Neljä minuuttia

Joka äidin painajainen. Kun maailma pysähtyy. Sydän jättää lyömättä pari kertaa. Ja vielä muita kliseisiä lausahduksia.

Maanantai alkoi loistavasti. Lähdettiin ystävän kanssa pyörähtämään Stockalla Helsingissä, Rodinin kiilto silmissä. Olihan se pakko hyödyntää pojan kummisedän kanta-asiakkuus ja ostaa Panda Jumpsuit hintaan 48e. (Ovh 61e) 

Pyörittiin miesten puolella, lasten puolella ja lelujen luona. Käytiin Hesessä syömässä ja petyttiin, kun sieltä ei saanut limua. Mitä hamppari on ilman limua?!

Ihan kaikkea ei löytynyt, joten suunnattiin seuraavaksi Itiksen Stockalle kaverin autolla, jossa on tullut viime viikkoina vietettyä erittäin paljon aikaa. Töistä kotiin, töihin, Vantaalle.. kiertoajelu Helsingissä, mäkkiin ja ostoksille. Naureskeltiin kaverin kanssa, että meillähän on melkein kuin oma kuljettaja. 

Päivä venyi lopulta jälleen ihan kamalan pitkäksi ja pysähdyttiin ostamaan pojalle Jungle Juice Barista iso smoothie. Ne muuten tehdään suoraan hedelmistä paikan päällä! Poika istuskeli rattaissa imeskellen juomaansa ja me väsyneenä hihitellen etsittiin tietä takaisin auton luokse. Kukaan ei kiinnittänyt pahemmin huomiota poikaan, koska toinen oli niin rauhallisen sekä tyytyväisen oloinen.

Autolla huomasin, että pojan kädet vapisevat ja nappasin juoman pois. Ajattelin tietenkin, että toisella on vain kylmä. Nostin pojun rattaista syliini ja ihmettelin, kun mikään paikka ei tuntunut viileältä eikä ihokaan ollut kananlihalla. Ei kylmä, ei kuuma.. mitä ihmettä. 

Vapina lisääntyi pikkuhiljaa ja alkoi äitymään pahemmaksi. Sanoin jo heti alussa, että tässä on nyt jotakin mätää. Mies ei vielä siinä vaiheessa huomannut mitään ja kaverikin istahti kuljettajan paikalle. Poika valahti sylissäni hervottomaksi ja tuntui, kun lihakset olisivat sätkineet itsekseen. Ystävä hyppäsi autosta ja tuli katsomaan tilannetta. Kaverin ilme kasvoilla muuttui radikaalisti ja siitä tiesin, että olin oikeassa. Nyt on hätä.

Seuraavat tapahtumat tuntuvat unelta. Eihän näin voinut käydä?

En osannut toimia. Seisoin typeränä paikoillani. Aivot tuntuivat puuroutuneen. Mitä nyt tapahtuu. Pitääkö soittaa jonnekin. Onko tämä totta.

Kaveri loikkasi luokseni ja nappasi pojan sylistäni. Hän puhutteli ja yritti saada kontaktia ihan turhaan. Poika tuijotti tyhjyyteen ja oli jossakin ihan muualla. Katsoin aivot lukossa edessäni tapahtuvaa kauhunäytelmää. Yhtäkkiä havahduin siihen, että poika oli taas sylissäni ja kaveri puhui puhelimessa. 

Silloin aloin toimimaan. Puhuin pojalle ja huomasin, että jäntevyys oli palautumassa. Pyysin toistamaan sanoja, yritin saada kontaktia. Aikaa kului ja pikkuhiljaa vapinakin väheni.

Katsekontakti. Mikä ihana hetki. Noin sekunnin ajan olin kuvitellut, että nytkö se menee ja kuolee. Onneksi tällaiset ajatukset jäävät herkästi pois, kun on tärkeämpiäkin asioita mihin keskittyä.

Aloin pyytelemään poikaa sanomaan sanoja. Jossakin vaiheessa tämän kasvoille tuli hämmästynyt ilme ja suukin alkoi liikkumaan. Hauvan sijasta suusta tuli kuitenkin pelkkä epämääräinen korinan ja mörinän sekoitus. Näin jatkui monta kertaa. 

Puhelimesta oli saatu ohjeet, että hypättäisiin autoon ja kiidettäisiin sairaalaan. Kohtaus oli laukeamassa ja olisimme kuitenkin nopeammin omalla kyydillä perillä. Automatkan aikana pojan puhe alkoi toimimaan ja tämä huuteli litanjassa sanoja, joita pyydettiin toistamaan aiemmin.

Lastenklinikalle päästessä kohtaus oli kokonaan ohi. Meidät siirrettiin kuitenkin samantien sairaalan puolelle, jossa päästiin lastenlääkärin ja neurologin tutkimuksiin. Verikoekin napattiin ja poika ei muuten itkenyt yhdessäkään tutkimuksessa! Kai se kaikki oli liian mielenkiintoista..

Välitöntä hätää ei ollut ja vietettiin useampi tunti sairaalassa. Kokeissa ei näkynyt hälyttävää, joten pitkän pohdinnan päätteeksi meidät kotiutettiin kohtauslääkkeen kanssa.

Kahden viikon sisällä tulee kutsu aivosähkökäyrään ja muutaman kuukauden sisällä päästään jonojen ohi pään magneettikuvaan. Ahdistaa. Pienen lapsen nukutus saa pelon heräämään sisälläni. 

Mitään tuloksia ei siis ole. Vielä me täällä ihmetellään ja säikähdellään jokaista käden vapinaa.

On jotenkin aika tunnoton olo. Ei osaa olla liian kauhuissaan, ei itketä eikä ainakaan naurata. Sitä vain odottelee ja mietiskelee niin paljon, kun pää sallii. Etenkin toivoo, että tämä oli tässä. 

Neljä minuuttia poika oli poissa tästä maailmasta. Eiköhän se ollut tarpeeksi tähän elämään. Ei enää koskaan, kiitos.

Pieni möykky sisällämme

Pelko. Tuo ikävä pieni möykky, joka kulkee elämässämme mukana aina. Joskus se kutistuu pieneksi ja piileksii sisällämme, kunnes taas koittaa päivä, jolloin se ottaa meistä vallan.

Pienestä pitäen me opimme pelkäämään. Mörköjä, sängynalusia, painajaisia tai hylätyksi tulemista. Nämä tuntemukset ovat täysin normaaleja ja ne kuuluvat kehitykseen.

" Valtaosa lasten peloista on normaaleja. Ne liittyvät pohjimmiltaan primitiiviseen perinteeseen, jonka avulla ihmislaji on säilynyt. Kannamme vuosituhansien aikana sisäistettyjä varoituksia kavahtaa esimerkiksi villieläimiä tai salamaa.

Pelko estää meitä olemasta uhkarohkeita ja tekemästä tyhmyyksiä."  - Lastenpsykiatri Veli-Matti Tainio,

Topillakin on alkanut pikkuhiljaa kehittyä pelkoja. Meillä ei juuri koskaan ole vierastettu, joka kuuluisi toki jokaisen lapsen kehitykseen. Ollaan silti käyty läpi kovien äänien säikähtämiset, äkkiliikkeiden pelästymiset ja muut pienet perus jutut.

Nyt uutena on tullut tiettyjen asioiden ja esineiden pelkääminen. Esimerkiksi pölynimuri on Topin mielestä mielettömän kammottava, vaikka se ei olisikaan päällä. Joka kerta, kun imuri vähänkin vilahtaa kaapista, Topi saa pienen paniikin aikaiseksi. Toisena esimerkkinä on vaahtokylpy. Minä fiksuna äitinä ajattelin viihdyttää poikaa ja tuoda jotakin hauskaa arkeen, mutta kaveri itki kauhusta, kun tämän vaahdon sekaan laskin. Myös pimeä on alkanut ilmeisesti luomaan hahmojaan ja iltaisin on aivan pakko jättää laavalamppu päälle, kun Topi jää nukkumaan.

Olen varma, että myöhemmin kuvioon tulee lisää mitä omituisempia pelkoja. Pelot eivät tavallaan koskaan jää pois elämästämme, pelkäänhän minäkin edelleen.

Jotkut pelot ovat toista suurempia ja jotkut tuntuvat peittävän kaiken alleen. Tuntuu, että joskus vain hukkuu siihen fiilikseen eikä järki pääse valoon sen kauhun alta. Olisi kuitenkin tärkeä opetella käsittelemään tunteitaan koskien myös tätä pelko -asiaa.

Voisin kuvailla tätä esimerkin kautta. Kuljin nimittäin nuorena aina iltaisin pienen metsän poikki, kun palasin kotiin. Aika usein oli todella pimeää eikä nähnyt yhtään mitään. Koetin aina kävellä rauhassa eteenpäin ja visusti olla katsomatta ympärilleni. Tiesin, että jos vilkaisen johonkin suuntaan tai nopeutan askeliani edes vähän, niin annan pelolle vallan. Se yksi nopea askel sai kauhun nousemaan sisälläni ja ampaisemaan juoksuun. Se yksi vilkaisu vasemmalle sai mielen ajattelemaan metsässä piilevää vihollista. Mitä pelottavaa pienessä metsässä oikein edes on? Mitä pelkäsin? Noh, zombilaumoja ja riivattuja ihmisiä, karhuja ja susia, pimeää pahuutta ja raiskaajia. Järjetöntä eikö? Tätä tarkoitan sillä, että pelolle ei pitäisi antaa valtaa. Mielikuvitus tekee herkästi tepposet ja asiat muuttavat muotoaan.

Hysteerisella hetkellä.. :D

On toki niitä aitoja oikeita pelkoja, joita väistämättä tulee mietittyä päivittäin. Miten tällaisessa kylmässä maailmassa voisi muka olla miettimättä?

Itse pelkään eniten ehkä kuolemaa ja menettämistä. Näen kauhukuvia siitä, että Topille tapahtuu jotakin, unia siitä, että joudun hautaamaan rakkaimpani ja välähdyksiä siitä karusta todellisuudesta, mitä tämä maailma nykyään on. Nämä pelot ovat suuria ja niitä pitää osata hallita, ettei menetä järkeään.

Pelkään edelleen myös pimeää, pelkään lenkillä ollessani karhuja, pelkään järvessä uidessani rapuja ja muita eliöitä. Nämä pelot ovat pieniä ja niiden kanssa pystyy helposti elämään.

Ehkä suurin pelkoni tällä hetkellä on se yksinäisyys, joka itseäni ympäröi. Se tunne, että pahojen asioiden kohdatessa ei olisikaan ketään, johon turvautua. Pelottaa epäonnistuminen ihmissuhteissa, pelottaa uusien suhteiden rakentaminen. Pelottaa pettymyksien tuottaminen muille ja itselleen.

Tavallaan haluaisin erakoitua. Sulkea tämän blogin, etten miettisi sitä, jos jotenkin tuotan lukijoille pettymyksen. Haluaisin lähteä netistä, etten jatkuvasti varo sitä, että olisin jotenkin riittämätön. Haluaisin taipua yksinäisyyteen ja kohdata maailman yksin, että en vain vahingossakaan enää kertaakaan joutuisi pettymään itseeni.

Mutta kukapa tässä elämässä pärjää yksin? Kuka jaksaa kantaa koko maailmaa harteillaan ja itkeä itsensä uneen tyyny kainalossa?

Tuskin kukaan. Siksi yritän sisulla taistella pelkoani vastaan. Yritän voittaa sen ja lähteä liikenteeseen. Ajatella järjellä, en tunteella.

Ehkä kohta hallitsen tämänkin pelon ja voin voittajana tarttua kahvaan.

Mitä te pelkäätte?

Elämme vain kerran

Topin myötä olen alkanut ikävöimään.. enkä puhu siitä, että ikävöisin omaa aikaa tai Topia itseään (siis niitäkin toki kyllä...), vaan ikävöin erilaisia muistoja ja kokemuksia.

Ikävöin esimerkiksi lapsuutta. Sitä kun sai olla villi ja huoleton. Jokapäiväiset leikit pojan kanssa tuovat vain entistä enemmän esille sitä seikkaa, että olen menettänyt lapsenmielisyyteni. Ei jaksa kamalasti innostaa pomppia koko ajan sohvalla, ei jaksa kävelyttää Fisher Pricen ukkoja ympäri maatilaa. Tai siis korjaan; jaksaa kyllä,  mutta se ei tunnu enää samalta.

Kun muistelen omia leikkejäni, tulee ihan kamala into palata 15 vuotta taaksepäin. Olin itse aika "luonnon"lapsi. Harvoin tuli pelattua tai katsottua televisiota. Sen sijaan luin, juoksin "Taikametsässä" zombeja karkuun ja rakensin hiekasta kaupunkeja. Rakastin puissa kiipeilyä, urheilua ja yksinkertaisia asioita.

Lapsuuden lisäksi ikävöin aikuistumista. Niitä hetkiä, kun aloit oppimaan itsestäsi ja maailmasta enemmän.  Muistan, kun oli aika levittää siivet ja kokeilla taitojaan yksin. Tuli kyllä monesti tömähdettyä lärvi edellä maahan, mutta onneksi oli aina joku nostamassa pystyyn. (Jonain päivänä saan olla se henkilö Topille :') )

Muistelen kasvavaa vastuuta omasta hyvinvoinnista, muistan valinnanvaikeuden ja epätietoisuuden. Muistan myös sen ylpeyden, kun oikeasti aloit pärjäämään yksin.

Ensimmäinen oman asunnon kuva ei koskaan ole poistunut mielestäni eikä se tunne, kun tuohon pieneen yksiöön astuin. Sydän oli pakahtua onnesta ja innostuksesta. Kohta minulla olisi oma sohva ja kohta saisin päättää mitä kaupasta ostetaan ihan itse!

Aika pian omilleen muuttamisen jälkeen vanha ystävyyssuhde syventyi ja rakastuin. Muistelen hieman naureskellen ihastunutta itseäni ja nykyisen parisuhteeni alkutaipalia. Ikävöin sitä tunnetta, kuinka kaikki oli uutta ja jännää. Perhoset kutkuttelivat masussa joka aamu sängystä noustessa.

Suhteemme alussa olimme todella kovia "eläinfriikkejä". Meillä oli pupuja, gerbiilejä ja hamstereita. Rakastimme, rapsutimme ja otimme elämästä ilon irti. Ikävöin sitä heinän tuoksua talossa ja öistä pienen jyrsijän pitämää rapinaa.

Elämä on muuttunut paljon matkan varrella. Kirjoittaisin tätä postausta vielä huomennakin, jos kävisin ihan jokaisen hetken läpi. Ikävöin paljon jalkapalloa, valokuvaamista, leffassa käymistä, nukkumista, siistiä kotia ja ystäviä. Ikävöin siis myös konkreettisia asioita, jotka ovat väistyneet lapsen myötä. En voi sanoa, että olen sataprosenttisen tyytyväinen nyt. Olen onnellinen todellakin, mutta koen silti, että minulla on myös oikeus kaivata asioita. Ja niin kaipaankin.

Kaiken ikävöimisen ja kaipaamisen ohella mietin usein niitä elämän merkkihetkiä. Sitä häiden huumaa, synnytystä ja Topin ensimmäistä sanaa. On jotenkin jännä asia, että ne hetket ovat nostaneet tietynlaisen huuman sisälläni. Ja nyt en muista miltä tuo "huuma" tuntuu. Aina välillä se hiipii kolostaan ja saan nauttia pienen hetken tajunnan räjäyttävästä tunteesta.

Entä sitten, kun kaikki merkkihetket on koettu? Naimisiinmeno, viimeisen lapsen synnytys, Topin koulun alkaminen, lasten aikuistuminen ja ensimmäinen lapsenlapsi.. Onko sitten se vaihe elämässä, että vain ikävöi niitä hienoja hetkiä ja tuntemuksia? Onko toivoakaan siitä, että huuma vielä kerran kohoaisi huippuunsa?

Mitä meistä tulee, kun vanhenemme? Hyväksyykö sitä sen, että elämä alkaa olla ohitse ja loppu häämöttää?

Pelottaa välillä elää päivä kerrallaan eteenpäin, pelottaa elämässä eteneminen. Tunnen oloni jo vanhaksi, vaikka olenkin nuori.

Olen kokenut monet uudet ja upeat asiat. En enää koskaan voi muuttaa ensiasuntoon ensimmäistä kertaa, en enää ikinä mene ensimmäistä kertaa naimisiin. (Toivottavasti en toistakaan...) Toisen lapsen saaminen ei ikinä tule olemaan sama kuin ensimmäisen lapsen. Sitä tietää mitä tekee ja kaikki asiat on jo kertaalleen koettu.

On asioita, joita ei voi toistaa. Elämmekin vain kerran.

En oikeasti edes tiedä miksi ajattelen joskus tällaisia ajatuksia. Hämmentää itseänikin, kun oikoluen tätä tekstiä.

Enkä tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Siispä vain tyydyn nauttimaan hetkestä, ikävöimään mennyttä ja pitämään yllä toivoa tulevaisuudesta.


Ikävöitkö sinä koskaan?