Pojan punaiset nukenrattaat

"Miten voit pukea pojallesi sukkahousut? Ei poika voi pitää yllään pinkkiä! Nuket ovat tyttöjen juttu!" ..ja muita lennokkaita heittoja. En allekirjoita edellisistä väittämistä yhtäkään. Sukkahousut ovat lämpimiä sekä käytännöllisiä vauvoilla, pinkki näyttää todella hyvältä esimerkiksi Navy bluen kanssa ja nuken avulla poikakin oppii huolenpitoa sekä hoivaamista.

Tuntuu, että joillakin on joskus päähänpinttymäksi asti tapana korostaa tytön ja pojan eroa esineiden sekä vaatteiden avulla. Puhutaan tyttöväreistä ja poikien leluista. Mielipiteitä aiheen suhteen on monia. Onkin totaalisen väärin tuomita tai katsoa pitkin nenänvarttaan, jos ajatustapa ei kohtaakaan ihan jokaisessa asiassa toisen kanssa. Itse olen sitä vastaan, että lapsia ohjataan liikaa johonkin tiettyyn suuntaan. Määritellään, että mistä saa kiinnostua ja mistä ei. Sanoisin pehmennetysti, että se kuulostaa vapauden riistämiseltä. Jokaisella pitäisi olla oikeus päättää mitä haluaa tehdä, mitä haluaa pitää päällään tai mistä haluaa tykätä.

Pekka (4v) kävelee kaupungilla jaloissaan pinkit saappaat, Tiina (7v) esittelee koulussa ylpeänä formulapaitaansa kavereilleen ja Topi (2v) lykkii Ikean käytävillä punaisia lastenrattaita. Mikä on ensimmäinen ajatuksesi? Mitä sinä näet? Minä näen luultavasti iloiset kasvot, nauravan suun ja ylpeänä kiiluvat silmät. Huomaan päättäväiset askeleet ja kirkkaan määrätietoisen äänen.

On vain surullista, että moni ihminen kuuntelee ympäristöstään kaikuvia kuiskauksia sekä mielipiteitä. Sitä annetaan massan nauraa erilaiselle, porukan hihitellä poikkeavalle. Se päivä, kun poikani menee päiväkotiin tai kouluun tulee olemaan mahdollisesti rankka. Aion nimittäin opettaa, että omista mielenkiinnonkohteista ei tule mistään hinnasta luopua. On tärkeää pitää kiinni niistä asioista, jotka tuovat itselle sitä pientä mielihyvää - iloa. Tiedän, että massasta poikkeaminen on melkein sama, kun leimaisi otsaansa kiusatun leiman. Niin väärin.

Kysyn itseltäni usein, että haluanko lapseni hukkuvan muiden joukkoon ja pysyvän sillä "oletetulla" tiellä? Haluanko, että oman tahdon ääni kukistetaan? Vai otanko sen kiusatun pojan riskin ja kasvatan lapseni uskomaan suoraan omaan itseensä? Oli se sitten nuket, heppapaita tai vaaleanpunainen pipo.. siitä tulisi mielestäni saada pitää. Haluaisin, että näkisin tulevaisuudessa pojan, joka todella arvostaa itseään omana itsenään ja uskaltaa ylpeänä olla eri mieltä muiden kanssa, vaikka eteen tulisi mitä! Aion vahvasti pysyä matkassa mukana ja tukea sitä oman persoonan kehittymistä enkä iskeä pientä lasta tiettyihin raameihin.

Haluaisin lopuksi nostaa yhden ajatuksen ilmoille; kuka lapsista lopulta opettaa kiusaajia? (Ja kyllä; koulut ovat täynnä kiusaajia ja niitä lapsosia, jotka miltein syövät elävältä sen yhden, joka poikkeaa massasta..) Keneltä lapsi oppii sen, ettei poika saisi tykätä pojasta tai tyttö rakastaa autojen kanssa puuhastelua? No meiltä vanhemmilta tietenkin ja sitä kutsutaan kasvattamiseksi! Ohjataan lasta tiettyyn suuntaan ja viedään ne omat ajatukset/uskomukset eteenpäin. Minä en halua kasvattaa kiusaajaa tai ahdasmielistä lasta enkä pakottaa mihinkään. Haluan kasvattaa pojan, joka käyttää päätään ja omaa kyvyn ajatella itse. En toki vanno onnistuvani, koska en ole täydellinen tekemisissäni ja kaikkeen ei ole vain yhtä vastausta. On tietenkin mahdollista, että pojan mielipiteet tulevat eroamaan omistani esimerkiksi homoavioliiton, eettisyyden tai ihan minkä tahansa suhteen. Silloin se tarkoittaa sitä, että olen onnistunut tavoitteessani; poika osaa olla eri mieltä myös minun kanssani.

Kevätminä

Kevät tulee - muutaman kuukauden päästä. Täällä on ainakin yksi ihminen, joka odottelee tuota toivoa nostattavaa vuodenaikaa jo saapuvaksi. Onhan se vähintäänkin mieltä ylentävää, kun voi alkaa suunnittelemaan kevään vaatetuksia! Kuka muu rakastaa uusien mallistojen saapumista, vastaripustettuja takkeja kauppojen rekeillä ja kauden kirkkaita sävyjä?

Pojalle pitää hankkia kenkiä, takkeja ja haalari. Olen vasta pikkuhiljaa aloittelemassa tätä projektia, koska kaikki mallistot eivät ole vielä tulleet ulos. Saatan myös pohtia joitakin vanhojen kausien kuoseja. Tänä vuonna päätin vahingossa satsata myös omaan pukeutumiseen. En ole yleensä mikään kovin innokas stailaaja itseni suhteen, koska en vain jotenkin jaksa. Enkä osaa. Myönnetään, ettei ole yhtään niin kivaa kierrellä aikuisten osastoja ja miettiä sopiiko yksikään ihana paita tähän kroppaan vai ei. 

Satuin kuitenkin löytämään kivan takin, kun poikettiin Stockalla. Oikaistiin Onlyn kautta ja tadaa; siinä se rekissä roikkui! Lompakosta löytyi sopivasti lahjakortti ja hetken päästä kävelin ulos kaupasta yhtä takkia rikkaampana. Ja "minimaterialistin" tavoin iloisena!

Tiedän, että on tärkeää miettiä asusteita. Tähän en omista juuri minkäänlaista silmää ja on jotenkin huvittavaa puhua aiheestä täällä blogissa. En vain osaa sulautua "päivänasu" -blogien joukkoon ja tämä jäänee yhdeksi HARVOISTA vaatepostauksista, jotka koskevat omaa pukeutumistani. Haluan tuoda vahvuuteni, mutta myös heikkouteni täällä esille ja tämä on erittäin suuri heikkous. En osaa pukeutua!!

Onneksi tuuri puuttui peliin ja menneellä Lanzaroten reissulla tuli pikainen tarve käsilaukulle. Kiersin halpoja (mahdollisesti huonolaatuisia) laukkurivejä ja pohdiskelin. Olen äärimmäisen tarkka laukkujen suhteen ja en juuri koskaan löydä "sitä oikeaa". Tällä kertaa kuitenkin bongasin hyllystä kauniin sinisen ilmestyksen, joka oli kaikinpuolin täydellinen. Laukussa tulee olla tilaa, mutta ei kuitenkaan liikaa kokoa. On iso plussa, jos laukku pysyy tietyssä muodossa ja siinä on jotakin esteettistä. Hankkimani laukku taitanee olla feikki ISOLLA F:LLÄ (En ostanut laukkua mistään kadulta kuitenkaan, vaan ihan paikallisesta liikkeestä.), mutta se on silti loistava... ja kaikenlisäksi ostos ei tuntunut juurikaan lompakossa. 

Kengätkin kävelivät melkein kirjaimellisesti vastaan. Olen myös niiden suhteen tarkka ja harvoin kelpuutan yhtiäkään. En kuitenkaan voinut kävellä kaupasta ulos ilman tummansinisiä Lacosten kenkiä. En ole ikinä kiinnostunut tuosta merkistä, mutta kerran kokeiltuani rakastuin heti. Kevyet, sopivat jalkoihini ja speciaalit ulkomuodoltaan; PAKKO SAADA! Nyt on sitten laukunkin edestä köyhdytty kenkien suhteen, mutta innoissani odotan kevättä ja sitä, että saan kiskoa nuo popot jalkaani.

Hassuinta tässä on se, että nämä kolme sopivat toisiinsa ihan hyvin. Takki, laukku ja kengät. Enää pitää miettiä, että hommaanko kylkeen sopivat hanskat tai entäpä kaulahuivi? En ehkä nimittäin tiedä, mikä olisi sopiva väri tähän kokonaisuuteen. Vinkkejä?

Repost; 10 väittämää äitiydestä

Seuraavat väittämät ovat vain ja ainoastaan minun mielipiteitäni.

1. Äidit ovat koneita. He osaavat kaiken ja tietävät kaiken. He pystyvät kaikkeen.

Kukaan ei ole täydellinen. Äidit eivät ole satuhahmoja, jotka roikottavat lastaan vasemmassa kädessä pölyhuiska viuhuen oikeassa. Ruoka porisee liedellä, astianpesukone surraa ja kaappi on täynnä puhtaita pyykkejä. Ei ole myöskään olemassa hormonia, joka kertoo äidille kaiken kaikesta. Joskus on sallittua, että pölyt on pyyhkimättä tai korissa lojuu pestävää pyykkiä. Jokaisen pitäisi saada kysyä apua ja neuvoja tilanteissa, joissa itse ei osaa toimia. Et sinäkään osaa valmistaa ateriaa ilman ohjeita.

2. Äiti on nuhjuinen ja haisee pahalle. Hiukset on harjaamatta ja vaatteissa ainakin viikon ruoat.

Äidiksi tuleminen ei tarkoita itsensä unohtamista. Omasta hyvinvoinnista on tärkeä huolehtia. Äitiys ei vie pois sitä seikkaa, että voit edelleen näyttää hyvältä. Joskus ei ehkä muista harjata hiuksia tai paidassa on pieni tahra, mutta resuiselta ei tarvitse näyttää joka päivä. Aina on lupa uhrata aikaa suihkulle sekä itselleen. 

3. Meikkaava ja viimeisen päälle pukeutunut äiti on h***a eikä voi mitenkään välittää lapsestaan.

Meitä on moneen junaan. Jotkut välittävät enemmän ulkonäöstään ja jatkavat erilailla panostamista, vaikka heistä tulisikin äitejä. Toiset meikkaavat vahvasti ja toiset vähemmän. Ketään ei pitäisi leimata sen mukaan mitä naamaansa laittaa. Mitä lapsi siinä menettää, jos äitillä on kiiltoa huulissa ja tyylikäs takki? Pitääkö puuttua toisen elämään, jos siitä ei oikeasti mitään tiedä?

4. Hei, se on äiti... ei se koskaan pääse minnekään.

Aika usein kuulee jauhamista siitä, kuinka lapselliset eivät koskaan liiku ulos kodistaan. Voin olla väärässä, mutta väitän, ettei heitä usein edes kutsuta mukaan tämän luulon vuoksi. Eikä ehkä aina ole kyse siitä, että pääseekö äiti minnekään. Pieni vauva on saattanut muuttaa ihmisen näkemystä maailmasta eikä baarissa juokseminen tunnukaan niin tärkeältä. Usein myöskään lapset eivät ole tervetulleita mukaan. Jos todella välittää ystävästään, kyllä varmasti löytyy aika ja paikka tapaamiselle.

5. Tissit roikkuu, toosa on pilalla ja vartalo.. voiko sitä edes vartaloksi sanoa?

Raskaus aiheuttaa paljon muutoksia naisen kropassa. Tulee kiloja, rinnat kasvavat ja itse synnytys vaatii paljon. On olemassa yleinen uskomus siitä, että lapsen saanut nainen on pilalla. Toisille saattaa jäädäkin jälkiä. Kaikki ei kuitenkaan ole niin mustavalkoista. Palautuminen entiseen on täysin mahdollista. Kaikki eivät siihen kuitenkaan pääse, mutta oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että mitä ihmeen väliä?! Tärkeintä on, että itse hyväksyy itsensä. Itsevarmuus on kauneutta.

6. Äidit ovat automaattisesti onnellisia ja heiltä ei mitään puutu.

Kuka oikeasti luulee näin? Hei me äidit olemme myös ihmisiä. Meillä on omat murheemme ja taakkamme. Lapsi ei ole lääke, joka vie kaiken pahan pois maailmasta. Jokainen tarvitsee joskus olkapäätä, se ei tee kenestäkään heikkoa.

7.  Neuvolassa piilee absoluuttinen totuus, kumarra ylijumalaasi.

Neuvola ohjeistaa ja neuvoo. Neuvola painostaa. Neuvolalla on ohjeita ja sääntöjä. Jokainen lapsi on yksilö ja jokainen kehittyy omaa tahtiaan. Riina vetelee yläkäyrillä painossa ja Tatu haluaisi jo kovasti istua, vaikka on liian aikaista. Jokaisella äidillä on pää ja sen sisällä aivot. Uskoisin myös jokaisen äidin kantavan sisällään vaistoa. Neuvola on TUKI ja turva, jos et tiedä mitä tehdä. Ei tehdä itsestämme sätkynukkeja. Neuvoja voi kuunnella, mutta ratkaisut kannattaa tehdä itse.

8. Lapsi huutaa kaupassa karkkia, vauva itkee bussissa. Äiti ei selkeästi tajua mitä kuri tarkoittaa.

Näin ajatteleva ei ilmeisesti omista lapsia? Vauva ei ole pirullinen olento, joka itkee kiusallaan. Eipä se ole äitillekään helppoa hikikarpalot otsalla tyynnytellä lasta bussissa, kun vihaiset tädit mulkoilevat olan takana. Onko lapsen itku ja kiukku huonoa kasvatusta? Eiköhän se karkkihyllyllä huutaminen ja maan polkeminen ole juurikin sitä itseään - kasvatusta. Kummallehan menee oppi paremmin perille; pojalle joka kulkee hiljaa kaupan halki karkkipussi kädessä vai tytölle, joka ei saanut tikkaria, vaikka kuinka huusi ja raivosi. Sitä voi miettiä.

9. Jos et kuulu massaan, ostamasi tuote on ehdottomasti huono.

Emmaljungat, tripp trappi. Kaikki haluavat ja ihan pakko saada! Mikä määrittää kahdesta merkistä sen kumpi on toimivampi ja parempi? Suosio tiettyjä tuotteita kohtaan on valtava. En usko tässä maailmassa olevan yhtäkään merkkiä, joka päihittäisi kaikki. Sitä laatua löytyy varmasti muidenkin nimien takaa. Ilmoitat haluavasi mielipiteitä tietystä syöttötuolista, mutta sepä onkin suoraan kokeilematta täysin p***a, ostapa kuule tripp trapp.

10. Äidin pahin vihollinen on toinen äiti.

Tämä on täysin totta. Aina löytyy joku, jonka mielestä ratkaisusi on väärä. Ja sen sijaan, että asian jättäisi sanomatta ääneen, on aivan pakko hyökätä kimppuun ja muistuttaa siitä kuinka huono sinä olet. Pitää toki muistaa myös, että äidin paras kaveri on toinen äiti. Ihminen, joka ymmärtää elämäntilanteesi ja kokee samat asiat kanssasi. Vertaistuki on suuri rikkaus tässä maailmassa. 

Kirjoitettu; 22.04.2013

Repost; 4 tupakkaa päivässä

Kirjoitin aikanaan postauksen tupakasta. Pisti niin vihaksi katsella äitejä, jotka savuttavat lapsiaan. Aion nyt nostaa tämän postauksen uudelleen esille. (Kirjoitettu 13.09.2013)

Kaduilla, pysäkeillä ja puistoissa kävelee vastaan äitejä sätkä suussaan ja lapsi vierellä. Tulee usein mietittyä, että onko niillä äideillä aivoja tai minkäänlaista ymmärrystä siitä mitä he oikeasti tekevät.

Passiivinen tupakointi on melkein pahempaa kuin se, että itse polttaisi. Ensinnäkin passiivinen tupakoija ei ole valinnut myrkyllistä savua, joka nostaa riskejä huimasti. Mietin itseänikin. Haluan elää terveellisesti ilman haittoja tai muita kauheita tauteja. Inhoan tupakan savua ja siitä tulevaa ällöttävää oloa, mutta miljoonien muiden ihmisten takia joudun sietämään tuon kaiken. Kiva, kiitos vaan teille.

Ymmärrän, että jokaisella on tapansa ja halunsa. Tästä maailmasta ei ikinä saataisi kitkettyä tupakointia, vaikka tupakka-askin kylkeen tungettaisiin aasin takapuoli. Voitaisiinko siis tehdä diili? Minä en valita ja mulkoile teitä sätkän sytyttäjiä, mutta voisitteko te sitten ottaa huomioon sen, etten halua hengittää sitä tupakan savua? Ärsyttää suunnattomasti kauppakeskusten ovilla norkoilevat ihmiset, joiden takia ulos astuessa likipitäen hukkuu tupakansavuun. Onko se OIKEASTI niin vaikeaa kävellä vaikka 100 metriä pidemmälle ja pitää ovien edusta savuttomana? Onko se tupakka pakko sytyttää juuri liikennevaloissa? Onko pakko vetää keuhkot täyteen röökiä ja hypätä bussiin viime tinkaan samalla saastuttaen hajullaan koko linja-auton? Ilmeisesti on.

Jos tupakoijat eivät halua ajatella sitten muita ihmisiä, niin entä sitten lapset? Nuo pienet viattomat sielut, jotka eivät ymmärrä maailman vaaroista ja haitoista. Topi hengitti tänä päivänä tupakkaa, kun astuin Kampin ovista ulos. Topi sai uuden annoksen liikennevaloissa ja kolmannen bussipysäkillä. Onneksi joku ystävällinen henkilö muisti antaa Topille myös iltatupakan polttaen meidän edessämme samalla, kun kävelimme kotiinpäin. Keskimäärin lapseni saa siis 4 tupakkaa päivässä. Valitseeko hän sitä? Ei. Saanko minä valita hänen puolestaan? No en todellakaan. Pistää niin vihaksi.

Mennään vielä asteen syvemmälle asiassa. Ehkä ulkopuolista ihmistä ei siis kiinnosta ollenkaan muiden "kauheat kakarat" ja heidän raitis ilmansa, mutta onneksi jokainen äiti tajuaa suojella omia lapsiaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka ja turvata heidän elämänsä. NOT. Nostakaa kätenne ylös te, jotka olette nähneet edes jonkun äidin polttavan rattaiden vieressä? Uskoisin, että jokaisen handu on nyt pystyssä.

Itselleni pojan terveys, onnellisuus ja hyvinvointi on etusijalla. En kestäisi ajatusta siitä, että tekemisilläni aiheuttaisin haittaa lapselleni. En kestäisi, jos Topille tapahtuisi jotain. Kuolisin tuskaan ja vihaan, jos joku juoppo ajaisi kalleimman aarteeni päälle. Näin varmasti ajattelee jokainen äiti. Mitä sitten tapahtuu, kun 20 vuoden päästä jonkun tytöllä tai pojalla todetaan keuhkosyöpä. "V***n maailmankaikkeus!" "Miksi juuri me?!"  EHKÄ joku näistä tapauksista voikin olla itseaiheutettu? Tai naapurin aiheuttama? 

Ihmiset eivät tunnu tajuavan, että moni kurjista ja hengenvievistä sairauksista voi johtua nykyään tästä ympäröivästä maailmasta. Joku lapsi kuolee syöpään siksi, että sinä vedit sitä ah niin ihanaa nikotiini annosta vitutukseen Prisman edessä. Näin äärimmäisen kärjistettynä. Ei ehkä se yksi kerta aiheuta mitään, mutta entäs sitten tuhat kertaa se yksi kerta?

Jos olisin rohkea tai jos asia YHTÄÄN kuuluisi minulle, tekisin asialle jotakin. Sanoisin savua lapsen naamalle hönkivälle äidille pari valittua sanaa, sakottaisin raskaana polttavaa tai kertoisin enemmän aiheesta tietämättömälle.

Mielestäni tupakka on perseestä. Tupakka saisi kadota maan päältä. Näin ei ole tapahtumassa, joten ehkä kannattaa mielummin toivoa lisää järkeä ihmisiin. 

HUOMIOIKAA EDES MUUT. Muistakaa, että lapsi on pieni viaton ihmisenalku eikä oikeasti halua sitä moskaa sisäänsä. Myrkyt siirtyvät raskauden aikana suoraan sikiöön, savu siirtää tappavan vaaralliset aineet taaperon kroppaan ja parvekkeella polttaminenkaan ei ole sen parempi. Äitin hengityksestä leviää myrkkyä pitkään ja tupakansavu menee ilmastointia pitkin kämppään suoraan lapsen luokse.

En tiedä kuinka moni liikuttuu ajattelemaan kuinka väärää on, kun pieni viisi vuotias poika kuolee osastolla johonkin. Ihmiset eivät tunnu käsittävän elämän julmuutta, vaikka se koskettaa melkein kaikkia syvältä. Muistakaa ajatus kivuista, pienistä kasvoista ja pysähtyneistä sydämistä JOKA IKINEN kerta, kun sytytätte savukkeen väärässä paikassa, hyppäätte kännissä rattiin tai teette jotakin muuta, joka voi vahingoittaa ulkopuolista ihmistä. 

Polttakaa, jos poltatte. Oikeastaanhan se on vain tapa, josta jokainen pääsee kyllä irti. Jotkut eivät halua ja se olkoon niin. En tuomitse tälläkään mielipiteellä ketään, mutta vetoan savuttelijoihin sen verran, että en millään haluaisi 2 vuotiaasta lapsestani vielä tupakoijaa. Koittakaa jooko please sytyttää se tupakka muualla kuin rakkaan poikani vieressä! Kyllähän minäkin osaan väistää ja aionkin sen tehdä, mutta joskus nousee savu korvista, kun joku sokerista tehty pojankloppi sytyttää sateella tupakan bussikatoksen alla ihmisten keskellä.

En koskaan tule polttamaan lapseni seurassa. En voi mitenkään lisätä riskiä niihin vakaviin asioihin, joita pelkään. Haluan suojella rakasta lastani kaikelta pahalta. Toivottavasti muutkin äidit ajattelevat näin. Toivon sitä tosissani ihan kamalasti.

Viikon blogi

Kaksplus -yhteisö esittelee joka viikko uuden blogin. Tällä viikolla se olen minä! Jee!

Sain läjän kysymyksiä sähköpostiini, joihin vastasin ja niiden vastauksien perusteella tehtiin sitten pieni kiva juttu Kaksplussan sivuille!

Nyt ajattelin siirtää vastaukset muokkaamattomina tänne bloginkin puolelle. Ne kertovat kuitenkin joitakin faktoja itsestäni ja tällainen kevyt postaus on ihan hauska idea tähän väliin.

Kuka olet eli nimi, ikä, ehkä asuinpaikka?

- Olen kohta 25-vuotias yllättävässä elämäntilanteessa elävä tyttö/nainen/äiti - miksipä sitä nyt itseään parhaiten kuvaisikaan. Tottelen nimeä Anette ja kotini sijaitsee Helsingin "kingeimmässä mestassa"; Lauttasaaressa.

 Mistä ja miksi kirjoitat?

- Kirjoitan ihan yksinkertaisesti elämästä ilman hatusta vedettyjä lisämausteita. Kerron päivistämme, haaveilen tulevaisuudesta ja märisen menneisyydestä. Koko blogin aloitin rakkaudesta kirjoittamiseen ja tarpeesta päästä purkamaan päätä paperille. Blogia voisi kutsua harrastukseksi, terapiaksi ja elämänkumppaniksi.

 Mistä blogin nimi tulee?

- Blogin nimi juontaa juurensa yksinkertaisesti äitiyteen ja siihen liittyviin tuntemuksiin. Kerran äiti - aina äiti. Kukaan ei koskaan tule olemaan täydellinen; siitä sana "operaatio".

 Pahin blogimokasi?

- Oman äänen kadottaminen, lukijoiden miellyttäminen ja epävarmuuden tuoma hetkellinen hairahdus. Pitäisi muistaa, ettei sitä koskaan ole tilivelvollinen kenellekään ja säilyttää se oma päänsä tapahtui mitä tapahtui.

 Blogisi tähtihetki?

- Tähtihetkiä on monia. Olen päässyt blogiyhteisöön Kaksplussalle, saavuttanut suosiota netissä lastenvaatetuntemuksen osalta ja tehnyt upeita yhteistöitä. Ja onhan se ihan imartelevaa, että ihmiset saattavat kadulla tulla moikkaamaan, kun tunnistavat. Ehdottomasti parhaalta ja palkitsevimmalta tuntuu, kun joku kertoo saaneensa voimaa blogistani omaan tilanteeseensa.

 Mitä kasvatusneuvoa et noudata?

- Vai pikemmin, että mitä kasvatusneuvoa noudatan? Kasvatan oman harkintakykyni mukaan. Punnitsen asioita AINA vakaasti ja teen ratkaisut itse. En anna kenenkään koskaan vaikuttaa mielipiteisiini, koska lopulta vain minä itse tunnen lapseni ja tiedän minkälaisiin arvoihin hänet haluan kasvattaa.

 Mitä teet eri tavalla kuin muut äidit?

- Paljonkin, melkein kaiken itseasiassa. Huomaan herkästi olevani eri mieltä muiden kanssa ja toimivani vastarannan kiisken tapaan. En ehkä kiinnitä huomiota tiukkoihin sääntöihin tai valmiisiin malleihin, vaan vedetään aika perstuntumalta.

 Miten teillä rauhoitutaan iltaunille?

- Syödään yhteisien leikkien lomassa, suihkutellaan pitkään ja jutellaan lopuksi sängyssä päivän tapahtumista. Yksi pojan lempijutuista on nykyään "meis"-kirjan lukeminen. (Nilviöt - Roald Dahl)

 Pelottavin hetki äitiydessä?

- Se, kun tajuaa, ettei ole hetkeä jolloin ei pelkäisi. Aina voi joku kidnapata lapsen, lapsi voi juosta auton alle tai vakava sairaus osua juuri omalle kohdalle. Pelko kulkee mukana käytännössä koko elämän.

 Tutti vai ei?

-Miksi ei, jos lapsi sen tarvitsee? Sehän tuo lohtua ja helpottaa pienen lapsen oloa hetkellisesti. Olisi tavallaan itsekästä olla käyttämättä tuttia, jos siihen on tarve vain sen takia, että siitä luopuminen on hankalaa. Meillä poika luopui tutista ennen 2v ikää.

 Kestovaippa vai kertakäyttövaippa?

- Ajattelen usein ympäristöä ja siksi pidän kestovaipoista. Ekologisuus on plussaa ja se, ettei tarvitse kantaa jatkuvasti vaippoja kaupasta. Ahdistaa ajatus vaippavuorista kaatopaikalla. Toki on tilanteita, jolloin kertikset ovat se helpompi vaihtoehto. Tulee käytettyä molempia.

 Karkkipäivä vai ei?

- Ei. Tosin ei siksi, että kieltäisin karkin. En vain ole rutinoitunut ihminen ja meillä syödään herkkuja "oikeissa" tilanteissa. Totaalikieltämistä parempi vaihtoehto on opetella huolehtimaan hampaista oikein ja vahtia muun ruokavalion terveellisyyden riittävyys.

 Tuttipullo vai imetys?

- Kumpi vain. Lapsi kasvaa ihan kummalla vaan ihan yhtä hyvin. Itse en pystynyt imettämään suoraan, mutta halusin ainakin alun antaa pojalle sitä omaa maitoa ja pumppasin maidon pulloon. Imetykseen ei aina pysty vaikuttamaan, vaikka haluaisi ja on väärin asettaa aiheesta paineita äideille.

 Auto vai pyörä?

- Olen henkeen ja vereen pyöräilijä. Rakastan sitä tuulen viimaa kasvoilla, kiihtyvää vauhtia ja tunnetta, että on tehnyt jotakin fyysistä itse. Pojan myötä pyöräily on toistaiseksi jäänyt ja se harmittaa. Viime vuoden lopulla perheeseen tuli uusi jäsen; ihana Volvo ja pakko sanoa, että kyllähän se helpottaa elämää ihan mielettömästi. Valitsisin sopivassa suhteessa molemmat. Talvella tosin taitaa penkinlämmitin vetää pidemmän korren.

 Kerrostalo vai omakotitalo?

- Toistaiseksi ainakin kerrostalo. Perhe on pieni eikä vaadi paljoa tilaa. Ahdistuisin suuresta alueesta, josta olisin vastuussa. On helpompi hallita tilaa, kun kaikki on käden ulottuvilla. Sen lisäksi en vielä koe olevani ehkä valmis asettumaan täysin aloilleni. Haluan katsella miltä elämä näyttää rauhassa ja etsiä sitä oikeaa  - taloa.

Alkuperäisen jutun löydät linkistä:

http://www.kaksplus.fi/ajankohtaista/viikon-blogi-operaatio-aiti

Kaksin karkuteillä

Arki. Patterit syövä elämän väistämätön tosiasia. Stressin tuova kiusaaja. Väsymyksen, rutiinien ja toistuvuuden keskiö. Kukapa ei haluaisi välillä ottaa ja repäistä itsensä irti kaikesta? 

Haaveilin kuukaudesta Espanjassa, mutta muutama seikka katkaisi suunnitelmat. Pakko sitä on pitää jalat maassa ja ajatella jokseenkin järkevästi. Pidin ajatukset tiukasti kiinni lahjamatkassani eli viikko Lanzarotella. 

Ja täällä sitä ollaan. Kaukana arjen pyörityksestä. Aurinko paistaa, meri hakkaa rantakivia vasten ja ruoka on järkyttävän hyvää. Mieletön tapa aloittaa tämä vuosi. Pääsee hetkeksi irti kaikesta stressistä, selvitettävistä asioista ja siitä pirullisesta arjesta.

Jokuhan neropatti kommentoi jossakin vaiheessa sitä seikkaa, ettei poika ole mukana lomalla. Ai, että olenkin itsekäs lähtiessäni matkalle ilman lastani. Pyh pah sanon minä. Ei äitiys tarkoita, että on 24/7 lapsessa kiinni. Pitää osata huolehtia omasta jaksamisestaan ja opittava olemaan edelleen itseäänkin varten.

Tämä ei kuitenkaan ole syy, miksi poika jäi kotiin eikä lähtenyt matkalle mukaan. Meillähän oli varattuna reissu kolmelle, mutta järjenkäytön seurauksena peruin matkan Topin osalta. Erotilanteissa pitää muistaa aina, että se on kaikesta huolimatta järkyttävää pienelle ihmiselle. Tulee kaksi uutta kotia, vakiot muuttuvat ja arki onkin yhtäkkiä erilaista. En kokenut kamalan hyväksi ideaksi napata pientä muutosten keskellä elävää poikaa mukaani vieraaseen maahan pois turvallisen kodin luota. Topilla on huolehtiva ja rakastava iskä, joka haluaa myös aikaa poikansa kanssa. Se heille suotakoon.

Paikkana tämä olisi ollut unelma lapsiperheelle. Iso ranta, jolla on tilaa leikkiä, hotellilla useampi lastenallas, hiljainen yöelämä ja muutenkin turvallinen ympäristö. Tänne tullaan varmasti joskus pojan kanssa!

On hetkittäin hassua istua rantahiekalla ja katsoa pienten lasten leikkimistä. Tottakai sitä iskee ikävä. Ei kukaan nyt purematta niele, että joutuu olemaa viikon erossa omasta lapsestaan. Sitä kaipaa helliä kosketuksia, märkiä pusuja ja taukoamatta käyvää suuta. Mietin väkisin, että Topi olisi nauttinut pehmeästä hiekasta, hyvästä ruoasta ja lämmöstä, kuten mekin. Tällä kertaa kuitenkin näin.

Reissu on sujunut hyvin. Saavuimme perjantaina ja meitä odotti valtava hotellihuone. Olin ihan innoissani, koska onhan se aika luksusta, että on tilaa! Meillä on iso kylpyhuone, makuuhuone ja sitten olohuone/keittiö. Pystyy helposti viettämään aikaa hotellillakin ilman, että ahdistuisi ahtaudesta.

Lähdettiin tänne viettämään rentoa lomaa. Ei mitään velvotteita, ei mitään stressiä. Kävellään, istuskellaan ja syödään. Saatetaan extempore lähteä käymään paikallisessa Zarassa tai tehdä kävelyretki majakalle. 

Eilen päädyttiin esimerkiksi kiipeämään ihan yllättäen oudon "kukkulan" päälle, joka muistutti kalliota. Ylös mentiin mielettömän jyrkkää rinnettä eikä kumpikaan tiennyt mitä odottaa ylhäällä. Kukkula paljastui lopulta tulivuoreksi. Maisemat olivat mahtavat ulottuen laajalle osaa saaresta ja puhumattakaan tulivuoren sisustasta. Sinne ihmiset ovat vuosien aikana kirjoittaneet nimiään kivien avulla ja mekin kannoimme kortemme kekoon asian suhteen.

Lomaa on vielä jäljellä ja aion nauttia siitä edelleen aika kevyin rantein. Tulen kirjoittelemaan taas tai sitten en. Ihan miltä ikinä vain sattuukaan tuntumaan. Nyt on nimittäin hyvä hetki hengittää ja ladata niitä akkuja!

Zara Kids

Pitkästä aikaa inspiroiduin vaatteista niin paljon, että nappasin kameran sekä pojan kainaloon ja suuntasin kuvauspaikalle. Tarkoitus oli herätellä jo nukahtaneita kuvaustaitoja sekä hakea uusia kivoja kuvauspaikkoja. 

Meillä on yleensä aika hauskaa kuvatessa. Tehdään sitä suhteellisen harvoin, mutta siitä on muodostunut meille yhteinen kiva juttu. Topi tykkää olla mallina, koska saa olla oma itsensä. En koskaan käske mihinkään tai pakota asentoihin. Ehdotan aina välillä uusia kohtia ja poika kiljuu onnessaan  "Okeii!".  Kuvausreissut pidetään lyhyinä eli puhutaan minuuteista, koska tämän ikäisen mielestäni ei tarvitse asua kameran edessä, vaikka siitä pitäisikin. Näissä kuvissa näkyvät poseeraukset ovat ihan pojan omaa käsialaa. 

Vaatteista jokainen on muuten hankittu Zarasta, joka on muodostunut suosikikseni. Käyn siellä aika usein ja nappaan vaatteita mukaani. Kyseisessä liikkeessä yhdistyvät edullisuus, laatu ja käyttömukavuus. Olen ollut mielettömän tyytyväinen jokaiseen sieltä ostettuun vaatteeseen!

Kenkien suhteen olen hakenut pojalle sopivia malleja ja nyt voin sanoa löytäneeni ne. Zara tekee suloisia ja tyylikkäitä kenkiä, jotka ovat hyviä jaloille. Meillä nämä ovat ehkä neljännet hankitut? ..Ja jatkossakin ostan. Topihan on varsinainen kenkäfriikki ja kulkisi popot jalassa koko ajan, jos saisi. Uusimpia kenkiä koristaa jäätelönkuvat ja olisittepa nähneet pojan ilmeen!  "Äiti otti uuet kengät! Jäskin kuvia!"

Vähän harmittaa, ettei merkin vaatteita saa ostettua netistä eikä liikkeitäkään ole juuri missään. Tuotteita tulee muutama kappale per koko, joten takuu tietyn vaatteen saamiseen ei ole taattu. Olen ihan varma, että Zara myisi  hyvin ympäri Suomea, vai mitä te sanotte? Ostaisitteko?

Suosittelen kuitenkin käymään tuossa liikkeessä, jos samalla suunnalla liikutte. Tyttöjen puoli on aavistuksen vielä kattavampi ja aika usein eksyn sinnekin shoppailemaan. Kuvien housut ovat mm. "tarkoitettu" tytöille. Itsehän en tuijota liikaa osaston päälle, vaan etsin sopivuutta ja oman silmäni mittapuulla tyylikkyyttä.

Tämä ei ollut yhteistyöpostaus, vaan halusin ihan omatoimisesti kehua kyseistä merkkiä. Jos lukijoita kiinnostaa, voisin esitellä enemmänkin Zaran kuteita. Niitähän lipastosta sattuu löytymään!

Kipupisteet

"Kipu. Suru. Menetetyt ystävät. Selkänsä kääntäneet. Some. Stalkkerit. Kiusaajat. Ruma katse. Huhut. Vihapuheet. Suvaitsemattomuus. Kylmä kosketus. Unohtaminen. Yksinäisyys. Pettymykset. Sillan kaide. Valehtelu. Stalkkerit. Putoavat kyyneleet. Tuomitseminen. Ulkopuolisuus. Arvet."

Jokaisella on ne kipupisteensä. Asiat, jotka yrittävät kaataa. Jutut, jotka haluavat repiä sinut palasiksi.

Pitää kuitenkin muistaa, että tässä sitä seisotaan kaikesta huolimatta. Pudotus on korkeampi pystyasennosta, mutta toisaalta taas seisot lähempänä pilviä. Unelmia. 

"Skies are crying, I am watching,

Catching teardrops in my hands.

Only silence, as it's ending, like we never had a chance.

Do you have to make me feel like there's nothing left of me?

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper.

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper

As the smoke clears,

I awaken and untangle you from me.

Would it make you feel better to watch me while I bleed?

All my windows, still are broken, but I'm standing on my feet.

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper.

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper.

Go run, run, run, I'm gonna stay right here,

Watch you disappear, yeah.

Go run, run, run, yeah, it's a long way down,

But I'm closer to the clouds up here.

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper. 

Ohh!

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper!

Like a skyscraper, like a skyscraper

Like a skyscraper.."

Oli kipusi mikä tahansa, muista oikeutesi suruun. Oli unelmasi mikä tahansa, muista unelmoida. Tärkeintä on muistaa myös se, että ympärillä on miljoonia, jotka ajattelevat, tuntevat ja kokevat samoin. Etsivä löytää. Osan matkaa polulla saattaa näkyä yhdet askeleet, mutta jossakin vaiheessa ihan varmana niiden viereen liittyy toiset. 

Kliseisesti sanottuna haluaisin suuren puurokauhan, jolla jakaisin toivoa jokaiselle sen menettäneelle. Oli se sitten sairauden takia kärsitty pelko, arvet ranteessa tai silmistä hiipunut elämänilo. 

Kukaan ei halua vaeltaa yksin pimeässä. Kukaan ei halua, että kyyneleet kuivuvat poskille. Onneksi me olemme aika pirun vahvoja ja yllätämme joskus jopa itsemmekin.

Voimia sinulle, jos voit pahoin eilen, juuri nyt tai huomenna! Tästä biisistä löytyy hyvä sanoma.

Äidinrakkaus

Äidinrakkaus on ihmeellinen asia. Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään sitä?

Äidinrakkaus on meihin sisäänrakennettu vahva tunne, joka kantaa läpi elämän. Se nostaa toivon pienestä ihmeestä, jonka saisi sulkea syliinsä. Ajatuksen lapsesta, jonka läsnäolo lumoaisi ensi sekunneista lähtien. Tunne, jonka jokainen haluaa kaivaa syvältä kolostaan ja oppia tuntemaan. 

Toisilla sen tunteen löytämiseen menee pidempään, kun toisilla. Äidinrakkautta pidetään ihanteena, joka halutaan päästä kokemaan. Joskus ajatukset menevät jopa liioittelun puolelle ja se aiheuttaa paineita asian suhteen. Eivät kaikki löydä tätä piirrettä itsessään heti ja se on täysin normaalia. 

Omalla kohdalla oli alkuun ongelmia löytää rakkauden tunteita. En osannut kiintyä ensisilmäyksellä, vaan se vaati aikaa. Aika toi mukanaan syyllisyyden, itsensä ruoskimisen ja monet itkut. Luulin olevani tunnevammainen idiootti, mutta ajan kuluessa hellitin ja tulin sinuiksi asian kanssa. Äidinrakkaus on myös minussa, tiedän sen nyt.

Haluaisin kysyä, että mitä äidinrakkaus sinun mielestäsi on? 

Oma vastaukseni olisi selkeä. Mielestäni äidinrakkaus tarkoittaa sitä, että rakastaa ehdoitta, on läsnä ja tekee itsestään vankimman tukipilarin. Oli tilanne mikä tahansa! Lapsen sukupuoli, sairaudet, suuntautuminen eikä virheet saisi ikinä vaikuttaa siihen miten vanhemmat lastaan rakastavat. Ja äidinrakkaudesta kertoo se, ettei tuollaisessa tilanteessa tarvitse valita omaa kantaansa, vaan sitä seisoo tukena pahimmankin myrskyn yli. 

Elämääni rikastuttaa pieni ihana poika. Tuo pellavapäinen ilmestys asuu syvällä sydämessäni. Ei ole mitään, mitä en hänen eteensä tekisi. Ei ole päivääkään, jota viettäisin pelkäämättä maailman vaaroja. Jokainen halaus, jokainen kosketus. Ne ovat niitä, joita haluan vaalia.

Mietin usein tulevaisuutta. Mietin sitä kuinka aika kiitää. Pelkään huomista ja odotan ylihuomista. Jonain päivänä pojasta kasvaa iso ja hän suuntaa askeleensa uudelle polulle. Haluan pakata tuolle matkalle mukaan mahdollisimman kattavat eväät. Senkin jälkeen kulkea mukana niin paljon, kun ikinä on mahdollista. 

Lapset ovat elämän suola. Äidinrakkaus on elämän voima. Nämä kaksi ovat asioita, jotka kulkevat elämän läpi voimakkaina mukana. Ihmiset eroavat ja asiat voivat sortua, mutta nämä pysyvät vakioina. 

Mummilla oli tapana sanoa.. 

.. Kaikki kuolee aikanaan, vaan rakkaus ei milloinkaan.