H-N-Y 2015!

Oikein mahtavaa Uutta Vuotta kaikille! 

Olkoon ensi vuosi rikkaampi henkisesti, rakkaampi ihmisten suhteen ja parempi terveydellisesti! Täyttäköön se unelmia ja löytäköön uusia kohteita, joista haaveilla! 

Iloa, liikutuksen kyyneleitä ja onnen hymähdyksiä. Niitä toivon. Sinulle, minulle, meille ja teille. Ihan jokaiselle!

Lähdin tähän vuoteen 2014 vaimona, pienen oppivan pojan äitinä ja Espoolaisena. Lähdin toivomaan vuodelta toista lasta, onnea ja uusia ystäviä. Olin kuvitellut asuvani loppuelämän kodissa ja katsovani niitä kasvoja, joita katsoisin vielä vuosienkin päästä.

Lopetan tämän vuoden yhden lapsen äitinä, tyttöystävänä ja sormuksen paikka tyhjänä. Eksyin vuoden aikana monesti, putosin lukemattomiin kuoppiin ja olen ollut yksinäisempi kuin koskaan. Espoolaisesta tuli helsinkiläinen ja selvä tulevaisuus muuttui epäselväksi. 

Voin sanoa, että tämä on ollut koettelemuksien vuosi. Miljoonat itkut itkettynä, nettimyllytyksen käyneenä ja eron kokeneena olen selvinnyt paljosta. Monesti mietin, että en jaksa enkä pysty. En halua nähdä enää ensi vuotta.

Tässä seison silti edelleen. Kipeänä ja täynnä vuotavia haavoja. Hymyillen. Tulevaisuudessa on taas pilkahdus toivoa ja ensi vuosi vaikuttaa paremmalta. En voi tietää, että onko se sitä, mutta voin toivoa. Ja se riittää tähän hetkeen.

Tästä vuodesta jäi kuitenkin käteen hyviä asioita. Uusi rakkaus, uusi koti ja uuden elämän alku. Nämä kaikki sen seikan rinnalla, että omistan maailman ihanimman pojan. Aika hyvin, ettenkö sanoisi! Sain myös asioita, joita en uskalla edes uskoa todeksi; kourallisen tosiystäviä.

Nyt on aika hyvä. Kolhittuna, mutta toiveikkaana suunnata katseensa vuoteen 2015.

Tehdään tulevasta vuodesta oman näköisemme ja, jos elämä vain vie...

F*ck It.. Life Happens!

Joulu tuli, Joulu meni

Joulu alkaa olemaan takanapäin. Siihen kuului kaikkea mukavaa, uutta ja jännittävääkin. Ei ihan perinteinen tapaus tällä kertaa. Ihmiset toki liikenteessä olivat yhtä ärtyneitä, kiireisiä ja toisaalta taas kovin iloisia. Joulu on juhla, joka aiheuttaa paljon erilaisia tunteita. Toisille se tuo muistoja piparin tuoksusta ja toisille taas muistuu viinan haju vanhempien hengityksessä. Yksi rakastaa kauppojen ruuhkaa sekä joka paikassa näkyviä koristeita. Toinen vuorostaan kiehuu niin paljon, että tekisi mieli hautautua viltin alle.

Meidän perinteisiin on melkein aina kuulunut olla jouluaatto perheen kesken. Ollaan vietetty aatto omilla vanhemmillani tai mummini luona pohjanmaalla. Jouluista muistan lumen, pakkasesta punaiset posket, riisipuuron ja joulukuusen. Muistan myös kimaltelevat lahjapaketit, sienisalaatin ja riemunkiljahdukset. Meillä on aina ollut aika samanlainen menu sekä rytmi jouluaatossa.

Tänä vuonna stressasin joulua etukäteen. Miten tämä elämäntilanne sopisi siihen, kuka olisi pojan kanssa ja alanko vihdoin rakentamaan omia perinteitä? Mitä lähemmäksi joulu tuli, sitä enemmän ahdisti. Mitä ihmettä teen? En ikinä pystyisi tässä vaiheessa ja näillä fiiliksillä tarjoamaan pojalle samanlaista joulua, jonka itse muistan. En millään jaksaisi tehdä jouluruokia, koristella kotia ja laulaa onnellisena joululauluja. Vatsassa kiersi. Kaikki tuntuu vieläkin oudolta ja liian uudelta. Kaksi päivää ennen aattoa sanoin, että voisinpa hautautua vain peiton alle tai vastaavasti mennä jonnekin sairaiden lasten osastolle leikkimään niiden lasten kanssa ja jakamaan heille paketteja. Se toisi paljon hyvää merkitystä päivään. 

Tuntuu, että joulun sanoma on kadonnut. Tuhlataan, ostetaan ja kulutetaan luontoa. Ensimmäinen joulu, kun ahdisti lahjojen ostaminen ja vastaanottaminen. Päätin, etten osta mitään turhaa. Halusin ostaa vain tarvittavia asioita ja halusin myös saada niitä.

Pojalle ostin vain täydennysjuttuja leluihin eli dubloja, autoja ja Brion junarataa. J:lle (poikaystävä) hankin uuden puhelimen hajonneen tilalle ja vanhemmilleni ostin käytännöllisiä asioita. Itse sain lahjakortteja, Iittalan astioita, kameran, pojalle uuden turvaistuimen ja muita vastaavia. Olen kiitollinen ja iloinen näistä kaikista!

Täytyy sanoa, että J oli ensin hankkinut unelmieni takin, jolla oli hintaa monta sataa. Olin todella otettu ja iloinen siitä, mutta tunsin oloni liian turhamaiseksi. Ajattelin, etten koskaan uskaltaisi käyttää sitä ja miksi tuhlata itseensä niin paljon, kun hankintalistalla oli paljon muutakin. Vaihdoin tuon takin lopulta tärkeämpään eli uuteen turvaistuimeen pojalle ja siihen kameraan. Turvaistuin on nykyään pakko olla omana, koska kuljetaan pelkästään autolla. Kamera sitten oli täydellinen idea ja helpottaa bloggaamista PALJON. Siitä saa siirrettyä kuvat kännykkään pelkän napin painalluksella. Kävi kyllä ihmeellinen tuuri, että tuo 400e kamera oli poistomyynnissä vain 150e. Alehaukkana tykkäsin älyttömästi ajatuksesta. Alesta ostetut asiat tekevät itseni onnelliseksi, koska silmissä kiiltää se säästetty raha.

Jouluaatto ratkaistiin lopulta sitten yllättävällä tavalla. Ajattelin, että viedään poika perinteiden äärelle eli vanhempieni luokse. Exmieheni meni sinne pojan kanssa ja he viettivät yhdessä ihan loistavan päivän. Kävin itsekin illalla paikalla ja olihan se mukava nähdä kaikki koolla edes vähän aikaa. Pojalla oli ollut onnellinen päivä tärkeiden ihmisten seurassa ja se teki mielen iloiseksi. Ei ollut vaikea luopua päivästä pojan kanssa, koska sain kuitenkin illan kokonaan itselleni.

Mitä sitten minä tein koko päivän? Nautin olostani ilman stressiä perinteiden suhteen, nukuin pitkään ja olin koko päivän tärkeän ihmisen kanssa. En kuitenkaan ollut valmis heittämään aattoa ihan vain olemiseksi, joten lupauduin mielelläni mukaan J:n äidille syömään. Se toi ihan erilaisen säväyksen päivään.

Joskus sitä jämähtää perinteisiin, niihin tuttuihin saappaisiin. Välillä sitä pitäisi uskaltaa muuttaa asioita, ostaa uudet saappaat. Voi ehkä huomata, että elämä on mukavaa, vaikka asiat tekee vieraalla tavalla.

Jouluaterian menu oli täydellinen. Söin alkupaloja, kalkkunaa ja karpalojäädykettä. Miten erilaista! Kaikki tämä tehtiin kauniissa kodissa keskellä Töölön upeaa aluetta. Kesken syömisen pysähdyin miettimään kuinka onnekas olen. Istuin pöydässä lämpimien ihmisten ympäröimänä ja edessäni oli ihminen, jonka katseesta paistaa päivästä toiseen syvä kiintymys. Katselin tuon vanhan rakennuksen kauniita yksityiskohtia ja vedin sisääni ilmaa, joka tuoksui herkulliselta. Oli hyvä olla pitkästä aikaa.

Onnistuneen päivän päätteeksi sain sulkea vielä oman poikani syleilyyn, nauttia toisen höpinöistä ja yhteisestä olemisesta. Tehtiin kolmisin illasta erilainen ja pitkästä aikaa mentiin jouluyön messuun. Se oli vaikuttavaa, koska kirkko on aina ollut lähellä sydäntäni. Pääsi ehtoolliselle, poika siunattiin ja yhdessäolo oli sanoinkuvaamatonta. Se yhteisöllisyys sopi loistavasti päättämään jouluaaton.

Seuraavassakaan päivässä ei ollut valittamista. Suunnattiin jälleen J:n sukulaisille ja vietettii siellä useampi tunti. Täytyy sanoa, että Eira on mielettömän kaunis lumisena pakkaspäivänä. Tunsin itseni aika onnelliseksi ja tervetulleeksi. Oli pitkästä aikaa hyvä olla näinä parina päivänä. Elämä on ollut sekaisin ja tarvitsin tähän väliin juuri tätä. Lämpöä.

Tänään nukuttiin viiteen asti ja haettiin viimeisia tavaroita asunnolta. Poika oli isänsä kanssa ja sitä sai itse vaan olla ennen arkeen paluuta. En olisi voinut tällaista kaikkea kuvitella etukäteen, mutta kaikki meni hyvin omalla painollaan. Täytyy todeta, että oli ihan mahtava joulu.

Ihmiset. Yhdessäolo. Välittäminen. Läheisyys. 

Uudesta kodista

Isot tapahtumat vaikuttavat aina elämään ja arkeen - ainakin, kun puhun itsestäni. Lamaannun tavallaan hetkeksi ja se näkyy esimerkiksi blogissa. Tuntuu, että pää tökkii eikä mistään tule mitään. Sitä suoriutuu päivästä toiseen ja hakee takaisin vanhaan elämään. Paitsi, ettei se ole tällä hetkellä täysin mahdollista. Uusi polku on korkattu.

Tuoreen kodin laittaminen on auttanut paljon ja yksinkertainen tavaroiden läpikäyminen. Tiedätte varmasti sen, että kahden ihmisen erotessa kamat kuuluu jakaa puoliksi. Ahdistava ajatus, että joutuu luopumaan tutuista asioista.

Meillä jako oli kuitenkin aika selkeä ja sopuisa. Pesukone exälle, kuivausrumpu meille. Sänky hänelle, sohvan sain minä. Astiat 50/50 ja sama koski muita pienempiä esineitä sekä kodintarvikkeita.

Aika vähän joudun alkuun mitään uutta hankkimaan, koska uusi asunto on niin pieni. Sinne tuli mukana sohva, pöytä, dvd-hylly, lipasto ja iso televisio. Sain pojan huoneeseen sängyn, mustan hyllykön sekä leluja. Eipä tuonne paljon muuta mahtuisikaan.

Pesukoneen kävin hankkimassa ensimmäisenä ja ostin oikein hienon tapauksen Samsungilta. Se on samaa sarjaa kuivausrummun kanssa, johon olen ollut äärettömän tyytyväinen. Sen lisäksi on tullut hommattua kukkia, mattoja ja pieniä asioita. Koti alkaa näyttää oikeasti kodilta pikkuhiljaa.

Moni ehkä miettii huonekalu-listaa lukiessa, että missä sitten nukun. No, yksinkertaista - sohvalla. Olen aina rakastanut sohvalla nukkumista ja varsinkin, kun alla on tempur-patja. En edes kaipaa omaa sänkyä tällä hetkellä yhtään! Sängyn lisäksi tiskikonettakaan ei tarvitse hankkia, koska muutettiin laatukotiin, jossa se on perusvarusteena jo valmiiksi.

Koti on koti.  Osa tavaroista makaa edelleen vanhalla asunnolla ja se ahdistaa mielettömästi. Sitä haluaisi koko omaisuutensa jo lähelle itseään, mutta aina ei voi kiirehtiä.

Pääasia on, että tuolla uudessa paikassa jo pystyy olemaan, elämään ja viihtymään. Jokainen meistä. Tärkeintä on, että poika ja koira ovat lähellä. Ihmiset ja läheiset ovat lopulta ne, jotka tekevät kodin. Eikö?

Olen pitänyt taukoa kirjoittelusta. En omista nettiä vielä ja sellainenkin pitäisi muka käydä hommaamassa. En myöskään omista aikaa, kun kaikki menee uuden opetteluun. Olen erilailla vastuussa nyt, teen töitä ja opettelen uuteen suhteeseen. En kuitenkaan halua unohtaa blogia, se on todella tärkeä. Nyt alankin palailemaan takaisin ja panostamaan postauksiin. En jaksa edes itse lukea näitä välisepustuksia loputtomiin.

To do -lista:

Step 1: Hanki netti!

Nauttikaa "talvesta" ! ;)

Life happens!

Olen ollut ristiriitainen asioiden suhteen. Olen antanut varmaan sekavaa kuvaa koko tilanteesta. Elän elämässä ihan jäätävän hankalaa vaihetta. Hetkeä, jolloin kaipaisin yksityisyyttä ja tavallaan jopa kadun sitä, että blogi tuo asiani esille niin monille. Sitä pitää yrittää tehdä ratkaisuja myös muiden takia ja joskus olla hiljaa joistakin asioista.

Sitten kaikki onkin ihan sekaisin. Sitä haluaa ehkä kertoa asioista heti (eroaminen), mutta pelkää muiden reaktiota. Pelkää sitä somessa tapahtuvaa myllytystä, jonka asia voi saada aikaan. Mietin usein sitä, että jos ihmiset eivät tuomitsisi toisiaan ja osaisivat jopa vähän kuunnella niin elämä olisi helpompaa. Sitä voisi olla oma itsensä, tehdä ratkaisunsa ja elää niiden mukaan. Eikä tarvitsisi pelätä yhtään mitään. Kun valinta on tehty, sitä ei enää mikään muuta. Siinä vaiheessa voi toinen pysyä hiljaa tai tukea mukana.

Sanotaan siis karusti, että olen itseasiassa pitkästä aikaa onnellinen. Asiat ovat yllättävän hyvin ja hymyilen leveästi, mutta en voi ottaa kaikkea iloa irti siitä, koska pelkään. Pelottaa muiden ihmisten asenne ja se asioihin puuttuminen. Vaikka kuinka tietäisi mitä tekee ja homma olisi hallussa, kyllä se toisten kieroon katsominen sattuu silti. Kun toiset eivät ymmärrä! Enkä voi sitä edes vaatia. Tämähän on minun elämäni, minun valintani. Ei kenenkään muun, joten täytyy vain yrittää elää asian kanssa.

Haluan korjata jotakin heti alkuun. Asian, jonka olen esittänyt ehkä liian puutteellisesti täällä teille. Meidän ero tapahtui nimittäin jo keväällä. Erosimme henkisesti kuukausia sitten ja siksi putoilin niin pahasti huhtikuussa. Kävin läpi miljoonia tunteita; surua ja tuskaa. Mietin, miksi olen epäonnistunut luuseri, joka onnistui tuhoamaan avioliittonsa. Olen käynyt ajatustyötä läpi jo älyttömän pitkään ja tämän takia olenkin niin hyvillä mielin juuri nyt.

Monen mielestä näytti siltä, että teimme hätiköityjä päätöksiä ja olimme nopeita eron suhteen. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt sitä, että tämä koko asia juontaa juurensa pitkälle. Nyt vihdoin oli ratkaisujen aika ja päätettiin lyödä asia lopullisesti lukkoon. Lusikat jakoon ja eteenpäin. 

Anteeksi, että olen kiertänyt asiaa blogissani. Anteeksi, että olen tavallaan valehdellut. Olen vain kaivannut yksityisyyttä, koska nämä eivät ole asioita, joita jaetaan koko maailmalle kepein mielin. Vaikka kirjoitan blogia rehellisestä elämästä, ei se tarkoita tilivelvollisuutta. Haluan säilyttää oikeuden omiin ratkaisuihin ja siihen, että kerron asioistani, kun siltä tuntuu. Tunnen nimittäin joskus olevani elämäni kanssa näyttelyeläin. Uteliaat ja nälkäiset ihmiset tuijottavat lasin takaa kameroidensa kanssa ja odottavat, että teen jotakin hölmöä. Tämän jälkeen he voivat sitten kertoa siitä kaikille ja naureskella. Väsyttää olla tässä tilanteessa.

Kuten aiemmin sanoin, tunnen hyvää oloa tällä hetkellä. Samalla olen kuitenkin surullinen, koska en voi jakaa tiettyjä asioita. Joudun piilottelemaan ja himmaamaan vauhtia, koska ihmisten sormet ovat valmiina osoittamaan suuntaani. Tiedättekö sen tunteen, kun haluaa jakaa jotakin koko maailmalle? Tiedättekö? Sen haluaisin tällä hetkellä tehdä ja sen myös aion tehdä.

Olen parisuhteessa. Olen seurusteluvaiheessa tutustumassa toiseen ihmiseen. Saan kukkia, käyn elokuvissa ja lähden ulkomaille. Olen rakastumassa uudelleen, vaikka olin viime keväänä 100% varma, ettei mahdollisuus onneen osuisi enää kohdalleni. Tiesin tai siis luulin, että jäisin ikuisesti yksin, kun luovun avioliitostani.

Ulkopuolisen silmissä tämä näyttää kamalalta. Pystyn kuvittelemaan sen itsekin. Erosin muka hetken mielijohteesta ja hyppään suhteeseen tuntemattoman kanssa. Jos joku ajattelee niin, on tämä väärässä. Ei, ei ja ei!! Ei pidä olettaa yhtään mitään, koska vain minä ja asianomaiset tietävät aidon totuuden. Kukaan ei voi tuntea eikä tietää toisen puolesta. Ja vielä vähemmän tuomita!

Olen tuntenut erään ihmisen jo kolme pitkää vuotta. Viimeisimmän vuoden aikana meidän ystävyys on syventynyt todella paljon ja me TODELLA ollaan oltu ystäviä. Juteltu paljon, touhuttu kaikkea ja nähty monta kertaa viikossa. Joskus ollaan vietetty aikaa kaksistaan, joskus koko perheen kanssa. Tästä ystävästä tuli tärkeä minulle, exmiehelleni ja jopa Topille. Meillä on älyttömän paljon hyviä muistoja välillämme.

Keväällä en olisi ajatellut, että päätyisimme koskaan yhteen. Kesällä viettäessämme aikaa, en pyrkinyt mihinkään. Ystävyyden syventyessä kaikki oli viatonta. Täysin viatonta kahden ihmisen tutustumista. Kukaan tuskin kuvittelee päätyvänsä kimppaan ystävänsä kanssa, mutta niin vain joskus tapahtuu.

Olin saanut parhaan ystävän. Olin äärettömän onnellinen ja kiitollinen jo siitä. Jokainen haluaa aarteita ympärilleen ja sellainen tämä ihminen oli. Eron lähestyessä oli joku, joka oikeasti on läsnä tukemassa, auttamassa ja viemässä eteenpäin.  Sitä uskalsi hypätä, kun oli joku kannattelemassa. En vain siinä vaiheessa tiennyt, että se kannattelija nappaisi syliinsä asti.

Virallisen eron jälkeen huomasin olevani helpottunut ja tavallaan onnellinen, vaikkakin hyvin haikea ja murtunut. Tajusin myös, että voin vihdoin hengittää ja meistä kumpikin olisi vapaa. Olisimme vapaita pakotteista ja vapaita siitä, että TÄYTYY olla. Monta kuukautta oltiin eletty tuuliajolla vailla päämäärää ja ilman tietoa siitä, että mitä seuraavaksi. Välitän edelleen exmiehestäni, mutta en sillä tavalla. Välitän hänestä ystävänä. Uutena parhaana kaverina. Tuntuu mielettömältä, että vihdoin voidaan olla yhdessä ilman, että pitää yrittää suudella, halata ja esittää paria. Pitkästä aikaa meillä on hyvä olla toistemme seurassa. Ollaan vietetty paljon yhteistä aikaa kuluneilla viikoilla. Siihen on kuulunut kädenvääntöä asioista, nauramista ja television katsomista. Siihen on kuulunut pizzalla käymistä, whatsuppia ja tyhmiä vitsejä.

Huomasin samalla eron myötä, että sisältäni nousi aivan uusia tunteita, jotka aiheuttivat paljon hämmennystä sisälläni. En ole sellainen ihminen, että ajattelen toisia ollessani parisuhteessa. Lasken sen pettämiseksi. Jos ihastuisin, työntäisin ne ajatukset automaattisesti niin syvälle, että en edes itse tietäisi niistä. Nyt nämä ajatukset yhtäkkiä nousivat esille ja ne tulivat vahvoina. Syvä kiintymys, välittäminen ja tarve saada rakastua ihmiseen, joka on ollut elämässäni kauan.

Voitte varmaan kuvitella, että alkuun olin epävarma. Pelkäsin näitä tunteita, pelkäsin exmieheni satuttamista tahattomasti ja pelkäsin, että kaikki kaatuu kuitenkin. Syyllistin itseäni, ajoin henkistä terveyttäni alaspäin ja yritin kieltää ajatukseni. Meinasin totaalisesti flipata, hajota ja murtua näiden asioiden kanssa. Tein kuitenkin sen, että puhuin asioista rehellisesti ääneen. Selitin kuvion suoraan exälleni ja pohdittiin tätä yhdessä. Sain yllättäen siunauksen asialle ja suuni loksahti auki. "Teillä kahdella on jotakin speciaalia, pitäkää siitä kiinni. Ainut asia, jota toivon on, että voidaan kaikki pysyä edelleen ystävinä. En halua menettää teistä ketään."  Ajattelin, että hittovie... jos hän pystyy asennoitumaan tähän noin, niin mitä ihmettä minä sitten tässä itkeskelen ja vaikerran?!

Päätin siitä hetkestä lähtien, että teen sen mitä olen aina halunnut tehdä. Hyppään ja ihan älyttömän lujaa silmät kiinni. Pistän itsestäni likoon kaiken. En jää mustaan maahan pyörimään, vaan leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä. Tunteita on ja ne ovat vahvoja. En ala odottelemaan ja anna onnen kävellä ohi. Pääasia on, etten ole loukkaamassa ketään tässä asiassa ja tiedän itse mitä haluan. Siitä päivästä alkoi uusi vaihe elämässäni ja se vaihe tarkoittaa sitä, etten mieti muiden sanomisia tai paheksuvia katseita. Aion tavoitella omia unelmiani ja en anna muiden asettua esteeksi. 

Elämässä tulee elää itseään varten. Toki on vastuussa lähimmäisistään ja siitä, ettei satuta heitä teoillaan. Sanon loppuun kuitenkin sen, että pojan suhteen on tärkeää saada homma toimimaan hyvin ja järkevästi. Onneksi on kyse ihmisestä, joka hyväksyy Topin ja haluaa olla osa tämän elämää ja ON OLLUTKIN. On helppoa, kun noiden kahden väillä on jo vahva side toisiinsa. Tämän lisäksi on tärkeää, että exäni on valmis tähän muutokseen, ystäväni on valmis tulemaan osaksi elämääni ihan uudella tapaa ja ennen kaikkea minä olen valmis. 

"Suljen silmät, kuvittelen et lennän

Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä."

Magneettikuvaus

Maanantaina oli vihdoin aika magneettikuvaan, jota oltiin odoteltu jo tovi. Kaikki nämä tutkimukset liittyvät pojan epileptiseen kohtaukseen kesän lopulla. Pitkään oli epäselvää, että tehdäänkö tutkimus vai ei ja lopulta asia jäi MINUN käsiini päättää.

Päätös ei todellakaan ollut helppo. Punnitsin asiaa tarkkaan ja etenkin riskejä tuli mietittyä. Tottakai sitä voisi vaan mennä ja tehdä tuon tutkimuksen, mutta onhan se lapsen nukuttaminen aina järjetön ylimääräinen riski. Yleensä nukutus on kevyt ja sen vuoksi suhteellisen vaaraton. Aina löytyy kuitenkin niitä tapauksia, joille on käynyt huonosti nukutuksen takia. Lasta ei haluta nukuttaa turhaan missään nimessä, koska pienen ihmisen alun kohdalla asiassa löytyy aina ne vaaransa kuitenkin. En silti voinut jättää tutkimusta tekemättäkään. Entä, jos pojalla olisi alkava kasvain, jota ei sitten huomattaisi ja se pääsisi kasvamaan kriittiseen pisteeseen? 

Käytännössä mietin kuumeisesti, että kummassa tapauksessa lapseni kuolisi epätodennäköisemmin. Kuulostaa järkyttävältä, kun sen sanoo ääneen.

Magneettikuvaa edeltävänä iltana olin ihan hysteerinen. Minä!? Yleensä en pelkää juuri mitään ja ajattelen aika suoraviivaisesti. Luotan elämään, mutta nyt täytyy sanoa, että ajatukset villiintyivät. Kävin kaikki kauhutarinat päässäni läpi, joissa poika ei heräisikään nukutuksesta, saisi allergisen kohtauksen tai löydettäisiin massiivinen kasvain. En nukkunut sinä yönä juuri ollenkaan ja ensimmäisen kerran suljin silmät viiden aikoihin aamuyöstä.

Aamu oli hankala. Väsytti, pelotti ja ahdisti. Poika täytyi pitää ravinnotta ja se riipaisi sydämestä. Toinen itkien pyysi maitoa, leipää ja huusi "äitii, mulojaa..". Ei tämän ikäinen oikein tajua, vaikka kuinka yritin selittää. Mahassa kaihertaa ikävä tunne ja eikö normaalia aamupalaa tipukaan. Ei osu lapsen maailmankuvaan jäädä ilman jotakin perusturvallista asiaa.

Sairaalan osuus meni nopeasti. Matkustettiin autolla Lastenlinnaan ja kaikki oli pian ohi. Viisi tuntia kuulostaa pitkältä, mutta siinä tilanteessa se ei ainakaan tuntunut siltä. 

Pahinta tuona päivänä oli, kun pojalle laitettiin käteen tippa. Postissa oli saapunut emlat eli ihoa puuduttavat aineet,  mutta arvuuttelin niiden kanssa pitkään. Nehän supistavat verisuonia, jolloin pistäminen on hankalampaa. Ajattelin myös, että periaatteessa tietynlaiseen kipuun olisi hyvä tottua ja lasken verikokeet sekä muut vastaavat siihen kategoriaan. Emlat laitettiin, mutta pistämisvaiheessa ehdotin lekurille sitä kättä, jossa ei ollut puudutetta. Näin heti, että puudute oli tosissaan hukannut verisuonet pinnalta. Tippaa laitettiin kahdesti,  koska ensimmäinen kerta ei onnistunut. Poika itki vähän, mutta ei rimpuillut ollenkaan. Juteltiin koko toimenpiteen ajan ja kaveri jaksoi vastailla äitille. Kerroin rehellisesti, että pistetään, sattuu ja nyt tulee verta. Mitä sitä asiaa kaunistelemaan? Sain kiitosta siitä, että olin toiminut oikein.

Nukutukseen siirryimme Lastenklinikan puolelle. Täytyy sanoa, että on vanha rakennus ja toivotan tervetulleeksi uuden lastensairaalan lämpimästi! 

Nukutuspaikkaan sai mennä vain yksi henkilö ja se olin minä. Kyllä jäi pala kurkkuun, kun kaveri simahti lääkkeen takia pöydälle ja piti itse kävellä pois kaksi pientä sukkaa nyrkin sisällä. Tutkimus kesti melkein tunnin ja tässä vaiheessa exmiehen oli pakko palata töihin. Jäin ystävän kanssa odottelemaan pojan heräämistä. 

Lapset ovat älyttömän hyviä herääjiä ja poika oli todella nopeasti jalkeilla. Vetäisi kaksi leipää, pari mehua sekä sosetta hyvällä ruokahalulla ja nauroi maha kippurassa. Siinä vaiheessa hymyilin helpottuneena. Se on vihdoin ohi..

Nyt odotellaan tuloksia, jotka saadaan maanantaina. Enää yksi asia, jota pitää jännittää. Huh.

Vilkaisu uuteen kotiin

Vinous on taattu. Huono kuvakulma on taattu. Pikaräpsiminen on kirjaimellisesti juuri tätä. Kuvia ilman mitään taiteellista arvoa. Esittelyssä asunto, johon tänään kirjoitin sopparit. Vihdoin pääsen viikonloppuna muuttamaan ja aloittamaan uuden elämän!

Sovitaan, että tämä oli päivän tapahtumien kertaamisen (kuvamuodossa) lisäksi pieni sneakpeak. Kuvista tuskin saa ihan kamalasti selvää kokonaisuuden suhteen, mutta ajattelin esitellä kämpän uudelleen tavaroiden ollessa paikallaan. Uskon, että tulemme viihtymään asunnossa! Saako nyt olla innoissaan? 

Katsahdus tulevaisuuteen

Aina voi miettiä tulevaisuutta tai sitten olla miettimättä. Fakta on, että järkevintä on suunnata katseensa eteenpäin kävi elämässä mitä tahansa. Ottaa se oma aika, jonka tarvitsee ja sitten lähteä liikenteeseen. Ihan perusklisee on, että paikalleen jääminen on pahinta ja tekee hallaa ihmiselle. Toinen tarvitsee kuukausia käsitelläkseen asioita ja toinen toipuu viikossa. Eikä tästä saa tuomita ketään, koska ihmiset ovat hittovie yksilöitä!

Aikanaan, kun näin tämän kaiken tulevan toteen, varasin ajan lekurilta. Kävelin vihdoin paikkaan, jonne olisi jo vuosia sitten pitänyt mennä ja juttelin tuon sympaattisen mieslääkärin kanssa hetken. Ongelmanahan oli palautuneet paniikkikohtaukset, joita iski esimerkiksi töissä. Lääkkeet näihin oli loppuneet ja ahdistava tuleva elämänmuutos pahensi kaiken potenssiin tuhat. Kävelin lääkäriltä uusitun reseptin kanssa ulos ja kourassa oli myös toinen lappu, jossa luki aivan uuden lääkkeen nimi. 

Citalopram. Lääke, jonka pitäisi auttaa ahdistukseen ja paniikkiin. Lääke, jolla saattaisi mennä pitkään ennen vaikutusta ja oireet, jotka voisivat alkuun jopa muuttua pahemmiksi. Nuo pillerit saattavat hyvinkin olla syy, miksi koko prosessi jumiutui hetkeksi. Ehdin syömään niitä hyvän tovin ja voin sanoa, että flippasin ja pahasti. Päässä pyöri, koko kroppa vapisi ja oksensin monta viikkoa. Tuntui siltä, että kiskoisi joitakin huumeita ja kärsisi vierotusoireista. Alussa on normaalia, että tulee sivuvaikutuksia, koska kroppaan isketään täysin vierasta ainetta. Jossakin vaiheessa vapinat ja muut jäivät kuitenkin kokonaan pois. Tilalle tuli tyhjyys. Tiesin, että olen surullinen, mutta en tuntenut surua. Tiesin tuntevani tunteita, mutta en tuntenut niitä. Kamalaa, kun ei voi itkeä, ei voi vihata eikä voi nauraa! Hymyilee vain tyhmänä päivästä toiseen. Meinasin ihan todella seota tuon lääkkeen takia ja päätin sitten viimein lopettaa sen. Tuntuu, että aivot ovat pikkuhiljaa kirkastumassa ja oikeasti on järkyttävää, miten maailma muuttuu ympärillä. Huomaan uusia asioita ja aistit tuntuvat liiankin teräviltä. Tunteet ovat silti edelleen jumissa, mutta kai se vaikutuksen katoaminen vain ottaa aikansa. Please, haluaisin jo itkeä...

" Myrskyn jäljeen nousee aurinko. Itkun jälkeen tulee hymy. Yön jälkeen päivä. Onnettomuus muuttuu onneksi. Huuto nauruksi. Odota hetki niin näet saman. Sen olen kokenut." - ©Anette

Nyt kuitenkin alkaa tuo omien aivojen käyttö olemaan parempaa ja on helpompi suunnitella tulevaa. Miettiä, että mitähän sitä elämältään haluaa. Mihin seuraavaksi suuntaa, minkälaisena näkee itsensä viiden vuoden kuluttua ja missä haluaa asua.

Asuntokuviot ovat selkeät ja tiedän pysyväni Helsingissä. Vähän kuumottaa jo niskaan se, että kämppä lähtee alta kuun lopussa enkä ole vielä saanut uutta. En ole edes laittanut hakemuksia sisään, koska yritän hakeutua yksityisille vuokranantajille. On selkeä visio, että kämpän tulee olla laadukas ja suhteellisen uusi. Sen pitää ehdottomasti sijaita Helsingin hienoimmalla saarella; Lauttasaaressa. On muitakin vaatimuksia ja saatan kuulostaa typerältä niiden suhteen. Kylppärin lattia ei saa olla valkoinen eikä perus muovimatto, pesutornille pitää löytyä paikka ja keittiön olla kokattavan suuri. Topille haluan nappikokoisen huoneen ja parvekekin tulisi olla lasitettu. Kaiken tämän päälle kämppään kuuluu saada ottaa eläimiä, koska koirahan tulee mukaan. Ainiin, ja varaakin pitäisi olla eikä Lauttasaari todellakaan ole halvimpia paikkoja asua!

Voiko kukaan kuvitella, että näillä nirson tytön unelmilla olisi nyt yksi asunto käsissä. Se on varattuna meille ja olen menossa katsomaan sitä, mutta melkein 100% varmaksi voin sanoa asuvani siinä jo pian! Yleensä en vatvo kamalasti asioita, vaan tartun muuttamisen suhteen suoraan tilaisuuteen ja annan palaa. Asunnon paras puoli on se, että työpaikalle on noin 300m matka. Luksusta!

Asunnon lisäksi suunnitelmissa on se henkilökohtaisen elämän rakentaminen. Tulen saamaan paljon omaa aikaa jatkossa tai ehkä enemmänkin joudun opettelemaan yksinäisyyden kestämistä. Ehkä alan opiskelemaan jotakin kieltä? Lenkkeilemään? Hankin uuden harrastuksen? Saatan nähdä kavereita enemmän ja vapautuneemmin liikkua sosiaalisissa jutuissa. Pystyn tahkoamaan töitä, jos siltä tuntuu! Paljon on suunnitelmia ja tavallaan olen innoissani, vaikka ajatus Topin ajan jakamisesta ahdistaakin. Tähän mennessä olen jo nähnyt siskopuoltani, käynyt lenkeillä, elokuvissa ja baarissakin. Tuntuu, että ehdin siivota, rentoutua ja tehdä paljon enemmän. Ikävä pientä herraa on koko ajan, mutta tiedän pojan olevan hyvissä käsissä!

Olen pyöritellyt päässäni asioiden järkkäämistä. Miten jaetaan aika kahden vanhemman välillä ja miten saadaan tämä homma pyörimään oikein. Tarkoitus olisi hankkia asunnot lähekkäin ja pyrkiä olemaan suhteellisen likellä poikaa ainakin aluksi. Vietän yöt, aamut ja päivät kotiäitinä ja exmies nappaa tuon vintion sitten illaksi. Isällä ja pojalla on aina ollut yhteinen tärkeä "rituaali" nukkumaanmenon suhteen, joten sekin aiotaan pitää. Vaikka asutaan eri kodeissa, on tuo mies aina tervetullut meille, jos vain ikinä haluaa! Viikonloput olenkin töissä, joten poika on isällään silloin ja tarvittaessa sopimuksen mukaan yöt luonani. Aiotaan juhlia joulu yhdessä, mennä kolmisin leikkimään ulos ja viettää aikaa perheenä. Ei olla enää mies ja vaimo, mutta siltikin ollaan jo nyt vietetty aikaa yhdessä älyttömästi. Tuntuu hyvältä, että meidän ero ei ole ainakaan vielä vienyt pois sitä yhtenäisyyttä, joka meidän kolmen välillä on. Kumpikin meistä vanhemmista tulee pistämään likoon itsensä sen suhteen, että homma toimii jatkossakin!! Lopulta on kyse vain vahvasta tahdosta onnistua. 

Kaiken tämän muutoksen ja myllerryksen keskellä on jotakin kivaa, joka odottaa tammikuussa. On ihmisiä, jotka haluavat pitää huolta toisista. On ystäviä, joilla on maailman lämpimin sydän. Olen onnekas, kun lähipiirissäni on tällainen tyyppi. Olen aikaisemminkin viitannut blogissa, että tästä kaikesta en olisi selvinnyt erään ystävän apua, joka on tukenut itseni lisäksi miestäni, poikaani ja koko meidän perhettä. En ollut uskoa silmiäni, kun sain häneltä lahjan, jota en koskaan odottanut saavani! Matkan ulkomaille; Kanariansaarille. Lähden reissulle ilman poikaa, joka jää silloin isälleen. Tärisen jo nyt jännityksestä!!

Tällä hetkellä tuntuu, että asiat voivat selvitä. Tästä voi selvitä. Tulevaisuudessa on paljon juttuja, joita odottaa. Ei pidä tuomita kaikkea tältä seisomalta, vaan odottaa ja katsoa, mitä elämällä on tarjota.

Mitä teille kuuluu?

Sananhelinää

Tällä hetkellä normaaleista asioista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Tuntuu oudolta ja jotenkin jopa vähän "turhalta" höpöttää joistakin vaatteista. Jos totta puhutaan, meidän vaatteet lojuu itseasiassa isossa läjässä sängyllä. Koko kämppä tuntuu kantavan samaa teemaa; jättimäinen sekasorto. Topin lelut hengaa lattioilla, keittiössä on useamman ruoanlaiton jäljet, yksittäisiä sukkia löytyy sieltä täältä ja imuriinkin pitäisi tarttua. Tavallaan voisin sanoa, että elämä täällä on pysähtynyt. Se ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Elämä jatkuu entiseen malliinsa ja se pysähtyneisyys löytyy vain oman pään sisältä. 

Nyt ymmärrän hyvin sen, että ihminen tarvitsee vaikeilla hetkillä toisten ihmisten tukea. Elämä on muuttunut radikaalisti ja pystyn kyllä suoriutumaan pakollisista asioista. Saan hoidettua lapsen, itseni ja koiran, mutta kaikki ylimääräinen putoaa samantien pois "to do" -listalta. Kieltämättä tiskaaminen ei heti ekana ole se, mitä tekee mieli tehdä. Sitä haluaa vain elää hetkessä ja yrittää pysyä "järjissään".

Tulen varmaan jokseenkin purkamaan sekavia ajatuksiani tänne ja meidän kuulumisia. Pikkuhiljaa ajan kuluessa päästään muidenkin asioiden äärelle. On paljon kerrottavaa, mutta nyt ei pysty - vielä.

Haluaisin jo oman asunnon. Ahdistaa päivä päivältä enemmän jumittaa tämän tutun katon alla ja nähdä yhteisiä esineitä. Ollaan edelleen sovussa ja nähdään melkein jokainen päivä, mutta silti tämä kaikki tekee kipeää. Yhteisestä päätöksestä huolimatta on älyttömän vaikea "luopua" siitä melkein kuudesta vuodesta. Mietin ihan hölmöjä ajatuksia jatkuvasti. Kysyn typeriä sekä turhia kysymyksiä itseltäni.

"Eikö me tosissaan enää koskaan käydä yhteisillä kauppareissuilla? Mitä teen häiden kiitoskorteille? Kuka hieroo hartioitani nyt? Kenen kanssa käyn jatkossa haistelemassa ulkoilmaa?"

Ehkä tästä tekstistä jo huomaa, että ajatukset ovat solmussa. Tuntuu, ettei mikään vain tule ulos, vaikka kuinka haluaisin huutaa asiat ääneen. Mutta sen tiedän, että nyt pitää kirjoittaa. Se on ainoa tapa pikkuhiljaa houkutella tuntemuksia esille ja päästä eteenpäin asioissa.

Kirjoittamisen lisäksi konkreettinen tekeminen auttaa. Tavaroiden läpikäyminen, puhuminen ja avun vastaanottaminen. Vertaistuen hakeminen ja toisten tarinoiden kuuleminen. On olemassa eräs tärkeä ihminen, joka on ollut tiiviisti kanssani nämä vaikeat ajat. Kuskannut autolla eri paikkoihin, vienyt töistä lekurille, kun romahdin ja laittanut ruokaa meillä kotona. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että saan osakseni huolenpitoa ja välittämistä. Se on varmaan juurikin se, jota nyt tarvitsen. Kukaan ei jaksa yksin.

En tule pitämään blogissa joulukalenteria. En vain pysty siihen tällä hetkellä. Jos kuitenkin keksitte kivoja piristäviä asioita, tulkaa ihmeessä ilahduttamaan päivää! Se tulee tarpeeseen!

Mukavaa joulukuuta kaikille!!

Eron jälkeen

Elämä antaa ja elämä ottaa. Se asia, jota luulit vakioksi. Se tulevaisuus, joka oli käsissäsi. Se kaikki makaa palasina maassa tällä hetkellä. Tuijotan noita unelman ihmeellisiä sirpaleita enkä saa edes kyyneleitä silmistäni. En osaa itkeä, en hymyillä enkä edes miettiä. Olen todella jumissa tällä hetkellä ja yritän vain saada tolkkua tähän kaikkeen.

Vaikka meidän ero oli selvä molemmille jo pitkään, ei sitä kumpikaan uskaltanut myöntää koskaan ääneen. Asiaa kierreltiin, kaarreltiin ja työnnettiin ohimennen maton alle. Kiusaantuneet katseet, kylmät kosketukset sekä yhteinen jähmeä olemus. Tuntuu, että viimeinen puolisen vuotta olisi ollut lopun alkua. Kesä oli yksi elämäni parhaimmista, mutta silti tultiin väistämättä tähän pisteeseen.

Viime sunnuntaina lähdettiin kävelylle. Juteltiin menneisyydestä ja siellä tehdyistä virheistä. Puhuttiin meistä kahtena ihmisenä, jotka on syöneet toisiaan vuosien aikana. Sitä sanotaan, että toisen takia tulee uhrautua. BULLSHIT. Kummallakin meistä oli unelmia, mutta niistä on luovuttu yhteisen elämän takia. Ikuinen kaipuu joihinkin asioihin on jäytänyt kummankin sisällä jo pitkään. 

Joitakin virheitä ei voi koskaan korjata. Sitä pitäisi jaksaa malttaa mielensä ja tavallaan hypätä vasta, kun on selvää mitä tuntee syvällä sisimmässään. Sanotaan, että tämä kuusi vuotta on ollut kummallekin meistä seikkailu, joka ollaan saatu kokea kumppaneina. Kokeilu elämästä, joka olisi voinut olla täydellistä. Ja se olikin. En koskaan luopuisi näistä vuosista. 

Meidän perhe oli eräänlainen kiiltokuva. Tällä hetkellä saan järkyttyneitä katseita ja ihmetyksiä osakseni, kun kerron tapahtuneesta. "Mutta tehän olette unelmapari."  Tuntuu, että kiiltokuva oli liiankin kiiltävä ja se aiheutti ahdistusta kummallekin. Ei se aina mene niin, että kaikki on täydellistä, vaikka se tuntuu täydelliseltä.

Ei meillä ollut riitoja, harvoin juuri väiteltiin mistään ja viihdyttiin toistemme seurassa. Oikeastaan voin sanoa, että vierelläni oli paras ystäväni. Ja se onkin yksi syy meidän eroon. Kumpikin rakastaa toistaan ihan älyttömästi, mutta kuitenkin se tietty kipinä on aina puuttunut ja puuttuu edelleen. Halu on jatkaa elämää yhdessä, mutta se tehdään ystävinä ja etenkin Topin vanhempina. 

Palattiin tuolta kävelyltä eronneina, hymyillen ja muistoissa lämmin käden puristus, joka halusi kiittää näistä vuosista. Saatoin ehkä menettää miehen, mutta en ystävää.

Luin juuri eräästä blogista kannustavan kirjoituksen aiheesta. Se auttoi ihan älyttömästi. Tekstissä sanottiin kauniisti eräs asia, jota haluan nyt siteerata. Tästä alkoi loppuelämäni ensimmäinen päivä. 

Tulevaisuus on vielä avoin ja se pelottaa. Miten pärjään pojan kanssa kotona? Miten saadaan jaettua molempien huomio tasapuolisesti? Entä, jos en saa asuntoa tarpeeksi nopeasti? Mitä nyt teen? Mitä seuraavaksi?

Ainoa asia, jonka tiedän varmasti on se, etten halua menettää itselleni tärkeää ihmistä enkä rikkoa meidän perhettä. Asumme eri osotteissa ja ei voi puhua enää vaimosta sekä miehestä, mutta me olemme alusta loppuun asti perhe. Exmieheni (auts..) tulee ikuisesti olemaan tervetullut kotiini, pojan elämään ja yhteisiin tapahtumiin. Haluan pystyä viettämään aikaa yhdessä ja etenkin säilyttämään itselleni tärkeän ystävän. 

Mietin usein, että olisiko tämä voinut mennä jotenkin muuten. Ei, ei olisi. Nyt molemmilla on mahdollisuus päästä toteuttamaan omia unelmiaan ja rakentamaan haluamaansa elämää. Aina on mahdollisuus, että törmätään uudelleen. Se jää vain nähtäväksi.

Päivä kerrallaan.

Me ei olla enää me

Ehkä joku onkin päätellyt jo jotain, mutta nyt tosiaan eletään muutoksen aikoja. Etsin tällä hetkellä uutta asuntoa, koitan opetella "yksineläjäksi" ja teen kovaa ajatustyötä vaikeiden asioiden äärellä.

Päätös oli yhteinen ja nähtävissä jo yli puolisen vuotta sitten. Joskus sitä vaan tullaan siihen pisteeseen, että on parempi jatkaa ystävinä. Kaikki on fine, mutta ihan helvetin rikki tässä on kaikki. Haikea hymy huulilla alkaa uusi ajanjakso tämän perheen elämässä.

Sillä perhe me ollaan asiasta huolimatta. Pidetään toisiamme pystyssä, eikä luovuta tästä mitä meillä on. Kukaan ei tule jäämään yksin, vaan pelataan tiiminä.

Muutos tulee kuitenkin vavisuttamaan jokaisen meidän jaksamista, joten pyydän ihan älyttömästi hienotunteisuutta asian suhteen. Mitkään jaxuhalit ei nyt auta. Sitä on vaan yritettävä päästä eteenpäin päivä kerrallaan.

"Näytät samalta

Mutta äänessäs on jotain uutta

Onpa kiva pitkästä aikaa jutella

Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Sä et kuulu enää mulle

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Koska me ei olla enää me

Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle

Ei haavat niitä repimällä parane

Joten käänny ja kävele

Koska me ei olla enää me

Marraskuun viima vasten puhaltaa

Helsingin kadut tulvii loskaa

Mulla on kylmä ja sen kyllä huomaat

Mutta et tarjoo sun takkia

Koska me ei olla enää me

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Sä et kuulu enää mulle

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Koska me ei olla enää me

Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle

Ei haavat niitä repimällä parane

Joten käänny ja kävele

Koska me ei olla enää me, ei enää me

Katselen sua, sä näytät samalta

Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Sä et kuulu enää mulle

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Koska me ei olla enää me

Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle

Ei haavat niitä repimällä parane

Joten käänny ja kävele

Koska me ei olla enää me, ei enää me"

Syysväsy

Syksy tuli. Olin asiasta aluksi ihan innoissani, kunnes iski se jatkuva harmaus sekä sade. Vellova ikävä sää, joka työntää kaikki mahdollisimman tiukkaan viltin sisälle. Aamulla on synkkää, iltapäivällä on pimeää ja illalla vasta valonpuute onkin todellinen. Tuntuu, ettei mikään pääse läpi tuon pilvikatoksen.

Syysväsy. Tunteeko kukaan sitä termiä? Kun aamulla sänky kutsuu liian houkuttelevasti tai vastaavasti pehmeä sohva. Ulkoilma saa vilunväristykset selkäpiihin ja tekee mieli muuttaa päiväntasaajalle. Päivien vakiovieras on haukotus ja etenkin se pitkäveteinen olemattomuus. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ei haluaisi laittaa ruokaa, ei mennä mutavelliin pyörimään eikä oikeastaan tehdä yhtään mitään!

Saisinko tynnyrin kiitos, jonne voisin piiloutua höyhenien sekaan nukkumaan syysunta. Ilman ääniä, ilman tekemistä ja ilman mitään muuta, kun pehmeä uni.

Tältä tuntuu joskus. Ja tökkii niin pahasti, että ei mitään järkeä. En ole yhtään tämän vuodenajan ystävä. Rakastan valoa, kauneutta ja sitä, että voi elää sisäisen vaikuttuneisuuden kautta. Syksyn alku oli upea ja pidin siitä, mutta tämä välivaihe ennen talvea on ihan järjetön. 

Toki pitää muistaa pienet ihanat asiat, joista repiä sitten sitä iloa. Jos maailma ei tarjoa mitään, sitä pitää itse kaivella kahta kauheammin.

Villasukat lämmittämässä jalkoja. Hetken kirpeä kävely keskiyöllä. Räiskyvä takkatuli. Glögi!! Yksittäinen auringonsäde. Pehmeä viltti sohvalla. Ensilumi. Kuuma pitkä suihku. Auton penkinlämmitin. Pitkä ja lämmin talvitakki. 

Siinä on niitä pieniä iloja, joista itse nautin jostain syystä todella paljon. Pieniä huomioita, jotka haluavat muistuttaa, ettei kaikki olekaan niin tasaista ja tylsää. Puhumattakaan toki siitä, että on se oma lapsi, joka keksii jokainen päivä jotakin uutta. Sitä on pakko tehdä ruoka, mennä ulos ja keksiä tekemistä. Täytyy jatkaa elämistä, vaikka maailma hetkeksi pysähtyisikin. 

Minkälaisia pieniä ilonaiheita sinä keksit?


Ps. Sain energialampun ja aion todella käyttää sitä, jos se toivottavasti auttaisi tähän kaamosmasennukseen.

Cuponation -kilpailun voittaja!

Voittaja tosiaan tuli selville jo maanantaina, kuten oli luvattukin. Työkiireiden takia postaus piti julkaista vasta eilen. Lopulta koko teksti jäi vahingossa luonnoksiin. Tässä kuitenkin voittaja:

Kiitos kaikille osallistujille! Kiitos kivoista kuvista! Onnea voittajalle :)

Lapsen valinnanvapaus

Väitetään, että jokaisella ihmisellä olisi valinnanvapaus. Oikeus valita mistä tykkää ja mistä ei, vapaus päättää elämästään.  Mitä opiskelee, mikä on isona ja mitä tekee elämäntiellään. Se kuuluu ihmisoikeuksiin eikä valinnanvapautta tule koskaan kieltää keneltäkään. Ei vankikarkurilta, mieheltä kadulla eikä omalta lapseltakaan.

Alaikäisen elämästä päättäävät paljolti äiti sekä isä. Vanhemmat huolehtivat turvallisuudesta sekä tulevaisuudesta ja tekevät monia päätöksiä. Pistävät kouluun, sopivat rajoista ja tarpeen mukaan opettavat lasta selviämään haasteista. Se ei ehkä aina ole kivaa, mutta tärkeä vaihe elämän kiertokulussa. Vanhemmat siirtävät omat oppinsa lapselle ja toivovat, että tämä jonain päivänä pärjää maailmalla.

Mutta onko lapsella valinnanvapautta? Viedäänkö se nykyään kasvatuksen ohella pois?

Lapsi istuu ruokapöydässä ja ruoka ei maistu. "Sinä et poistu ennen kuin lautanen on tyhjä!"  Ei tykkäälle heristetään sormea ja ruoka pakotetaan syömään loppuun saakka.

Lapsi näkee kaupassa Disneyn paidan ja haluaa sen. "Se ei ole muodissa. Äitin rahat, äiti päättää." Kyynelehtivälle lapselle kerrotaan, ettei kaikkea voi saada.

Ne lempisanonnat. Lauseet, joita moni käyttää melkein kulumiseen saakka. "Ymmärrät kyllä, kun olet aikuinen. Olen sun äiti, mä päätän. Mun rahat, mun valinta."  Ja moni muu.

Miksi nykyään jo pienestä pitäen kiskotaan lapsilta oikeus omaan mielipiteeseen? Syötkö sinä jotakin, josta et pidä? Puetko sinä vaatteet, jotka joku muu valitsee?

Olenkohan vapaamielinen, kun haluan kasvattaa lapseni siihen omien valintojen maailmaan. Juuri siihen, että mieltymyksiä voi ilmaista ja tunnistaa. Sitä kuuluu opetella sanomaan mikä on hyvä ja mikä huono. Haluan, että pojan silmä kehittyy elämän pienille valinnoille jo pienestä pitäen. Mielestäni jatkuva käskyttäminen, toisen puolesta päättäminen ja määrääminen ovat eräänlaista vapaudenriistoa. VAIKKA lapsi onkin pieni eikä ymmärrä syy-seuraussuhteita, on hänkin ihminen. Siinä missä sinä ja minäkin.

Meidän perheessä pyritään tukemaan itsenäisyyttä. En halua missään nimessä tarjota valmiita ratkaisuja asioihin, vaan olen jo pitkään "vaatinut" valitsemaan. 

"Kumman leffan haluat katsoa? Mitä sä haluat juoda? Mikä pipo laitetaan ulos mennessä? Mikä yökkäri lipastosta? Mitä leluja haluat sänkyyn mukaan? Mennäänkö ulos vai lähetäänkö isiä vastaan?"

Alkuun vaihtoehtojen tarjoaminen ei oikein tuottanut tulosta. Pojan vastauksilla ei ollut tarkoitusta, vaan ne vaikuttivat enemmän satunnaisilta heitoilta. Myöhemminkin on ollut hankalaa, koska poika ei aina meinaa päättää, vaikka kuinka kyselen. Aion kuitenkin aina tarjota sitä kahta vaihtoehtoa, kunnes tietoinen valinta tapahtuu. Ja joskus niin käykin!

Ajattelu muuten kehittää aivoja ja päätöskykyä. Se auttaa ihan varmana myöhemmässä vaiheessa elämää! En todellakaan halua olla pelkkä robotti, joka kokkaa mitä nyt sattuu kokkaamaan. Joka ostaa vaatteet kaappiin ja pohtii joululahjat ilman ainoatakaan toivetta. En halua valita vielä 7-vuotiaalle asua lipastosta, vaan haluan että poika osaa tehdä sen itse. Ei sen tekeminen siis tietenkään haittaisi! On vain paljon palkitsevampaa, että lapsi oppii näihin asioihin itse ja osaa tulevassa elämässä harkita, punnita vaihtoehtoja ja sitten mahdollisesti valita oikein.

Tulen toimimaan näin jatkossakin. Meillä ei pakoteta, koska mitä hyötyä siitä olisi? Olkoon se jonkun mielestä hölmöä, mutta oma mielipiteeni on, että toimin äärettömän hyvin. Välillä olen jopa ylpeä siitä, että miten olen tarkastellut äitiyden tuomaa vastuuta ja tyytyväinen valinnoistani kasvatuksen suhteen. Tunnen suurta mielihyvää, kun huomaan edes joskus onnistuvani.

Löytyykö ruudun toiselta puolelta ketään, joka ajattelee samoin? Tai sitten niitä, joilla on sananen sanottavana aiheesta?