässä mä istun, mustassa Volvossani. Kaverit siteerasivat sitä aiemmin kunnon poikamiehen kaaraksi. Nyt takakontissa lojuu vaippapaketti ja toinen takapenkki on varattu isolle turvaistuimelle. Mitenköhän tähän päädyttiin? Vielä hetki sitten laahustin koulun käytäviä, mietin mitä pitsaa söisin ja piirtelin tarkoituksettomia sydämiä PostIt-lapuille.
Olisikohan nyt esittelyn paikka? Olen lähes 19-vuotias poika/mies – vai miksihän sitä pitäisi itseään kutsua? Kannan seitsemänkirjaimista nimeä, mutta täällä blogissa esittäydyn pelkkänä ”J”:nä. Wannabe salamyhkäinen. Juuri parhaillaan viimeistelen lukiotani ja kevään lopussa koittaa yksi elämän suuria kohokohtia, lakkiaiset. Se ei ole kuitenkaan ainoa iso muutos elämässäni tällä hetkellä.
Täytyy kyllä myöntää, että olen ihminen, joka on aina ollut todella epävarma itsestään. Ihminen, jota on kiusattu läpi lapsuuden. Ja ennen kaikkea ihminen, joka kuvitteli kulkevansa tämän matkan yksin hautaan asti. En puhu sellaisesta epävarmuudesta, että kyhjöttäisin yksin nurkassa. Enkä puhu sellaisesta epävarmuudesta, että se lamauttaisi minut täysin. Puhun epävarmuudesta sen suhteen, että löytäisinkö muka ikinä sellaista ihmistä, joka hyväksyisi minut sellaisena kuin olen. Joka uskaltaisi olla yhtä outo ja erilainen kuten minä.
Nykyään tuntuu, kun katson omaa ikäluokkaani koulussa, että kuumimmat puheenaiheet poikien keskuudessa on, että kuka höyläsi ja ketä, kuka kesti viinaa parhaiten ja millä automerkillä saisi eniten ”naisia”. Tytöt taas pyörivät omissa pienissä porukoissaan kikatellen kilometrien pituisien ripsien kanssa ylilyhyillä hameilla ja päät täynnä tyhjiä tulevaisuuden suunnitelmia. Näenkö itseäni sulautumassa porukkaan? En. Minä olen se poika, joka nappaa aamulla ensimmäisen t-paidan hyllystä. Se, joka iskee lenkkarit jalkaan niiden mukavuuden takia. Se, joka keskittyy kartoittamaan rahaa turvallista perheautoa varten. Olen se tyyppi, joka jaksaa jutella ihmisille yhteisen sovun vuoksi, pidättäytyä baari-illoista varjellakseni omaa terveyttä ja minä olen se tyyppi, joka jaksaa odottaa sitä, että Se oikea kävelee vastaan.
Ei siinä mitään. Kyllä multa rohkeutta löytyy iskeä se puhelinnumero kassaneidin käteen, pyytää luokkatoveria treffeille tai tanssia baarissa jonkun tuntemattoman kanssa. Mutta en halua. En kaipaa elämääni muutaman kuukauden suhteita, yhden yön juttuja, enkä bilettävän opiskelijan elämää. Se mitä kaipaan, on pysyvyyttä, turvattua tulevaisuutta ja elokuvamaiseen tapaan aitoa rakkautta. En tiedä onko se mahdollista, mutta se tekeekin minusta erilaisen, että uskon siihen vahvasti.
Nelisen kuukautta sitten löysin tytön, joka on minua hieman vanhempi ja karusti sanottuna elämässä kokeneempi. Rakastuminen tapahtui pitkän ystävyyden päätteeksi spontaanisti, molemmat ymmärsimme toisiamme todella hyvin ja lopulta päädyimme yhteen. Suhteestamme erilaisen tekee se, ettei meitä olekaan kaksi vaan kolme. Tytöllä – tyttöystävälläni, on kaksivuotias pieni poika edellisestä suhteestaan, joten sehän tekee musta vähän kuten isäpuolen.
Olen luonteeltani kirjoittajatyyppiä, joten mahdollisuus päästä ilmaisemaan ajatuksiani täällä oli kuin juuri minua varten. Kirjoitamme Aneten kanssa käytännössä samasta perheestä, mutta kahdesta eri näkökulmasta. Omat postaukset pyörivät enemmän seuraavien kysymysten parissa; Miltä tuntuu ottaa vastuu lapsesta? Minkälaisia ajatuksia se herättää, ettei ole saanut käydä läpi vauva-arkea, vaan on siirtynyt suoraan taaperon hektiseen elämään? Onko minusta isäpuoleksi niin, että pystyn antamaan lapselle tarpeeksi? Miten minun pitäisi kasvaa ihmisenä, että kykenisin olemaan täysillä mukana kasvatuksessa? Missä teen virheitä ja missä taas olen vahvoilla? Haluanko minä omia lapsia? Miltä tulevaisuus näyttää?
Tervetuloa mukaan seuraamaan höpinöitäni! Kysymyksiä saa esittää ja otan mielelläni vastaan postaustoiveita.
-- J --
