Elämä antaa ja elämä ottaa. Se asia, jota luulit vakioksi. Se tulevaisuus, joka oli käsissäsi. Se kaikki makaa palasina maassa tällä hetkellä. Tuijotan noita unelman ihmeellisiä sirpaleita enkä saa edes kyyneleitä silmistäni. En osaa itkeä, en hymyillä enkä edes miettiä. Olen todella jumissa tällä hetkellä ja yritän vain saada tolkkua tähän kaikkeen.
Vaikka meidän ero oli selvä molemmille jo pitkään, ei sitä kumpikaan uskaltanut myöntää koskaan ääneen. Asiaa kierreltiin, kaarreltiin ja työnnettiin ohimennen maton alle. Kiusaantuneet katseet, kylmät kosketukset sekä yhteinen jähmeä olemus. Tuntuu, että viimeinen puolisen vuotta olisi ollut lopun alkua. Kesä oli yksi elämäni parhaimmista, mutta silti tultiin väistämättä tähän pisteeseen.
Viime sunnuntaina lähdettiin kävelylle. Juteltiin menneisyydestä ja siellä tehdyistä virheistä. Puhuttiin meistä kahtena ihmisenä, jotka on syöneet toisiaan vuosien aikana. Sitä sanotaan, että toisen takia tulee uhrautua. BULLSHIT. Kummallakin meistä oli unelmia, mutta niistä on luovuttu yhteisen elämän takia. Ikuinen kaipuu joihinkin asioihin on jäytänyt kummankin sisällä jo pitkään.
Joitakin virheitä ei voi koskaan korjata. Sitä pitäisi jaksaa malttaa mielensä ja tavallaan hypätä vasta, kun on selvää mitä tuntee syvällä sisimmässään. Sanotaan, että tämä kuusi vuotta on ollut kummallekin meistä seikkailu, joka ollaan saatu kokea kumppaneina. Kokeilu elämästä, joka olisi voinut olla täydellistä. Ja se olikin. En koskaan luopuisi näistä vuosista.
Meidän perhe oli eräänlainen kiiltokuva. Tällä hetkellä saan järkyttyneitä katseita ja ihmetyksiä osakseni, kun kerron tapahtuneesta. "Mutta tehän olette unelmapari." Tuntuu, että kiiltokuva oli liiankin kiiltävä ja se aiheutti ahdistusta kummallekin. Ei se aina mene niin, että kaikki on täydellistä, vaikka se tuntuu täydelliseltä.
Ei meillä ollut riitoja, harvoin juuri väiteltiin mistään ja viihdyttiin toistemme seurassa. Oikeastaan voin sanoa, että vierelläni oli paras ystäväni. Ja se onkin yksi syy meidän eroon. Kumpikin rakastaa toistaan ihan älyttömästi, mutta kuitenkin se tietty kipinä on aina puuttunut ja puuttuu edelleen. Halu on jatkaa elämää yhdessä, mutta se tehdään ystävinä ja etenkin Topin vanhempina.
Palattiin tuolta kävelyltä eronneina, hymyillen ja muistoissa lämmin käden puristus, joka halusi kiittää näistä vuosista. Saatoin ehkä menettää miehen, mutta en ystävää.
Luin juuri eräästä blogista kannustavan kirjoituksen aiheesta. Se auttoi ihan älyttömästi. Tekstissä sanottiin kauniisti eräs asia, jota haluan nyt siteerata. Tästä alkoi loppuelämäni ensimmäinen päivä.
Tulevaisuus on vielä avoin ja se pelottaa. Miten pärjään pojan kanssa kotona? Miten saadaan jaettua molempien huomio tasapuolisesti? Entä, jos en saa asuntoa tarpeeksi nopeasti? Mitä nyt teen? Mitä seuraavaksi?
Ainoa asia, jonka tiedän varmasti on se, etten halua menettää itselleni tärkeää ihmistä enkä rikkoa meidän perhettä. Asumme eri osotteissa ja ei voi puhua enää vaimosta sekä miehestä, mutta me olemme alusta loppuun asti perhe. Exmieheni (auts..) tulee ikuisesti olemaan tervetullut kotiini, pojan elämään ja yhteisiin tapahtumiin. Haluan pystyä viettämään aikaa yhdessä ja etenkin säilyttämään itselleni tärkeän ystävän.
Mietin usein, että olisiko tämä voinut mennä jotenkin muuten. Ei, ei olisi. Nyt molemmilla on mahdollisuus päästä toteuttamaan omia unelmiaan ja rakentamaan haluamaansa elämää. Aina on mahdollisuus, että törmätään uudelleen. Se jää vain nähtäväksi.
Päivä kerrallaan.