Maailmaan mahtuu ääniä.

Melu puhuttaa. Äänet ärsyttää. Rauha houkuttaa.


Ihmiset kaipaavat usein hiljaisuutta ja rauhaa ollessaan liikenteessä. Moni kiroaa ihmismassaa kauppakeskuksissa. Ymmärrän tämän, koska tiedän itse sen tunteen todella hyvin. Puhetta, kolinaa, askelia ja tungosta. Siitä saa vain päänsäryn.

Ihmiset kaipaavat tilaa ajatuksilleen matkustaessaan. Miten ihanaa olisikaan istahtaa penkille ja vaipua syvälle haaveisiin. Bussit, junat ja ratikat vaan eivät yleensä ole mitään hiljaisimpia paikkoja. Tieni-ikäiset tytöt kikattavat, nuorisojengit kuuntelevat musaa ja lapset itkevät.


Rauha ja hiljaisuus. Harvinaista herkkua.


Itsekin on oppinut erilailla arvostamaan hiljaisia hetkiä. On kiva kiertää kauppa läpi, kun se on puoliksi tyhjä ja vieressä ei elämöi pieni apina. On mukavaa saada kerrankin istahtaa bussissa ja vaikka sulkea silmät. On mahtavaa maata sohvalla ja kuunnella talon hurinaa, kun lapsi nukkuu päiväunia.


En ole kuitenkaan melun vihaaja. En kiellä lapselta soivia ja rallattavia leluja hiljaisuus mielessä. En pyydä Topia leikkimään rauhallisemmin, koska oikeastaan rakastan lasten pitämää ääntä. Nautin päivistä nykyään aika paljon juuri sen äänen takia.


Ristiriitaista? Tykkään melusta, mutta kaipaan hiljaisuutta.


En ymmärrä kuitenkaan monen muun suhtautumista meteliin. Etenkin lapsista lähtevään. En ymmärrä sitä valitusta ja sitä vihaa bussissa huutavaa lasta kohden. En vain tajua enkä koskaan ennen Topiakaa  ymmärtänyt.


Maailma on täynnä erilaisia ihmisiä ja jokaisesta meistä lähtee omat äänemme. Toinen puhuu tavallista lujempaa,  toinen purskahtaa nauruun herkemmin ja joku lapsi saattaa itkeä väsymystään.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että maaimaan mahtuu ääniä ja valittamisen sijaan meidän tulisi vain hyväksyä se tosiasia. Sitä voi sopeutua tilanteeseen eikä heittäytyä kiukuttelemaan täysin luonnollisesta asiasta. Äänet kuuluvat elämään eikä niitä voi mitenkään välttää.


On mielestäni tekopyhää arvostella äitiä, joka ei saa lastaan hiljaiseksi. On väärin mulkoilla ja vihata. On törkeetä tuomita lapset itkun takia.


Itku on usein pienelle ihmisen alulle ainoa tapa ilmaista, että jokin on pielessä. Harva lapsi itkee ilman syytä. Voi olla nälkä, kipu tai väsymys syynä tai sitten vain se, että ihminen hakee sitä omaa identiteettiään. Kuten JOKAINEN meistä on joskus tehnyt. 

Ihmiset eivät ymmärrä, että samalla tapaa kuin se vauva häiritsee äänillään, niin joku muu häiritsee sitä vauvaa joskus. Todella usein jotkut pitävät kovaa meteliä ja herättävät Topin kesken unien. Valitanko minä? Suutunko minä? En. Turhauttavaa se on, mutta hei 'vuoroin vieraissa'. Tällä kertaa joku häiritsi meitä, mutta seuraavalla kerralla me ehkä häiritsemme jotakin toista.

Myönnän, etten millään tajua teinien kikattelua tai sitä nuorisojengin huutavaa radiota. Mutta tiedän sen johtuvan vain siitä, että elän erilaista elämänvaihetta. He toteuttavat ja etsivät itseään. He elävät sitä omaa vaihettaan.


Jokaisella äänellä on lopulta oma tarkoituksensa. Jokainen ääni mahtuu tähän maailmaan. Nyt on vain kestettävä ne muiden äänet,  koska muut kestävät sinusta lähtevät äänet.

Varokaa, törppöjä liikenteessä!

Omistan mielestäni aika lujat hermot. Harvoin pienet tai oikeastaan suuretkaan asiat saavat minua raivon partaalle tai edes liiemmin ärtymään. Elämä on liian lyhyt hermostumaan jokaisesta asiasta. En väitä, ettenkö joskus olisi ärripurri tai, että kaiken sonnan jaksaisin niellä. Mutta useasti vain ikävässä tilanteessa henkäisen ja jatkan matkaani.

Vannoin aikanaan, että minusta ei tule raivomammaa. Päätin, että haluan itse tehdä töitä sen eteen, minkälaisen kuvan Topi saa äidistään eli minusta. Helpommin sanottu, kun tehty. Ennen jupisin pienestäkin asiasta ja keskityin aina epäolennaiseen. Tiuskin, kirosin ja hermostuin herkästi. Miestäni lievästi sanottuna nauratti, kun sanoin,  etten aio raivota ja hermoilla Topin syntymän jälkeen. Vannotin, että me kasvatamme pojan kunnioituksella sekä rajoilla eikä huutamalla.


Näinhän ne kaikki sanoo.  Hieno ajatus, mutta toimiiko se käytännössä?


Topi syntyi ja asia oli mielessäni vain vähän. Vauvojen ollessa pieniä ja viattomia, sitä harvoin joutuu edes tilanteeseen, jossa hermoja koeteltaisiin. Pärjäsin mielestäni hyvin myös "koliikki" kuukaudet ja ainoastaan yhden kerran yöllä sadannen kerran heränneenä ja monta tuntia Topia kantaneena ärsyynnyin. "Mikä vittu sua vaivaa!" pääsi suustani.  Ei, en huutanut enkä ravistanut poikaa. Totesin vaan turhautuneena asian ääneen. Ja kaduin sitä heti.

Seuraavan kerran hermostuin vasta pojan ollessa noin 8 kuukauden ikäinen. Kaksi viikkoa huonoja öitä ja jatkuvaa itkemistä. Syliin ottaminen aiheutti vain pahempaa itkua. Hermostuin ja laskin Topin turhautuneena pinnikseensä, josta poika riemastui ja heittäytyi pää edellä pinnoihin. Kaduttaa. Olisi vain pitänyt jaksaa silläkin hetkellä kantaa, vaikka itku olisi ollut kuinka kovaa.

Topille ei huudeta. Topille ei raivota. Napakasti kyllä kiellämme, kun poika tekee jotakin väärin. Ohjaamme oikeaan suuntaan. Hyvä me!

Kahdesti olen viimeisen kuukauden aikana lipsunut. Ensimmäinen kerta oli, kun Topi ei millään uskonut, ettei tavaroita saa pudottaa portaista. Ei auttanut nostaminen pois, ei auttanut toruminen eikä kieltäminen. Ärsyttävää. Toinen kerta oli, kun Topi tuli koko ajan kiskaisemaan tahallisesti hiuksista. Järkyttävän rasittava tapa! Näinä kertoina en pystynyt nielemään harmistustani enkä kiukkua. Suutuin ja Topia nauratti.

Sanoisin, että olen onnistunut tavoitteessa. 14 kuukauden ainana neljä ärsyyntymistä on todella hyvä saavutus. Kerrankin voin olla ylpeä itsestäni! Koen, että olen muuttunut ihmisenä. On parempi mieli, kun ei tarvitse muuallakaan pahoittaa mieltänsä jokaisesta asiasta. Elämä on helpompaa ilman turhia konflikteja.


En ymmärrä sitä, että miksi jokainen toisen ihmisen itsekäs teko pitää vetää niin syvälle nenään? Miksi pilata turhaan oma päivä sillä, että ottaa tönivän mummon kadulla henkilökohtaisesti?

Tiedän kyllä, että omia oikeuksia kannattaa puolustaa. Tiedän, ettei kenenkään tarvitse joutua tallottavaksi. Mutta onko se sanaharkka sen arvoista, että jää paskanmaku suuhun? En usko, että loukkaantumisella on vaikutusta jonossa etuilevaan tyttöön tai kassalla jumittavaan mummoon. Miksi siis turhaan laittaa itsensä ikävään tilanteeseen?

Itse pyrin olemaan kohtelias. Haluan, että minut mielletään ystävällisenä ja mukavana ihmisenä. Ihan sama, kuinka mätä muu maailma on, mutta kunhan itse kävelen mieli puhtaana kadulla. Haluan ottaa muut huomioon. En halua aiheuttaa pahaa mieltä muille, vaikka joku aiheuttaisi sitä minulle. Onko se väärin?


Kun mummo ohittaa minut kaupassa ja osuu laukullaan käteeni, en ala tivaamaan miksi hän niin teki. En käske katsoa eteensä. Toivon, että mummo tajuaa pyytää anteeksi, mutta muuten jatkan vain matkaani.

Kun joku yrittää päästä ahtaassa tilassa ohitseni, en kysy, että miksi pitää tunkea juuri tästä. Mieluummin väistän parhaani mukaan ja hymyilen ystävällisesti.


Sääli, että kaikki eivät tee näin. Olisi paljon helpompaa, jos joillakin ihmisillä olisi ainakin hieman pidempi pinna. Jokaisesta asiasta ei tarvitse hermostua, koska joskus törkkimiset ja muut saattavat olla puhtaita vahinkoja. Älä siis tuomitse suoraan ketään, vaan käyttäydy itse esimerkillisesti. Näin toivon ainakin minä.


On tilanteita, joissa hermojani koetellaan. Tunnen kuinka pieni kipinä syttyy sisälläni, mutta tukahdutan sen heti. Kun liekki syttyy,  sitä on vaikea hallita.


Viikon alussa oltiin nousemassa rattaiden kanssa bussiin,  mutta siinä keskellä istui tyttö laukkuineen. Tyttö ei selkeästi ymmärtänyt (tai välittänyt), että paikka oli varattu rattaille. Bussi oli melko tyhjä kaiken lisäksi. Ei elettäkään, että hän olisi siirtänyt laukkujaan tai välittänyt siitä, että ahdasta teki mahtua siihen rattaiden kanssa. Kiitos tytön, jouduin seisomaan koko matkan. Olisin voinut sanoa; "Rasittaa, kun tuollaiset kakarat eivät ajattele omaa persettään pidemmälle!" Valitsin kuitenkin aikuismaisemman vaihtoehdon ja tyrkkäsin rattaat paikoilleen hiljaa.

Työvuorossa sain kassalleni vihaisen miehen. Sain haukut siitä, kun tarjoustuote oli päässyt loppumaan. Yritin selittää, että joskus jotkut tuotteet ovat vain suositumpia. Mies kiukutteli, että kaupasta olisi muka aina kaikki lopussa, joka ei kyllä edes pidä paikkaansa. Teki mieli sanoa; "Mene sitten toiseen kauppaan, jos ei kelpaa. Parhaani me täällä tehdään!" Tyydyin kuitenkin pahoittelemaan ja lupasin laittaa palautetta eteenpäin. Kävelin katsomaan hyllystä tuotteen tietoja ja kas kummaa, siellähän niitä vielä oli jäljellä...

Eilen oli kiire töihin, kun en ollut mahtunut edelliseen bussiin. Espoossa yleisesti kuskit eivät ota kyytiin kolmansia rattaita. Jouduin soveltamaan ja menemään hieman toista reittiä. Vihdoin bussini tuli pysäkille ja kyydistä jäi paljon matkustajia.  Olin nousemassa bussiin, kun ovet menivät kiinni. Huidoin, vilkutin ja koputin. Bussi ei avannut ovea. Marssin jo vähän turhautuneena etuoville päin ja heilutin edelleen kiivaasti kättäni. Kuski nousi penkiltä ja tuli ulos huutamaan naama punaisena, ettei ota kyytiin kuin kahdet rattaat. Teki mieleni sanoa; "Ärripurri voisi ottaa silmän käteen ja katsoa hieman tarkemmin!" Tyydyin kuitenkin ilmoittamaan,  että bussissa oli vain yhdet rattaat. Kuski väitti vastaan, johon totesin vain rauhallisesti, että katsoo vaikka. Pääsin lopulta kyytiin.

Tilanteita tulee ja menee. Kyllä joskus on oikeus ärtyä, mutta mieluummin olen rauhallinen.  Opetan kuitenkin samalla omalla käytökselläni Topille hyvää esimerkkiä. Voin kyllä nähdä itseni sanomassa kipakasti jostakin asiasta jollekin ihmiselle,  mutta ajatus siitä, että Topi tekisi niin ahdistaa.

Olen valinnut olla rauhallinen kansalainen.  Ehkä joskus tulee tallatuksi sekä lytätyksi, mutta ainakin mieleni on iloinen enkä vaivaa päätäni turhalla.


Miten pitkä pinna sinulta löytyy?

Ensimmäinen arkipäivitys

 Flunssa on vaan pahentunut, vaikka yleensä ei ole tapana sairastaa kamalasti.  Voimia vieläkin siis nolla. Haluan kuitenkin raapustaa tänne jotakin tästä päivästä ja teen sen jälleen kännykällä. Virheitä ei voi siis välttää. Kuvatkin joudun laittamaan tekstin loppuun rumasti pötköön.

--- ---- ----


Olemme olleet melkein koko päivän liikenteessä. Ensin matkustimme noin tunnin sairaalaan ihan perus käynnille ja "potilaan" roolissa toimin minä. Sain kuulla mukavia kuulumisia ja vietyä myös tiettyjä asioita askeleen eteenpäin. Paras uutinen oli, kun sain virallisen luvan raskautua uudelleen! Tässä tietenkin pitää huomioida se ongelma, että kiertoni on venynyt liikaa. Sain siis lähetteen verikokeisiin.

Ennen Topia kroppani toimi huonosti ja kuukautiseni olivat poissa noin vuoden verran. Vasta keltarauhas-hormoni hoidon jälkeen kuukautiseni palautuivat, mutta vain lyhyeksi aikaa; Topi sai alkunsa. Toivon tällä hetkellä todella paljon, ettei tarvitsisi jäädä odottelemaan kiertoni palautumista kauhean pitkäksi aikaa. Olisi hienoa, jos asialle heti kättelyssä tehtäisiin jotakin.

Topi oli koko lääkärireissun aivan unelma vauva. Sain paljon kehuja siitä kuinka kiltti lapseni on ja myös siitä, että olen pitänyt itseäni niin hyvässä kunnossa huolimatta pienestä vauvasta. Topi sai perus-kehut hiuksistaan. Monella ei olekaan noin paksua tukkaa näin pienenä!

Illalla meidän oli tarkoitus mennä tervehtimään mieheni mummoa, mutta tapaamiseen oli lääkärireissun jälkeen vielä useampi tunti. Kotiin en jaksanut lähteä,  joten hyppäsin bussiin ja lähdin mieheni työpaikalle.  Nostin Topin bussissa mukaani penkille, koska pojasta on tullut mahdoton maisemien ihailija. Kesken matkan pieni väsähti ja nukahti syliini. Omat silmäluomeni alkoivat myös putoilemaan ja näinpä siis nukahdin itsekin. Meni muuten tunnin matka ennätysvauhtia! Mietin kyllä jälkeenpäin mitä muut matkustajat ajattelivat, kun sekä äiti että poika olivat sammuneina penkillä...

Oli mukava nähdä työkavereita. Kaikki kehuivat sielläkin Topia ihanan kiltiksi ja sosiaaliseksi. Poika oli yhtä hymyä! Teimme ostokset miehen päästyä ja kiiruhdimme eteenpäin. Helsingistä lähti poikkeuksellisesti korkealattiallinen juna, joten rattaat piti nostaa kyytiin. Olen kuullut,  että nosto pitäisi aina tapahtua lapsen naama junaan päin ja näin teimme. Olisihan se ikävää, jos ote lipeäisi ja poika olisi turvallansa maassa. Nostamisessa kävi kuitenkin yksi pieni vahinko; pepsipullo luiskahti alakorista suoraan junan välistä raiteelle ja räjähti. Voin sanoa,  että otti päähän,  vaikka limuahan se vain on...

Olen aina ajatellut, että julkisilla liikkuvat ovat automaattisesti törppöjä eivätkä huomioi äitejä rattaiden kanssa. Olin väärässä. Itse olen saanut aina apua, kun olen pyytänyt ja minut on huomioitu väistämisen suhteen hyvin. Oma asenne ratkaisee paljon, eikä aina tarvitse olla se ylimielinen äiti, joka luulee olevansa etu-oikeutettu rattaidensa kanssa. Joillakin ei ole lapsia ja kaikki eivät välttämättä tajua kuinka hankala on liikkua vaunujen/rattaiden kanssa. Mutta se ei ole heidän vikansa ja mielestäni on väärin alkaa siitä julkisesti mollaamaan. Minä itse yritän aina tarjota apua muille äideille ja niin myös kultainen miehenikin!

Noh, julkisilla tuli matkustettua ees sun taas ja pakko hehkuttaa, että Topi ei kertaakaan menettänyt hermojaan! Tämä on tuulettamisen arvoinen asia, koska pitkään sain leikkiä bussissa sirkuspelleä, jotta kaveri viihtyisi. Tietenkin se on helpottanut, kun joskus matkustetaan siellä "aikuisten" paikalla.

Tänään oli tajuttoman kuuma päivä! Puin Topille päälle ohuen tuulitakin, tumput ja pipon. Jalassa oli puolipotkarit,  farkut ja tossut. Tämäkin oli liikaa. Ulkona pärjäsi kepeästi ilman hanskoja sekä takkia. Julkisissa otin jopa pipon pois, kun poika hikosi ja hikosi. On todella vaikeaa pukea pientä lasta ulos, vieläpä esikoista.  Ehkä tähän vielä oppii.. ja kohtahan poika osaa jo puhua ja kertoa onko hyvä olla vai ei.

Puhumisesta tulikin mieleeni, että pikkukaveri oppi tänään "puhumaan" pötköön.  Ääntely ei ole enää outoa mörinää, vaan poika liikuttelee suutaan ja huuliaan muodostaakseen erilaisia  äänteitä. Uusin villitys on sanoa (ei päristellä) "vruummmm vruuumm" aina liikkuvia autoja katsellessa. Meidän hauva on muuten "hhhrraaauuva". Tuo sana on ainut, jota ollaan opetettu ja  näköjään on oppi mennyt perille, vaikka sana ei tulekaan vielä täydellisenä ulos suusta. Sen lisäksi osataan sanoa vielä "eieieieiieiii", kun suuttuminen on lähellä.  Hurjasti on poika kehittynyt!

Tässä jutussa oli oikeasti punainen lanka,  mutta hukkasin sen jossakin vaiheessa.  Ei auta, huonompiakin tekstejä saa joskus kirjoittaa, eikö?

Kunhan tästä paranen; teen Topille oman välilehden,  josta voi seurata pojan mittoja ja kehittymistä kuukausittain.  Sen lisäksi teen oman välilehden Topin tyylille. Haluan muistuttaa kaikkia, että jokaisen muotimaku on erilainen eikä oma näkemykseni upeista vaatteista ehkä kohtaa kanssasi.  Joten ei kannata pettyä, jos näin käy..

Yritän syynätä virheet vielä pois. Voin kyllä sanoa, että todella rasittava tämä toimivuus kännykällä. Ei pelitä kirjoittaessa eikä lukiessa. Sivu pomppii miten sattuu eikä kyse ole kännykän laadusta. Blogger voisi tehdä asialle jotakin...

Loppuun kolme kuvaa kännykästäni. Ensimmäisessä tämän päivän vaatetus, toisessa bussimatkustaja hienon valo afronsa kanssa ja kolmannessa minä oudon näköisenä!

 

 

Ps. Luin tekstin läpi ja palkitsen itseni vuoden tökeröimmän tekstin kirjoittajana. Töks, töks, töks... Toivotaan, että tämä kamala aivojumi johtuu ärsyttävästä flunssasta sekä hankalasta kännykällä kirjoittamisesta. Pps. Hups! En ollut ladannut Bloggerin sovelluksen uusinta päivitystä. Kyllä nyt toimii!