Mielipidepostaus; Neuvolan kauhuperhe

Tästä aiheesta on tullut kirjoitettua varmasti aikaisemminkin tai ainakin olen sivunnut asiaa teksteissä. Tämä aihe on vain sellainen, joka jaksaa aina mietityttää itseäni. Mielipidepostausta siis kehiin!

Nykyaikana ihmisiä tuntuu yhdistävän yksi ja sama asia. Se kulkee mukana ostoksilla, arjessa ja jopa kasvatuksessa. Ehkäpä jo arvaat? Se on vihollisemme;

Tämä on melkeinpä voisi sanoa "maailmanlaajuinen" ongelma. Juostaan paikasta toiseen tukkaputkella katsomatta eteensä tai saati ympärilleen. Kompuroidaan, ohitetaan ja jätetään hopussa ajattelematta.

"Kiire on hyvin ajankohtainen asia. Se johtuu yhtä lailla henkilökohtaisista kuin ulkoisistakin tekijöistä. Ratkaisua etsitään ajankäytön suunnittelusta, jolla saadaankin paljon aikaan, mutta monien kohdalla on kysymys isommasta asiasta eli asenteiden muutoksesta".   

Kiire ja stressi yhdistetään usein samaan lauseeseen, jolloin kuvaan astuu mukaan myös terveys. Terveyteen liittyviä seikkoja onkin oma jaksaminen, ehtiminen ja pystyminen. Jaksaako sitä koko elämäänsä suorittaa ja juosta paikasta toiseen? Eikö vahvempikin väsy sellaisessa höykytyksessä?

Tarkastellaanpas tätä asiaa lähiaikoina somessa pyörineiden otsikoiden kautta; lähimmäisen rakkaus ja muiden huomioiminen. Toitotetaan sitä, että pitäisi pysähtyä auttamaan ja pitäisi ajatella omaa nenäänsä pidemmälle. Sitä voisi oikeasti koskettaa toista sydämestä asti vain sillä, että antaisi edes pienen hetken päivästään jollekin ja auttaisi. Ja niin sitä pitäisi tehdä! Koskaan ei ole liian kiire auttaa vanhusta, jonka kassi repesi ja ostokset levisivät maahan. Ei ole sen arvoista ehtiä bussiin, jos sillä verukkeella jättää eksyneen yksin tutkailemaan karttaansa. Minnekään ei voi oikeasti olla niin kiire, etteikö ehtisi auttaa poikaa, jota kiusataan kadulla.

Kiire on monella tapaa tekosyy ja helppo selitys vetäytyä siihen omaan kuplaansa. Olla itsekäs. On sata kertaa helpompaa sanoa, etten ehdi, kun pysähtyä vaikeassa tilanteessa auttamaan ja pistää itsensä likoon. Kertooko se jotakin nykymaailmasta? Pitäisikö jokaisen ajatella tätä asiaa peilin edessä hetki?

Entä, jos se sattuu joskus omalle kohdallesi? Lapsesi satuttaa itsensä ja kaikki kiiruhtavat vain vierestä pysähtymättä? Mitä, jos viimeisillä rahoillasi ostat makkaraperunat ja pudotat ne vahingossa maahan, eikä kukaan tee muuta kuin naura nurkan takana? Mieti jatkossa! Miltä tuntuisi olla siinä tilanteessa itse? Pystytkö enää ohittamaan apua tarvitsevaa tämän jälkeen?

Sitten on se toisenlainen kiire. Kasvatukseen liittyvä hoppu J-O-K-A ihmeen asiassa. Tuntuu, että on sitä kilpailua tai sitten vaan päästävä vaiheesta A vaiheeseen B mahdollisimman nopeasti. Ei jakseta odottaa ja malttamattomina otetaan varaslähtöjä.

Tätäkään kiirettä en ymmärrä. Miksi vauva ei saa nykyään olla vauva tai lapsi saa olla lapsi? Miksi jokaiseen asiaan on tietyt aikavälit ja asioita ei yksilöllistetä. Ei pieni ihmisenalku ole mikään kone, joka toimii kellon tavoin. Jokainen ihminen on oma persoonansa ja kehittyy oikeasti niin eri tahtia! 

Meidän perhe on varmaan neuvolan papereissa isketty kauhuperheiden nippuun. Voin kuvitella neukkutädin tekemässä facepalmia huoneessaan, kun tulee aika kutsua meidät sisään. 

Neuvolan nimi jo itsessään antaa pienen vihjeen siihen, että sieltä voi hakea tarvittaessa ohjeita ja niitä NEUVOJA. Neuvo ei ole absoluuttinen totuus, vaan yleinen ohjeistus johonkin asiaan. Vinkki, joka on monen kohdalla huomattu toimivaksi. Suuntaa antava ehdotus. Moni tuntuu ottavan neuvolan linjaukset sydämen asiaksi ja erilailla toimivat tuomitaan suoraan nokkaviksi sekä vastuuntunnottomiksi. (KÄÄK, mikä kamala sanahirviö!!)

Ei meillä ole koskaan suoraan toimittu, kuten neuvolassa tai kirjoissa sanotaan. Kuuntelen toki aina kaikki ohjeet ja sitten googlettelen/pähkäilen/pohdiskelen asiaa. Löydän sitten sen oman sisäisen mietiskelyn kautta sen meille sopivan tavan toimia. Otan huomioon toki terveysseikat ja faktat, joita asioihin liittyy ja niiden kautta teen valintani. 

Siihen kiireellisyyteen kompastuu kuitenkin moni neuvo. Meinasin pudottaa leukani lattiaan, kun 6kk neukussa käskettiin lopetella yösyöminen lapselta. Minkähän ihmeen takia? Eiköhän sille ole ihan järkevä syy, että lapsi syö öisin. Se on vaistoon liittyvä toiminto, joka muka pitäisi vain kitkeä pois? Minun, äidin... pitäisi viedä ruoka pois lapselta, joka sitä selkeästi vielä öisin haluaa. Vai syökö teidän mielestä vauva yöllä, jos sillä on maha täysi? Osaako puolivuotias vielä syödä vain tavan vuoksi? PYH, PAH ja HÖH. En jaksa uskoa siihen ollenkaan. 

Lapsentahtisuus on ollut kova sana meidän tavassamme toimia. Kuten yläpuolella sanoin, ihmisillä on olemassa se vaisto ja sen mukaan moni asia tulee suoraan selkärangasta. Eihän kukaan pakota lastansa kävelemäänkään ennen aikojansa eikä se olisi edes mahdollista! Lapsi kävelee, kun on valmis ja vaisto käskee kävellä. Sama pätee mielestäni yösyömisen lopettamiseen tai tutista luopumiseen.

Toki ohjaaminen ja oikeaan suuntaan töniminen on järkevää. Jos lapsi ei millään tajuaisi siitä tutista luopua, voi ehkä toiselle tuoda sen vaihtoehdon esille. Mutta miksi pitää kaikki tehdä pakottamalla? En ymmärrä seuraavia lauseita ollenkaan; "Tänään päätän, että tutti lähtee pois!" , "Miten päästä eroon tutista nyt heti!?". Meillä kokeiltiin ainakin usein tutin pois nostamista ja reaktiota. Itkulla reagoiminen kertoi, ettei poika ole valmis muutokseen. Aikanaan sitten koitti se päivä, jolloin itkua ei tullutkaan ja lapsi itse oli henkisesti valmis. Niin jäi tutti.

Sama koski niitä maitoja ja pulloja. Tiedän, että hampaiden hoito on todella tärkeää ja siihen kiinnitetään huomiota kamalasti nykyään. En silti lähtisi viemään lapselta maitoa pois, jos tämä oikeasti on nälkäinen öisin. Itkuhuuto -kouluja en ymmärrä alkuunkaan ja särähtää korvaan pahasti, kun näitä suunnitellaan. SILTI hyväksyn, että jokainen toimii tasan sillä omalla tavallaan enkä lähde tuomitsemaan. Ihmettelen vain ja ainoastaan, koska se menee ristiin oman näkemykseni kanssa. 

Meillä ei ole kiire siirtyä vauvasta taaperoksi eikä taaperosta isoksi pojaksi. Lapsi on terve, kun se leikkii ja pehmolelut voivat olla sängyssä niin kauan kuin poika haluaa. En ymmärrä miksi pitää pakottaa luopumaan leluista, jotka ovat liian vauvamaisia tai kehottaa leikkimään erilaisia leikkejä. Tätäkin on nähty vuosien varrella. 

Tiedä sitten olenko vähän ärsyttävä ja kuulostanko ituhippivapaakasvatushälläväliä -tyypiltä, mutta tämä on oma tapani toimia. Neuvolan mielestä olen ehkä vastarannankiiski, yhteisön mielestä saatan olla itsepäinen ja toinen äiti miettii miksi lellin lastani. Jos lapsen paapominen on sitä, että antaa tämän kasvaa omaa tahtiaan, niin sitten lellin poikani pilalle. En todellakaan tule koskaan jättämään poikaa kitisemään sänkyyn yöllä, koska poika muka yrittäisi määrätä tahdin. Oli se sitten päivä tai yö, jos itkettää, niin syliin pääsee aina. Lauletaan, nauretaan ja höpötellään hetki ennemmin kuin itketään kilpaa eri huoneissa. Jos pimeä pelottaa, voin jäädä sängyn vierelle enkä ajattele, että "voi ei.. eikai se nyt opi nukuttamiseen!".

Joten kiire meidän perheessä ei ole se keskeisin asia. Emme ehkä toimi yleisen ohjeistuksen mukaan, vaan käytämme sitä sovellettuna meidän perheen tarpeisiin. Homma toimii ja olen enemmän kuin tyytyväinen valintoihini. 

Perhepedistä, nukuttamisesta tai yöllisistä sylittelyistä huolimatta poika nukahtaa nykyään yksin ja nukkuu jopa 14 tuntia putkeen omassa huoneessaan. Hampaat ovat täysin reiättömät ja kunnossa tuttipulloista sekä yömaidosta huolimatta. Poika kasvaa hyvää vauhtia ja saa tarvitsevansa ravinnon, vaikka en pakota syömään lautasta tyhjäksi, jos ei ole nälkä. Käytöstavat ovat loistavat, vaikka en koskaan ole kieltänyt leikkimästä, ilakoimasta tai riehumasta. 

Tämä toimii meillä ja olen vähän ylpeä itsestäni. Kaksi vuotta sitten en olisi osannut sanoa minkälainen olen kasvattajana, mutta nyt osaan. Ja siitä kirjoitin juuri kilometrin mittaisen tekstin, jossa hypättiin kiireestä kasvatukseen. Näin siinä joskus käy, kun antaa ajatuksen juosta.

Minkälaisia te olette näiden asioiden suhteen? Myöntääkö kukaan jaksaneensa lukea tätä tekstiä alusta loppuun?

Paras resepti hakusessa!

Nyt ajattelin pyytää apua lukijoilta. Turvata teihin!

Meillä on mennyt nimittäin kotona kokkaaminen vähän arkiseksi. Spaghetti pursuaa korvista ja lasagnekaan ei enää uppoa sitten millään. Tulee aina pyöriteltyä samoja reseptejä päivästä toiseen. Saamatonta, laiskaa ja ärsyttävää!

Ongelma on yleensä se, ettei maltti riitä miettimään kaupassa sitä ruoanlaittoa tai olen sulkemassa töissä enkä ehdi tehdä ostoksia. Kolmas vaihtoehto on, että mies kyselee ostoslistaa juuri silloin, kun olen torkkumassa päiväunilla pojan kanssa.

Päätimme ottaa itseämme niskasta kiinni. Rakastan ruokaa ja syömistä; yksi parhaimpia arjen asioita nukkumisen jälkeen. On ihanaa maistella eri makuja ja kokata sitä sapuskaa! Pää vain sattuu raksuttamaan tyhjää.

Tästä lähtien teemme joka sunnuntai listan seuraavan viikon ruoista. Aion ostaa keittiöön sellaisen pienen kauniin liitutaulun, johon hienosti sitten listaan tulevat ruoat! Saa ostettua tavaraa kerralla enemmän ja kauppareissuun ei mene ikuisuutta. 

Haluaisin siis herätellä nukkuvia aivojani ja kokin käsiäni. Toivoisin, että saisin siihen apua teiltä!

Täten järjestän pienen leikkimielisen kisan aiheesta. Toivon, että osallistutte tähän jakamalla jonkun hyvän reseptin kommenttikenttään.

Reseptin tulisi olla lapsiperheeseen sopiva eli suhteellisen nopeasti tehtävissä eikä myöskään kovin kallis raaka-aineiltaan. Mausteisuus tai eksoottisuus ei ole ongelma. Kaipaan etenkin jotakin erilaista. Haluaisin reseptien olevan kotitekoisia eikä mitään valmisruokaa. 

Jos haluat osallistua, kirjoita alle valitsemasi resepti. Toivon, että ihmiset käyttävät omia kokeilujaan eivätkä googleta netistä jotakin Kotikokin suosittua paistosta. Valitsen reseptien joukosta viisi itseäni eniten miellyttävää reseptiä ja kokeilen niitä! Parhaaksi osoittautunut resepti voittaa sitten pienimuotoisen ylläripaketin. 

Tähän voi osallistua ihan kuka tahansa, mutta jokainen joutuu laittamaan viestiinsä mukaan sähköpostiosoitteen! Otan voittajaan yhteyttä sähköpostin kautta ja kyselen sitten enemmän, jotta saan kohdistettua mukavan ylläripaketin!

Ei muuta kuin reseptejä tulemaan! Pistetään aikaa keskiviikkoon asti. Joten hopi hopi!


(Muoks.  Plussaa siitä, että reseptin maitovalmisteet olisi korvattavissa esim. kauratuotteilla! Ei kuitenkaan välttämätöntä.)

Tuntee tunnetta; Rakastettu

Kun poika aikanaan oppi hymyilemään, ajattelin etten voisi tuntea niin suurta onnea.

Kun poika sitten alkoi kuukausia myöhemmin konttaamaan, tajusin olleeni väärässä ja aloin odottamaan kävelemään lähtöä.

Kun kävely lähti kulkemaan, tunsin valtavaa ylpeyttä. Rakkaus/ylpeys/onni, ne vaan kasvaa koko ajan. 

Muutaman vuoden sitä ehtii rakastaa, helliä ja huolehtia tuosta nyytistä, kunnes vastavuoroisuus astuu kuvaan. On se vaan sen arvoista! Eräänä päivänä tulee nimittäin se hetki, jolloin huomaat itsekin olevasi rakastettu. 

Puhe, tarkoitetut sanat ja tahalliset rakkauden osoitukset. Ne ovat.. ne ovat.. ÄH! Ei ole edes sanoja kuvaamaan tätä asiaa. Jokainen äiti/isä/vanhempi tietää kyllä. 

Tästä väsyneen arkisesta päivästä täydellisen teki tuo sympaattinen pieni poika, joka huusi sängystään illalla:

"ÄITII pushuuu! Pushuuu!" 

Pusuihin sekä haleihin hukutettu pörröpää jatkoi vielä leveän hymyn kera: 

"Äiti.. näh-hään aamuvva." 

Sydän sulaa ♡ Äitiys... Parasta maailmassa, eikö?  

Minämeitsimä

Kamalasti olen pyöritellyt peukaloitani tämän postauksen kanssa. Kai sitä on vieläkin vähän varpaillaan kaiken suhteen. Miettii, että mitä uskaltaa itsestään sanoa ääneen. En vain jaksaisi olla varovainen enkä säikky. Haluan mielummin kertoa elämästä, sanoa mielipiteeni ja myöntää aidot tuntemukseni. Enhän siinä MINÄ ole se tyhmä, jos joku päättää vääntää vitsiä asioistani. Eikä elämää oikeasti kuulu elää varpaillaan, johan siitä tulee pohkeetkin kipeäksi.

Kai se on siis aika kirjoittaa kuulumisia. Hui.

Kevään jälkeen asiat ovat menneet ison harppauksen eteenpäin. Tulee nukuttua, syötyä ja jaksaa jopa olla. Olin puolisen vuotta sitten vain varjo itsestäni; ahdistunut, väsynyt ja vähän lasi puoliksi tyhjänä. Omasin pakottavan tarpeen laihtua, yritin olla vahvempi mitä olin ja pysyin lähinnä neljän seinän sisällä. Pahaa oloa on yksinkertaisesti tosi vaikea selittää enkä sen kummemmin sitä erittelekään. Lyhyesti sanoen olin lopussa ja siitä se.

Maaliskuu 2014

Yksi paha moka oli se, että hukuin silloin nettiin. Kirjoitinkirjoitinkirjoitin, turvasin ihmisiin ruudun toisella puolella ja elin elämääni jumiutuneena jonnekin. En ehkä ollut mikään loistavin äiti, olin surkea vaimo ja ihan täysin paska ystävä.

Nettihän on petollinen paikka. Julma hiekkalaatikko. Siellä tulisi käyttää järkeään ja etenkin malttia. Miettiä tarkkaan mitä julkaisee ja kenestä. Sitä on helppo pistää esimerkiksi juoru liikenteeseen ja antaa sen kasvaa. Lopulta kukaan ei tiedä mikä on totta ja mikä ei. Valheita, totuuksia, syytöksiä.

Huhtikuu 2014

Otin pakollisen tauon. Pistin kaikki katki ja annoin ajan kulua. En kirjoittanut blogiin, poistuin Facebookista näennäisesti ja puhuin vain harvoille.  Siinä välissä meidän perhe muutti uuteen kaupunkiin ja vietti yhden parhaimmista kesistä.

Jossakin vaiheessa aloin palailemaan, vaikka olin vannonut ei ikinää  käsi sydämellä. Julkaisin pitkän harkinnan jälkeen ekan postauksen blogiin ja muutamaa kuukautta myöhemmin aktivoin itseni myös Facebookissa. Tein kuitenkin tärkeitä päätöksiä. Tällä kertaa aion kaikki asiat miettiä pitkään ja harkitusti läpi. Tärkein sääntö on, ettei netti mene enää koskaan minkään muun edelle. Olen siis oppinut laittamaan kännykän ihan oikeasti sivuun ja unohtamaan sen pitkäksikin aikaa.

Kesän aikana tapahtui paljon hyvää ja ystävyys syveni muutamien kanssa. Haluan kiittää ihan kamalasti niitä, joiden kanssa ollaan pitkät pätkät keskusteltu, käyty kävelyllä tai juteltu meidän kämpän edessä.  Hymyillen muistelen linnunpesäkeinussa vietettyjä humaltuneita hetkiä ja yhdessä vuodatettuja kyyneleitä. Naurahdan vaatehullutuksille ja hyville leffoille!

Heinäkuu 2014

Tein kuitenkin vähän tylysti, kun hiljenin hetkeksi kaikkien suhteen. Tuntuu, että hylkäsin ystäväni ja häpeän sitä kieltämättä. Yritän korjata virheitäni ja olenkin ottanut uudelleen yhteyttä ihmisiin, jotka vain jätin. Olen alkanut keskustelemaan, pyytänyt anteeksi ja rakennan taas suhteita eheämmiksi.

Olen edelleen kyllä armoton pelkuri. Moni epäili aikanaan sosiaalisten tilanteiden pelkoani, mutta sellainen valitettavasti kyllä löytyy. Nämä ovat niitä asioita, joissa ei voi verrata omia tuntemuksiaan toisten tuntemuksiin. Vaikka joku toinen reagoisi voimakkaammin, voi silti olla "diagnoosina" sama "tauti". Minun kohdallani kyse on enemmän siitä OMASTA TILASTA. Pelottaa päästää ihmisiä lähelle ja ahdistaa ystävystymisessä se tutustuminen. Niin kauan, kun ei tarvitse antaa itsestään mitään henkilökohtaisesti irti, selviän tilanteista vieraiden ihmisten kanssa. Kassalla oleminen, kaupoissa pyöriminen pojan kanssa tai konserttiin meneminen ovat tilanteita, joissa pärjään ihan hyvin. Töissä puhutaan työjutuista, kaupoilla heitetään kiitosta ja konsertissa voi keskittyä siihen musiikkiin. Jäädyn kyllä kuitenkin AINA, kun joku asiakas ohimennen kysäisee kuulumisia. Sopertelen vastauksen ja jälkeenpäin ärsyttää oma kömpelyys.

Tuntemukset ovat edelleen samat; sydän tykyttää, itkettää, pelottaa ja kädet tärisee. Näihin on onneksi keksitty lääke, joka on auttanut aika hyvin. Beetasalpaajan tehtävä on tasata sykettä ja tuoda rentoutuneempi fiilis. Toimii!

Ennen en esimerkiksi uskaltanut lähteä puistoon, koska pelkäsin, että joku tulee puhumaan siellä. Välttelin ihmisiä ja kävin vain paikoissa, joissa oli tyhjää. Bussipysäkilläkin jättäydyin kauas muista ihmisistä. Pärjään aina rennosti, jos joku tulee kysymään reittiä, mutta smalltalkia en hallitse. Nykyään käydään pojan kanssa leikkimässä julkisissa paikoissa ja kohteliaasti vastaan ihmisille, jos he puhuvat. Suostun myös kauppoja tehdessä treffeihin postituksen sijaan.

Olen paljon muuttunut. Laihdutus on jäänyt ja olen tyytyväinen tilanteeseen, vaikka painankin muutaman kilon liikaa. Olen pitänyt tavoitteeni hiusten suhteen ja antanut niiden kasvaa takaisin omaan väriinsä.

Elokuu 2014

Mitä tulevaisuuteen sitten tulee.. olen toivottavasti AINAKIN muutaman ihmisen ystävä, pitkähiuksinen ja tyytyväinen itseeni muiden sanoista huolimatta. Haluan olla vähintään kahden lapsen äiti, sairaanhoitaja sekä Helsinkiläinen. Ihmisenä tulen kuitenkin pysymään sellaisena, joka kyynelehtii tätä kirjoittaessa ja kaipaa sitä omaa tilaa enemmän.

Noh, hiukset kasvavat kamalaa vauhtia ja toisesta lapsesta haaveillaan utuisesti jonain päivänä ehkä. Helsingistä en ole lähtemässä kulumallakaan enkä heti aio tehdä kropalleni mitään. Opintoja alan suunnittelemaan ehkä vuoden päästä, vielä ei ole kiire mihinkään. Jäljelle jää vain sosiaalisen verkoston rakentaminen.

Ja se on projekteista haastavin. Ystävyyssuhteita, kun ei väkisin tehdä, vaan niitä saadaan. Yllättävistä tilanteista kasvaa jotakin suurta ja ihmeellistä. Tähän mennessä kaikki yritykset ovat kaatuneet, mutta yllätykset jääneet elämään.

Mitä sitten itse vaadin ystävyydeltä? Sitä, että hyväksyy toisen täysin omana itsenään. Kaipaan ihmistä, joka kunnioittaa sitä oman tilan kaipuutani ja sitä, etten aina jaksa nähdä. Haluan, että outouttani ymmärretään ja vastaavasti haluan ymmärtää muiden tarpeita. En tahdo ystävyydeltä pakkopullaa enkä väkinäisiä tapaamisia. Haluan mennä ja nähdä spontaanisti, kun kaikille osapuolille sopii. Kuukauden tauko näkemisessä ei saa kaataa ystävyyttä eikä pieni väärinymmärrys. Aito ystävyys on sitä, että asioista puhutaan ja pelataan yhteisillä pelisäännöillä. Osataan pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Ei sen kahden ihmisen suhteen kuulu kaatua pienen sanaan eikä isompaan taisteluun. Ystävyyden tulee kestää loppuun asti ja se on asia, mihin minä tähtään. En tiedä, onko ajatukseni utopistinen ja vähän jopa naiivi. En vain osaa haalia ympärilleni pieniä kaverisuhteita ja vihaan 6kk ystävyyksiä. Ne eivät tunnu oikeilta eikä niistä jää käteen mitään muuta kuin pettymys.

"Real friends are always going to be there by your side, even if you push them away, people who truly likes you will always choose to stay. True friends aren't about who came first and who you've known the longest, it's about who came and never left."

Joten, jos täällä on joku sellainen, joka hyväksyy ajatusmaailmani ja on ystävää vailla.. olen valmis tutustumaan ja rakentamaan jotakin pysyvää. Ei ehkä treffisivuston katsotuin ilmoitus, mutta tällainen olen. Tavallaan vähän vajavainen, mutta silti oma persoonani. 

Syyskuu 2014

Tätä siis kuuluu nykyään. Tekstiä oikolukiessa mietin, että taidan olla muuttunut todella paljon ja toisaalta taas hirveän vähän.

Yhteistyö: Oih! -verkkokauppa

Sain erittäin mielenkiintoisen yhteistyön KidSpotin kautta. Kaikki jutut, jotka ikinä vain koskevat mitään lastenvaatteita, saavat tämän tytön hyppimään tasajalkaa. Etsin jatkuvasti uusia merkkejä, vaatteita ja omaa silmää miellyttäviä asuja pojalle. Alkaa olla mennyt maku ketjuliikkeiden Bamse -teemoihin ja muihin vastaaviin.

Vielä hienomman tästä yhteistyöstä teki se, ettei meillä ole aikaisemmin kokeiltu kyseisiä vaatteita. Onhan se toki jotenkin loogisempaa testata tuotteita, jotka ovat itselle uusia. Sitä pystyy tekemään puolueettoman mielipiteen, kun ei ole aikaisempia kokemuksia. 

Myös verkkokauppa oli ihan vieras itselleni. En ole tainnut kertaakaan eksyä sivuille ja oli ihan mukava yllätys löytää toimivan oloinen sivusto. Nimi on helppo ja verkkokaupan osoite yksinkertaisesti mahdoton unohtaa;   www.oih.fi   ! Selailin tuolla sivustolla jo ennen paketin kotiutumista ja tutkin vähän valikoimaa. Etusivulla iski heti silmään ensimmäinen positiivinen asia ja se on ilmainen toimitus! Toimituskulut ovat usein verkkokaupoissa se riesa ja hiki otsalla saa miettiä paljonko loppusummaan vielä lisätään. Toinen mistä pidän sivustossa on se yksinkertainen linja, joka jatkuu käytettävyyden ja vaatteiden suhteen. On muutamia merkkejä tarjolla ja niistä on helppo selata. Päänsärkyhän siitä iskee, jos täytyy valita satojen kirjavien vaatteiden joukosta. 

Merkkilistauksessa itselleni tuttuja nimiä ovat Blaa!, Ebbe, Marco O'Polo ja Popushop. Yhtäkään vaatetta ei näiltä merkeiltä löydy pojan lipastosta, mutta aina sormi hiiren päällä suunnittelen jotakin tilaavani. Näkyykö teille tuttuja merkkejä listalla?

Selasin innoissani vaatteita läpi ja oli ihan pakko tehdä pari kollaasia niistä, joita voisin tilata ja ehkä vielä tilaankin Topille! Kuvat eivät ole omiani, vaan lainattu Oih! -verkkokaupan sivuilta.

Vähän jännällä odotin yhteistyön mukana tulevaa pakettia... mitähän me saadaan ja onko ilmoittamani koko 92/98 sopiva pojalle. Vaikea arvioida joskus noita mittoja, jos ei tunne merkkiä. Muutama päivä siinä vierähti, kunnes ovikello soi pojan päiväunien aikaan. Vaatteet saapuivat kauniissa ja näppärässä postituspussissa.

Tarkoitus oli lähteä samana päivänä muutenkin pelailemaan koko perheen kanssa palloa ja ottaa kamera mukaan. Ihan vielä ei näy taustalla syksyisiä värejä, mutta nyt olikin mahdollisuus saada viimeisiä kesään vivahtavia kuvia. Päätin hyödyntää tilaisuutta ja napata vaatteet mukaan paketista.

Sieltä paljastui The Brandin vaatteita kaksi kappaletta. Toinen on kollaasistakin löytyvä musta t-paita valkoisilla teksteillä. Koko olisi ehkä saanut olla kuitenkin pienempi, koska nyt helma yltää mekon tapaisesti melkein polviin asti. Oltiin kuitenkin ihan näppäriä ja käännettiin paitaa vähän housujen alle. Lyhythihaisuus tähän aikaan vuodesta on huono juttu, mutta se väljyys taas mahdollistaa, että alle mahtuu pitkähihainen. Toinen vaatekappale sai ensimmäiseksi aikaan negatiivisen reaktion. Vihaan vaatteissa joitakin kuoseja ja yksi niistä on ehdottomasti camo. Kierrän ne kaukaa niin sisävaatteissa, kuin ulkovaatteissakin. Anteeksi, jos loukkaan tällä, mutta kyseinen kuosi näyttää vähän metsäoksennukselta mielestäni. Puettiin kuitenkin molemmat pojan päälle ja mielikin kirkastui kokonaisuuden myötä.

Vaate osottautuikin ihan todella kivaksi. Ennakkoluulot hiiteen ja kokeilemaan. En edelleenkään rakasta tuota camoa, mutta harmaa väri kuvion vierellä tekee siitä neutraalimman. Ihan parhautta jumpsuitissa on väriratkaisu sen selkäosassa. Joskus monen värin ja kuvion yhdistelmä voi olla katastrofi, mutta tässä tapauksessa monipuolisuus on vain pelkkää plussaa +++ !

Hitaasti, mutta varmasti lämpenin tälle vaatteelle. Olen tunnetusti aina ollut hulluna lasten jumppiksiin ja kyllä tästä jotenkin kehkeytyi uusi lemppari. Vaate on erilainen ja poikkeaa muista vastaavista paljon! Asussa on jotakin, joka muistuttaa siitä, ettei Topi ole enää mikään pieni vauva. Tykkään yleisestikin vaatetuksessa yksityiskohdista, joita tästä jumpperista löytyy esimerkiksi erivärisistä resoreista selän tekstiin asti.

Se miksi pidän jumpsuiteista on monikäyttöisyys. Ne ovat helppoja vetää päälle kotona ja toisaalta ne toimivat myös lämpimän viileällä säällä haalarin korvikkeena. Jumppikset ovat mukavia päällä ja ne soveltuvat touhuamiseen sekä leikkien keskelle. Ja onhan ne syötävän suloisia!

Koon suhteen täytyy sanoa, että tuli nappivalinta. Lahkeissa toki on vähän ylimääräistä, mutta kerrankin näin päin! Melkein aina jää lahjemitta säälittävän lyhyeksi, joten pitkäjalkaiselle tämä malli on unelma. Muutenkin haalari istuu käsistä sekä vartalosta kivasti. En tykkää malleista, joissa haarus laahaa maata ja tässä sitä ominaisuutta ei onneksi ole.

Paidasta sitten pistänkin vain sovituskuvia putkeen. Jokainen on varmasti joskus käyttänyt lapsellaan t-paitaa, joten en ala sen ominaisuuksia tämän enempää luokittelemaan. Tyylikäs on ja meidän näköinen!

Pakko sanoa, että olen fiiliksissä näistä kuvista. Se tunne, kun pääsee purkamaan kuvia koneelle ja käsittelemään. Se ilo, joka syntyy onnistuneista otoksista. Se, että homma toimii vaatii taas miellyttävät vaatteet, upean maiseman, loistavan mallin ja oikean hetken. Tästä kaikesta syntyy onnistunut kokonaisuus.

Haluan vielä muistuttaa, etten koskaan suosittele mitään, josta en pidä. Jos vihaan jotakin, sanon sen rehellisesti. En halua ottaa vastuuta siitä, että valehtelen ominaisuuksista ja joku menee sitten hankkimaan jotakin huonoa. Tämä on MINUN blogini ja yhteistöistä huolimatta aion säilyttää oman ääneni sekä oman pääni.

Näistä voin rehellisesti sanoa, että olen tykästynyt; niin verkkokauppaan kuin vaatteisiinkin. Suosikkeihin listattu! Kiitos yhteistyöstä!


Lukijoille olisi tarjolla alekoodi! Jos ostat vähintään 50 eurolla jotakin, saat 10 euron alennuksen! Alekoodi on :  SYKSY14 , ja se on voimassa 30.9. asti. 

Yhteistyö: Ingela P Arrhenius

Sain tuossa jo jokin aika sitten erään ehdotuksen sähköpostiini. Olin ihan innoissani asiasta, kuten melkein aina olen näiden suhteen. Vaihdettiin muutama viesti, joiden seassa vilahti mielenkiintoisia kuvia. Tuppaan omistamaan todella huonon enkkupään, joten en tajunnut kuvien olevan  tapetteja.

Kurkkasin kuitenkin suunnittelijan töitä ja alkoi harmittamaan, että asutaan vuokrakämpässä enkä osaa oikeasti yhtään tapetoida. Meidän muuttamistahdilla olisi myös ollut vähän turha pistää mitään suurta projektia käyntiin. (Jos joku ei tiennyt, niin vuokrakämppä tulee palauttaa alkuperäiseen tilaan, kun muuttaa pois!)

Aina olen silti haaveillut uusista maalikerroksista sekä tapeteista. Usein on tullut kateellisena katseltua toisten blogeista vinkkejä ja olenpa löytänyt itseni myös kuolaamasta erilaisia kuoseja nettisivuilta.

Tällä kertaa tapetin teema oli SOPIVASTI ajankohtainen, nimittäin kuvioinnit istuvat juuri lastenhuoneeseen hyvin. Sehän meillä onkin työn alla. Hetken aikaa mietiskelin asiaa ja päätin silti ryhtyä yhteistyöhön. Se nyt vain toimii ajatuksella; "Mitä minä valitsisin meille ja miksi?"

Olen ihmisenä vähän ailahtelevainen ja tykkään erilaisista asioista. Mielipide vaihtuu aika usein, mutta jollakin tasolla mielenkiinnon kohteet pysyvät samankaltaisina. Haaveilen usein, että kiinnostuisin neutraaleista vaatteista, väreistä sekä sisustuksesta. Muiden kuvat vaaleista asunnoista ovat kadehdittavan hienoja. Musta ja valkoinen ovat vaatteissa iättömän tyylikkäitä. Kuitenkin tästä huolimatta innostun aina erikoisista sekä värikkäistä kuoseista. Siksi voin sanoa, että halusin ottaa tämän yhteistyön vastaan!

Ensinnäkin haluan linkittää heti aluksi sivun, josta pääsee näkemään kaikki suunnittelijan juuri julkaistut kuosit. Klikkaa tästä!

Kuoseissa vilahtaa paljon lapsekkaita kuviointeja, eläimiä ja otuksia. Voisin jakaa tapetit suunnilleen kahteen kategoriaan; jatkuva säännöllinen kuvio ja miljöö/ympäristö/paikka. 

Esimerkki jatkuvasta kuviosta.

Esimerkki ympäristöstä.

Osa tapeteista on ehkä liian levottomia makuuni. Toki näin näytöltä katsottuna on myös vaikea arvioida asiaa, kun ei ole kokemusta asiasta ihan kamalasti. Jos lähtisin valitsemaan huoneeseen jatkuvaa kuvointia, se saisi olla aika hillityn värinen tai neutraali. Laitan alle muutaman omaa silmääni miellyttävän.. Ja nämä on huomioitu siten, että huoneessa asuu poika.

Tästä tykkään ihan kamalasti. Eläimet, haaleat sävyt ja ylipäätään nuo värit iskevät.

Kuviointi on mahtava, mutta tapettina en tiedä olisiko liian levoton huoneeseen kokonaiselle seinälle.

Voi olla, että joutuisin kyllä tätä miettimään tuon vaaleanpunaisen takia vielä.

Huomio kuitenkin kiinnittyi enemmän tapetteihin, joissa on joku selkeä paikka. Tuntuu, että ne kertovat ihan erilailla tarinaansa. Jos jaksaisin alkaa opiskelemaan tapetointia, haluaisin luultavasti sivuilta löytyvän metsäisen teeman, jossa vierailee erilaisia eläimiä. Tummat värit ovat aina olleet enemmän osa itseäni ja ahdistaa olla liian hempeässä huoneessa. Olisi mahtavaa pistää pojan huoneeseen tuo tapetti ja antaa mielikuvituksen lentää. Se toisi sinne eräänlaista kotoista tunnelmaa. Mielestäni huoneen ei tarvitse näyttää avaralta, vaan mielummin antaa sen kääntyä sisäänpäin. Ajatuksena pesäkolo.

Tässä vähän ideaa ihan käytännössä.

Kuosien joukosta löytyy toki muutama, jotka eivät istu omaan silmääni. En esimerkiksi osaa ajatella meille noita kuviointeja, jotka ovat suunniteltu laatikkomaisesti tai niitä, missä on piirrettyjä tauluja yksi toisensa jälkeen. 

Täytyy sanoa, että oli todella mukavaa pohdiskella tällaisia asioita ääneen, vaikka meille ei nyt niitä tulisikaan tällä hetkellä. Onhan se aina mahdollista, että ollaan muuttamassa joskus omaan asuntoon ja hankitaan paikalle tapetointitaitoinen henkilö. Monesti olen kirjoitellut näissä yhteistyö -postauksissa asioista, jotka ovat itselleni tuttuja ja helppoja. Oli mahtavaa kerrankin poistua mukavuusalueeltaan ja oikeasti joutua alusta asti miettimään aihetta. 

Onko siellä lukijoissa yhtäkään ihmistä, joka tykkää tapeteista? Tai suunnittelee sellaisen laittamista lapsensa huoneeseen? Kiinnostaisi kuulla teiltäkin, että mitä olette mieltä tästä "mallistosta"? Voisitteko kuvitella hankkivanne näistä jonkun? Minkä?

Postaus on tehty yhteistyön kautta ja sain siitä kiitoksena taulun. Mielipiteet ja ajatukset on kuitenkin kirjoitettu ihan omasta vapaasta tahdostani. Postauksesta löytyy linkkejä, joista en hyödy rahallisesti. Kuvat eivät ole omiani, vaan ne on lainattu. (http://www.photowall.fi/)

Se on taapero

Pinniksestä sänkyyn. Kun vauvasta tulee taapero. Älykkyysosamäärä kasvaa humisten. Ja muuta sellaista.

Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, etten enää edes ohimennen voi sivuta sanaa vauva. Pyöreys kasvoista, vauvamaiset ääntelyt ja se eräänlainen passiivius ovat tiessään. Asiasta konkreettisen taitaa tehdä meidän pitkät keskustelut, syöttötuolin varastoon pakkaaminen ja ihan oikea sänky.

Elämä on ihmeellistä. Ikävät asiat saavat kellon matelemaan ja mukavat asiat vievät aikaa eteenpäin liki valonnopeudella. En halua enkä mitenkään pysty uskomaan, että ensi kuussa pidetään 2v synttärit. Miten se on mahdollista!? Ihan vasta tappelin sen vinon kakun kanssa, suunnittelin stressaantuneena muita reseptejä ja suukotin poikaa poskelle ensimmäisen syntymäpäivän johdosta. Melkein itkettää, että vuosi voi karata käsistä näin älytöntä vauhtia!

Olen aikalailla vitkutellut kaikkien muutosten kanssa. Sitten AINA iskee se hetki, kun tarttuu härkää sarvista ja päättää toimia. Tutti on nyt poissa. Ruokalappuja ei enää käytetä. Rattaat jäävät yhä useammin kotiin ja bussimatkat istutaan penkillä. Muovisten aterimien ohelle on ostettu metallisia ja haarukoiden käsittelyä on treenattu.

Muutosten mukana luottamus kasvaa. Jatkuvasti uskaltaa laskea kauemmas itsestään, koska luottaa lapseen ja siihen, että päästä löytyy jo edes hieman järkeä. Sitä uskaltaa antaa juoda kauramaitoa sohvalla ilman pelkoa mukin kaatumisesta. Voi sallia kylpyrauhan, kun ohella viikkaa pyykkejä. Huoneen ovenkin jättää jo huoletta auki yöksi.

Kerroin jo aikaisemmin, että ostettiin pojalle se juniorituoli ja kunnon sänky. Alkuun vieroksuin tuota reunuksetonta korkeaa tuolia, vaikka Topi onkin aina rauhallinen ruokapöydässä. Mietin, että olipas huono idea ja olin valmis palauttamaan sen, mutta sitten päädyinkin kyselemään muilta kokemuksia. Tottahan se on, ettei suurinosa yli 2 vuotiaista enää syöttiksessä istu. Noh, ei istu Topikaan enää. Hienosti on poika tuolilla pysynyt ja pyytää aina käden, kun haluaa laskeutua pois. Tuolin korkeus on hyvä ominaisuus, koska kukapa haluaisi syödä niskat kenossa? Yksi asia hoidettu pois päiväjärjestyksestä ja syöttisKIN on lopullisesti raivattu pois.

Sänkyyn muuttaminen olikin aavistuksen hankalampaa. Oltiin pehmitetty siirtymää etukäteen poistamalla pinniksestä kaksi (irroitettavaa) pinnaa, mutta on avoin sänky silti täysin eri asia. Ja muutosta ei helpottanut ollenkaan se seikka, että Topilla oli vahva lääkitys päällä, joka teki pojasta todella väsyneen ja kireän.

Ensimmäinen ilta meni itkiessä ja sängystä karatessa. Yritin mennä sen ohjeen mukaan, jota suositellaan eli kantaa pojan hiljaa sänkyyn yhä uudelleen. Sitä sanotaan, että lapsen viereen jääminen kostautuisi myöhemmin eikä kannata alkaa lasta paapomaan.

Hetken itkua kuunneltuani alkoi ottamaan päähän. Miksi pientä lasta ei saisi paapoa? Taaperot tuppaavat usein turvaamaan rutiineihin ja tuttuihin asioihin, onhan täysin vieras sänky ja järjestys siis varmasti pelottavia! En tiedä onko itsessäni jotakin vikaa, mutta en vain kykene missään asiassa opettamaan itkun ja pakottamisen kautta. Muutokset ja uudet asiat tehdään yhdessä lasta tukien. Sitten myöhemmin opetellaan tekemään samat asiat yksin.

Niinpä marssin huoneeseen ja kaappasin räkä poskella ulvovan lapsen syliini. Meillä ei turhia itkuja itketä ja harmituksen saa purkaa äitiä tai isää vasten. Siinä nappasin pojan vauva -asentoon ja heijasin hiljalleen niin kauan, että toinen rauhottui. Sitten laskin Topin sänkyyn uudestaan ja hain viereen patjan. Ei mennyt kovin kauaa ja poika oli unessa.

Seuraavana iltana iskä jäi patjalle makoilemaan eikä Topi yrittänyt kertaakaan karata sängystä. Hetken höpötteli, naureskeli ja istuskeli sängyssään kunnes nukahti. Vielä kolmantena päivänä menin patjalle nukuttamaan, mutta lähdinkin tällä kertaa pois pojan vielä istuskellessa hereillä. Yhtäkään inahdusta tai jalkojen tepsutusta ei kuulunut ennen aamua. Siitä lähtien ollaan palattu normaaliin ja unien aikaan poika kannetaan sänkyyn sekä peitellään. Mukaan nukkumaan saa valita pari lelua, joilla poika yleensä hetken leikkii ja nukahtaa sitten. Kertaakaan ei ole tarvinnut enää kuunnella itkua eikä kantaa lasta takaisin. Koen siis hoitaneeni homman kotiin loistavasti. Täten meillä ollaan virallisesti irtauduttu vauvuudesta. Jospa sitten vielä jossakin vaiheessa pureudutaan projektiin vaipat!

Minkälaisia kokemuksia teillä on ollut uuteen sänkyyn siirtymisessä?

Mielipidepostaus: Matkiminen

Paljon olen aihetta miettinyt luettuani Tutipuun Lindizin postauksen ja siihen tulleet kommentit. (  LINKKI  ) Muutamassa muussakin paikassa nähnyt keskustelua matkimiseen liittyen.

Ensinnäkin sana itsessään tuo mieleeni ala-asteen ja ne sisarusten kanssa käydyt kinastelut. Äitiii toi matkii muaaaa! Ihan luonnollinen kehitysvaihe, jonka kautta lapsi oppii.

Ensimmäiset elinvuodet ovat matkimista, tapojen tarkkailua ja omaksumista. Esimerkin kautta sitä kasvaa ja oppii paljon uutta. Oikeastaan matkiminen kulkee koko lapsuuden mukana, mutta ilmenee vain erilaisissa asioissa. Taapero opettelee sanoja, teini ottaa mallia pukeutumisessa. 

Eihän siinä ole mitään väärää. Kaikessahan on lopulta kyse samasta.  

Aamulla vedät mukavat tohvelit jalkaan - samanlaiset, jotka näit ystävälläsi. Juot lounaalla kahvia, jota pomosi kehui maasta taivaaseen. Illalla menet jumppaan, koska se on nyt muotia. 

Elämä on toki itsenäistä ja niitä omia päätöksiä, mutta todella moni päätöksistä perustetaan toisten suosituksiin ja siihen, mitä on nähty muiden tekevän. Eikö se jollakin tavalla ole matkimista? 

Tästä pääseekin siihen, että ehkä itse sanassa ei ole mitään vikaa. Ehkä se ei tuo mieleen sitä lapsuuden matkimis -kinastelua, vaan enemmänkin joidenkin ihmisten asenne. 

Tuntuu, että nykyään halutaan olla jotenkin todella ainutlaatuisia ja erilaisia. Kukaan ei halua upota massaan. En toki väitä, että läheskään kaikki näin ajattelisivat. Osa kuitenkin. 

Otetaanpas esimerkki!

Äiti klikkailee netissä tylsistyneenä sivuja.. "Ää kaikilla on Meandia, plääh ei taas Rodinia.. HEI, tässähän on ihan uusi merkki ja vieläpä todella mahtavan näköinen!" Innoissaan mamma tilaa uniikit vaatteet lapselleen ja postilaatikon kilahtaessa ryntää hakemaan lastaan leikkien lomasta kuvattavaksi. Uusien vaatteiden kuvat läväistään instaan, faceen ja blogiin kaikkien nähtäväksi ja kuolattavaksi. Sitten tulee joku toinen, joka kiittää mielessään vinkistä ja innoissaan hankkii samanlaiset housut pojalleen. Tästäpä ensimmäinen äiti suivaantuu kotisohvallaan ja kiroaa matkijat suoraan helvettiin.

Aika kärjistetty esimerkki ja toivon, että maailmassa ei oikeasti ole tällaisia ihmisiä. Mutta ehkä liioittelusta ymmärsi jutun juonen.

Halusin kirjoittaa tästä, koska tosiaan monesti törmännyt aiheeseen ja miettinyt sitä. Koin tarvetta pohdiskella ääneen, että mikä edes on matkimista. Ja tässä on oma henkilökohtainen mielipiteeni:

Kirjoitan blogia, jossa esitellään vaatteita, leluja ja uusia hankintoja. Jatkuvasti etsin jotakin säväyttävää, johon pääsisin tuhlaamaan rahani. Haluan kirjoittaa kokemuksistani yhteistöiden kautta ja niiden ulkopuolelta. Ja otan tietoisesti "riskin", että joku ryntää hankkimaan omasta suosituksestani jotakin. Sana riski on sitaateissa sen takia, koska naurattaa edes ajatus siitä, että vetäisin kaksi purkkia herneitä nenään, jos joku käy hankkimassa samanlaisen paidan tai vaikkapa rattaat. 

Eikö niitä kuvia ja ostoksia esitellä juuri siksi, että muutkin saavat hyviä vinkkejä? Pitääkö elämän muka olla niin ainutlaatuista, että ne samat pöksyt toisen pojalla pistää ärsyttämään? 

Myönnän, että seuraan joitakin blogeja vaatevinkkien takia. Siten pääsee helposti kiinni uusiin mallistoihin ja merkkeihin. Tämän jälkeen pistän hyvän kiertämään ja esittelen samoja vaatteita omassa blogissani. 

Näin se homma toimii! Asiat kiertävät yhdeltä toiselle. Kukaan ei omista oikeutta yhteenkään vaatemerkkiin. Täytyy olla oikeasti aika vääristynyt maailmankuva, jos kuvittelee olevansa ainut, joka saa kyseisiä vaatteita ostaa.

Matkimisessa on toki omat puolensa, joita en hyväksy. Ja niistä ääripään esimerkkinä identiteettivarkaus! Toisen henkilöllisyyden, kuvien ja elämän varastaminen omaan käyttöönsä on ala-arvoista sekä jopa laissa kiellettyä. 

Nämäkin on niitä asioita, joissa järki käteen. Matkiminen on vain osa elämää, mutta pitää ymmärtää myös toisten yksityisyyttä kunnioittaa.

Pitäisikö loppuun todeta huumorilla.. 

Kuvat, teksti ja elämä ovat omiani. Kopioiminen kielletty. En kuitenkaan omista oikeutta vaatemerkkeihin, ideoihin tai vinkkeihin, joten käykää käsiksi!

Mitä mieltä te olette aiheesta? Onko kellään käytännön kokemuksia asiaan liittyen?

Hetki syksyisellä rannalla

|| Kuvaaminen || Perhe || Syksy || Värisävyt || Kuvapostaus || Hyvä fiilis! ||