Nelisen kuukautta siitä on, kun kaikki kummasti muuttui. Elämä kääntyi päälaelleen ja keväästä jatkuneen eron tuoma järkytys, väsymys ja alakulo alkoi väistymään. En alkuun nähnyt sinua sumusta, kuten yleensäkään sumusta mitään erottaisi. Yhtäkkiä olitkin ihan lähelläni ja pidit kädestäni. Yhdellä kevyellä otteella kaadoit minut syliisi ja kannoit pitkän matkan sisälle lämpimään. Kantaessasi minua, tunsin oloni turvalliseksi. Lämmin kehosi painautui omaani vasten, ihosi tuoksui hyvältä ja silmissäsi tuikki päättäväisyys. Painoin pääni sinua vasten ja annoin elämän viedä.
Ihmiset puhuvat sielunkumppaneista, tosirakkaudesta ja rakkaudesta ensimmäisellä silmäyksellä. Jo pienestä iästä lähtien moni tyttö löytää itsensä haaveilemasta siitä elämänsä prinssistä. En tiedä uskonko tosirakkauteen, mutta tiedän ainakin unelmoivani siitä. Sielunkumppanuus taas on sitä, että elää toisen kanssa kymmeniä vuosia kyllästymättä.
Parisuhde, rakkaus ja sen tuomat koukerot ovat ihmeellisiä. Kenen treffikutsu pitäisi valita vai odottaisiko maltillisesti sitä maagista hetkeä kaupassa, kun kaksi tuntematonta rakastavaista kohtaavat? Kuuluuko prinssin olla varakas, maineikas ja ratsastaa maan hienoimmalla ratsulla pukeutuen arvokkaisiin kankaisiin? Entä, jos valitseekin väärin ja päätyy huonoon suhteeseen? Entä, jos valitsee oikein ja päätyy hyvään suhteeseen, mutta ihmiset eivät ole tarkoitettu toisilleen sen enempää kuin vain kavereina? Onko meillä tässä elämässä sitä kuuluisaa toista korttia, jonka iskeä pöytään? Saako sitä tehdä virheitä?
Itse olen aina uskonut sielunkumppanuuteen. Sitä on parisuhteissa, mutta myös ystävyyssuhteissa. Joskus vain kolahtaa ja lujaa eikä kaikki kolhut katoa koskaan. Cars 2.ssa Martti sai mahdollisuuden uuteen upeaan ulkonäköön, mutta halusi kuitenkin säilyttää kolhunsa, koska ne muistuttivat häntä parhaan ystävänsä Salaman kanssa koetuista hetkistä. Sielunkumppani on se henkilö, jota sinä ymmärrät parhaiten ja joka ymmärtää sinua parhaiten - etkä oikeastaan edes tiedä miksi. Hän on se henkilö, joka vielä kuolinvuoteellasikin naureskelee kanssasi yhteisille muistoille.
Olen haaveiluun taipuvainen tyttö ja läpi elämäni kirjoitellut paljon näistä unelmista. On ollut päiväkirjaa, henkilökohtaista blogia ja miljoonia irtopapereita. Jo lapsuudesta viime vuoteen asti tekstien lomasta on hehkunut yhä uudelleen ja uudelleen tietyt sanat; "Missä sinä olet?". Olen ajasta ikuisuuteen hokenut sitä samaa, että täällä minä olen ja odotan sinua. Tule jo hakemaan! Vasta nyt olen tajunnut katsoa syvälle sisimpääni ja ymmärtänyt itsestäni enemmän. Tämä pieni tutkimusmatka olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten.
Olen elämääni juurtunut, arkeen tottunut ja kiellän kaiken uuden ihanuuden. En halua katsoa eteenpäin, junnaan paikallani ja tyydyn siihen elämään mitä tässä on. Unelmointi on jäänyt, haaveilu on katkennut. Kunhan istun suurimman osan illoista itsekseni ja itken. Kaikki se miksi minun piti tulla, on jäänyt. Miten tässä näin kävi? Painan kasvoni käsiä vasten ja pudistan päätäni. Mitä seuraavaksi? Uskaltaisinko vain hypätä tuntemattomaan? Annanko itselleni luvan luovuttaa ja aloittaa uusi elämä?
Kun edetään siihen pisteeseen, ettei koe seuraavankaan oven takana olevan enää yhtään mitään.. sitä on aika antaa periksi ja jatkaa matkaa uuteen suuntaan. Kun huomaat kiertäneesi samaa ympyrää jo vuodesta toiseen onnistuen vain lannistamaan itsesi, on syytä kokeilla sitä vaikeampaa reittiä. Jokainen labyrintti vie ulos, jos uskaltaa nostaa päänsä ja yrittää.
Joskus joutuessani umpikujaan sekoan ja menetän kaiken hallinnan. Järjestelmällisestä ihmisestä tulee kävelevä kaaos. Näin tapahtui sen jälkeen, kun vihdoin päästin irti. Menetin elämänhallintani ja menetin järkeni kaikkeen. Seisoin kovassa tuulessa enkä kuullut edes omaa ääntäni. Päässäni sumeni ja mietin, että selviäisinkö siitä pimeydestä ikinä ulos. Tiesin, että tulisi viemään vuosia, että sitä saisi itsensä eheäksi ja ehkä mahdollisesti siihen pisteeseen, että joku toinen ihminen löytyisi vierelle jakamaan tätä matkaa. Onneksi ympärillä oli kuitenkin muutama aarre - ystävä, joiden avulla kokosin viimeisiä rippeitäni kasaan.
Sitten sinä saavuit sieltä sumusta. Sinä olit se ihminen, jota koko elämäni olin paperilla lojuvilla sanoilla kutsunut luokseni. Sielunkumppani - uskallan väittää. Ymmärsit minua, tuit minua ja kannoit vaikeimman yli. Tunsin sisälläni jotakin kuplivaa ja lepattavaa. Säikähdin. Olinkohan vain liian haavoittuvainen ja takerruin sinuun syvästi sen vuoksi?
Ei ollut helppoa ihastua niin pian. Sitä joutui painimaan oman päänsä, tunteidensa ja minuutensa kanssa kokonaisen armeijan voimin. Mikä minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä teen? Näitä kysymyksiä kuitenkin häiritsi se pieni hiipivä ajatus; Kuka sinä olet? Miksi saat sydämeni lepattamaan? Miksi tunnen näin sinua kohtaan? Miksi oloni on yhtäkkiä niin turvallinen ja hyvä? Lapsena opin, että ratkaisuja tulee harkita vakavasti eikä mitään saisi tehdä hetken mielijohteesta. Tämä ajatus on juurtunut päähäni lujaa ja pidän siitä aina kiinni, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Valvon öitä miettien, pohdin päivät läpi ja pyöritän ajatusmyllyä tuhannen voltin voimalla. Hassua todeta, että ensimmäistä kertaa elämässäni vaikean tästä miettimisestä teki se, etten tiennyt mitä pitäisi miettiä. Selittämätön itsevarmuus ja luotto pursusi sisältäni. Tiesin vahvasti mitä haluaisin.
Laastarisuhteeksi kutsuvat, mutta ei se minua hetkauta. Tätä tunnetta ei voi kukaan läpäistä, se on vahvana siellä mihin kellään muulla ei ole pääsyä. Sydämessäni. Joskus tulee hetkiä, että elämä pelottaa, mutta silloin voin painautua sinua vasten ja katsoa silmiisi. Kun en luota itseeni, minä luotan sinuun. Sitä se tarkoittaa - yhdessä oleminen.
Helposti elämä rutinoituu. Ihmiset väsähtävät arkeensa ja alkavat toistaa tuttuja asioita. Mistään ei saa kiinni, koska kaikki on samaa. Ei se johdu oikeastaan koskaan siitä, etteikö olisi jotakin uutta löydettävää. Ihminen vain jostakin syystä lopettaa etsimisen ja tyytyy kohtaloonsa. Arki on vihollinen, vai onko? Ehkäpä on, jos siitä tekee vihollisen.
Oikeastaan en tarvinnut sekavaan päämäärättömään elämääni mitään muuta, kuin sinut. Sinä olet ihminen, joka tuli luokseni, istutti minut alas ja painoi sormensa huulilleni, kun yritin ensin vastustaa. Olen vastustaja kaikessa - se tylsä kalkkis, jolla on aina vastalause tai perustelu miksi joku asia ei sovi. Siinä tuolilla istuessani jo elämään kyllästyneenä avasit silmäni uudelleen. Kerroit tästä maailmasta ensin 10 asiaa, joista en ollut osannut edes haaveillakaan. Sen jälkeen kerroit 10 lisää.
Muistan olleeni pitkään ahdistunut omasta puolestani, sen toisen puolesta ja poikani puolesta. Olin ahdistunut ystävien takia, läheisteni takia ja kaikkien takia. Kaikki ahdisti, itketti ja stressasi. Harvoin hymyilytti tai oli hauskaa. Sen aamuhymynkin takana mieli kävi raskaana ja elämä polki päähän. Kaikki tämä johtui siitä, että jäin roikkumaan johonkin. Roikkuminen vie voimat, väsyttää ja lopulta pudottaa lujaa. Pudotuksen jälkeen ei välttämättä sitten jaksakaan nousta ylös, koska kaikki powerit ovat kuluneet siihen roikkumiseen. Halusin olla kyllä lähellä, mutta en sillä tavalla, joka silloin olin. En siinä roolissa. Siksi lopulta päädyin ihan uudelle polulle, joka lopulta vastusti painovoimaa ja käänsi suupieleni ylöspäin.
Nauran tyhmälle vitsillesi, koska se oikeasti oli niin typerä, etten edes tajunnut sitä. Nauran sille, että kaadoit limutölkkisi varmaan jo sadannen kerran oppimatta mitään edellisistä kerroista. Nauran isolle röyhtäyksellesi tai sille, että kutitat mahaani varovaisesti. Nauran kanssasi katketakseni hassulle juopuneelle nuorelle Helsingin keskustassa. Heijastat oman hymysi minun kasvoilleni ja saat lämmön valtaamaan koko vartaloni. Hymyilen myös siksi, että näytät niin rakastuneelta.
Mielestäni rakkautta, sen ajankohtaa eikä kohdetta voi valita. Uskon siihen, että oikea kirjaimellisesti tai vähemmän kirjaimellisesti kävelee vastaan. Rakkaus ei löydy kiven alta, vaan se putoaa taivaalta suoraan päähäsi. Tunteet, ihastuminen ja kohtaamiset ovat vain asioita, jotka tapahtuvat. En usko siihen, että rakastumista pitäisi lykätä "koska se vain on soveliasta". Ei ketään tai mitään voi pitää hold:lla. Ehkä joskus ainoa oikea asia on unohtaa se järjestelmällisyys, näyttää normeille keskisormea ja hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan. Silloin sitä voi huomata yhtäkkiä heräävänsä ihmisen viereltä, joka jaksaa pitää kiinni kädestäsi ajaessa, silittää poskeasi ohimennen, kehua kauneuttasi ja olla läsnä aina, kun tarvitset.
Ehkä et ollut se stereotyyppinen prinssi valkoisen hevosen selässä, jonka joskus kuvittelin. Satut olemaan se tyyppi, joka hurautti paikalle mustalla Volvollaan, lenkkarit jalassa ja hiukset sojoittaen jokaiseen suuntaan. Ehkä et ollut se joka naisen unelma tiskirätti kädessä ja imuri toisessa. Satut olemaan se tyyppi, joka unohtaa joskus likaiset sukkansa lattialle tai pyyhkiä ruokatahran tasolta. Ehkä et ollut samanikäinen kanssani, vaan iällisesti vasta nuori aikuisuuden kynnyksellä tasapainotteleva pojankoltiainen. Satut kuitenkin olemaan se tyyppi, jonka pään sisältä löytyy kypsä ajattelutapa, hyvät elämänarvot ja samanhenkisyys ikäisteni kanssa. Ei rakkaus katso ikää, ulkonäköä eikä luonnetta. Se olet sinä, joka teit minuun vaikutuksen.
Elämä voi antaa jotakin suurta. Tartu siitä kiinni. Niin minäkin tein ja nämä kuukaudet ovat olleet mahtavia. Odotan tulevia palavalla innolla! Olen herännyt vihdoin henkiin.
Katselin ystävällisiä silmiäsi ja sinä katselit minua. Makasimme lähekkäin ja minä kysyin peloissani, että entä jos rakkaus jonain päivänä sammuisi meidänkin väliltämme. Entä, jos mekin vain etääntyisimme toisistamme ja päätyisimme lopulta erillemme niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sinä hymyilit hetken ja vastasit lempeällä äänelläsi: "Jokaikinen ilta ennen nukahtamistasi ja jokaikinen aamu herätessäsi, haluan antaa sinulle uuden syyn rakastua minuun yhä uudestaan." Tämän jälkeen tiesin, että olin tehnyt oikean valinnan. Aion jatkossakin luottaa elämään.. kyllä se vie.