Huhuilua väsymyksen valtakunnasta

Pää täynnä ideoita. Ihan mieletön inspis kirjoittaa! On suunnitelmia, raskauteen liittyviä postauksia ja uutta kotia. Tuon valtavan inspiraation kaverina on myös loputon väsymys ja huonovointisuus.

Väsyttää. Etoo. Nälkä. Voimat on lopussa. Nälkä. Vois nukkua tirsat. Nälkä. Taas vessaan. Huono olo. Nälkä. 

Raskausoireet ovat täällä. Olen jokaisesta todella iloinen, koska oireiden kehittyminen antaa tavallaan sitä toivoa vielä. En kuitenkaan muistanut, että se olisi ihan näin rankkaa ollut. Voisin nukkua 14 tuntia vuorokaudessa eikä sekään tunnu aina riittävän. Nukuttaa autossa, haukotuttaa jo lounaalla ja sänky huutaa kutsuvasti luokseen. Aina sopivissa väleissä onkin hyvä ummistaa silmät ja levätä hetken, jotta jaksaa. 

Ensin tekee mieli jotakin, sitten tuleekin kauhea ällötys sitä kohtaan. Sitten onkin jo nälkä, mutta mahaan ei toisaalta mahdu mitään sen edellisen aterian jäljiltä, joka oli noin tunti sitten.

Ensimmäisessä raskaudessa ei ollut pahoinvointia. Sitä sanotaan, että raskaudet ovat aina erilaisia ja sen olenkin jo huomannut. Jatkuva pohjaton nälkä aiheuttaa huonovointisuutta ja ruokaa kaipaavaa kipuilua mahassa. Yhtäkkiä saattaa iskeä iso mieliteko johonkin, mutta ruoan valmistuttua tulee kylään ällötys. Olen monta kertaa jo harkinnut ryntääväni vessaan, mutta toistaiseksi on vältytty pöntön halailulta. Huonosta olosta välittämättä on vain pakko tunkea ruokaa ääntä kohti ja nieleskellä se vaikka irvistellen alas. Noin vartissa olo kohenee aina ja taas jaksaa porheltaa tunnin tai pari.

Tuntuu, että kaikki on tosi hektistä nyt, vaikka oikeastaan ollaan paljon kotosalla. On paljon rästihommia ja tekemistä, jotka kasaantuvat toistensa päälle. Ajattelin elää nyt vain rauhallisesti ja olla välittämättä niistä. Pikkuhiljaa voinnin kohotessa sitten ryhdistäytyä normaaleihin rytmeihin.

Raskaana oleminen voi tosiaan olla rankkaa, mutta en todellakaan valita! Toivottavasti nämä oireet olisivatkin merkki oikein kehittyvästä alkiosta. Soitin kontrolliultran suoraan Naistenklinikalta, jotka ehdottomasti ottavat sinne tutkittavaksi tässä tilanteessa. Heidän mielestään asia on hyvä varmistaa jo viikon päästä eli ensi torstaina suuntaamme kohti ultraa. Silloin saamme tietää, että mihin tämä elämä meitä kuljettaa... kohti surua vai suurta ihmettä.

Niin kauan, kun on toivoa.. en aio ahdistua! Niin kauan olen onnistuneesti raskaana, kunnes toisin todistetaan!

Fruit power!

Kuinka moni teistä voi pahoin raskauden aikana? Minkälaista pahoinvointi oli? Koska se alkoi ja koska loppui?

Yhden koliikkilapsen tarina

Aina lukiessani koliikista eteeni iskeytyy artikkeleita rankkuudesta, väsymyksesta tai keskusteluja siihen liittyvistä peloista. Asiaa kammotaan, siitä tiedetään aika vähän ja kysellään sitäkin enemmän. Harvoin kerrotaan niistä onnistumisista ja useasti korostetaan sitä negatiivista puolta. No, eihän se tietenkään mukavaa ole, mutta siitäkin voi selvitä. Haluan nyt jakaa oman näkemykseni/tarinani siitä miltä koliikkilapsen arki minusta tuntui ja miten kaikki oikeastaan meni.

"Tässähän tämä nyytti sitten on. Täydellinen ja rauhallinen pieni uneksija. Nukkuu noin 23,5 tuntia vuorokaudessa ja ainoa ääni, joka kuuluu, on pieni tuhina. En koskaan kuvitellut, että tämä olisi muka näin helppoa.."

Ne olivat ensimmäisiä ajatuksiani vauva-arjen alettua. Oltiin vihdoin kotiuduttu viikon sairaalajakson jälkeen ja pää täynnä kysymyksiä tuijotin poikaa, joka nukkui äitiyspakkauksen pahvilaatikossa. En oikein tiennyt, että miten sitä kuuluisi olla. Vauva vain nukkui jatkuvasti. Olin varautunut hektiseen vilinään, väsymykseen ja rankkuuteen, mutta kaikki olikin ihan entisellään. Tuntui, kun koko vauvaa ei edes olisi talossa. En osannut oikein tehdä mitään, vaan päädyin yhä uudelleen tuijottelemaan poikaa tunnista toiseen. Kai tämä oli sitten se kuuluisa vauvakupla, josta niin usein puhutaan?

"Muistan ensimmäisen yön, kun poika rääkäisi yhtäkkiä ääneen. Ampaisin sängystä sekunnin murto-osassa pystyyn ja huomasin vierelläni seisomassa pojan isän. Tämä vilkuili unisena ja hämillään ympärilleen. Jälkeenpäin kuulin, että hänen ajatuksensa olivat vilistäneet tulipalon ja maailmanlopun välillä. Silloin vielä nauratti kamalasti ajatus kahdesta takkutukasta ihmettelemässä, että mikä juuri iski."

Pojan ruokailuja seurattiin ensimmäiset viikot tarkkaan. Painoa kertyi niin vähän. Kaveri ei oikein halunnut herätä öisin syömään, joten iskin herätyskelloa päälle ja sain nousta aina rauhassa pumppaamaan maitoa pulloon. Oli järkytys, kun ekan kerran kuulin unen läpi pienen kirkunan. Tai ei sitä kyllä oikeasti kirkumiseksi voinut sanoa, enemmän se oli sellaista vauvan ähinää. Siitä kuitenkin alkoi meillä sitten yöheräilyt ja maidon lämmitykset menivät huiskeessa sekä hulinassa nälkäinen vauva kainalossa itkeskellen.

"Kylläpä se itkee oudosti.. tuntuu, että joku olisi pahasti pielessä, mutta mikä. Nälkä ei ole, vaippa vaihdettu ja kaikki mahdolliset jutut katottu. Ei ole kuumeinen, räkäinen tai muutenkaan sairaan oloinen. Ei kukaan voi itkeä näin oudosti ilman mitään syytä! Itkua on jatkunut kohta jo puolisen tuntia."

Itku ei sitten loppunutkaan siihen. Se jatkui usemman tunnin, palasi seuraavana päivänä ja oli sydäntä raastavaa kuunneltavaa. Pari päivää seurasin tilannetta ja sitten lähdettiin lääkäriin. Sieltä kotiuduttiin diagnoosin kera; terve. Terve sana sisälsi kuitenkin yhden "mutta-kohdan". Poika oli terve, mutta tämä kärsi koliikista. Moni vauva saattaa itkeä paljon, mutta koliikissa on kyse pitkäkestoisesta toistuvasta itkemisestä, jolle ei löydetä syytä. Se kestää yleensä muutaman kuukauden ja on yksi rankimpia asioita käydä läpi.


"Miksi se huutaa? Miksi se ei hiljene? Mikä on vikana? Miksi en voi osata? Miksi olen näin huono, huono ja HUONOIN IKINÄ!? Yritän kaikkeni, mutta mikään ei auta. Uudestaan ja uudestaan, mutta itku ei lopu ikinä.. koskahan nukuin viimeksi..? Eilen? Kuinka kauan? Tunnin?"


Itkemisestä tuli aika iso osa meidän vuorokautta. Poika itki aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Nukkui muutaman tunnin siellä ja täällä, mutta muu aika meni kihertämiseen, itkuskeluun tai rääkymiseen. Jouduin paljon miettimään sekä punnitsemaan äitiyttäni. Muistan pyörittäneeni paljon asioita päässäni ja melkein kaikki niistä liittyivät pettymykseen itseäni kohtaan. En kokenut olevani onnistunut äitinä. Unet jäivät todella vähäisiksi ja joskus jouduin valvomaan niin paljon, etten vauvan nukkuessa enää saanutkaan unta. Silmät vain pyörivät päässä, ajatukset takkusivat ja elämä meni hankalaksi. Löysin usein maitopulloja tiskikaapista, pesin käteni unohtaen avata hanan ja hukkasin noin puolet tavaroistani. Olin kävelevä haamu. Silti yhä uudestaan nostin tuon huutavan lapsen syliini ja ravasin neljättä tuntia olohuonetta ympäri. Hyssytin, paijasin, lauloin ja juttelin. Välillä ajattelin sekoavani, mutta kai se äidiksi tuleminen lisää jotenkin automaattisesti kestokykyä.


"V***u mikä sua vaivaa!? Kaikkeni yritän, mutta mikään ei auta! Sano mitä mun pitää tehdä!! Sano... jooko.."


Yhtenä yönä sitten tuli vastaan se kerta, kun en enää jaksanut. Liian kauan olin kävellyt ympäri olkkaria öisin, liian harvoin olin nukkunut. Poltin kynttilääni molemmista päistä. Muistan, että missään ei voinut olla ilman huutavaa lasta. Istuin vessassa ja poika itki sylissäni, viikkasin pyykkejä ja poika itki rintarepussa, vein koiraa ulos ja sielläkin poika itki rattaissa. Se oli lopulta liikaa. Muistan vieläkin, että olin juuri syöttänyt puolisen tuntia poikaa keskellä yötä ja sen jälkeen toiset puoli tuntia pumpannut pumpulla seuraavan maitoannoksen pojan nukkuessa. Ehdin ummistaa silmäni muutamaksi minuutiksi ja poika heräsikin TAAS itkemään. Väsyneenä marssin keittiöön ja pudotin vahingossa kaikki tuttipullot rämisten lattialle. Niistä välittämättä kaadoin maidon pulloon ja avasin mikron. Maitopulloa napatessa tökkäsinkin sen kumoon ja maitoa oli ihan joka paikassa. Samaan aikaan se huutava lapsi roikkui olkapäälläni ja silmissä sumeni. Aloin itkemään ja huusin vauvalleni ääneen juuri nuo yläpuolella olevat sanat. En ravistanut lasta - sitä en tekisi koskaan! Tuo yö on silti häpeäpilkkuni siltä ajalta ja eräänlainen pohja. Tiesin, että en jaksaisi enää. Jotain oli tehtävä. Pojan isä oli kuullut kolinan sekä turhautuneen räyhäämiseni ja herännyt siihen. Sain apua silloin ja rupesin pyytämään sitä jatkossakin enemmän. Aloin myös etsimään erilaisia keinoja jaksaa huutavan lapsen arkea paremmin. Vihdoin tavallaan hyväksyin sen tosiasian; "Hei, meillä asuu perheessä koliikkivauva." Asioiden sisäistäminen ja hyväksyminen sekä tilanteelle antautuminen auttoivat. Ylisuorittaminen, täydellisyyden tavoittelu ja itsensä rättiväsyneeksi rääkkääminen meinasivat tuhota tämän tytön kokonaan.


"Pari tuntia on taas tullut kierreltyä lastenvaate-kauppoja. Poika on nukkunut koko sen ajan hiljaa rintarepussa. Kyllä on ihan erilaista liikkua muiden ihmisten keskellä pitkästä aikaa ja kuunnella hiljaisia ääniä. Itkua ei kuulu mistään."


Pojan ollessa parin kuukauden ikäinen, kiinnostuin vihdoin lastenvaatteista. Voisi kai sanoa, että siitähän se sitten lähti. Huomasin huutavan vauvan hiljentyvän kauppakeskuksissa, kaupoissa ja kahviloissa. Sain siitä uutta voimaa ja aloin pyörimään useita tunteja liikenteessä. En tiedä miksi se kauppojen hälinä rauhoitti pojan, mutta kyllä kelpasi useamman viikon huutamisen jälkeen edes hetken hiljaisuus. Epäilen, että jo mahassa vauva tottuu ympäristönsä ääniin ja ehkä tähän kaikkeen kauppamyönteisyyteen vaikutti se, että olin raskaana ruokakaupassa töissä. Ken tietää? Ainakin tilanne helpottui ja se oli pääasia. Sitä jaksoi kyllä kanniskella toista taas yöllä, kun hetken pystyi välissä hengähtämään. Oli muutenkin kivaa hypistellä pieniä vaatteita, ihmetellä sisustusjuttuja ja istua syömään pullaa johonkin hyvään kahvilaan. Joskus aika kävi pitkäksi, mutta silloin arvotin asiat järkevästi. Tylsyys vs. huutava vauva. Varmaan vaikea arvata, että kumpi oli se mieluisampi vaihtoehto? Tuo kaupoissa pyöriminen on varmasti vaikuttanut myös tähän hetkeen, koska luulen tuolloin ihastuneeni pikkuruisiin vaatteisiin. Veikkaan, että nykyään assosioin sen hyvänolon tunteen (=rauhallinen lapsi) lastenvaatteisiin,  joten se on yksi syistä miksi pidän niistä niin paljon edelleen.


"MITÄ!? Kello on jo kymmenen! Miksi lapsi ei huuda? Mitä on tapahtunut? Onko se edes hengissä enää?"


Sängyssä odotti yhtäkkiä eläväinen ja hymyilevä pieni poika. Netissä puhutaan koliikin suhteen maagisesta 3 kuukaudesta ja olin huiskauttanut tuolle uskomukselle naureskellen kättäni. Silti, muutama päivä ennen 3kk "synttäreitä" poika hiljeni ja hiljaa on sen jälkeen ollutkin. Meille muutti vihdoin aurinkoinen ja ihastuttava vauva. Kyllä tuntui älyttömän miellyttävältä noiden vaikeiden kuukausien jälkeen herätä pitkään levänneenä ja rentoutuneena.

Väsynyt, riutunut... mutta onnellinen äiti.

Mitä olisin ottanut huomioon paremmin koliikin suhteen, jos olisin tiennyt enemmän aiheesta? - Sen, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Pitää osata pyytää apua, ottaa sitä vastaan ja joskus antaa periksi. Kyllä sen huutavan vauvan voi jättää hetkeksi pehmeälle alustalle itkemään, jos tuntuu, ettei omat rahkeet enää riitä. Joskus on hyvä mennä viereiseen huoneeseen, tirauttaa muutamat kyyneleet ja antaa paineiden purkautua ulos. Kukaan ei voi tehdä enempää kuin parhaansa koliikkilapsen eteen ja se on asia, joka ei määritä äitiyttä. Pitää osata katsoa asioita kokonaisvaltaisesti ja pitää osata hengittää välillä itsekin.


Mistä koliikki luultavasti johtui meidän tapauksessamme? - Myöhemmin pojalla todettiin refluksi ja sen kautta noin vuoden iässä alkoi ilmaantumaan maitoallergian tyyppisia oireita. Poikahan sai äidinmaidon ohella joskus korviketta, että luultavasti nämä ovat saattaneet olla syynä huutamiseen. Maito esimerkiksi on voinut aiheuttaa mahaan jotakin kipua ja refluksi taas ikävää polttelua ruokatorvessa. On sääli, että Suomessa näistä ollaan aika huonosti perillä eikä mekään oikein saatu apuja lekurista, kun olisihan nuokin huudot olleet luultavasti vältettävissä.


Miten koliikki vaikutti itseeni? - Se sai ymmärtämään, ettei lapsen kanssa eläminen ole aina helppoa. Opin elämästä sen tosiasian, että joskus tapahtuu ikäviä asioita ja niiden kanssa pitää osata elää. Löysin myös uusia tapoja selvitä vaikeista asioista, venytin omaa jaksamistani ja ylitin omat odotukseni. Näin jälkeenpäin olisi todella vaikea lähteä tuohon tilanteeseen uudelleen. En tiedä mistä olen silloin repinyt voimaa jaksaa nuo kuukaudet, mutta olen aidosti iloinen, että pystyin siihen kaikkeen. Pieni kammo toki noista ajoista on jäänyt ja se liittyy pojan itkemiseen. Itku tuo aina hassun vahvan ahdistuksen tunteen sisälleni ja tarkoitan sillä eräänlaista paniikkitilaa. Pelästyn hirveästi ja kuvittelen heti, ettei se itku tule loppumaan koskaan ja menetän vähän itsehillintää pääni sisällä.


Onko poika edelleen kovin itkuinen tapaus? - Tähän voin sanoa yksinkertaisesti EI TODELLAKAAN! Tuon 3kk iän jälkeen itkut loppuivat ja ovat pysyneet poissa. Ei tuo poika itke väsyneenä, vihaisena eikä oikein silloinkaan, kun sattuu. Saattaa purskahtaa normaalisti itkuun kyllä, mutta sekin loppuu ehkä alle puolessa minuutissa. Persoonana Topi on ylipositiivinen tapaus nykyään ja ei kiukuttele juuri ollenkaan. Joskus heitänkin huumorilla, että ehkä "kärsin" aikanaan sen kolmisen kuukautta, jotta loppuelämä menisi sitten helpoimman kautta.


Jos heräsi lisää kysymyksiä koliikista tai elämästä koliikkilapsen kanssa, niin pistäkäähän kommenttia tulemaan! Olisin myös kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia tästä aiheesta! Olen aina miettinyt, että onkohan muillakin äideillä ollut samankaltaisia tuntemuksia!

Syysväsy

Syksy tuli. Olin asiasta aluksi ihan innoissani, kunnes iski se jatkuva harmaus sekä sade. Vellova ikävä sää, joka työntää kaikki mahdollisimman tiukkaan viltin sisälle. Aamulla on synkkää, iltapäivällä on pimeää ja illalla vasta valonpuute onkin todellinen. Tuntuu, ettei mikään pääse läpi tuon pilvikatoksen.

Syysväsy. Tunteeko kukaan sitä termiä? Kun aamulla sänky kutsuu liian houkuttelevasti tai vastaavasti pehmeä sohva. Ulkoilma saa vilunväristykset selkäpiihin ja tekee mieli muuttaa päiväntasaajalle. Päivien vakiovieras on haukotus ja etenkin se pitkäveteinen olemattomuus. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ei haluaisi laittaa ruokaa, ei mennä mutavelliin pyörimään eikä oikeastaan tehdä yhtään mitään!

Saisinko tynnyrin kiitos, jonne voisin piiloutua höyhenien sekaan nukkumaan syysunta. Ilman ääniä, ilman tekemistä ja ilman mitään muuta, kun pehmeä uni.

Tältä tuntuu joskus. Ja tökkii niin pahasti, että ei mitään järkeä. En ole yhtään tämän vuodenajan ystävä. Rakastan valoa, kauneutta ja sitä, että voi elää sisäisen vaikuttuneisuuden kautta. Syksyn alku oli upea ja pidin siitä, mutta tämä välivaihe ennen talvea on ihan järjetön. 

Toki pitää muistaa pienet ihanat asiat, joista repiä sitten sitä iloa. Jos maailma ei tarjoa mitään, sitä pitää itse kaivella kahta kauheammin.

Villasukat lämmittämässä jalkoja. Hetken kirpeä kävely keskiyöllä. Räiskyvä takkatuli. Glögi!! Yksittäinen auringonsäde. Pehmeä viltti sohvalla. Ensilumi. Kuuma pitkä suihku. Auton penkinlämmitin. Pitkä ja lämmin talvitakki. 

Siinä on niitä pieniä iloja, joista itse nautin jostain syystä todella paljon. Pieniä huomioita, jotka haluavat muistuttaa, ettei kaikki olekaan niin tasaista ja tylsää. Puhumattakaan toki siitä, että on se oma lapsi, joka keksii jokainen päivä jotakin uutta. Sitä on pakko tehdä ruoka, mennä ulos ja keksiä tekemistä. Täytyy jatkaa elämistä, vaikka maailma hetkeksi pysähtyisikin. 

Minkälaisia pieniä ilonaiheita sinä keksit?


Ps. Sain energialampun ja aion todella käyttää sitä, jos se toivottavasti auttaisi tähän kaamosmasennukseen.

Blogiväsy; KOMPPAAN!

Luin törkeän hyvän tekstin blogiväsymyksestä ja se inspiroi kirjoittamaan tämän postauksen. ( KLIK ) Sormet kävivät tuhatta ja sataa kännykän ruudulla, jotta sain puettua jokaisen ajatuksen sanoiksi.


Tuntuu, että kevään jälkeen otteeni blogiin on lipsunut. Toisaalta taas itsevarmuus on kasvanut ja sanon kyllä ylpeänä sen mitä ajattelenkin. Mielipiteissä en turhia kainostele ja nöyristele enää koskaan. Kuitenkin joku tuossa tauossa aiheutti pienen railon blogini ja itseni välille.


En nimittäin tiedä mitä haluan.

Kirjoittaisinko henkilökohtaisista asioista? Jakaisinko kuvia pojastani? Pyrkisinkö täydellisyyteen ja postaisin ainoastaan loistavia järkkärikuvia tekstien seassa? Goodbye aina niin helpot puhelinkuvat?


Entä ikuinen nimi ongelma.. Onko tämänhetkinen iätön? Olenhan toki äiti hamaan loppuun saakka. Kerran äiti - aina äiti. Äitiydessä on niin monia tasoja eikä niillä kapuaminen tule koskaan loppumaan.

Vai vaihdanko nimen? Onko tämä sitten enää sama? Blogi tunnetaan "Operaatio Äitinä." ja sen kanssa on koettu PALJON. Löytääkö ihmiset enää blogiini? Yhdistetäänkö se enää meihin? Vai muuttuuko se vieraaksi? Kuin purisi palan persoonaa pois.


Ehkä muutan vähän ja säilytän vähän. Epämääräinen kompromissi? Operaatio Blogi. Miltä se maistuu? Onko se liian suuntaa antamaton? Mutta voisiko sen suunnan antaa ehkä blogin kuvauksessa?


Äitiydestähän aion edelleen kirjoittaa, mutta vauvahuurujen jäädessä kauaksi menneisyyteen alkaa päästä löytymään muutakin ajatuksen virtaa. Halu näpytellä ajankohtaisista maailmaa puhuttavista asioista, vaatteista, luonnosta tai päivän kohokohdista. Myös ilman sitä lasta.


Pientä blogiväsymystä pukkaa. Ei sillä tavalla, että haluisin lopettaa vaan sillä tavalla, että olen vähän hukassa. Vaikea pyörittää tehdasta, jos ainesosat ovat epävarmat.


Help.

Astetta syvällisempää

Aina välillä mietin meidän muuttoa tänne Helsinkiin. En koskaan ennen ole asunut kyseisellä paikkakunnalla ja jostakin syystä se on aina ollut utuinen haave. Pieni ajatus jossakin aivojen sopukassa.

Koko lapsuuteni asuin Espoossa ja ensimmäinen pieni yksiöni sijaitsi siellä myös. Olosuhteiden pakosta jouduin ottamaan vastaan kämpän Keravalta,  josta siirryttiin aika pikaisesti Vantaalle. Muutaman vuoden päästä sydän rupesi kuitenkin kaipaamaan takaisin tutulle paikkakunnalle. Paloin halusta päästä lähelle kavereiden kanssa vietettyjä muistoja. Lapsuuden maisemiin..

Joskus elämässä kuitenkin käy ikäviä asioita tai törmää kurjiin ihmisiin tai näkee jotakin, jota ei helpolla unohda - kyllä te tiedätte. Sitten sitä yhdistääkin huonot muistot niihin seiniin, joiden sisällä on monet itkut itkenyt. Tuntuu kuin hukkuisi samaan maisemaan ja katto saattaisi hetkenä minä hyvänsä romahtaa niskaan.


Näinhän siinä kävi.


En kuitenkaan halunnut muuttaa pois. Asuimme hyvällä paikalla ja en ollut valmis luovuttamaan. "Ei me voida taas muuttaa! Tän piti olla meidän loppuelämän koti!!" Pakotin itseni kestämään ja jaksamaan. Lopulta olin älyttömän väsynyt ja ajoin itseni loppuun.

En saanut nukuttua ja kävelin päivästä toiseen läpi paikkojen, joihin liittyi muistoja. Oli sellainen olo, kun olisin elänyt sumussa. Nyt jälkeenpäin tuntuu, etten muista talvi-kevät akselilta paljoakaan. Mitä kaikkea silloin on tapahtunut? Mitä me Topin kanssa ollaan tehty ja missä me ollaan käyty?

En muista. Faktoja tarkastellen tiedän, että oltiin vissiin aika monta kuukautta kotona. Ja puhun oikeasti todella todella pitkästä ajasta. Hävettää myöntää, että ulkoilin pojan kanssa talvella liian vähän?  (Älkää järkyttykö, taloudessa asuu myös se toinen osapuoli, joka kyllä vei Topia ulos usein!)


Joskus luin jostakin sanat, että pakenemalla muualle ei muka voisi tulla onnelliseksi. Sitä kuulemma kantaa edelleen niitä asioita mukanaan eikä normaali ihminen voi unohtaa. Sitä vain vaihtaisi maisemaa vetäen saman paskan mukanaan.


Mutta ei pidä paikkaansa. Ei sitten ollenkaan! Asioilla taitaa yleensä olla tapana järjestyä. Ärsyttävä lause, mutta pitää täysin totta!


Yksi asia johti toiseen ja tutustuin ihmiseen, joka sai tämän tytön astumaan ulko-ovesta ulos. Muistan vieläkin sen hetken mielijohteen, jossa suostuin tapaamiseen. Muistan tärisevät kädet ja pelon. Muistan myös lämpimän tunteen sisälläni ja helpotuksen.


Hyvää seurasi lisää hyvää. Kämpästä löytyi kosteusvaurio ja aika paha sellainen. Oli kaksi vaihtoehtoa; odottaa korjaustöitä tai muuttaa pois. Ja silloin olin nostanut päätäni sen verran, että osasin vihdoin tehdä järkevän ratkaisun.


Jonkun mielestä pakenin asioita ja toisen mielestä olin pelkuri. Mutta sillä hetkellä, kun luovutin avaimet huoltoyhtiölle.. tunsin oloni niin kevyeksi..


Uusi maisema ja uudet kuviot. Voin katsoa ikkunasta ulos ajattelematta heti kurjia asioita. En yhdistä vanhoja muistoja jokaiseen nurkkaan ja käännökseen, jonka täällä teen.


Muutos lähtee itsestä. Tämä päätös oli kuin eteenpäin pyörivä lumipallo. Pienestä kasvoi lopulta jotakin isoa. Sain vihdoin palan omaa itseäni takaisin ja oikaistua vääristyneen horisontin suorempaan.


Nyt saatan lähteä extempore ajatuksella ajelemaan hyvän ystävän ja perheeni kanssa keskellä yötä. Voin saada idean, että haluan parhaan ystäväni kanssa Bulgariaan. Tai etenkin haluan oikeasti viettää aikaa läheisteni kanssa. Kävellä perheen kanssa jokipaikalle katselemaan suloisia sorsia!


Älä pakene asioita. Pöh! Joskus ainoa ratkaisu on pakata kimpsunsa sekä kampsunsa ja painua tiehensä. Sitä saattaa vahingossa vaikka huomata olevansa onnellisempi.

Spontaanius.

Perhe.

Ystävyys.

Minä itse.

Kiitos teille;  ☆ JL ☆ HS ☆ TV ☆ TH ☆ JL ☆AV-S ☆ NH ☆ SH ☆ LH ☆ Elämä olisi aika tyhjää ilman teitä.

Paljon on tärkeitä ihmisiä elämässä nyt. Vahvoja siteitä ystäviin, läheisiä kanssamatkustajia ja uusia tuttavuuksia. Haluan oikeasti kiittää kaikkia.


Olkoon tämä tällainen yltiöpäinen positiivisuus postaus vaikean kevään ja tavallista onnellisemman kesän päätteeksi!

Negatiivisuudessa positiivinen ajatus

Tiedättekö sen tunteen kun omat paukut on loppu? 

Kun väsymyksellä ei ole rajaa. Viime yö (kokonaisuudessan) meni valvoessa kitisevän lapsen kanssa ja putkeen samaa huutoa koko päivä. Selkeä syy itkuun... poskihammas. Nukkuneena kaikkea olisi helpompi jaksaa. 

Sitten päivän päälle vielä ilta samaa itkua ja huutoa. Yötä vasten kaksi tuntia naama punaisena rääkymistä. Ei auta särkylääke, ei auta syli.

Se oma väsymys vaan myllää voimalla kropassasi, kun kannat sitä huutavaa lasta. Päässä paukuttaa tarve edes hetken taukoon. Itku kurkussa vain taistelet ja zemppaat sen lapsen takia. Rankkaa. TOSI rankkaa olla joskus äiti. 

Eräs viisas ihminen aina sanoo, että etsi negatiivisestakin hetkestä AINA edes se yksi positiivinen ajatus.

Noh, poika nukahti vihdoin niihin väsyneisiin käsiini. Pää vasten rintakehääni. Rauhallisena ja tyytyväisenä. Ensimmäistä kertaa varmaan vuoteen sain pitää kaunista nukkuvaa lasta sylissäni. 

Tiedättekö.. se lämmin tunne, että olet tärkeä ja että jaksoit oman lapsesi takia, vaikka itse olit lopussa..

..Saa kuitenkin hymyn nousemaan tästä sysipaskasta päivästä huolimatta. Yksi sana; Rakastan.


Miten teillä poskihampaat ovat vaikuttaneet lapseen?

Helppo lapsi, helppo elämä?

"Mitä valitat, lapsesi on unelma! En voi ymmärtää, miksi jotkut valittavat, vaikka muilla on paljon vaikeampaa. Turha valittaa noin pienestä. Ärsyttää ihmiset, jotka pääsevät helpolla eikä sekään kelpaa."


Niin. Helpon lapsen kirous. Mikä on helppo lapsi? Mitä helppous tarkoittaa?



Aika usein kuulee puhuttavan siitä, että ihmiset haluavat antaa väärän kuvan elämästään. Esitetään vahvempaa, näytellään viisasta ja pidetään oma julkisuuskuva puhtaana. Harvoin myönnetään virheitä tai sitä, että jokin asia ei vain toimi.

Olen aina vannonut tämän blogin kanssa, että en mene siihen naurettavaan totuuden muokkailuun mukaan. Olen aina halunnut kertoa rehellisesti sen, mitä tässä päässä käyn läpi ja mitä meidän seinien sisällä aidosti tapahtuu. On tietenkin tietyt rajat, PAKKO OLLA. En silti valehtelemaan lähde tai sitä totuutta muokkaamaan.


Kun sanon, että omistan helpon lapsen niin oikeastaan tarkoitan sitä. Tiedän, että meillä asiat sujuvat luvattoman kepeästi ja päivät ovat aika perus pullaa. Tiedän, että Topi on elämästään suurimman osan ollut rauhaisa ja hiljainen kaveri, johon on helppo ottaa kontaktia. Tämä ei ole oman elämäni tai egoni pönkitystä, jollaisena se herkästi otetaan. Se, että joku pääsee jossakin asiassa helpolla tarkoittaa usein automaattisesti sitä, että olet valehteleva raukka. Turhauttavaa.


Olihan meillä starttimme tähän maailmaan. Ei ollut helppoa ei. Ensimmäiset kolme kuukautta meni itkujen ja raivojen kanssa. Kukapa ei huutaisi, kun mahaan koskee 24/7? Muistan vain ne päivät ja yöt, jotka kirjaimellisesti kävelin ympyrää alakerrassa vauva sylissä. Vauva, joka kaikesta huolimatta huusi. Muistan kuinka en voinut minuuttia pidempään istua sohvalla, koska se sydäntä raastava huuto alkoi samantien. Muistan sen, kun piti valita kuunteleeko itkua vai kestääkö järkyttävää nälkää, kun kaikkeen ei vain pystynyt samaan aikaan.

Muistan myös sen aamun, kun heräsin useamman tunnin unien jälkeen siihen, että vieressä naureskeli iloinen vauva sen rääkyvän 'monsterin' sijasta. Onnellinen lapsi kirkkaiden silmien ja pienen hymyn kera. Siitä se "helppous" sitten taisi alkaa. Topi alkoi nukkumaan, Topi alkoi viihtymään. Pieniä mutkia on osunut matkan varrelle, mutta aika mukavaa on tuosta hetkestä lähtien ollut.

No, mitä tarkoitan helpolla? Miten sen määritän? 


Meillä mennään lähes 95% kerroista nukkumaan ongelmitta. Topi jää sänkyynsä illalla ja nukkuu pitkät hyvät yöunet. Ilta kahdeksasta aamu kymmeneen on sellainen perus määrä. Näiden päälle iltapäivällä 2-3 tunnin päikkärit. Välissä ruokailut, jotka sujuvat helposti myös. Harvemmin tulee sotkuja, melkein kaikki ruoka kelpaa ja pöydässä jaksetaan istua kivasti.

Luonteeltaan Topi on itsenäinen, rauhallinen ja oman tiensä kulkija. Päivisin voi olla, että en edes saa koko ajan leikkiä pojan kanssa, koska hän haluaa olla rauhassa. Tulee tehtyä paljon omiakin juttuja, koska Topi istuu lelufarminsa ääressä muutaman tunnin kepeästi. En oikeastaan edes tiedä miltä tuntuu, kun joku roikkuu lahkeessa tai tekee tuhojaan jatkuvalla mitalla. Tottakai lähestyvä uhma on vaikuttanut pojan tahtoon ja niitä raivareitakin tulee. Ne tosin kestävät oikeasti valehtelematta 15 sekuntia ja sitten jatkuu touhut. Kieltoja kuunnellaan, niistä opitaan ja sitten tehdään pahojen sijasta jotakin sallittua.

Vaatteiden vaihto on kivaa. On hauska auttaa äitiä etsimään oikeat paikat käsille ja jaloille. Hampaiden pesu on hupaisaa. On kivaa harjata ja päristellä harjan kanssa. Vaipan vaihto on hauskaa. On huvittavaa, kun äiti nyrpistelee nenäänsä. Ulkoilu on mahtavaa. On innostavaa rymytä menemään iskän kanssa.

Iloisuus, avoimuus ja sosiaalisuus. Hymyt, nauru ja höpinä. Innostuneisuus, uudet kivat asiat ja lapsen riemu. Ne ovat aika usein osana meidän päivää tai oikeastaan suurinosa päivistä koostuu näistä.

Kuulostaako helpolta? Sitä se on, myönnän...


Entä sitten, kun sattuu se päivä, ettei mikään suju? Entä sitten, kun sattuu se yö, että Topi vaan känisee? Se ilta, kun kaveri huutaa kaksi tuntia, kun ei suostu menemään nukkumaan? Entä se aamu, jolloin päätetäänkin tehdä pientä jäynää koko ajan? Eikö minulla olekaan oikeutta silloin valittaa turhautumistani, koska yleensä 'pääsen niin helpolla'? Enkö ole oikeutettu olemaan väsynyt, jos väliaikaisesti tökkii? Onko se minulle "ihan oikein", että meilläkin on joskus hankalaa?

Koska, näitäkin hetkiä sattuu kohdille. Ei tämä elämä mitään vaaleanpunaista hattaraakaan ole. Ei todellakaan! Topi osaa olla myös hankala, kun sille päälle sattuu. Ei ehkä niin isossa mittakaavassa, ei ehkä pahimmalla mahdollisella tavalla. Hankala kuitenkin.

Ja tiedättekö mitä! En todellakaan ala pyytelemään anteeksi sitä, että silloin valitan. Vaikka meillä kuinka helppoa olisikin normaalisti, on minulla silti oikeus väsyä näinä hetkinä. Minulla on oikeus olla turhautunut. Lopussa.

Olen aina sanonut, ettei toisten suruja ja murheita voi verrata toisiinsa. Ehkä näennäisesti asiat voivat painia eri mittakaavassa, mutta se tunne sisällä ei eroa mitenkään. Se jaksamattomuuden, voimattomuuden ja väsymyksen tunne. Se on aito fiilis, oli kyseessä kuinka iso asia tahansa.

Mielestäni jokainen on oikeutettu joskus valittamaan ja purkamaan sydäntään. Puhuminen auttaa ja se keventää taakkaa. Trust Me, puhun kokemuksesta.


Ja siksi valitan joskus, vaikka "omistankin helpon lapsen". En kettuillakseni, en loukatakseni toisia! Vaan, koska haluan jaksaa ne vaikeatkin hetket läpi täysijärkisenä.


Rakastan tuota lasta ikuisesti. Helppoudesta tai vaikeudesta huolimatta. Tulevaisuus saa kantaa meidän polulle mitä vaan ja aion sen kestää. Tosin... jaksaakseni aion siitä ääneen kyllä valittaa. Koska minulla on siihen yhtälainen oikeus.

Herättikö tämä teksti minkälaisia fiiliksiä?

Epäonnistunutta

Tämä postaus on täynnä valitusta eikä se ole parhaimpia tuotoksiani. Joskus on vain pakko päästä sanomaan ääneen,  kun joku asia vaivaa.

Tuntuu, että tällä hetkellä kaikki epäonnistuu. Pitkään sujuikin ihan hyvin. Tiedän, ettei aina voi olla onnistumisen putkia, mutta silti...

Harmittaa esimerkiksi se, että sieltähän ne menkat taas tulivat. Ei sikäli yllätys, koska kierto venyi jo näin pitkäksi. Turhauttavinta tässä ehkä oli se, että jouduin aloittamaan taas keltarauhashormonin. Kroppa ei vaan halua toimia itse.. mikä tehtävässään epäonnistunut tapaus!

Tämän lisäksi tottakai laihdutus ei toimi. Lääkekuuri nostaa taas lukemia ja turvotus lisääntyy. Turha toivoakaan onnistuvansa tässäkään asiassa niin kauan, kun syön tuota hormonia.

Lääke aiheuttaa myös väsymystä ja saamattomuutta. Tuntuu, ettei jaksa mitään.  Ärsyttää, että olen nukahtanut lattialle kesken vatsalihasten tekemisen ja sohvalle, kun Topi on leikkinyt vieressä. Turhauttaa, ettei illalla jaksa nousta sohvalta hakemaan leipää tai edes lasillista vettä.

Olen epäonnistunut myös syömisien ja ruoanlaiton suhteen. Paska mutsi on syöttänyt lapselleen vähän aikaa purkkiruokia, kun kokkaaminen on venynyt myöhälle tai jäänyt välistä. Monesti tulee syötyä itse huonosti päivisin. Aamulla väsyttää, päivällä väsyttää.. iltapäivällä pakko syödä ja illalla taas väsyttää. Olen siis laiminlyönyt terveyttäni.

Plääh. Lista on oikeasti pitkä. Tuntuu, että liian moni asia tökkii. Juuri oma terveys, vireystila, jaksaminen, kroppa...

Ehkä nämäkin asiat vain liittyvät niihin hormoneihin. Kaikki tuntuu vaikeammalta, koska päässä flippaa kuurin takia. Ainakin päättelen näin. Kyllähän se käy järkeenkin? Vai?

On tietty niitä muitakin syitä, joiden takia stressaa. Konkreettisia juttuja eikä vain ajatuksia sekä tuntemuksia. Asioita, joita ei vain saa pois lopettamalla jonkun lääkekuurin.

Topillahan on esimerkiksi kehittymässä ongelma maidon suhteen. Alkuun oireet olivat lieviä ja suurinosa maitotuotteista sopi. Nyt ruoka-aine kerrallaan olen joutunut toteamaan, ettei tämäkään sovi enää. Hetki sitten juusto, kerma ruoassa tai vastaava pieni sopi ihan hyvin. Ei sovi enää.

Tänään Topi sai majoneesia, joka sisältää kananmunaa. Se osa, joka kosketti ihoa, aiheutti heti reaktion; punainen ihottuma.

Pelottaa, että mihin tässä ollaan menossa allergian kanssa?  Paheneeko tämä tästä vielä kovinkin? Olenko nyt kuitenkin tehnyt itse jotakin väärin tämän suhteen?

Sanotaanko, että nyt on tosiaan taas sellainen kausi, että kaikki harmittaa. Väsyttää kirjoittaa tänne blogiinkaan, koska varmaan vaan valittaisin. Enkä halua tästä mitään vikinä blogia. Vaikka joskus ärsyttääkin, ei se tarkoita sitä, että sitä kuuluu tuoda asia esille jatkuvasti.

Onneksi tiedän, että varmaan viikon sisällä puolet postauksen alkupäässä mainituista asioista helpottaa. Tiedän, että välillä pitää mennä huonommin, jotta hetken päästä kaikki voi taas olla hyvin.

Kirjoitin joskus aikaisemmin jo ihan samantapaisen postauksen. Silloin kaikki tuntui aika kurjalta ja olin varma, että pian helpottaa. Niin helpottikin, kunnes nyt taas tökkii. Tällaista tämä elämä vain on.

Kiitos, että sain vähän jakaa tuntemuksiani tietäen, että joku ne lukee ja mahdollisesti vähän välittää. Vaikka tämä blogi onkin itselleni eräänlainen päiväkirja, niin kyllä tämä on myös tärkeä vertaistuki.

Anteeksi, että kirjoitin tökerösti tämän postauksen. Kuten sanoin; oli vain pakottava tarve puhua :)

Ettei tekstistä jää vain kurja olo, niin laitan loppuun muutaman hyvänmielen -kuvan!

Iloinen lapsi on parhautta! <3

Aurinkoiset talvipäivät, oih!

Topi syö taas puuroa marjojen kera. Jes! Parasta, kun pakastin on täynnä Suomen luonnosta kerättyjä marjoja!

Yhtenä iltapäivänä poju suostui nukkumaan hetken kainalossa... ihana tunne!

Busimatkat/rattailut sujuu nykyään hyvin ja Topi kiukuttelee aina vain vähemmän!

Topissa on virtaa,  kun pienessä kylässä. Oikeastaan aika harvoin arkisin on edes aikaa murehtia. Onneksi!

Taukoa pukkaa..

...mutta ei suinkaan blogista! Joskus tuntuu, että ei meinaa ehtiä revetä joka suuntaan ja bloggaamiselle on vaikea löytää aikaa. Tämä on kuitenkin niin tärkeä ja merkittävä harrastus itselleni, että blogista en taukoile. Olkoon sata tuhatta asiaa tehtävänä, olkoon maailma täynnä urpoja tai mitä tahansa, niin minähän kirjoitan! Tämä on tapa selvitä arjen väsyttävistä hetkistä, purkaa stressiä ja ajatuksia.

Tauko koskee tällä kertaa tätä meidän vauvahaavetta. Päätän olla villi ja jättää tämän kierron lääkkeet syömättä. En tiedä kaivanko tällä teolla itselleni vain kuoppaa ja pilaanko kaiken, mutta en jaksa. Ei huvita olla väsynyt ja ärtynyt  Jouluna.

Tänään olisi aika aloittaa Primolut kuuri nro 3, mutta kuten sanoin, näin ei tule käymään. Lääke väsyttää ihan mielettömän paljon --> väsymyksestä seuraa ärtymys. En pysty keskittymään mihinkään, paino nousee ja ahdistaa se tunne, että olisin huono äiti.


Nukun yöllä noin 7-8 tuntia, mutta en meinaa silti päästä aamulla ylös. En jaksaisi keittää puuroa, en jaksaisi leikkiä Topin kanssa. LUVATTOMAN paljon poika on touhunnut yksin lelujensa kanssa. Ei näin. Asiat eivät voi jatkua tällä tapaa.


Ainahan on se mahdollisuus, että menkat eivät sitten tule ajallaan ja kierto turhaan venyy. Jos näin tulee käymään, niin kaivan pillerit kaapista ja alan niitä syömään. Tarjoan tavallaan kropalleni mahdollisuutta toimia itse säännöllisesti niinkuin pitäisikin. Jos kierto ei toimi, on se vaan myönnettävä, etten pärjää ilman lääkettä. En usko, että vahinkoa syntyisi siis kovinkaan paljoa? Primolut ei kuitenkaan tuo ovulaatioita tai muutakaan, se ainoastaan pitää kierron tasaisena.


Luulen, että oikeastaan bongasin tässä kierrossa ovulaation. On ollut niin selkeät oireet ja tämä pistää miettimään, että en varmaan ovuloinutkaan viime kierrossa ollenkaan. No yritystä ei varsinaisesti nyt ole, koska haluan kaiken stressin pois hetkeksi enkä halua miettiä uudenvuoden aikaan negatestejä.


Tämän kuukauden pyhitän perheelleni. Vietän aikaa Topin kanssa, koska tunnen "laiminlyöneeni" pojan olemalla niin jaksamaton sekä väsynyt. Rakastan lujasti ja unohdan kaiken hetkeksi.


Tammikuussa haen sen lähetteen lapsettomuushoitoihin ja siellä jatketaan tätä juttua. Ainakin vihdoin selviää, että mikä kropassa on vikana. Sitten ei enää tarvi miettiä, että onko lapsen saaminen mahdollista vai ei.


                  

     Toivo elää taas....

                                                                                ...viimeistään Tammikuussa!

Kaikki kaatuu niskaan..

Tiedättekö sen tunteen, kun jo pitkään kalvaneet jutut pikkuasioiden kera kaatuvat samalla kertaa niskaan?

Tällä hetkellä tekisi mieli ostaa menolippu Saharaan ja kadota omasta elämästään kokonaan. Autiomaassa voisi istua yksin palmun alla ja huutaa lujaa ilman, että kukaan kuulee.

Ehkä perimmäisenä asiana tässä tämän hetkisessä ahdistuksessa on se kirottu vauvakuume. Sielu janoaa jotakin niin paljon, että ymmärrys ei riitä. Järki sanoo ei, sydän huutaa kyllä! 10kk olen jo käsitellyt näitä ristiriitaisia tunteita ja tällä hetkellä jäljellä on vain huoli sekä pelko.

Ensimmäiselle lapselle aikanaan annoimme mahdollisuuden tulla jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Olimme käytännössä lapsia, naiiveja teinejä vielä. Emme ymmärtäneet paljoakaan vastuusta, heittäydyimme vaan.

1.5v meni ja testasin varmaan sata tikkua läpi. En kehdannut myöntää kenellekään, että vauva on haaveissa. Ajattelin, että meidän toiveet tuomitaan typeriksi. En oikeastaan tiennyt edes mitä kaivata, tiesin vain, että halusin vauvan.

Sen puolentoista vuoden jälkeen päätin lähteä töihin ja hankimme myös koiranpennun. Vauvahaave lipui pois mielestä ja aloitin ehkäisyn. Muutimme asumisoikeusasuntoon, molemmilla oli vakkarityöt ja taloudellinen tilanne todella hyvä. Yhtäkkiä testi näyttikin plussaa raskausviikolla 9. Itkin, koska tulevaisuus pelotti. En ollutkaan enää valmis. Raskaus onneksi kasvatti ymmärtämään enemmän, puhumattakaan siitä, kun meidän pieni poikamme syntyi ja taipaleemme vanhemmiksi alkoi.

Jälkeenpäin ajateltuna se tilanne oli aivan erilainen kuin tämä. Nyt tiedän äitiydesta, vastuusta ja vauvoista. Tiedän miten upeaa kaikki voi olla. Sen lisäksi taidan nykyään omistaa super hormonit... Tätä vauvakuumetta, joka nyt vallitsee voisi kutsua jo sairaudeksi. Kivut ovat ainakin suuret.

Monta kuukautta toivomista, rukoilua ja pettymyksen karvaita kyyneliä. Meinasin suurinpiirtein seota rakkaudesta johonkin, joka ei ollut saanut vielä alkuansa.

Sitten päätin, että nyt riittää. Tämä asia jää tähän ja aion unohtaa kaiken. Topi on tässä elämässä nyt ja aion keskittyä poikaan täysillä. Tätä päätöstä seurasi kaksi viivaa tikussa. Toivo paremmasta huomisesta. Olin helpottunut ja onnellinen. Hetken aikaa...

Vuoto alkoi muutaman päivän päästä ja en edes löydä sanoja sille, miltä silloin tuntui. Maailma kääntyi ylösalaisin. Juuri, kun sain ripauksen toivoa, kaikki pyyhkäistiin pois. Ja voinko nyt unohtaa? En, se on mahdotonta. Vauvakuume jäytää vain kahta kauheammin sisustani.

Tuosta tapahtumasta lähtien kaikki on tuntunut kaatuvan ja menevän pieleen.

Sillä hetkellä olisin tarvinnut eniten ystävän tukea. Mitä sain? Vihaa, syyttelyä vääristä asioista ja kiukuttelua. Sen kaiken päälle en olisi jaksanut kokea muuta kurjuutta.

Nyt elän pelossa. Huoli on suuri ja elän varoen. Stressaan.


Näiden isompien huolien ohelle on tullut vähän pienempiäkin. Topi on sairastanut viimeiset kolme viikkoa ainakin. On ollut flunssaa, 39 asteen kuumetta, kaksi korvatulehdusta, atopiaa, vaippa-allergiaa sekä maitoherkkyyttä.

Koko ajan on joku asia, miksi pojan on paha olla. Kun Topiin koskee, niin koskee myös tähän äitiin. Riittämättömyyden tunne, kun ei pysty auttamaan on valtava!

Kaiken tämän stressin päälle tulee vielä ne pikkuruiset ärsyttävät sattumukset. Pesukone syö uudet lempisukat riekaleiksi eikä meinaa toimia, kännykän akku ei pidä, netti ei toimi, sähkökatkos ainoana yhteisenä vapaa iltana, ulkomaan tilauksesta veloitetaan reilu 20e liikaa, bussilakko hankaloittaa töistä kotiinpääsyä, rattaisiin kaatuu 200ml maitoa, bussit tulevat liian aikaisin ja missataan ne, ruoan tärkein ainesosa puuttuu juuri sinä päivänä kun kaupat ovat kiinni jne jne.. Luottelossa oli vain lähiaikojen tapahtumat.

Tällä hetkellä piinaa loputon väsymys. Tuntuu, ettei mikään unimäärä riitä. Väsyttää joka hetki, joka paikassa. Liittyy varmaan stressiin.

Kuten sanoin.. tekisipä mieli ostaa menolippu Saharaan. Onneksi se on vain tunne ja kaikki helpottaa ajan kanssa kyllä taas.

Pakko ajatella positiivisesti; näin kamalan epäonnen jälkeen on tapahduttava jotakin hemmetin hyvää!!

"Otan vastaan sen mitä elämä antaa.."

"Onneksi on olemassa joku, joka hymyilee vaikka kaikkien puolesta.."

"Riittävä uni auttaa aina.."

"Arkisista asioista pitää osata tehdä hauskoja.."

"Ulkoilu piristää mieltä ja tukee hyvää oloa.."

"Ei pidä antaa periksi liian helposti.."

"Onneksi en ole yksin kulkemassa tätä matkaa.."