Hejdå tutti!

Täytyy nyt myöntää ääneen, että omistan aika letkeän tavan suhtautua moniin asioihin, joita Topin suhteen tulee vastaan. En nimittäin usko, että pillimehu tuhoaa aivosoluja tai lelujen ostaminen automaattisesti kasvattaa lapsesta kiittämättömän. En jaksa kovin usein kuunnella neuvolan vauhkoamista ja olen sen suoraan ilmoittanutkin, että meilläpä tehdään asiat niin miten parhaaksi näen. Ja ihan eläväinen kelpo poika tuossa jaloissa pyörii.


Tiedän, että on olemassa suosituksia... älä anna sosetta liian aikaisin, pullosta eroon mahdollisimman pian, mehut on ehdoton nou ja vaikka mitä soopaa. Tottakai omistan sen kuuluisan maalaisjärjen! Herkkujen jälkeen huolehditaan siitä, että happohyökkäys katkeaa, karkit eivät käy ruoasta ja jatkuva einesruoka ei ole hyväksi kenellekään.


Jokainen joutuu itse hakemaan sen kultaisen keskitien tai sitten asettumaan ääripäihin. Minähän en jaksa vouhottaa sitten yhtään ja tähän asti kaikki on mennyt hyvin! Joten me edetään niin sanotusti löysin rantein.

Sopusuhtainen ja terve lapsi.

Muistellaanpas esimerkiksi sitä pullosta luopumista.. neuvola huomautti varmaan jokaisella käynnillä, että pitää luopua ja sama koski yösyöttöjä. Taisin ystävällisesti vain vähän naureskella näille kehotuksille ja kertoa, että luovutaan kyllä joskus. Olin nimittäin vahvasti sitä mieltä, että lapsi ilmoittaa kyllä jollakin tapaa, kun on itse valmis.

En vain jaksa tajuta miksi nykyaikana on niin kamala kiire tehdä lapsista "aikuisia". Vauva halutaan totuttaa nukkumaan yksin ja omaan huoneeseen mahdollisimman aikaisin, jottei toinen opi vaan vahingossakaan äidin viereen. Täytyy vain todeta, että en ole nähnyt yhtäkään 15 vuotiasta, joka vielä punkkaisi vanhempiensa pedissä joka yö.


Haluan edetä asioissa lapsentahtisesti. On kuitenkin varmasti isoja muutoksia,  kun joutuu luopumaan tutuista turvallisista asioista eikä pää vielä toimi niin hyvin, että osaisi järkeillä syytä kaikkeen. Vaikkei lapsi itse sanoisi olevansa valmis muutokseen, sen voi silti nähdä tarkkailemalla käyttäytymistä ja eleitä.


Pullosta Topi suorastaan kieltäytyi. Työnsi pois ja halusi juoda pillistä. Olin huomannut, että pullo tökkii ja ostanut pillit kokeiluun. Muutama viikko aikaisemmin ne eivät kelvanneet, koska poika ei ollut valmis. En lähtenyt pakottamaan. Yösyötötkin jatkuivat pitkään eikä kukaan halunnut uskoa, että Topi oli öisin nälkäinen. "Tottumustaan se vaan vetää!"  En ymmärrä noita ruudun takaa heitettyjä lauseita ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole edes lasta nähneet. Jossakin vaiheessa maha nimittäin alkoi pitämään nälän poissa ja poika ei enää pyytänytkään ruokaa öisin. En todellakaan edes harkinnut huudattavani ja totuttavani poikaa pois yömaidosta, vaan odotin oikeaa hetkeä.


Enkä tee tätä laiskuuttani tai koska pakoilisin vastuuta. Olen vaan vakaasti sitä mieltä, että kaikki eivät ole valmiita samaan aikaan muutoksiin ja minähän en aio ketään pakottaa. 

Ihan tasan sama koski siis tuttia. Aina välillä meinasin menettää uskoni, ettei tuo poika koskaan halua siitä luopua. Tutti on nimittäin kasvattanut merkitystään sitä mukaa, kun poika on kasvanut. Kesän alussa se oli suunnilleen juurtunut Topin suuhun. Yritän tehdä oikeat päätökset ja monen monta kertaa harkitsin, että pakottaisin siitä luopumaan. Tein testejäkin ja pidin tutin vähän aikaa jäähyllä. Lohduttomuus ja itku olivat aina aika kovia, joten poika ei ollut valmis.


Lähestyvä kahden vuoden ikä nosti paineita entisestään ja tuo asia pomppi mielessäni jatkuvasti. Pitäisikö vain pakottaa? Kyllähän se huudon kautta menee ihan varmasti?


Sitten tuli Bulgarian reissu ja sinne halusin tutit mukaan, vaikka matkan lähestyessä Topi alkoi yhä useammin tuomaan kyseiset välineet pöydälle. Aloin tarkemmin seuraamaan pojan tuttikäyttäytymistä ja huomasin sen muuttuneen. Viisi minuuttia nukahtamisen jälkeen tutti oli sylkäisty suusta ja yhä usemmin Topi totesi kohteliaasti "en mamma", kun joku sitä hänelle tarjosi.


Poika on valmis, poika on täysin valmis luopumaan tutista... Vakuuttelin itselleni monta kertaa asiaa ja päätin vielä reissun jälkeen lykätä koko hommaa viikolla. Jännitti ihan älyttömästi!


Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja kävelin hetken mielijohteesta keittiöön. Tartuin saksiin ja  NAPS  .. tutti oli katkaistu. Ojensin rikottua imutinta pojalle, joka naureskeli sille huvittuneena. ( Video Instasta! ) Sen jälkeen tuli kieltäytyminen ja tutti lensi syliini. Muutaman kerran Topi kyseli sen perään, mutta ojensin aina tuttia ja kerroin tuttipeikon katkaisseen sen. Tutti on rikki.


Päiväunille poika meni kiltisti. Unen tulo kesti kyllä melkein vartin, mutta sängystä kuului vain höpötystä eikä onneksi itkua. Ensimmäiset päikkärit ilman tuttia kestivät 4,5 tuntia.

Illalla taas tuli kyselyjä ja pyyntöjä, mutta ahkerasti kerroin saman tarinan. Jätin pojan normaalisti sänkyynsä nukahtamaan ja poistuin huoneesta. Tällöin tuli ensimmäinen itku;  lohduton sekä säikky, mutta ei ollenkaan vaativa. Palasin huoneeseen ja kerroin kuinka Topi on jo iso poika. Istuskelin hetken sängyn vieressä ja juteltiin ötököistä sekä hauvoista. Hetken siinä oltuani, Topi hihkaisi "ÖITÄ" ja pääsin lähtemään. Minuutin päästä poika tuhisi sängyssään.


Yöunet kestivät 12 tuntia eikä yöllä tullut yhtäkään herätystä. Tutti oli seuraavaan päivään mennessä täysin unohdettu.


Nyt meillä asustaa tämän katon alla tutiton poika. Täytyy sanoa, että kaikki meni todella helposti, kun jaksoi odottaa oikeaa hetkeä. Luulen, että tuttien katkaiseminen auttoi myös asiassa. Jos tutit olisi vain napattu piiloon, olisiko poika ymmärtänyt mitä tapahtui? Rikkinäistä tuttia katselemalla asian pystyi konkreettisesti pähkäilemään ja hyväksymään. "Titiaa ikki."


Tunnen lopulta suurta helpotusta. Yksi asia vähemmän mietittävää. Tunnen valtaisaa iloa. Poika oli itse valmis muutokseen. Hymyilen leveästi. Ilman tuttia juttu on alkanut luistamaan entistä enemmän ja poika on koko ajan äänessä.

Ps. Postaus sisälsi niitä aina niin tarkkoja puhelinkuvia.



Miten teillä on mennyt isot muutokset?