Elämme vain kerran

Topin myötä olen alkanut ikävöimään.. enkä puhu siitä, että ikävöisin omaa aikaa tai Topia itseään (siis niitäkin toki kyllä...), vaan ikävöin erilaisia muistoja ja kokemuksia.

Ikävöin esimerkiksi lapsuutta. Sitä kun sai olla villi ja huoleton. Jokapäiväiset leikit pojan kanssa tuovat vain entistä enemmän esille sitä seikkaa, että olen menettänyt lapsenmielisyyteni. Ei jaksa kamalasti innostaa pomppia koko ajan sohvalla, ei jaksa kävelyttää Fisher Pricen ukkoja ympäri maatilaa. Tai siis korjaan; jaksaa kyllä,  mutta se ei tunnu enää samalta.

Kun muistelen omia leikkejäni, tulee ihan kamala into palata 15 vuotta taaksepäin. Olin itse aika "luonnon"lapsi. Harvoin tuli pelattua tai katsottua televisiota. Sen sijaan luin, juoksin "Taikametsässä" zombeja karkuun ja rakensin hiekasta kaupunkeja. Rakastin puissa kiipeilyä, urheilua ja yksinkertaisia asioita.

Lapsuuden lisäksi ikävöin aikuistumista. Niitä hetkiä, kun aloit oppimaan itsestäsi ja maailmasta enemmän.  Muistan, kun oli aika levittää siivet ja kokeilla taitojaan yksin. Tuli kyllä monesti tömähdettyä lärvi edellä maahan, mutta onneksi oli aina joku nostamassa pystyyn. (Jonain päivänä saan olla se henkilö Topille :') )

Muistelen kasvavaa vastuuta omasta hyvinvoinnista, muistan valinnanvaikeuden ja epätietoisuuden. Muistan myös sen ylpeyden, kun oikeasti aloit pärjäämään yksin.

Ensimmäinen oman asunnon kuva ei koskaan ole poistunut mielestäni eikä se tunne, kun tuohon pieneen yksiöön astuin. Sydän oli pakahtua onnesta ja innostuksesta. Kohta minulla olisi oma sohva ja kohta saisin päättää mitä kaupasta ostetaan ihan itse!

Aika pian omilleen muuttamisen jälkeen vanha ystävyyssuhde syventyi ja rakastuin. Muistelen hieman naureskellen ihastunutta itseäni ja nykyisen parisuhteeni alkutaipalia. Ikävöin sitä tunnetta, kuinka kaikki oli uutta ja jännää. Perhoset kutkuttelivat masussa joka aamu sängystä noustessa.

Suhteemme alussa olimme todella kovia "eläinfriikkejä". Meillä oli pupuja, gerbiilejä ja hamstereita. Rakastimme, rapsutimme ja otimme elämästä ilon irti. Ikävöin sitä heinän tuoksua talossa ja öistä pienen jyrsijän pitämää rapinaa.

Elämä on muuttunut paljon matkan varrella. Kirjoittaisin tätä postausta vielä huomennakin, jos kävisin ihan jokaisen hetken läpi. Ikävöin paljon jalkapalloa, valokuvaamista, leffassa käymistä, nukkumista, siistiä kotia ja ystäviä. Ikävöin siis myös konkreettisia asioita, jotka ovat väistyneet lapsen myötä. En voi sanoa, että olen sataprosenttisen tyytyväinen nyt. Olen onnellinen todellakin, mutta koen silti, että minulla on myös oikeus kaivata asioita. Ja niin kaipaankin.

Kaiken ikävöimisen ja kaipaamisen ohella mietin usein niitä elämän merkkihetkiä. Sitä häiden huumaa, synnytystä ja Topin ensimmäistä sanaa. On jotenkin jännä asia, että ne hetket ovat nostaneet tietynlaisen huuman sisälläni. Ja nyt en muista miltä tuo "huuma" tuntuu. Aina välillä se hiipii kolostaan ja saan nauttia pienen hetken tajunnan räjäyttävästä tunteesta.

Entä sitten, kun kaikki merkkihetket on koettu? Naimisiinmeno, viimeisen lapsen synnytys, Topin koulun alkaminen, lasten aikuistuminen ja ensimmäinen lapsenlapsi.. Onko sitten se vaihe elämässä, että vain ikävöi niitä hienoja hetkiä ja tuntemuksia? Onko toivoakaan siitä, että huuma vielä kerran kohoaisi huippuunsa?

Mitä meistä tulee, kun vanhenemme? Hyväksyykö sitä sen, että elämä alkaa olla ohitse ja loppu häämöttää?

Pelottaa välillä elää päivä kerrallaan eteenpäin, pelottaa elämässä eteneminen. Tunnen oloni jo vanhaksi, vaikka olenkin nuori.

Olen kokenut monet uudet ja upeat asiat. En enää koskaan voi muuttaa ensiasuntoon ensimmäistä kertaa, en enää ikinä mene ensimmäistä kertaa naimisiin. (Toivottavasti en toistakaan...) Toisen lapsen saaminen ei ikinä tule olemaan sama kuin ensimmäisen lapsen. Sitä tietää mitä tekee ja kaikki asiat on jo kertaalleen koettu.

On asioita, joita ei voi toistaa. Elämmekin vain kerran.

En oikeasti edes tiedä miksi ajattelen joskus tällaisia ajatuksia. Hämmentää itseänikin, kun oikoluen tätä tekstiä.

Enkä tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Siispä vain tyydyn nauttimaan hetkestä, ikävöimään mennyttä ja pitämään yllä toivoa tulevaisuudesta.


Ikävöitkö sinä koskaan?