Kahden kodin "välissä"

Miltä lapsesta tuntuu, kun ensin eletään kolmisin saman katon alla ja sitten yhtäkkiä isi sekä äiti muuttavat erilleen? Minkälaiseksi kodin määritelmä muuttuu? Mikä koti on? Nämä ovat niitä kuuluisia kysymyksiä, joihin on aika hankala antaa yhtä oikeaa vastausta. En nimittäin omaa kykyä lukea ajatuksia, vaikka joskus haluaisinkin.

Pieni lapsi oppii helposti turvautumaan tuttuun ympäristöön ja sanoja opetellessa se "koti" on ehkä enemmän esineellinen kuin määrittelemätön. Lapsi yhdistää tuon sanan tiettyyn taloon, tiettyyn ympäristöön ja juuri siihen tiettyyn paikkaan. Käsitteen ymmärtämistä voi hankaloittaa jo perheen yhdessä muuttaminen. Jossakin vaiheessa lapsen kasvaessa tämäkin ymmärtää, että koti-sanalla tarkoitetaan paikkaa, jossa asutaan sekä elellään eikä se ole niinkään kiinni siinä yhdessä ja samassa.

Otetaan esimerkki. Pitkän päivän päätteeksi todetaan, että "nyt mennään kotiin". Poika katsahtaa puhujaa ja päässä raksuttaa tärkeä kysymys. Mihin kotiin? Missä koti on? Voiko koteja olla kaksi?

Elämäntilanteen muuttuessa pieni lapsi hämmentyy alkuun pahasti. Toinen miettii, että miksi isi ei laitakaan tänään nukkumaan ja miksi äiti ei voi olla puhaltamassa juuri tätä pipiä. Missä isi on silloin, kun ollaan äitin luona ja missä äiti on, kun ollaan isin luona? Miksi ei olla enää yhdessä kuten ennen? Hämmennyksen pystyi päättelemään yksinkertaisesti pienistä jutuista. Poika alkoi hakemaan syytä meidän poissa-oloille ja riemastui jossakin vaiheessa "keksittyään" sen. Aina, kun joku puuttui.. tämä oli töissä. Isi oli töissä öisin, äiti oli töissä iltaisin ja joskus hauvakin kävi kuulemma töissä. Oli aika sydäntä riistävää huomata, että eihän uusi tilanne koskaan mene mutkattomasti pienen lapsen päässä, vaan tämä joutuu todella hakemaan selityksiä asioille. 

On tärkeää muistaa myös antaa niitä selityksiä. En ymmärrä, miksi taaperolta pitäisi pienen ikänsä takia alkaa salailemaan mitään. Mielestäni selittäminen, faktojen kertominen ja ymmärtämään auttaminen on tärkeää. Alkuun asiat helpommaksi teki se, että kodit nimettiin. Ei puhuttu enää pelkästään kodista, vaan alettiin puhua isin kodista ja hauvan kodista. (Hauva jäi siis asumaan minun kanssani..) Kotien nimeäminen toi todella paljon apua kaiken ymmärtämiseen ja nykyään poika osaa itse pyytää kumpaan haluaa mennä. Tämän lisäksi on mielettömän tärkeää muistaa kuunnella lasta ja tällä tarkoitan sitä, että ihan oikeasti kuuntelee. Syventyy lapsen sanoihin, eleisiin ja oppii tulkitsemaan toisen tuntemuksia. 

Yksinhuoltajuus, eronneet vanhemmat, uusperhe tai kaksi kotia ovat asioita, jotka jostakin syystä ruoskitaan rankalla kädellä. Negatiivisen asenteen löyhkä pyörii noiden sanojen ympärillä. MIKSI? Ihan aikuisten oikeasti; m-i-k-s-i?! Miksi esimerkiksi kolme tai neljäkin vanhempaa olisi automaattisesti huonompi ratkaisu lapselle? Siinähän on tuplamäärä ihmisiä tukemassa ja rakastamassa. Tai tekeekö yksinhuoltajuus äidistä yhtäkkiä asteen huonomman? No ei kyllä tee, sama äiti siinä edelleen ollaan.

Kaksi kotia voi olla rikkaus. Sen voi rakentaa siihen pisteeseen toimimalla oikein ja ajattelemalla asiat fiksusti. Asiasta ei saa ensinnäkään tehdä liian monimutkaista ja lapselle tulee antaa aikaa. Jotkut uskovat, että ne asiat, jotka edes aluksi aiheuttavat hämmennystä, ovat automaattisesti tabuja. Lasta pitäisi vissiin kasvattaa pumpulissa ja eron tuoma alkujärkytys välttää jopa omalla kustannuksella. Itse olen sitä mieltä, että elämäähän tämä vain joskus on - ikävääkin sellaista, mutta kaikki ei aina ole meidän käsissämme. Jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin kolhuja, mutta niistä pitää osata tarpoa eteenpäin. Tuo poika koki pienen shokin meidän erotessa ja esimerkiksi kieltäytyi sanomasta heippaa kenellekään, koska ei osannut luopua eikä halunnut lähteä tärkeiden ihmisten luota pois. Oli ilmeisesti helpompaa kieltäytyä sanomasta heippa ja se teki siitä siedettävämpää tai jotakin. Asiassa on kuitenkin edetty paljon ja aikaa on kulunut useampi kuukausi. Poika on tottunut uuteen arkeen ja on oikeastaan tällä hetkellä todella onnellisen oloinen.

Olemme saaneet tämän kuvion toimimaan hyvin. Poika näkee kumpaakin meistä jokainen päivä ja aikalailla edetään lapsen ehdoilla. Jos on ikävä isiä, niin sitten mennään katsomaan isiä. Uhraan mielelläni esimerkiksi kahvitaukoni töissä siihen, että poika saa tulla kertomaan kuulumisiaan. 

Asiat voisi hoitaa myös huonosti, mutta teemme ihan älyttömästi töitä sen eteen, että tämä toimisi jatkossakin. Haluamme, että pojalla on oikeus kumpaankin vanhempaan tasapuolisesti. Emme halua arvottaa toisiamme, vaan olla molemmat yhtä tärkeitä. Riitelyt jätämme kokonaan pois ja joskus, jos pitää jostakin vääntää, hoidamme sen keskenämme ilman poikaa. Pieniinkin asioihin kiinnittäminen on tärkeää. Kun perustukset ovat kunnossa, pysyy talo kasassa. Pintamaalikin kannattaa olla hyvin ja aidosti käsitelty, jotta se nostaa hymyn huulille vielä vuosien päästä. Haluamme luoda pojalle vahvan turvan tunteen toimimalla tiiminä - kaikki neljä. Meitähän on nyt isi, äiti, "isäpuoli" ja poika itse. Kaikkia pitää kuunnella ja jokaisen kanssa sumplia asiat yhdessä. 

Meillä tämä toimii. Pojalla on kaksi omaa kotia, joissa tämä saa tuntea olonsa rakastetuksi. Vierailemme toistemme luona, pojan lelut kulkevat ristiinrastiin ja juuri nyt on mielettömän hyvä. Aina kaikki ei mene alkuun niin täydellisesti, mutta lopputulos voi silti miellyttää. Joskus hyvän jälkeen voi tulla hankala kausi, mutta tällä hetkellä keskitymme nauttimaan mutkattomuudesta. 

Ehkä koko tekstin tarkoitus oli herättää lukijoita miettimään tätä aihetta ja hakea samalla vertaistukea. Minkälaisia kokemuksia sinulla on kahdesta kodista? Miten se sujui? Hyviä vai huonoja? Tuomitsetko suoraan aiheen vai pysähdytkö koskaan miettimään, että kyllähän tämäkin voi toimia ja vieläpä MIELETTÖMÄN hyvin?

Uudesta kodista

Isot tapahtumat vaikuttavat aina elämään ja arkeen - ainakin, kun puhun itsestäni. Lamaannun tavallaan hetkeksi ja se näkyy esimerkiksi blogissa. Tuntuu, että pää tökkii eikä mistään tule mitään. Sitä suoriutuu päivästä toiseen ja hakee takaisin vanhaan elämään. Paitsi, ettei se ole tällä hetkellä täysin mahdollista. Uusi polku on korkattu.

Tuoreen kodin laittaminen on auttanut paljon ja yksinkertainen tavaroiden läpikäyminen. Tiedätte varmasti sen, että kahden ihmisen erotessa kamat kuuluu jakaa puoliksi. Ahdistava ajatus, että joutuu luopumaan tutuista asioista.

Meillä jako oli kuitenkin aika selkeä ja sopuisa. Pesukone exälle, kuivausrumpu meille. Sänky hänelle, sohvan sain minä. Astiat 50/50 ja sama koski muita pienempiä esineitä sekä kodintarvikkeita.

Aika vähän joudun alkuun mitään uutta hankkimaan, koska uusi asunto on niin pieni. Sinne tuli mukana sohva, pöytä, dvd-hylly, lipasto ja iso televisio. Sain pojan huoneeseen sängyn, mustan hyllykön sekä leluja. Eipä tuonne paljon muuta mahtuisikaan.

Pesukoneen kävin hankkimassa ensimmäisenä ja ostin oikein hienon tapauksen Samsungilta. Se on samaa sarjaa kuivausrummun kanssa, johon olen ollut äärettömän tyytyväinen. Sen lisäksi on tullut hommattua kukkia, mattoja ja pieniä asioita. Koti alkaa näyttää oikeasti kodilta pikkuhiljaa.

Moni ehkä miettii huonekalu-listaa lukiessa, että missä sitten nukun. No, yksinkertaista - sohvalla. Olen aina rakastanut sohvalla nukkumista ja varsinkin, kun alla on tempur-patja. En edes kaipaa omaa sänkyä tällä hetkellä yhtään! Sängyn lisäksi tiskikonettakaan ei tarvitse hankkia, koska muutettiin laatukotiin, jossa se on perusvarusteena jo valmiiksi.

Koti on koti.  Osa tavaroista makaa edelleen vanhalla asunnolla ja se ahdistaa mielettömästi. Sitä haluaisi koko omaisuutensa jo lähelle itseään, mutta aina ei voi kiirehtiä.

Pääasia on, että tuolla uudessa paikassa jo pystyy olemaan, elämään ja viihtymään. Jokainen meistä. Tärkeintä on, että poika ja koira ovat lähellä. Ihmiset ja läheiset ovat lopulta ne, jotka tekevät kodin. Eikö?

Olen pitänyt taukoa kirjoittelusta. En omista nettiä vielä ja sellainenkin pitäisi muka käydä hommaamassa. En myöskään omista aikaa, kun kaikki menee uuden opetteluun. Olen erilailla vastuussa nyt, teen töitä ja opettelen uuteen suhteeseen. En kuitenkaan halua unohtaa blogia, se on todella tärkeä. Nyt alankin palailemaan takaisin ja panostamaan postauksiin. En jaksa edes itse lukea näitä välisepustuksia loputtomiin.

To do -lista:

Step 1: Hanki netti!

Nauttikaa "talvesta" ! ;)

Life happens!

Olen ollut ristiriitainen asioiden suhteen. Olen antanut varmaan sekavaa kuvaa koko tilanteesta. Elän elämässä ihan jäätävän hankalaa vaihetta. Hetkeä, jolloin kaipaisin yksityisyyttä ja tavallaan jopa kadun sitä, että blogi tuo asiani esille niin monille. Sitä pitää yrittää tehdä ratkaisuja myös muiden takia ja joskus olla hiljaa joistakin asioista.

Sitten kaikki onkin ihan sekaisin. Sitä haluaa ehkä kertoa asioista heti (eroaminen), mutta pelkää muiden reaktiota. Pelkää sitä somessa tapahtuvaa myllytystä, jonka asia voi saada aikaan. Mietin usein sitä, että jos ihmiset eivät tuomitsisi toisiaan ja osaisivat jopa vähän kuunnella niin elämä olisi helpompaa. Sitä voisi olla oma itsensä, tehdä ratkaisunsa ja elää niiden mukaan. Eikä tarvitsisi pelätä yhtään mitään. Kun valinta on tehty, sitä ei enää mikään muuta. Siinä vaiheessa voi toinen pysyä hiljaa tai tukea mukana.

Sanotaan siis karusti, että olen itseasiassa pitkästä aikaa onnellinen. Asiat ovat yllättävän hyvin ja hymyilen leveästi, mutta en voi ottaa kaikkea iloa irti siitä, koska pelkään. Pelottaa muiden ihmisten asenne ja se asioihin puuttuminen. Vaikka kuinka tietäisi mitä tekee ja homma olisi hallussa, kyllä se toisten kieroon katsominen sattuu silti. Kun toiset eivät ymmärrä! Enkä voi sitä edes vaatia. Tämähän on minun elämäni, minun valintani. Ei kenenkään muun, joten täytyy vain yrittää elää asian kanssa.

Haluan korjata jotakin heti alkuun. Asian, jonka olen esittänyt ehkä liian puutteellisesti täällä teille. Meidän ero tapahtui nimittäin jo keväällä. Erosimme henkisesti kuukausia sitten ja siksi putoilin niin pahasti huhtikuussa. Kävin läpi miljoonia tunteita; surua ja tuskaa. Mietin, miksi olen epäonnistunut luuseri, joka onnistui tuhoamaan avioliittonsa. Olen käynyt ajatustyötä läpi jo älyttömän pitkään ja tämän takia olenkin niin hyvillä mielin juuri nyt.

Monen mielestä näytti siltä, että teimme hätiköityjä päätöksiä ja olimme nopeita eron suhteen. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt sitä, että tämä koko asia juontaa juurensa pitkälle. Nyt vihdoin oli ratkaisujen aika ja päätettiin lyödä asia lopullisesti lukkoon. Lusikat jakoon ja eteenpäin. 

Anteeksi, että olen kiertänyt asiaa blogissani. Anteeksi, että olen tavallaan valehdellut. Olen vain kaivannut yksityisyyttä, koska nämä eivät ole asioita, joita jaetaan koko maailmalle kepein mielin. Vaikka kirjoitan blogia rehellisestä elämästä, ei se tarkoita tilivelvollisuutta. Haluan säilyttää oikeuden omiin ratkaisuihin ja siihen, että kerron asioistani, kun siltä tuntuu. Tunnen nimittäin joskus olevani elämäni kanssa näyttelyeläin. Uteliaat ja nälkäiset ihmiset tuijottavat lasin takaa kameroidensa kanssa ja odottavat, että teen jotakin hölmöä. Tämän jälkeen he voivat sitten kertoa siitä kaikille ja naureskella. Väsyttää olla tässä tilanteessa.

Kuten aiemmin sanoin, tunnen hyvää oloa tällä hetkellä. Samalla olen kuitenkin surullinen, koska en voi jakaa tiettyjä asioita. Joudun piilottelemaan ja himmaamaan vauhtia, koska ihmisten sormet ovat valmiina osoittamaan suuntaani. Tiedättekö sen tunteen, kun haluaa jakaa jotakin koko maailmalle? Tiedättekö? Sen haluaisin tällä hetkellä tehdä ja sen myös aion tehdä.

Olen parisuhteessa. Olen seurusteluvaiheessa tutustumassa toiseen ihmiseen. Saan kukkia, käyn elokuvissa ja lähden ulkomaille. Olen rakastumassa uudelleen, vaikka olin viime keväänä 100% varma, ettei mahdollisuus onneen osuisi enää kohdalleni. Tiesin tai siis luulin, että jäisin ikuisesti yksin, kun luovun avioliitostani.

Ulkopuolisen silmissä tämä näyttää kamalalta. Pystyn kuvittelemaan sen itsekin. Erosin muka hetken mielijohteesta ja hyppään suhteeseen tuntemattoman kanssa. Jos joku ajattelee niin, on tämä väärässä. Ei, ei ja ei!! Ei pidä olettaa yhtään mitään, koska vain minä ja asianomaiset tietävät aidon totuuden. Kukaan ei voi tuntea eikä tietää toisen puolesta. Ja vielä vähemmän tuomita!

Olen tuntenut erään ihmisen jo kolme pitkää vuotta. Viimeisimmän vuoden aikana meidän ystävyys on syventynyt todella paljon ja me TODELLA ollaan oltu ystäviä. Juteltu paljon, touhuttu kaikkea ja nähty monta kertaa viikossa. Joskus ollaan vietetty aikaa kaksistaan, joskus koko perheen kanssa. Tästä ystävästä tuli tärkeä minulle, exmiehelleni ja jopa Topille. Meillä on älyttömän paljon hyviä muistoja välillämme.

Keväällä en olisi ajatellut, että päätyisimme koskaan yhteen. Kesällä viettäessämme aikaa, en pyrkinyt mihinkään. Ystävyyden syventyessä kaikki oli viatonta. Täysin viatonta kahden ihmisen tutustumista. Kukaan tuskin kuvittelee päätyvänsä kimppaan ystävänsä kanssa, mutta niin vain joskus tapahtuu.

Olin saanut parhaan ystävän. Olin äärettömän onnellinen ja kiitollinen jo siitä. Jokainen haluaa aarteita ympärilleen ja sellainen tämä ihminen oli. Eron lähestyessä oli joku, joka oikeasti on läsnä tukemassa, auttamassa ja viemässä eteenpäin.  Sitä uskalsi hypätä, kun oli joku kannattelemassa. En vain siinä vaiheessa tiennyt, että se kannattelija nappaisi syliinsä asti.

Virallisen eron jälkeen huomasin olevani helpottunut ja tavallaan onnellinen, vaikkakin hyvin haikea ja murtunut. Tajusin myös, että voin vihdoin hengittää ja meistä kumpikin olisi vapaa. Olisimme vapaita pakotteista ja vapaita siitä, että TÄYTYY olla. Monta kuukautta oltiin eletty tuuliajolla vailla päämäärää ja ilman tietoa siitä, että mitä seuraavaksi. Välitän edelleen exmiehestäni, mutta en sillä tavalla. Välitän hänestä ystävänä. Uutena parhaana kaverina. Tuntuu mielettömältä, että vihdoin voidaan olla yhdessä ilman, että pitää yrittää suudella, halata ja esittää paria. Pitkästä aikaa meillä on hyvä olla toistemme seurassa. Ollaan vietetty paljon yhteistä aikaa kuluneilla viikoilla. Siihen on kuulunut kädenvääntöä asioista, nauramista ja television katsomista. Siihen on kuulunut pizzalla käymistä, whatsuppia ja tyhmiä vitsejä.

Huomasin samalla eron myötä, että sisältäni nousi aivan uusia tunteita, jotka aiheuttivat paljon hämmennystä sisälläni. En ole sellainen ihminen, että ajattelen toisia ollessani parisuhteessa. Lasken sen pettämiseksi. Jos ihastuisin, työntäisin ne ajatukset automaattisesti niin syvälle, että en edes itse tietäisi niistä. Nyt nämä ajatukset yhtäkkiä nousivat esille ja ne tulivat vahvoina. Syvä kiintymys, välittäminen ja tarve saada rakastua ihmiseen, joka on ollut elämässäni kauan.

Voitte varmaan kuvitella, että alkuun olin epävarma. Pelkäsin näitä tunteita, pelkäsin exmieheni satuttamista tahattomasti ja pelkäsin, että kaikki kaatuu kuitenkin. Syyllistin itseäni, ajoin henkistä terveyttäni alaspäin ja yritin kieltää ajatukseni. Meinasin totaalisesti flipata, hajota ja murtua näiden asioiden kanssa. Tein kuitenkin sen, että puhuin asioista rehellisesti ääneen. Selitin kuvion suoraan exälleni ja pohdittiin tätä yhdessä. Sain yllättäen siunauksen asialle ja suuni loksahti auki. "Teillä kahdella on jotakin speciaalia, pitäkää siitä kiinni. Ainut asia, jota toivon on, että voidaan kaikki pysyä edelleen ystävinä. En halua menettää teistä ketään."  Ajattelin, että hittovie... jos hän pystyy asennoitumaan tähän noin, niin mitä ihmettä minä sitten tässä itkeskelen ja vaikerran?!

Päätin siitä hetkestä lähtien, että teen sen mitä olen aina halunnut tehdä. Hyppään ja ihan älyttömän lujaa silmät kiinni. Pistän itsestäni likoon kaiken. En jää mustaan maahan pyörimään, vaan leuka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä. Tunteita on ja ne ovat vahvoja. En ala odottelemaan ja anna onnen kävellä ohi. Pääasia on, etten ole loukkaamassa ketään tässä asiassa ja tiedän itse mitä haluan. Siitä päivästä alkoi uusi vaihe elämässäni ja se vaihe tarkoittaa sitä, etten mieti muiden sanomisia tai paheksuvia katseita. Aion tavoitella omia unelmiani ja en anna muiden asettua esteeksi. 

Elämässä tulee elää itseään varten. Toki on vastuussa lähimmäisistään ja siitä, ettei satuta heitä teoillaan. Sanon loppuun kuitenkin sen, että pojan suhteen on tärkeää saada homma toimimaan hyvin ja järkevästi. Onneksi on kyse ihmisestä, joka hyväksyy Topin ja haluaa olla osa tämän elämää ja ON OLLUTKIN. On helppoa, kun noiden kahden väillä on jo vahva side toisiinsa. Tämän lisäksi on tärkeää, että exäni on valmis tähän muutokseen, ystäväni on valmis tulemaan osaksi elämääni ihan uudella tapaa ja ennen kaikkea minä olen valmis. 

"Suljen silmät, kuvittelen et lennän

Mun täytyy luottaa, ja antaa vaan mennä."

Vilkaisu uuteen kotiin

Vinous on taattu. Huono kuvakulma on taattu. Pikaräpsiminen on kirjaimellisesti juuri tätä. Kuvia ilman mitään taiteellista arvoa. Esittelyssä asunto, johon tänään kirjoitin sopparit. Vihdoin pääsen viikonloppuna muuttamaan ja aloittamaan uuden elämän!

Sovitaan, että tämä oli päivän tapahtumien kertaamisen (kuvamuodossa) lisäksi pieni sneakpeak. Kuvista tuskin saa ihan kamalasti selvää kokonaisuuden suhteen, mutta ajattelin esitellä kämpän uudelleen tavaroiden ollessa paikallaan. Uskon, että tulemme viihtymään asunnossa! Saako nyt olla innoissaan? 

Sananhelinää

Tällä hetkellä normaaleista asioista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Tuntuu oudolta ja jotenkin jopa vähän "turhalta" höpöttää joistakin vaatteista. Jos totta puhutaan, meidän vaatteet lojuu itseasiassa isossa läjässä sängyllä. Koko kämppä tuntuu kantavan samaa teemaa; jättimäinen sekasorto. Topin lelut hengaa lattioilla, keittiössä on useamman ruoanlaiton jäljet, yksittäisiä sukkia löytyy sieltä täältä ja imuriinkin pitäisi tarttua. Tavallaan voisin sanoa, että elämä täällä on pysähtynyt. Se ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Elämä jatkuu entiseen malliinsa ja se pysähtyneisyys löytyy vain oman pään sisältä. 

Nyt ymmärrän hyvin sen, että ihminen tarvitsee vaikeilla hetkillä toisten ihmisten tukea. Elämä on muuttunut radikaalisti ja pystyn kyllä suoriutumaan pakollisista asioista. Saan hoidettua lapsen, itseni ja koiran, mutta kaikki ylimääräinen putoaa samantien pois "to do" -listalta. Kieltämättä tiskaaminen ei heti ekana ole se, mitä tekee mieli tehdä. Sitä haluaa vain elää hetkessä ja yrittää pysyä "järjissään".

Tulen varmaan jokseenkin purkamaan sekavia ajatuksiani tänne ja meidän kuulumisia. Pikkuhiljaa ajan kuluessa päästään muidenkin asioiden äärelle. On paljon kerrottavaa, mutta nyt ei pysty - vielä.

Haluaisin jo oman asunnon. Ahdistaa päivä päivältä enemmän jumittaa tämän tutun katon alla ja nähdä yhteisiä esineitä. Ollaan edelleen sovussa ja nähdään melkein jokainen päivä, mutta silti tämä kaikki tekee kipeää. Yhteisestä päätöksestä huolimatta on älyttömän vaikea "luopua" siitä melkein kuudesta vuodesta. Mietin ihan hölmöjä ajatuksia jatkuvasti. Kysyn typeriä sekä turhia kysymyksiä itseltäni.

"Eikö me tosissaan enää koskaan käydä yhteisillä kauppareissuilla? Mitä teen häiden kiitoskorteille? Kuka hieroo hartioitani nyt? Kenen kanssa käyn jatkossa haistelemassa ulkoilmaa?"

Ehkä tästä tekstistä jo huomaa, että ajatukset ovat solmussa. Tuntuu, ettei mikään vain tule ulos, vaikka kuinka haluaisin huutaa asiat ääneen. Mutta sen tiedän, että nyt pitää kirjoittaa. Se on ainoa tapa pikkuhiljaa houkutella tuntemuksia esille ja päästä eteenpäin asioissa.

Kirjoittamisen lisäksi konkreettinen tekeminen auttaa. Tavaroiden läpikäyminen, puhuminen ja avun vastaanottaminen. Vertaistuen hakeminen ja toisten tarinoiden kuuleminen. On olemassa eräs tärkeä ihminen, joka on ollut tiiviisti kanssani nämä vaikeat ajat. Kuskannut autolla eri paikkoihin, vienyt töistä lekurille, kun romahdin ja laittanut ruokaa meillä kotona. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että saan osakseni huolenpitoa ja välittämistä. Se on varmaan juurikin se, jota nyt tarvitsen. Kukaan ei jaksa yksin.

En tule pitämään blogissa joulukalenteria. En vain pysty siihen tällä hetkellä. Jos kuitenkin keksitte kivoja piristäviä asioita, tulkaa ihmeessä ilahduttamaan päivää! Se tulee tarpeeseen!

Mukavaa joulukuuta kaikille!!

Eron jälkeen

Elämä antaa ja elämä ottaa. Se asia, jota luulit vakioksi. Se tulevaisuus, joka oli käsissäsi. Se kaikki makaa palasina maassa tällä hetkellä. Tuijotan noita unelman ihmeellisiä sirpaleita enkä saa edes kyyneleitä silmistäni. En osaa itkeä, en hymyillä enkä edes miettiä. Olen todella jumissa tällä hetkellä ja yritän vain saada tolkkua tähän kaikkeen.

Vaikka meidän ero oli selvä molemmille jo pitkään, ei sitä kumpikaan uskaltanut myöntää koskaan ääneen. Asiaa kierreltiin, kaarreltiin ja työnnettiin ohimennen maton alle. Kiusaantuneet katseet, kylmät kosketukset sekä yhteinen jähmeä olemus. Tuntuu, että viimeinen puolisen vuotta olisi ollut lopun alkua. Kesä oli yksi elämäni parhaimmista, mutta silti tultiin väistämättä tähän pisteeseen.

Viime sunnuntaina lähdettiin kävelylle. Juteltiin menneisyydestä ja siellä tehdyistä virheistä. Puhuttiin meistä kahtena ihmisenä, jotka on syöneet toisiaan vuosien aikana. Sitä sanotaan, että toisen takia tulee uhrautua. BULLSHIT. Kummallakin meistä oli unelmia, mutta niistä on luovuttu yhteisen elämän takia. Ikuinen kaipuu joihinkin asioihin on jäytänyt kummankin sisällä jo pitkään. 

Joitakin virheitä ei voi koskaan korjata. Sitä pitäisi jaksaa malttaa mielensä ja tavallaan hypätä vasta, kun on selvää mitä tuntee syvällä sisimmässään. Sanotaan, että tämä kuusi vuotta on ollut kummallekin meistä seikkailu, joka ollaan saatu kokea kumppaneina. Kokeilu elämästä, joka olisi voinut olla täydellistä. Ja se olikin. En koskaan luopuisi näistä vuosista. 

Meidän perhe oli eräänlainen kiiltokuva. Tällä hetkellä saan järkyttyneitä katseita ja ihmetyksiä osakseni, kun kerron tapahtuneesta. "Mutta tehän olette unelmapari."  Tuntuu, että kiiltokuva oli liiankin kiiltävä ja se aiheutti ahdistusta kummallekin. Ei se aina mene niin, että kaikki on täydellistä, vaikka se tuntuu täydelliseltä.

Ei meillä ollut riitoja, harvoin juuri väiteltiin mistään ja viihdyttiin toistemme seurassa. Oikeastaan voin sanoa, että vierelläni oli paras ystäväni. Ja se onkin yksi syy meidän eroon. Kumpikin rakastaa toistaan ihan älyttömästi, mutta kuitenkin se tietty kipinä on aina puuttunut ja puuttuu edelleen. Halu on jatkaa elämää yhdessä, mutta se tehdään ystävinä ja etenkin Topin vanhempina. 

Palattiin tuolta kävelyltä eronneina, hymyillen ja muistoissa lämmin käden puristus, joka halusi kiittää näistä vuosista. Saatoin ehkä menettää miehen, mutta en ystävää.

Luin juuri eräästä blogista kannustavan kirjoituksen aiheesta. Se auttoi ihan älyttömästi. Tekstissä sanottiin kauniisti eräs asia, jota haluan nyt siteerata. Tästä alkoi loppuelämäni ensimmäinen päivä. 

Tulevaisuus on vielä avoin ja se pelottaa. Miten pärjään pojan kanssa kotona? Miten saadaan jaettua molempien huomio tasapuolisesti? Entä, jos en saa asuntoa tarpeeksi nopeasti? Mitä nyt teen? Mitä seuraavaksi?

Ainoa asia, jonka tiedän varmasti on se, etten halua menettää itselleni tärkeää ihmistä enkä rikkoa meidän perhettä. Asumme eri osotteissa ja ei voi puhua enää vaimosta sekä miehestä, mutta me olemme alusta loppuun asti perhe. Exmieheni (auts..) tulee ikuisesti olemaan tervetullut kotiini, pojan elämään ja yhteisiin tapahtumiin. Haluan pystyä viettämään aikaa yhdessä ja etenkin säilyttämään itselleni tärkeän ystävän. 

Mietin usein, että olisiko tämä voinut mennä jotenkin muuten. Ei, ei olisi. Nyt molemmilla on mahdollisuus päästä toteuttamaan omia unelmiaan ja rakentamaan haluamaansa elämää. Aina on mahdollisuus, että törmätään uudelleen. Se jää vain nähtäväksi.

Päivä kerrallaan.

Me ei olla enää me

Ehkä joku onkin päätellyt jo jotain, mutta nyt tosiaan eletään muutoksen aikoja. Etsin tällä hetkellä uutta asuntoa, koitan opetella "yksineläjäksi" ja teen kovaa ajatustyötä vaikeiden asioiden äärellä.

Päätös oli yhteinen ja nähtävissä jo yli puolisen vuotta sitten. Joskus sitä vaan tullaan siihen pisteeseen, että on parempi jatkaa ystävinä. Kaikki on fine, mutta ihan helvetin rikki tässä on kaikki. Haikea hymy huulilla alkaa uusi ajanjakso tämän perheen elämässä.

Sillä perhe me ollaan asiasta huolimatta. Pidetään toisiamme pystyssä, eikä luovuta tästä mitä meillä on. Kukaan ei tule jäämään yksin, vaan pelataan tiiminä.

Muutos tulee kuitenkin vavisuttamaan jokaisen meidän jaksamista, joten pyydän ihan älyttömästi hienotunteisuutta asian suhteen. Mitkään jaxuhalit ei nyt auta. Sitä on vaan yritettävä päästä eteenpäin päivä kerrallaan.

"Näytät samalta

Mutta äänessäs on jotain uutta

Onpa kiva pitkästä aikaa jutella

Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Sä et kuulu enää mulle

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Koska me ei olla enää me

Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle

Ei haavat niitä repimällä parane

Joten käänny ja kävele

Koska me ei olla enää me

Marraskuun viima vasten puhaltaa

Helsingin kadut tulvii loskaa

Mulla on kylmä ja sen kyllä huomaat

Mutta et tarjoo sun takkia

Koska me ei olla enää me

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Sä et kuulu enää mulle

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Koska me ei olla enää me

Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle

Ei haavat niitä repimällä parane

Joten käänny ja kävele

Koska me ei olla enää me, ei enää me

Katselen sua, sä näytät samalta

Vaikka en tunne enää sinua

Koska me ei olla enää me

Ostetaan joululahjat jollekin toiselle

Sä et kuulu enää mulle

Kun lähdet, en perääsi enää kävele

Koska me ei olla enää me

Voit saattaa kotiin, mut et pääse enää sisälle

Ei haavat niitä repimällä parane

Joten käänny ja kävele

Koska me ei olla enää me, ei enää me"