Maailmaan mahtuu ääniä.

Melu puhuttaa. Äänet ärsyttää. Rauha houkuttaa.


Ihmiset kaipaavat usein hiljaisuutta ja rauhaa ollessaan liikenteessä. Moni kiroaa ihmismassaa kauppakeskuksissa. Ymmärrän tämän, koska tiedän itse sen tunteen todella hyvin. Puhetta, kolinaa, askelia ja tungosta. Siitä saa vain päänsäryn.

Ihmiset kaipaavat tilaa ajatuksilleen matkustaessaan. Miten ihanaa olisikaan istahtaa penkille ja vaipua syvälle haaveisiin. Bussit, junat ja ratikat vaan eivät yleensä ole mitään hiljaisimpia paikkoja. Tieni-ikäiset tytöt kikattavat, nuorisojengit kuuntelevat musaa ja lapset itkevät.


Rauha ja hiljaisuus. Harvinaista herkkua.


Itsekin on oppinut erilailla arvostamaan hiljaisia hetkiä. On kiva kiertää kauppa läpi, kun se on puoliksi tyhjä ja vieressä ei elämöi pieni apina. On mukavaa saada kerrankin istahtaa bussissa ja vaikka sulkea silmät. On mahtavaa maata sohvalla ja kuunnella talon hurinaa, kun lapsi nukkuu päiväunia.


En ole kuitenkaan melun vihaaja. En kiellä lapselta soivia ja rallattavia leluja hiljaisuus mielessä. En pyydä Topia leikkimään rauhallisemmin, koska oikeastaan rakastan lasten pitämää ääntä. Nautin päivistä nykyään aika paljon juuri sen äänen takia.


Ristiriitaista? Tykkään melusta, mutta kaipaan hiljaisuutta.


En ymmärrä kuitenkaan monen muun suhtautumista meteliin. Etenkin lapsista lähtevään. En ymmärrä sitä valitusta ja sitä vihaa bussissa huutavaa lasta kohden. En vain tajua enkä koskaan ennen Topiakaa  ymmärtänyt.


Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä ja jokaisesta meistä lähtee omat äänemme. Toinen puhuu tavallista lujempaa,  toinen purskahtaa nauruun herkemmin ja joku lapsi saattaa itkeä väsymystään.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että maaimaan mahtuu ääniä ja valittamisen sijaan meidän tulisi vain hyväksyä se tosiasia. Sitä voi sopeutua tilanteeseen eikä heittäytyä kiukuttelemaan täysin luonnollisesta asiasta. Äänet kuuluvat elämään eikä niitä voi mitenkään välttää.


On mielestäni tekopyhää arvostella äitiä, joka ei saa lastaan hiljaiseksi. On väärin mulkoilla ja vihata. On törkeetä tuomita lapset itkun takia.


Itku on usein pienelle ihmisen alulle ainoa tapa ilmaista, että jokin on pielessä. Harva lapsi itkee ilman syytä. Voi olla nälkä, kipu tai väsymys syynä tai sitten vain se, että ihminen hakee sitä omaa identiteettiään. Kuten JOKAINEN meistä on joskus tehnyt. 

Ihmiset eivät ymmärrä, että samalla tapaa kuin se vauva häiritsee äänillään, niin joku muu häiritsee sitä vauvaa joskus. Todella usein jotkut pitävät kovaa meteliä ja herättävät Topin kesken unien. Valitanko minä? Suutunko minä? En. Turhauttavaa se on, mutta hei 'vuoroin vieraissa'. Tällä kertaa joku häiritsi meitä, mutta seuraavalla kerralla me ehkä häiritsemme jotakin toista.

Myönnän, etten millään tajua teinien kikattelua tai sitä nuorisojengin huutavaa radiota. Mutta tiedän sen johtuvan vain siitä, että elän erilaista elämänvaihetta. He toteuttavat ja etsivät itseään. He elävät sitä omaa vaihettaan.


Jokaisella äänellä on lopulta oma tarkoituksensa. Jokainen ääni mahtuu tähän maailmaan. Nyt on vain kestettävä ne muiden äänet,  koska muut kestävät sinusta lähtevät äänet.