Eron jälkeen

Elämä antaa ja elämä ottaa. Se asia, jota luulit vakioksi. Se tulevaisuus, joka oli käsissäsi. Se kaikki makaa palasina maassa tällä hetkellä. Tuijotan noita unelman ihmeellisiä sirpaleita enkä saa edes kyyneleitä silmistäni. En osaa itkeä, en hymyillä enkä edes miettiä. Olen todella jumissa tällä hetkellä ja yritän vain saada tolkkua tähän kaikkeen.

Vaikka meidän ero oli selvä molemmille jo pitkään, ei sitä kumpikaan uskaltanut myöntää koskaan ääneen. Asiaa kierreltiin, kaarreltiin ja työnnettiin ohimennen maton alle. Kiusaantuneet katseet, kylmät kosketukset sekä yhteinen jähmeä olemus. Tuntuu, että viimeinen puolisen vuotta olisi ollut lopun alkua. Kesä oli yksi elämäni parhaimmista, mutta silti tultiin väistämättä tähän pisteeseen.

Viime sunnuntaina lähdettiin kävelylle. Juteltiin menneisyydestä ja siellä tehdyistä virheistä. Puhuttiin meistä kahtena ihmisenä, jotka on syöneet toisiaan vuosien aikana. Sitä sanotaan, että toisen takia tulee uhrautua. BULLSHIT. Kummallakin meistä oli unelmia, mutta niistä on luovuttu yhteisen elämän takia. Ikuinen kaipuu joihinkin asioihin on jäytänyt kummankin sisällä jo pitkään. 

Joitakin virheitä ei voi koskaan korjata. Sitä pitäisi jaksaa malttaa mielensä ja tavallaan hypätä vasta, kun on selvää mitä tuntee syvällä sisimmässään. Sanotaan, että tämä kuusi vuotta on ollut kummallekin meistä seikkailu, joka ollaan saatu kokea kumppaneina. Kokeilu elämästä, joka olisi voinut olla täydellistä. Ja se olikin. En koskaan luopuisi näistä vuosista. 

Meidän perhe oli eräänlainen kiiltokuva. Tällä hetkellä saan järkyttyneitä katseita ja ihmetyksiä osakseni, kun kerron tapahtuneesta. "Mutta tehän olette unelmapari."  Tuntuu, että kiiltokuva oli liiankin kiiltävä ja se aiheutti ahdistusta kummallekin. Ei se aina mene niin, että kaikki on täydellistä, vaikka se tuntuu täydelliseltä.

Ei meillä ollut riitoja, harvoin juuri väiteltiin mistään ja viihdyttiin toistemme seurassa. Oikeastaan voin sanoa, että vierelläni oli paras ystäväni. Ja se onkin yksi syy meidän eroon. Kumpikin rakastaa toistaan ihan älyttömästi, mutta kuitenkin se tietty kipinä on aina puuttunut ja puuttuu edelleen. Halu on jatkaa elämää yhdessä, mutta se tehdään ystävinä ja etenkin Topin vanhempina. 

Palattiin tuolta kävelyltä eronneina, hymyillen ja muistoissa lämmin käden puristus, joka halusi kiittää näistä vuosista. Saatoin ehkä menettää miehen, mutta en ystävää.

Luin juuri eräästä blogista kannustavan kirjoituksen aiheesta. Se auttoi ihan älyttömästi. Tekstissä sanottiin kauniisti eräs asia, jota haluan nyt siteerata. Tästä alkoi loppuelämäni ensimmäinen päivä. 

Tulevaisuus on vielä avoin ja se pelottaa. Miten pärjään pojan kanssa kotona? Miten saadaan jaettua molempien huomio tasapuolisesti? Entä, jos en saa asuntoa tarpeeksi nopeasti? Mitä nyt teen? Mitä seuraavaksi?

Ainoa asia, jonka tiedän varmasti on se, etten halua menettää itselleni tärkeää ihmistä enkä rikkoa meidän perhettä. Asumme eri osotteissa ja ei voi puhua enää vaimosta sekä miehestä, mutta me olemme alusta loppuun asti perhe. Exmieheni (auts..) tulee ikuisesti olemaan tervetullut kotiini, pojan elämään ja yhteisiin tapahtumiin. Haluan pystyä viettämään aikaa yhdessä ja etenkin säilyttämään itselleni tärkeän ystävän. 

Mietin usein, että olisiko tämä voinut mennä jotenkin muuten. Ei, ei olisi. Nyt molemmilla on mahdollisuus päästä toteuttamaan omia unelmiaan ja rakentamaan haluamaansa elämää. Aina on mahdollisuus, että törmätään uudelleen. Se jää vain nähtäväksi.

Päivä kerrallaan.

Me ei olla enää me

Ehkä joku onkin päätellyt jo jotain, mutta nyt tosiaan eletään muutoksen aikoja. Etsin tällä hetkellä uutta asuntoa, koitan opetella "yksineläjäksi" ja teen kovaa ajatustyötä vaikeiden asioiden äärellä.

Päätös oli yhteinen ja nähtävissä jo yli puolisen vuotta sitten. Joskus sitä vaan tullaan siihen pisteeseen, että on parempi jatkaa ystävinä. Kaikki on fine, mutta ihan helvetin rikki tässä on kaikki. Haikea hymy huulilla alkaa uusi ajanjakso tämän perheen elämässä.

Sillä perhe me ollaan asiasta huolimatta. Pidetään toisiamme pystyssä, eikä luovuta tästä mitä meillä on. Kukaan ei tule jäämään yksin, vaan pelataan tiiminä.

Muutos tulee kuitenkin vavisuttamaan jokaisen meidän jaksamista, joten pyydän ihan älyttömästi hienotunteisuutta asian suhteen. Mitkään jaxuhalit ei nyt auta. Sitä on vaan yritettävä päästä eteenpäin päivä kerrallaan.

"Näytät samalta

Mutta äänessäs on jotain uutta

Onpa kiva pitkästä aikaa jutella

Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Sä et kuulu enää mulle

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Koska me ei olla enää me

Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle

Ei haavat niitä repimällä parane

Joten käänny ja kävele

Koska me ei olla enää me

Marraskuun viima vasten puhaltaa

Helsingin kadut tulvii loskaa

Mulla on kylmä ja sen kyllä huomaat

Mutta et tarjoo sun takkia

Koska me ei olla enää me

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Sä et kuulu enää mulle

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Koska me ei olla enää me

Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle

Ei haavat niitä repimällä parane

Joten käänny ja kävele

Koska me ei olla enää me, ei enää me

Katselen sua, sä näytät samalta

Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Sä et kuulu enää mulle

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Koska me ei olla enää me

Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle

Ei haavat niitä repimällä parane

Joten käänny ja kävele

Koska me ei olla enää me, ei enää me"

Syysväsy

Syksy tuli. Olin asiasta aluksi ihan innoissani, kunnes iski se jatkuva harmaus sekä sade. Vellova ikävä sää, joka työntää kaikki mahdollisimman tiukkaan viltin sisälle. Aamulla on synkkää, iltapäivällä on pimeää ja illalla vasta valonpuute onkin todellinen. Tuntuu, ettei mikään pääse läpi tuon pilvikatoksen.

Syysväsy. Tunteeko kukaan sitä termiä? Kun aamulla sänky kutsuu liian houkuttelevasti tai vastaavasti pehmeä sohva. Ulkoilma saa vilunväristykset selkäpiihin ja tekee mieli muuttaa päiväntasaajalle. Päivien vakiovieras on haukotus ja etenkin se pitkäveteinen olemattomuus. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ei haluaisi laittaa ruokaa, ei mennä mutavelliin pyörimään eikä oikeastaan tehdä yhtään mitään!

Saisinko tynnyrin kiitos, jonne voisin piiloutua höyhenien sekaan nukkumaan syysunta. Ilman ääniä, ilman tekemistä ja ilman mitään muuta, kun pehmeä uni.

Tältä tuntuu joskus. Ja tökkii niin pahasti, että ei mitään järkeä. En ole yhtään tämän vuodenajan ystävä. Rakastan valoa, kauneutta ja sitä, että voi elää sisäisen vaikuttuneisuuden kautta. Syksyn alku oli upea ja pidin siitä, mutta tämä välivaihe ennen talvea on ihan järjetön. 

Toki pitää muistaa pienet ihanat asiat, joista repiä sitten sitä iloa. Jos maailma ei tarjoa mitään, sitä pitää itse kaivella kahta kauheammin.

Villasukat lämmittämässä jalkoja. Hetken kirpeä kävely keskiyöllä. Räiskyvä takkatuli. Glögi!! Yksittäinen auringonsäde. Pehmeä viltti sohvalla. Ensilumi. Kuuma pitkä suihku. Auton penkinlämmitin. Pitkä ja lämmin talvitakki. 

Siinä on niitä pieniä iloja, joista itse nautin jostain syystä todella paljon. Pieniä huomioita, jotka haluavat muistuttaa, ettei kaikki olekaan niin tasaista ja tylsää. Puhumattakaan toki siitä, että on se oma lapsi, joka keksii jokainen päivä jotakin uutta. Sitä on pakko tehdä ruoka, mennä ulos ja keksiä tekemistä. Täytyy jatkaa elämistä, vaikka maailma hetkeksi pysähtyisikin. 

Minkälaisia pieniä ilonaiheita sinä keksit?


Ps. Sain energialampun ja aion todella käyttää sitä, jos se toivottavasti auttaisi tähän kaamosmasennukseen.

Cuponation -kilpailun voittaja!

Voittaja tosiaan tuli selville jo maanantaina, kuten oli luvattukin. Työkiireiden takia postaus piti julkaista vasta eilen. Lopulta koko teksti jäi vahingossa luonnoksiin. Tässä kuitenkin voittaja:

Kiitos kaikille osallistujille! Kiitos kivoista kuvista! Onnea voittajalle :)

Lapsen valinnanvapaus

Väitetään, että jokaisella ihmisellä olisi valinnanvapaus. Oikeus valita mistä tykkää ja mistä ei, vapaus päättää elämästään.  Mitä opiskelee, mikä on isona ja mitä tekee elämäntiellään. Se kuuluu ihmisoikeuksiin eikä valinnanvapautta tule koskaan kieltää keneltäkään. Ei vankikarkurilta, mieheltä kadulla eikä omalta lapseltakaan.

Alaikäisen elämästä päättäävät paljolti äiti sekä isä. Vanhemmat huolehtivat turvallisuudesta sekä tulevaisuudesta ja tekevät monia päätöksiä. Pistävät kouluun, sopivat rajoista ja tarpeen mukaan opettavat lasta selviämään haasteista. Se ei ehkä aina ole kivaa, mutta tärkeä vaihe elämän kiertokulussa. Vanhemmat siirtävät omat oppinsa lapselle ja toivovat, että tämä jonain päivänä pärjää maailmalla.

Mutta onko lapsella valinnanvapautta? Viedäänkö se nykyään kasvatuksen ohella pois?

Lapsi istuu ruokapöydässä ja ruoka ei maistu. "Sinä et poistu ennen kuin lautanen on tyhjä!"  Ei tykkäälle heristetään sormea ja ruoka pakotetaan syömään loppuun saakka.

Lapsi näkee kaupassa Disneyn paidan ja haluaa sen. "Se ei ole muodissa. Äitin rahat, äiti päättää." Kyynelehtivälle lapselle kerrotaan, ettei kaikkea voi saada.

Ne lempisanonnat. Lauseet, joita moni käyttää melkein kulumiseen saakka. "Ymmärrät kyllä, kun olet aikuinen. Olen sun äiti, mä päätän. Mun rahat, mun valinta."  Ja moni muu.

Miksi nykyään jo pienestä pitäen kiskotaan lapsilta oikeus omaan mielipiteeseen? Syötkö sinä jotakin, josta et pidä? Puetko sinä vaatteet, jotka joku muu valitsee?

Olenkohan vapaamielinen, kun haluan kasvattaa lapseni siihen omien valintojen maailmaan. Juuri siihen, että mieltymyksiä voi ilmaista ja tunnistaa. Sitä kuuluu opetella sanomaan mikä on hyvä ja mikä huono. Haluan, että pojan silmä kehittyy elämän pienille valinnoille jo pienestä pitäen. Mielestäni jatkuva käskyttäminen, toisen puolesta päättäminen ja määrääminen ovat eräänlaista vapaudenriistoa. VAIKKA lapsi onkin pieni eikä ymmärrä syy-seuraussuhteita, on hänkin ihminen. Siinä missä sinä ja minäkin.

Meidän perheessä pyritään tukemaan itsenäisyyttä. En halua missään nimessä tarjota valmiita ratkaisuja asioihin, vaan olen jo pitkään "vaatinut" valitsemaan. 

"Kumman leffan haluat katsoa? Mitä sä haluat juoda? Mikä pipo laitetaan ulos mennessä? Mikä yökkäri lipastosta? Mitä leluja haluat sänkyyn mukaan? Mennäänkö ulos vai lähetäänkö isiä vastaan?"

Alkuun vaihtoehtojen tarjoaminen ei oikein tuottanut tulosta. Pojan vastauksilla ei ollut tarkoitusta, vaan ne vaikuttivat enemmän satunnaisilta heitoilta. Myöhemminkin on ollut hankalaa, koska poika ei aina meinaa päättää, vaikka kuinka kyselen. Aion kuitenkin aina tarjota sitä kahta vaihtoehtoa, kunnes tietoinen valinta tapahtuu. Ja joskus niin käykin!

Ajattelu muuten kehittää aivoja ja päätöskykyä. Se auttaa ihan varmana myöhemmässä vaiheessa elämää! En todellakaan halua olla pelkkä robotti, joka kokkaa mitä nyt sattuu kokkaamaan. Joka ostaa vaatteet kaappiin ja pohtii joululahjat ilman ainoatakaan toivetta. En halua valita vielä 7-vuotiaalle asua lipastosta, vaan haluan että poika osaa tehdä sen itse. Ei sen tekeminen siis tietenkään haittaisi! On vain paljon palkitsevampaa, että lapsi oppii näihin asioihin itse ja osaa tulevassa elämässä harkita, punnita vaihtoehtoja ja sitten mahdollisesti valita oikein.

Tulen toimimaan näin jatkossakin. Meillä ei pakoteta, koska mitä hyötyä siitä olisi? Olkoon se jonkun mielestä hölmöä, mutta oma mielipiteeni on, että toimin äärettömän hyvin. Välillä olen jopa ylpeä siitä, että miten olen tarkastellut äitiyden tuomaa vastuuta ja tyytyväinen valinnoistani kasvatuksen suhteen. Tunnen suurta mielihyvää, kun huomaan edes joskus onnistuvani.

Löytyykö ruudun toiselta puolelta ketään, joka ajattelee samoin? Tai sitten niitä, joilla on sananen sanottavana aiheesta?

Throwback; Bulgaria Kesä 2014

Naurattaa. Meidän ulkomaan reissusta on aikaa jo muutama kuukausi ja lupaamani matkapäiväkirja jäi yhteen päivitykseen. Tähän on kyllä erittäin hyvä syy! Miljoona kuvaa, jotka makaavat muokkaamattomina koneella. Jokainen tai ainakin moni tietää varmasti sen täyden muistikortin kirouksen. Eräänlaisena perfektionistina haluan vielä käsitellä kuvat ennen niiden julkaisemista. Valottaa, leikata ja valikoida. Se kuuluu valokuvaamiseen vahvasti. En kuitenkaan usko, että haittaisi kirjoitella tuosta matkasta myöhemminkin. Matkoja tulee ja menee ympäri vuoden, google toimii ja kyllähän ne vinkit jää päähän lukiessa. Sain tänään ihmeellisen energiapiikin ja käsittelin kuvia innoissani, josta sitten tulikin mieleeni tämä blogi. Vihdoin aion näin harmaan loskapaskan keskellä kirjoitella tuosta auringontäyteisestä reissusta, joka koostui lähinnä uimisesta!

Poikahan oli reissulla vajaa kaksivuotias ja siinä mielessä jo todella omatoiminen. Lähdin matkalle ainoana aikuisena meidän perheestä, mutta sain toki auttavia käsiä ystävästäni ja hänen läheisistään. Oli kuitenkin aikamoista olla "kaksin" pienen pojan kanssa kokonainen viikko! Uima-altaalla makoilu ei tullut kuuloonkaan, koska poika halusi juosta reunalla edestakaisin. Rannalla sai olla koko ajan silmä tarkkana, ettei Topi juoksisi aaltojen sekaan. Niin mikä rento loma? Oli ehkä vähän kädet täynnä tekemistä, mutta yllättäen nautin ihan kaikesta silti!

Lomalla parasta oli uiminen. Omasta mielestäni oli ihana kuumassa paahteessa kellua altaassa ja Topi rakasti vettä myös. Oli kiva heitellä palloa uidessa, ihana kahlata suolaisessa meressä ja mahtavaa hyppiä altaan reunalta veteen. Kaikki oli uutta ja jännittävää! En edes tiennyt, että mitä tulisi huomioida ja ottaa mukaan reissuun.

Pakkasin itselleni ainakin 4 bikinisettiä ja pojalle 8 erilaista uimapukua mukaan. Luulin liioitelleeni, mutta oikeastaan kaikki tuli tarpeeseen. Uikkarit sai kuivatettua rauhassa eikä koskaan tarvinnut vetää päälleen puolikosteita vaatekappaleita. Tässä asiassa päti selkeästi "useampi parempi" -ajatus. Pyyhettähän en ottanut kummallekaan, vaan päätin investoida niihin paikan päällä. Jos laukku olisi tullut liian täyteen, olisi ne voinut sitten jättää Bulgariaan. Näiden lisäksi uimiseen liittyvä tärkeä seikka, johon sain vinkin täältä blogista joltakin lukijalta; oli UIMAKENGÄT. Voin tässä vaiheessa sanoa, että ilman niitä ei olisi selvitty. Altaan reuna oli mielettömän kuuma, hienojakoinen hiekka poltti jalat melkein heti ja puhumattakaan märistä liukkaista lattioista! Selvittiin monilta sylissä kantamisilta, simpukan tekemiltä haavoilta ja kaatumisilta, kun olin hankkinut H&M:ltä halvat uimatossut. Topi käytti niitä mielellään ja ne oli ihan kätevät uidessakin. 

Bulgariasta ostin sitten niitä kuuluisia uimaleluja. Useimmissa kohteissa ne ovat juuri niitä tavaroita, jotka myyvät ja hintataso on suhteellisen alhainen. Poika pärjäsi ihan hyvin puhallettavalla hailla, pallolla ja sellaisilla käsiin laitettavilla kellukkeilla. Väitin alkuun ihan kivenkovaa, ettei Topi suostuisi niitä käsiinsä laittamaan, mutta annoin periksi ja huomasin olleeni väärässä. Kellukkeet käsissä kaikki muuttui paljon hauskemmaksi eikä itsekkään tarvinnut seurata poikaa sydän syrjällään. Toki on tärkeää muistaa, että vahtiminen veden lähellä on aina välttämätöntä, etenkin jos lapsi ei osaa uida!! Mitä vain voi kuitenkin sattua! Parhaan uimalelun palkinnon sai lopulta kertakäyttöinen muki, josta riitti iloa koko reissun ajan!

Ensimmäiset päivät olivat nihkeitä uimisen suhteen, koska poika oli ihan puulla päähän lyötynä koko tilanteesta. Lapsen mieli on kuitenkin vilkas eikä mennyt aikaakaan, kun leikit rupesivat kehkeytymään Topin mielessä. Rannalla oli kiva heitellä hiekkaa, keräillä erilaisia kiviä ja juosta aaltoja pakoon kiljuen. Välillä käytiin lämpöisessa meressä uiskentelemassa äidin sylissä, vaikka aallot olivatkin hurjan puoleisia. Kannattaa itse arvioida tarkkaan, että uskaltaako lasta sinne viedä. Märkä ihminen on kuitenkin mielettömän liukas ja vähän kovempi aalto voi pyyhkäistä lapsen sylistä pois todella herkästi. Itse oltiin meressä vain matalalla ja pienillä aalloilla, jotka eivät yltäneet oman pääni yli. Kerran kuitenkin sattui niin, että mereltä tuli tavallista isompi aalto ja jäin poika sylissä sen alle. Kaaduin ja mentiin molemmat uppeluksiin. En uskaltanut lähteä nostamaan Topia veden yläpuolelle, ettei ote vain irtoaisi. Vedin tuon pienen ja tärkeän rintaani kiinni ja puristin lujaa itseäni vasten. Aallon mentyä noustiin pystyyn ja mitään ei ollut sattunut. Tiesin sen, että Topi osaa sukeltaessa pidättää hengitystä. Siltikin koko tapaus säikäytti. 

Altaalla ihmisiä nauratti, kun tultiin uimaan. Topin ehdoton lempileikki oli hyppiä altaan reunalta veteen eikä kukaan saanut pitää kädestä kiinni. Poika kiipesi portaat yhä uudelleen ja uudelleen, jonka jälkeen aina loikkasi reunalta altaaseen, meni veden alle ja sitten nousi nauraen pintaan. Käsissä oli toki kellukkeet ja seison itse aina IHAN vieressä. Tuon leikkimisen ja touhuamisen seurauksena Topi oppi oikeasti uimaan vedessä käsikellukkeiden varassa. 

Melkein jokaisessa lomakohteessa on myös jonkintyyppinen vesipuisto. En koskaan itse ole niissä käynyt, mutta tällä kertaa uteliaisuus vei voiton. Osa meistä pakkasi kamansa ja suunnattiin sellaiseen. Siellä oli liukumäkiä, altaita ja yksi upea alue lapsille. En kantanut mukanani järkkäriä turvallisuussyistä, joten kamalasti kuvia ei ole. Muutenkin keskityin siellä pitämään hauskaa! Pojalla meni todella lujaa ja tämä ryntäili altaissa ihan oman mielensä mukaan. Meillä oli todella kiva reissu ja jokainen sai väriä pintaan!

Uimisen kannalta reissu oli onnistunut. Rakastan kyseistä aktiviteettiä ulkomailla ja se voittaa shoppailun ehdottomasti! Aalloissa kelluminen, viilentävään veteen pulahtaminen ja hiekka varpaiden välissä. Ne on niitä tunteita, joita jää kaipaamaan. Jos jotakin kokemusta olisin kaivannut, niin olisin halunnut kokeilla yöllistä uintireissua mereen. Oli kuitenkin tärkeämpää olla äitinä paikalla valvomassa pojan unta, joten sellaiset tempaukset jäi nyt pois tällä kertaa.

Ensi vuonna olisi tarkoitus järjestää asiat niin, että päästään reissuun perheen kesken. Tänä vuonna ei lähdetty, koska pelotti ajatus matkasta kolmisin. Söisikö se meidän jaksamista ja lomasta nauttimista, jos pitäisi jatkuvasti vahtia poikaa eikä omaa aikaa olisi? Miltä tuntuisi jumittaa vuorotellen rannalla ja hengailla aikaisin illalla hotellihuoneessa? Tällä reissulla kuitenkin totesin, että asiat ovat kyllä järjestettävissä ja reissu kolmisin ei olisi yhtään sen hankalampi kuin tämäkään. Kesää odotellessa ja suunnitelmia tehdessä!

Pohjakosketus

Kirjoittaminen on ollut aina itselleni tärkeä keino ilmaista tunteita ja ajatuksia. Olen kirjoittanut paljon tarinoita, aloittanut kirjoja ja purkanut päässäni kehkeytyneitä solmuja paperille. Puhuminen ei ole vahvinta alaani, joten siirrän kaiken kynän ja paperin varaan.

Viime keväänä tapahtui paljon asioita. Vaikutukset ylsivät tämänkin blogin puolelle ja oma paha oloni taisi hehkua pitkälle. Liian monen asian summa aiheutti kamalan henkisen putoamisen. Oli epäonnistumisia toisen lapsen yrittämisessä, oli turtumista arkeen, vanhoja käsittelemättömiä asioita, riitoja ihmisten kanssa ja liian vähän unta vuorokaudessa.

Kaikki alkoi sillä, että en nukkunut. Olin NIIN väsynyt jatkuvasti ja seuraavaksi alkoi takkuilemaan syöminen. Huomasin nämä huolestuttavat oireet, mutta en jostain syystä osannut kertoa niistä. Niinpä kirjoitin.

"Hemmetin tyhjyys ja hiljaisuus. Tekee mieli eristäytyä kokonaan. Vihaan ääniä, jotka kuuluu ympäriltä. Vihaan sitä tunnetta, että haluaisi sanoa jotakin, mutta ei uskalla. Olenkohan oikeasti rasittava? Järki sanoo, että en. Tunteet sanoo toista. Vihaan itseäni hyvinkin paljon. Vihaan omaa heikkouttani ja sitä, etten ole ollenkaan täydellinen. Olisi mukavaa luoda ystävyyssuhteita ja jutella mukavia asioita. Haluaisin puhua koko ajan, mutta en uskalla aloittaa keskustelua. Haluaisin sanoa jotakin, mutta pelkään ihmisten reaktiota. Olen oikeasti yksinäisempi kuin koskaan. Ennen oli se rooli, jota elin vahvasti. Päivästä toiseen vain kuljin eteenpäin. En muka välittänyt yksinäisyydesta, koska kyllähän sitä pärjää yksinkin. Ei pärjää ja nyt olo on surkea. Ajatukset ovat todella sekaisin. En tiedä mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi ajatella."

Ensimmäinen virhe. Piilotin oireita ja tunteita muilta ihmisiltä. En hakenut apua, vaikka tajusin, että synnytyksen jälkeinen alakuloisuus oli pahentunut JA PALJON. Valvoin myöhälle yöhön pyörittäen näitä asioita päässäni ja aamusta olin kyvytön tekemään mitään. Pelkäsin ihan mielettömästi tulevaisuutta ja yritin työntää ajatuksia sivuun.

" Pelkään. Pelkään niin paljon pimeyttä. Pimeyttä ulkona, pimeyttä sisällä. Mitä tapahtuu, jos pimeys nielaisee? Mitä silloin olet ? Pimeys ottaa valtaansa, se pyörteilee ympärilläsi ja sitten sisälläsi. Lopuksi se on kaikkialla."

Aika pitkään sinnittelin tunteiden kanssa ja suoriuduin päivistä. Pistin kaiken tarmoni pojan kanssa olemiseen. Väsäsin soseita, siivosin, ulkoilin ja kirjoitin. Pysyin kiinni niissä normaaleissa päivän askareissa. Samalla koin pienen pistoksen siitä, että en tullut puhuneeksi fiiliksistä.

"Haluan olla aito ja toivon ihmisten turvautuvan siihen. Mutta jossakin se minunkin rajani menee. Näistä asioista en voi puhua, näistä ajatuksista en tohdi sanoa. Piiloudun taakkani alle. On helpompaa uskotella jopa itselleen, että kaikki alkaa helpottaa."

Luulen, että yritin huijata itseäni jaksamaan. Monesti sanotaan, ettei asioita saa lakaista maton alle. Toinen virhe. Niin nimittäin tuli tehtyä. Eikä lika pysy kauan paikallaan, vaan jossakin vaiheessa tulee esiin piilostaan. Silloin olin hukassa itseni kanssa. En tiennyt mitä tehdä kaikelle sille paskalle, joka puski voimalla päin naamaa.

"Yritän selittää tämän selkeästi. Niin selkeästi kuin koskaan ikinä pystyn. Haluaisin sanoa, että kaikki on hyvin. Kaikki on turvallista ja kaikki sujuu mahtavasti. Haluaisin antaa itsestäni vain sitä positiivista energiaa irti. Mites sitten huolestuttavat asiat? Saako niistä sanoa ääneen? Entä jos niillä pelästyttää? Haluan olla rehellinen, en koskaan haluaisi valehdella. Haluaisin kertoa kaikista asioista ääneen, jotta tajuttaisiin miten asiat ovat."

Mutta en kertonut. En tiedä loistiko tämä kaikki läheisilleni vai ei, oliko merkit edes nähtävissä? Mutta ihmistä ei voi auttaa, jos tämä itse ei sitä halua. Jossakin vaiheessa halusin. Hain apua neuvolasta ja kerroin fiiliksistäni. Rikoin rajani ja uskaltauduin puhumaan, mutta sain näpeilleni. Neuvolasta ei herunut apua. Käännytettiin ovelta pois. Silloin taisi katketa kamelin selkä ja alkoi erakoituminen. Piilouduin ja aloin välttelemään ihmisiä. Lopetin kerhoissa käymisen, tuttujen näkemisen ja ulkoilun. Tein vain kaiken pakollisen. Putosin eräällä tapaa epätoivoiseen harmauteen.

"Joskus sitä vaan elää siinä vellovassa todellisuudessa ja jatkaa päivä toisensä jälkeen samaa harmaata elämää, joka toistaa itseään. Miettimättä mitään mikä ympärillä liikkuu tai ajattelematta sitä surua ja tuskaa. Aina se silti löytää uhrinsa. Voit piiloutua pensaaseen, mutta et pääse karkuun. Myrkky kulkeutuu tuulen aaltojen mukana ja iskee pahaa aavistamattomaan. "

Olisin voinut valita toisin. Virhe numero kolme. Työnsin ihmiset pois ympäriltäni ja hakeuduin siihen omaan surkeuteeni. En edes yrittänyt pitää päätäni pystyssä ja jaksaa. Pelkäsin jollakin tapaa, että olen tuottanut ihmisille pettymyksen. Pelotti kohdata muiden reaktioita, JOS olisin kertonut miltä oikeasti tuntui. En halunnut missään nimessä nähdä huolta läheisten silmissä tai aiheuttaa unettomia öitä. Tiesinhän itse miltä tuntui valvoa huolien kanssa.

"Pakko vaan taivaltaa tätä tietä mahdollisesti sitten yksin. En haluaisi kuitenkaan olla taakka kenenkään elämässä enkä haluaisi muita rasittaa. Muut elävät iloista elämäänsä, jonka minä yritän tahrata mustalla. Yök, olen oksettava."

Minäkuva muuttui rajusti. Koin itseni epämiellyttävänä niin sisältä kuin ulkoa. Aloin juoksemaan, söin huonosti ja aloin rankaisemaan itseäni heikkoudesta. Painoin monen tunnin lenkkejä ja yritin purkaa pahaa oloani siihen, vaikka se lopulta taisi vain pahentaa kaikkea. Asiat karkasivat käsistäni ja itseviha oli järkyttävän suuri.

"Olen vähän pettynyt tällä hetkellä. Olen pettynyt itseeni ja elämäni valintoihin. Olen pettynyt siihen, että en ole vahva. Olen niin pettynyt! Mutta olen jumissa. En voi tehdä mitään. Olen tässä ja kärsin niin helvetisti. Elän verhon takana. Näen kaiken, mutta en voi sitä silti koskettaa."

Tilanne paheni. Voin kai jo sanoa, että olin masentunut ja se on valitettavasti etenevä juttu, jos asialle ei tee mitään. Enkä tehnyt. Annoin ajatusten viedä ja hukuin siihen ahdistukseen. Näin jälkeenpäin, kun lukee tekstejäni.. tulee jotenkin kiusaantunut olo. Ei sitä itse huomannut. En todellakaan tiennyt, että kuljin niin syvissä vesissä. Tuli turta vaihe, tuli helpottunut vaihe, tuli vaihe, jolloin kielsin kaiken ja sitten tuli se pohja.

"Tyhjyydessä ei ole mitään. Ei itkua, ei naurua. Ei putoavia kyyneleitä. On vain se hiljaa humiseva tyhjyys ja tietoisuus siitä ikuisesta yksinäisyydestä."

"Seison korkealla ja kapealla kummulla. Myrskytuulet puskevat vastaan ja iskevät kasvoihini. Heilun ja horjahtelen. Maailma ravistaa minua, yrittää saada putoamaan. Katseeni on silti kiinni tiukasti siinä taivaassa meren yllä. Maalaan auringon viime säteet punaiseksi, oranssiksi ja lämpimän keltaiseksi hehkuksi. Mielessäni tämä hehku ei katoa koskaan, vaikka todellisuudessa pimeys on juuri minut nielaissut. Tiedän seisovani pimeydessä. Siinä huolien musertamassa tyhjiössä. Tiedän kyynelten valuvan kasvojani pitkin ja käsien tärisevän kivusta. Silti haaveilen. Suljen oikean maaiman hetkeksi ja mietin.. MITÄ JOS."

"Hei, kaikki on hyvin. Pärjään kyllä. Varmaan. Ehkä. Olenhan tähänkin päivään asti pärjännyt."

"Olen toivoton tällä hetkellä. Tuntuu, että oikeasti nyt ojennan kättäni viimeisillä voimilla. Tuntuu, etten enää kauaa jaksa kurottaa. Olen sekoamassa. Olen katoamassa. Hukkumassa tähän pahaan oloon lopullisesti."

Pohja ei kuitenkaan ollut loppuni. Se oli alusta, josta ponnistaa ylöspäin. Repäisin itseni irti kaikesta. Pistin tämän blogin jäähylle, laitoin netin jäähylle ja lopetin juoksemisen. Annoin kaikki tavarat pois ja nappasin perheeni kainaloon. Me muutimme muualle ja aloitimme kaiken alusta. Eikä siihen tarvittu lopulta mitään taikatemppuja, vaan ainoastaan yksi ihminen, joka täräytti asiat päin naamaa. Heräsin pitkästä unesta ja sain itseni liikkeelle. En murtunut, en tuhoutunut. Palasin pikkuhiljaa elämääni ja aloin rakentamaan sitä paremmaksi. Pala palalta kaikki muuttui ja nyt olen tässä.

Haluan tällä tekstillä sanoa, että älkää tehkö sitä virhettä, että hiljenette. Hakekaa apua ja vaatikaa sitä. Ei saa jäädä siihen pahaan oloon, koska kohta kaikki turtuu ja elämä kaatuu. Jokaiselle löytyy varmasti jokin keino päästä ylös siitä sen hetkisestä suosta. Ihan varmasti! 

Ja muistakaa kysyä, kuunnella ja auttaa. Sillä voi pelastaa jo paljon! Haluan itsekin auttaa, jos joku siellä on eksyksissä.

Mulle saa laittaa viestiä.

V***U!

"On kirpeän raikas iltapäivä. Aurinko valaisee syysmaiseman, jonka halki kävelet hiljalleen höyryävää kahviasi juoden. Ympärilläsi on hiljaista ja rauhallista. Edessä näkyy lähestyvä hahmo, joka liikkuu sinua kohti. Lähempänä erotat hahmon äidiksi, joka työntää rattaita. Rattaissa istuu arviolta noin parivuotias lapsi. Nuuhkaiset kuolevan luonnon tuoksua ja nautit vallitsevasta hetkestä. Yhtäkkiä se hajoaa, kuin saippuakupla. Kirkas ja viaton ääni päräyttää ilmoille sanat: "Vittu! Vittu! Vittu!". Köhit hetken kahvia, jonka onnistuit vetämään väärään kurkkuun. Vilkaiset tuimasti kulmiesi alta taaperon äitiä ja tuomitset. Minkälainen äiti antaa pienen lapsensa puhua noin?"

Kun lapsi tekee jotakin väärin, syyttävä sormi osoittaa heti suoraan vanhempiin. Kiukuttelija ei saa tarpeeksi huomiota, vakavaa ei rakasteta, maassa kiljuva saa liian helposti tahtonsa läpi ja kiroilijan perheessä ei ole kuria. Kaikkihan lähtee tietenkin kotoota? Kotiväki on epäonnistunut tehtävässään ja paskan vanhemman leima isketään otsaan.

On toki myös paljon asioita, joista ei voi syyttää ketään muuta kuin äitiä ja isää. Rakkaus, kuri ja hyvän käyttäytymisen alkeet ovat juuri niitä vanhempien tehtäviä. Sitä pitää kertoa mikä on väärin ja mikä taas oikein. Kannustaa, ohjata ja näyttää esimerkkiä. Lapsi oppii ympäriltään. Siihen ympäristöön kuuluu vanhempien lisäksi naapurit, kanssamatkustajat, päiväkotikaverit sekä sukulaisetkin. 

Poikahan on oppinut uuden sanan, joka kiellettävyytensä takia kutkuttaa käyttämään itseään yhä uudelleen ja uudelleen. Se on juurikin se pahin kaikista; vittu . Ruma, häpeällinen ja katseita kääntävä. Voinko nyt painautua maan rakoon ja pyytää leimaajaa paikalle? Olenko epäonnistunut ja äärettömän nolo? En todellakaan. Syytän tuon sanan oppimisesta 20% itseäni, mutta 80% yhteiskuntaa. 

Sitähän on ihan turha lähteä tässä jeesustelemaan, etteikö jokainen kiroilisi joskus. Varvas napsahtaa tuoliin, kakku putoaa maahan tai astiapino kaatuu. Kyllä ihan rehellisesti sitä tulee lipsautettua rumia sanoja joskus, etenkin menneisyydessä. Nykyään meillä on kotona täysin "vituton" linja. Mitenkään jatkuvassa käytössä tuo sana ei ole koskaan ollutkaan eikä meistä kumpikaan ole kova kiroilemaan, joten rumista sanoista täyskieltäytyminen ei tee tiukkaa. Esimerkkinä olo on nyt tällaisessa tilanteessa tärkeintä.

Turha tässä on lähteä itseäänkään syyttelemään ja tuntea mitenkään erityisen huonoa fiilistä. Kirosanat ovat sanoja muiden joukossa eikä lapsi niihin kiinnitä huomiota, jos niitä käyttää harvakseltaan. Sanojen esiintyminen ei kuitenkaan ole ainoastaan itsestä kiinni, koska sitä ei voi vaikuttaa ympäristöön eikä ihmisten ominaisuuksiin. 

Vittu kuuluu kahvipöydässä, kun työkaveri selittää vauhdikasta stooriaan. Vittu kajahtaa bussin taka-osasta, kun teinit sanailevat keskenänsä. Vittu mörähtää keski-ikäisen miehen suusta kassalla, kun lompakko putoaa maahan. Vittua viljellään uudessa suomalaisessa telkkarisarjassa, kun perhe kerääntyy olkkariin viettämään iltaa. Yhdistäpäs sanallisesti taitava ja tarkkaavainen lapsi, kolostaan kurkkiva uhmakkuus ja Suomen yleisimmin käytetty sana. Mikä voikaan olla lopputulos?

Yksinkertaisesti ärsyttää, että ihmiset tuomitsevat suorilta käsin. Oletetaan, että äitien tulee olla yli-ihmisiä ja lasten muistuttaa lähinnä vahanukkeja. Ei saa kuulua ääntä, ei saa olla villi eikä saa missään nimessä ikinä puhua rumasti. Onhan se muuten vähintäänkin lasun paikka! Hei olen Anette, en ole täydellinen äiti, jonka lapsi istuu jokainen sekunti paikallaan ja hymyilee suloisesti. En myöskään voi tällä hetkellä sille mitään, että poika on päättänyt imuroida ympäristöstään ruman sanan. Voin näyttää kyllä esimerkkiä, olla itse kiroilematta ja kertoa, että kiroilu on väärin. 

Ei ole todellakaan ookoo, että kiltti ja aina niin iloinen on oppinut jotakin rumaa. Jatkuva kieltäminen ja komentaminen saattaisivat kuitenkin tehdä asiasta lapsen silmin liian mielenkiintoisen. Uhmakkuus kuuluu tähän ikään ja se pakottava tarve tehdä juuri päinvastoin sääntöjä. Huomionhakua, asioiden ymmärtämättömyyttä tai ehkä vain silkkaa matkimisen iloa. Jotakin se noista on ja tässä tilanteessa ei taida olla muuta mahdollisuutta kuin olla huomioimatta ja pitää ainakin se oma turpa kiinni, kun vituttaa.

Täytyy huomauttaa, että kaikkien pitäisi joskus miettiä sitä omaa ulosantiaan ja olemistaan. Jokainen ihminen näyttää jollekin esimerkkiä. Ollaanhan me apinoita ja joku on aina korvat höröllä kuulemassa nurkan takana. En voi kieltää ihmisiä kiroilemasta enkä voi alkaa mäkättämään kielenkäytöstä. Voin kuitenkin mielessäni lähettää kymmenen pistettä ja papukaijamerkin sille nuorelle tytölle, joka junassa ojensi äitiään; "Älä viitsi kiroilla pienen lapsen läsnäollessa."

Joten sinä siellä, joka osoitat sormellasi, kurtistat kulmakarvojasi tai katsot paheksuvasti! Pysähdy ja mieti! Koska viimeksi itse opetit pahan sanan huomaamattasi jollekin lapselle? Kiroilit junassa, bussipysäkillä tai kauppajonossa? 

Talvitakki

Tänä vuonna talvitakin löytäminen oli hankalaa. Meillä tosiaan käytetään sitä kuuluisaa  kauppatakkia . Vihaan ulkohousuja tämän ikäisellä, joten pihaleikkeihin pojalla on kaksi haalaria. Takkia tarvitsemme kauppareissuille ja matkustamiseen. On miljoona kertaa helpompaa pelata takin kanssa, kun kokonaisen haalarin. Ongelmaksi vain muodostui löytää kivan mallinen tapaus. Selasin kaikki ketjuliikkeet, verkkokaupat ja merkit läpi. Rodinilla ei ollut takkia, joka iskisi eikä myöskään Zaralla, Lindexillä tai KappAhlillakaan. Reiman toppatakit ovat yllättävän tönkköjä ja samaa koskee Moloa. Kaipasin sellaista yksinkertaista, kivannäköistä ja kevyttä, mutta lämmintä! Värin suhteen ei ollut toiveita.

Sitten näin Instagramissa eräällä bloggaajalla kuvassa mukavan näköisen takin ja pistinkin sen heti tilaukseen H&M:n verkkokaupasta. Hinta oli suhteellisen edullinen eli 29,90e ja nettikaupassa sattui olemaan postikulut ilmaiseksi. Meinasin samalla kertaa tilata kivat mustat maihareiden näköiset kengät, mutta en uskaltanut lähteä arpomaan kokoa. Hain kengät myöhemmin liikkeestä, että sain sovittaa niitä pojalle ja nähdä ne livenä. H&M:n verkkokauppaan on kyllä mielettömän helppo tehdä palautuksia, jos joku ei sovikaan. Ikävintä on se, ettei yleensä ole enää jäljellä kokoja palautuksen yhteydessä ja sitä saattaa jäädä ilman tuotetta. 

Takki on kiva. Väri on miellyttävä, yksinkertainen ja maanläheinen. Sopii Topille todella hyvin! Materiaali on kevyt ja pehmeä sekä sisältä, että ulkopinnasta. Takissa on napakat resorit hihoissa, lämmin vuori ja siinä on pitkä helma. Suosin takeissa sellaisia, jotka menevät reilusti navan alapuolelle, koska ne pitävät parhaiten lämmön eivätkä nouse liian helposti.

Takkia käytetään lämpiminä päivinä paksujen sisähousujen kanssa ja tulevilla pakkasilla sitten tosiaan lyhyillä matkoilla rattaissa. Hankittiin tänäkin vuonna lämpöpussi, joten sen kanssa ei tarvitse edes harkita ulkohousuja! Työmatkoilla on helppoa, kun lapselle ei tule liian kuuma eikä myöskään kylmä, jos saa bussia odotella.


Onko teillä talvitakkia hankittuna? Minkälainen?

Takki on kokoa 92cm ja reiluhko. Topi on pituudeltaan vähän alle 90cm.