Tiedättekö sen tunteen kun omat paukut on loppu?
Kun väsymyksellä ei ole rajaa. Viime yö (kokonaisuudessan) meni valvoessa kitisevän lapsen kanssa ja putkeen samaa huutoa koko päivä. Selkeä syy itkuun... poskihammas. Nukkuneena kaikkea olisi helpompi jaksaa.
Sitten päivän päälle vielä ilta samaa itkua ja huutoa. Yötä vasten kaksi tuntia naama punaisena rääkymistä. Ei auta särkylääke, ei auta syli.
Se oma väsymys vaan myllää voimalla kropassasi, kun kannat sitä huutavaa lasta. Päässä paukuttaa tarve edes hetken taukoon. Itku kurkussa vain taistelet ja zemppaat sen lapsen takia. Rankkaa. TOSI rankkaa olla joskus äiti.
Eräs viisas ihminen aina sanoo, että etsi negatiivisestakin hetkestä AINA edes se yksi positiivinen ajatus.
Noh, poika nukahti vihdoin niihin väsyneisiin käsiini. Pää vasten rintakehääni. Rauhallisena ja tyytyväisenä. Ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen sain pitää kaunista nukkuvaa lasta sylissäni.
Tiedättekö.. se lämmin tunne, että olet tärkeä ja että jaksoit oman lapsesi takia, vaikka itse olit lopussa..
..Saa kuitenkin hymyn nousemaan tästä sysipaskasta päivästä huolimatta. Yksi sana; Rakastan.
Miten teillä poskihampaat ovat vaikuttaneet lapseen?
