Rakkaus ei löydy kiven alta, vaan se putoaa taivaalta suoraan päähäsi.

Nelisen kuukautta siitä on, kun kaikki kummasti muuttui. Elämä kääntyi päälaelleen ja keväästä jatkuneen eron tuoma järkytys, väsymys ja alakulo alkoi väistymään. En alkuun nähnyt sinua sumusta, kuten yleensäkään sumusta mitään erottaisi. Yhtäkkiä olitkin ihan lähelläni ja pidit kädestäni. Yhdellä kevyellä otteella kaadoit minut syliisi ja kannoit pitkän matkan sisälle lämpimään. Kantaessasi minua, tunsin oloni turvalliseksi. Lämmin kehosi painautui omaani vasten, ihosi tuoksui hyvältä ja silmissäsi tuikki päättäväisyys. Painoin pääni sinua vasten ja annoin elämän viedä.

Ihmiset puhuvat sielunkumppaneista, tosirakkaudesta ja rakkaudesta ensimmäisellä silmäyksellä. Jo pienestä iästä lähtien moni tyttö löytää itsensä haaveilemasta siitä elämänsä prinssistä. En tiedä uskonko tosirakkauteen, mutta tiedän ainakin unelmoivani siitä. Sielunkumppanuus taas on sitä, että elää toisen kanssa kymmeniä vuosia kyllästymättä.

Parisuhde, rakkaus ja sen tuomat koukerot ovat ihmeellisiä. Kenen treffikutsu pitäisi valita vai odottaisiko maltillisesti sitä maagista hetkeä kaupassa, kun kaksi tuntematonta rakastavaista kohtaavat? Kuuluuko prinssin olla varakas, maineikas ja ratsastaa maan hienoimmalla ratsulla pukeutuen arvokkaisiin kankaisiin? Entä, jos valitseekin väärin ja päätyy huonoon suhteeseen? Entä, jos valitsee oikein ja päätyy hyvään suhteeseen, mutta ihmiset eivät ole tarkoitettu toisilleen sen enempää kuin vain kavereina? Onko meillä tässä elämässä sitä kuuluisaa toista korttia, jonka iskeä pöytään? Saako sitä tehdä virheitä?

Itse olen aina uskonut sielunkumppanuuteen. Sitä on parisuhteissa, mutta myös ystävyyssuhteissa. Joskus vain kolahtaa ja lujaa eikä kaikki kolhut katoa koskaan. Cars 2.ssa Martti sai mahdollisuuden uuteen upeaan ulkonäköön, mutta halusi kuitenkin säilyttää kolhunsa, koska ne muistuttivat häntä parhaan ystävänsä Salaman kanssa koetuista hetkistä. Sielunkumppani on se henkilö, jota sinä ymmärrät parhaiten ja joka ymmärtää sinua parhaiten - etkä oikeastaan edes tiedä miksi. Hän on se henkilö, joka vielä kuolinvuoteellasikin naureskelee kanssasi yhteisille muistoille. 

Olen haaveiluun taipuvainen tyttö ja läpi elämäni kirjoitellut paljon näistä unelmista. On ollut päiväkirjaa, henkilökohtaista blogia ja miljoonia irtopapereita. Jo lapsuudesta viime vuoteen asti tekstien lomasta on hehkunut yhä uudelleen ja uudelleen tietyt sanat; "Missä sinä olet?". Olen ajasta ikuisuuteen hokenut sitä samaa, että täällä minä olen ja odotan sinua. Tule jo hakemaan! Vasta nyt olen tajunnut katsoa syvälle sisimpääni ja ymmärtänyt itsestäni enemmän. Tämä pieni tutkimusmatka olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten.

Olen elämääni juurtunut, arkeen tottunut ja kiellän kaiken uuden ihanuuden. En halua katsoa eteenpäin, junnaan paikallani ja tyydyn siihen elämään mitä tässä on. Unelmointi on jäänyt, haaveilu on katkennut. Kunhan istun suurimman osan illoista itsekseni ja itken. Kaikki se miksi minun piti tulla, on jäänyt. Miten tässä näin kävi? Painan kasvoni käsiä vasten ja pudistan päätäni. Mitä seuraavaksi? Uskaltaisinko vain hypätä tuntemattomaan? Annanko itselleni luvan luovuttaa ja aloittaa uusi elämä?

Kun edetään siihen pisteeseen, ettei koe seuraavankaan oven takana olevan enää yhtään mitään.. sitä on aika antaa periksi ja jatkaa matkaa uuteen suuntaan. Kun huomaat kiertäneesi samaa ympyrää jo vuodesta toiseen onnistuen vain lannistamaan itsesi, on syytä kokeilla sitä vaikeampaa reittiä. Jokainen labyrintti vie ulos, jos uskaltaa nostaa päänsä ja yrittää. 

Joskus joutuessani umpikujaan sekoan ja menetän kaiken hallinnan. Järjestelmällisestä ihmisestä tulee kävelevä kaaos. Näin tapahtui sen jälkeen, kun vihdoin päästin irti. Menetin elämänhallintani ja menetin järkeni kaikkeen. Seisoin kovassa tuulessa enkä kuullut edes omaa ääntäni. Päässäni sumeni ja mietin, että selviäisinkö siitä pimeydestä ikinä ulos. Tiesin, että tulisi viemään vuosia, että sitä saisi itsensä eheäksi ja ehkä mahdollisesti siihen pisteeseen, että joku toinen ihminen löytyisi vierelle jakamaan tätä matkaa. Onneksi ympärillä oli kuitenkin muutama aarre - ystävä, joiden avulla kokosin viimeisiä rippeitäni kasaan. 

Sitten sinä saavuit sieltä sumusta. Sinä olit se ihminen, jota koko elämäni olin paperilla lojuvilla sanoilla kutsunut luokseni. Sielunkumppani - uskallan väittää. Ymmärsit minua, tuit minua ja kannoit vaikeimman yli. Tunsin sisälläni jotakin kuplivaa ja lepattavaa. Säikähdin. Olinkohan vain liian haavoittuvainen ja takerruin sinuun syvästi sen vuoksi? 

Ei ollut helppoa ihastua niin pian. Sitä joutui painimaan oman päänsä, tunteidensa ja minuutensa kanssa kokonaisen armeijan voimin. Mikä minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä teen? Näitä kysymyksiä kuitenkin häiritsi se pieni hiipivä ajatus; Kuka sinä olet? Miksi saat sydämeni lepattamaan? Miksi tunnen näin sinua kohtaan? Miksi oloni on yhtäkkiä niin turvallinen ja hyvä? Lapsena opin, että ratkaisuja tulee harkita vakavasti eikä mitään saisi tehdä hetken mielijohteesta. Tämä ajatus on juurtunut päähäni lujaa ja pidän siitä aina kiinni, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Valvon öitä miettien, pohdin päivät läpi ja pyöritän ajatusmyllyä tuhannen voltin voimalla. Hassua todeta, että ensimmäistä kertaa elämässäni vaikean tästä miettimisestä teki se, etten tiennyt mitä pitäisi miettiä. Selittämätön itsevarmuus ja luotto pursusi sisältäni. Tiesin vahvasti mitä haluaisin. 

Laastarisuhteeksi kutsuvat, mutta ei se minua hetkauta. Tätä tunnetta ei voi kukaan läpäistä, se on vahvana siellä mihin kellään muulla ei ole pääsyä. Sydämessäni. Joskus tulee hetkiä, että elämä pelottaa, mutta silloin voin painautua sinua vasten ja katsoa silmiisi. Kun en luota itseeni, minä luotan sinuun. Sitä se tarkoittaa - yhdessä oleminen.

Helposti elämä rutinoituu. Ihmiset väsähtävät arkeensa ja alkavat toistaa tuttuja asioita. Mistään ei saa kiinni, koska kaikki on samaa. Ei se johdu oikeastaan koskaan siitä, etteikö olisi jotakin uutta löydettävää. Ihminen vain jostakin syystä lopettaa etsimisen ja tyytyy kohtaloonsa. Arki on vihollinen, vai onko? Ehkäpä on, jos siitä tekee vihollisen.

Oikeastaan en tarvinnut sekavaan päämäärättömään elämääni mitään muuta, kuin sinut. Sinä olet ihminen, joka tuli luokseni, istutti minut alas ja painoi sormensa huulilleni, kun yritin ensin vastustaa. Olen vastustaja kaikessa - se tylsä kalkkis, jolla on aina vastalause tai perustelu miksi joku asia ei sovi. Siinä tuolilla istuessani jo elämään kyllästyneenä avasit silmäni uudelleen. Kerroit tästä maailmasta ensin 10 asiaa, joista en ollut osannut edes haaveillakaan. Sen jälkeen kerroit 10 lisää. 

Muistan olleeni pitkään ahdistunut omasta puolestani, sen toisen puolesta ja poikani puolesta. Olin ahdistunut ystävien takia, läheisteni takia ja kaikkien takia. Kaikki ahdisti, itketti ja stressasi. Harvoin hymyilytti tai oli hauskaa. Sen aamuhymynkin takana mieli kävi raskaana ja elämä polki päähän. Kaikki tämä johtui siitä, että jäin roikkumaan johonkin. Roikkuminen vie voimat, väsyttää ja lopulta pudottaa lujaa. Pudotuksen jälkeen ei välttämättä sitten jaksakaan nousta ylös, koska kaikki powerit ovat kuluneet siihen roikkumiseen. Halusin olla kyllä lähellä, mutta en sillä tavalla, joka silloin olin. En siinä roolissa. Siksi lopulta päädyin ihan uudelle polulle, joka lopulta vastusti painovoimaa ja käänsi suupieleni ylöspäin.

Nauran tyhmälle vitsillesi, koska se oikeasti oli niin typerä, etten edes tajunnut sitä. Nauran sille, että kaadoit limutölkkisi varmaan jo sadannen kerran oppimatta mitään edellisistä kerroista. Nauran isolle röyhtäyksellesi tai sille, että kutitat mahaani varovaisesti. Nauran kanssasi katketakseni hassulle juopuneelle nuorelle Helsingin keskustassa. Heijastat oman hymysi minun kasvoilleni ja saat lämmön valtaamaan koko vartaloni. Hymyilen myös siksi, että näytät niin rakastuneelta.

Mielestäni rakkautta, sen ajankohtaa eikä kohdetta voi valita. Uskon siihen, että oikea kirjaimellisesti tai vähemmän kirjaimellisesti kävelee vastaan. Rakkaus ei löydy kiven alta, vaan se putoaa taivaalta suoraan päähäsi. Tunteet, ihastuminen ja kohtaamiset ovat vain asioita, jotka tapahtuvat. En usko siihen, että rakastumista pitäisi lykätä "koska se vain on soveliasta". Ei ketään tai mitään voi pitää hold:lla. Ehkä joskus ainoa oikea asia on unohtaa se järjestelmällisyys, näyttää normeille keskisormea ja hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan. Silloin sitä voi huomata yhtäkkiä heräävänsä ihmisen viereltä, joka jaksaa pitää kiinni kädestäsi ajaessa, silittää poskeasi ohimennen, kehua kauneuttasi ja olla läsnä aina, kun tarvitset. 

Ehkä et ollut se stereotyyppinen prinssi valkoisen hevosen selässä, jonka joskus kuvittelin. Satut olemaan se tyyppi, joka hurautti paikalle mustalla Volvollaan, lenkkarit jalassa ja hiukset sojoittaen jokaiseen suuntaan. Ehkä et ollut se joka naisen unelma tiskirätti kädessä ja imuri toisessa. Satut olemaan se tyyppi, joka unohtaa joskus likaiset sukkansa lattialle tai pyyhkiä ruokatahran tasolta. Ehkä et ollut samanikäinen kanssani, vaan iällisesti vasta nuori aikuisuuden kynnyksellä tasapainotteleva pojankoltiainen. Satut kuitenkin olemaan se tyyppi, jonka pään sisältä löytyy kypsä ajattelutapa, hyvät elämänarvot ja samanhenkisyys ikäisteni kanssa. Ei rakkaus katso ikää, ulkonäköä eikä luonnetta. Se olet sinä, joka teit minuun vaikutuksen.

Elämä voi antaa jotakin suurta. Tartu siitä kiinni. Niin minäkin tein ja nämä kuukaudet ovat olleet mahtavia. Odotan tulevia palavalla innolla! Olen herännyt vihdoin henkiin.

Katselin ystävällisiä silmiäsi ja sinä katselit minua. Makasimme lähekkäin ja minä kysyin peloissani, että entä jos rakkaus jonain päivänä sammuisi meidänkin väliltämme. Entä, jos mekin vain etääntyisimme toisistamme ja päätyisimme lopulta erillemme niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sinä hymyilit hetken ja vastasit lempeällä äänelläsi:  "Jokaikinen ilta ennen nukahtamistasi ja jokaikinen aamu herätessäsi, haluan antaa sinulle uuden syyn rakastua minuun yhä uudestaan." Tämän jälkeen tiesin, että olin tehnyt oikean valinnan. Aion jatkossakin luottaa elämään.. kyllä se vie. 

Kipupisteet

"Kipu. Suru. Menetetyt ystävät. Selkänsä kääntäneet. Some. Stalkkerit. Kiusaajat. Ruma katse. Huhut. Vihapuheet. Suvaitsemattomuus. Kylmä kosketus. Unohtaminen. Yksinäisyys. Pettymykset. Sillan kaide. Valehtelu. Stalkkerit. Putoavat kyyneleet. Tuomitseminen. Ulkopuolisuus. Arvet."

Jokaisella on ne kipupisteensä. Asiat, jotka yrittävät kaataa. Jutut, jotka haluavat repiä sinut palasiksi.

Pitää kuitenkin muistaa, että tässä sitä seisotaan kaikesta huolimatta. Pudotus on korkeampi pystyasennosta, mutta toisaalta taas seisot lähempänä pilviä. Unelmia. 

"Skies are crying, I am watching,

Catching teardrops in my hands.

Only silence, as it's ending, like we never had a chance.

Do you have to make me feel like there's nothing left of me?

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper.

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper

As the smoke clears,

I awaken and untangle you from me.

Would it make you feel better to watch me while I bleed?

All my windows, still are broken, but I'm standing on my feet.

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper.

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper.

Go run, run, run, I'm gonna stay right here,

Watch you disappear, yeah.

Go run, run, run, yeah, it's a long way down,

But I'm closer to the clouds up here.

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper. 

Ohh!

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper!

Like a skyscraper, like a skyscraper

Like a skyscraper.."

Oli kipusi mikä tahansa, muista oikeutesi suruun. Oli unelmasi mikä tahansa, muista unelmoida. Tärkeintä on muistaa myös se, että ympärillä on miljoonia, jotka ajattelevat, tuntevat ja kokevat samoin. Etsivä löytää. Osan matkaa polulla saattaa näkyä yhdet askeleet, mutta jossakin vaiheessa ihan varmana niiden viereen liittyy toiset. 

Kliseisesti sanottuna haluaisin suuren puurokauhan, jolla jakaisin toivoa jokaiselle sen menettäneelle. Oli se sitten sairauden takia kärsitty pelko, arvet ranteessa tai silmistä hiipunut elämänilo. 

Kukaan ei halua vaeltaa yksin pimeässä. Kukaan ei halua, että kyyneleet kuivuvat poskille. Onneksi me olemme aika pirun vahvoja ja yllätämme joskus jopa itsemmekin.

Voimia sinulle, jos voit pahoin eilen, juuri nyt tai huomenna! Tästä biisistä löytyy hyvä sanoma.

Lapsen valinnanvapaus

Väitetään, että jokaisella ihmisellä olisi valinnanvapaus. Oikeus valita mistä tykkää ja mistä ei, vapaus päättää elämästään.  Mitä opiskelee, mikä on isona ja mitä tekee elämäntiellään. Se kuuluu ihmisoikeuksiin eikä valinnanvapautta tule koskaan kieltää keneltäkään. Ei vankikarkurilta, mieheltä kadulla eikä omalta lapseltakaan.

Alaikäisen elämästä päättäävät paljolti äiti sekä isä. Vanhemmat huolehtivat turvallisuudesta sekä tulevaisuudesta ja tekevät monia päätöksiä. Pistävät kouluun, sopivat rajoista ja tarpeen mukaan opettavat lasta selviämään haasteista. Se ei ehkä aina ole kivaa, mutta tärkeä vaihe elämän kiertokulussa. Vanhemmat siirtävät omat oppinsa lapselle ja toivovat, että tämä jonain päivänä pärjää maailmalla.

Mutta onko lapsella valinnanvapautta? Viedäänkö se nykyään kasvatuksen ohella pois?

Lapsi istuu ruokapöydässä ja ruoka ei maistu. "Sinä et poistu ennen kuin lautanen on tyhjä!"  Ei tykkäälle heristetään sormea ja ruoka pakotetaan syömään loppuun saakka.

Lapsi näkee kaupassa Disneyn paidan ja haluaa sen. "Se ei ole muodissa. Äitin rahat, äiti päättää." Kyynelehtivälle lapselle kerrotaan, ettei kaikkea voi saada.

Ne lempisanonnat. Lauseet, joita moni käyttää melkein kulumiseen saakka. "Ymmärrät kyllä, kun olet aikuinen. Olen sun äiti, mä päätän. Mun rahat, mun valinta."  Ja moni muu.

Miksi nykyään jo pienestä pitäen kiskotaan lapsilta oikeus omaan mielipiteeseen? Syötkö sinä jotakin, josta et pidä? Puetko sinä vaatteet, jotka joku muu valitsee?

Olenkohan vapaamielinen, kun haluan kasvattaa lapseni siihen omien valintojen maailmaan. Juuri siihen, että mieltymyksiä voi ilmaista ja tunnistaa. Sitä kuuluu opetella sanomaan mikä on hyvä ja mikä huono. Haluan, että pojan silmä kehittyy elämän pienille valinnoille jo pienestä pitäen. Mielestäni jatkuva käskyttäminen, toisen puolesta päättäminen ja määrääminen ovat eräänlaista vapaudenriistoa. VAIKKA lapsi onkin pieni eikä ymmärrä syy-seuraussuhteita, on hänkin ihminen. Siinä missä sinä ja minäkin.

Meidän perheessä pyritään tukemaan itsenäisyyttä. En halua missään nimessä tarjota valmiita ratkaisuja asioihin, vaan olen jo pitkään "vaatinut" valitsemaan. 

"Kumman leffan haluat katsoa? Mitä sä haluat juoda? Mikä pipo laitetaan ulos mennessä? Mikä yökkäri lipastosta? Mitä leluja haluat sänkyyn mukaan? Mennäänkö ulos vai lähetäänkö isiä vastaan?"

Alkuun vaihtoehtojen tarjoaminen ei oikein tuottanut tulosta. Pojan vastauksilla ei ollut tarkoitusta, vaan ne vaikuttivat enemmän satunnaisilta heitoilta. Myöhemminkin on ollut hankalaa, koska poika ei aina meinaa päättää, vaikka kuinka kyselen. Aion kuitenkin aina tarjota sitä kahta vaihtoehtoa, kunnes tietoinen valinta tapahtuu. Ja joskus niin käykin!

Ajattelu muuten kehittää aivoja ja päätöskykyä. Se auttaa ihan varmana myöhemmässä vaiheessa elämää! En todellakaan halua olla pelkkä robotti, joka kokkaa mitä nyt sattuu kokkaamaan. Joka ostaa vaatteet kaappiin ja pohtii joululahjat ilman ainoatakaan toivetta. En halua valita vielä 7-vuotiaalle asua lipastosta, vaan haluan että poika osaa tehdä sen itse. Ei sen tekeminen siis tietenkään haittaisi! On vain paljon palkitsevampaa, että lapsi oppii näihin asioihin itse ja osaa tulevassa elämässä harkita, punnita vaihtoehtoja ja sitten mahdollisesti valita oikein.

Tulen toimimaan näin jatkossakin. Meillä ei pakoteta, koska mitä hyötyä siitä olisi? Olkoon se jonkun mielestä hölmöä, mutta oma mielipiteeni on, että toimin äärettömän hyvin. Välillä olen jopa ylpeä siitä, että miten olen tarkastellut äitiyden tuomaa vastuuta ja tyytyväinen valinnoistani kasvatuksen suhteen. Tunnen suurta mielihyvää, kun huomaan edes joskus onnistuvani.

Löytyykö ruudun toiselta puolelta ketään, joka ajattelee samoin? Tai sitten niitä, joilla on sananen sanottavana aiheesta?

"Mikä sinusta tulee isona?"

Tänään työmatkalla se iski. Ajatukset tulevaisuudesta. Päädyin pohtimaan tarkemmin omaa itseäni ja sitä mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä. En voi ainoastaan jäädä paikoilleni odottamaan mahdollista toista lasta. Kohta on pakko palata töihin täysipäiväisesti tai siirtyä opiskelemaan. Mitä sitten haluaisin olla? Mikä tästä tytöstä oikein tulee "isona"? 

Olen käynyt tähän mennessä ainoastaan lukion ja siitä suunnannut suoraan kaupanalalle. Viihdyn ihan mielettömän hyvin työssäni, vaikka moni muu ei kassalle istahtaisikaan vapaaehtoisesti. Tunnen olevani liekeissä ihmisten kanssa, kun saan olla työminä enkä se epäonnistumisiin taipuvainen Anette.  Neuvon asiakkaita ruokien suhteen, haen täydennyksiä varastosta ja juttelen mielenkiintoisia asioita vanhusten kanssa. Koen tavallaan olevani etuoikeutettu, kun saan työskennellä siellä missä nyt työskentelen. Herää SILTI kysymys, että haluanko tehdä tätä työtä koko elämäni? Vai pitäisikö sitä kuitenkin jossakin vaiheessa irtaantua koulun penkille?

Olen miettinyt nyt jo aika pitkään, että olisi mahtavaa opiskella esimerkiksi sairaanhoitajaksi. Sielläkin pääsee auttamaan ja kuuntelemaan ihmisiä. Jokaisella on kuitenkin se oma tarinansa kerrottavana ja niistä tarinoista olen itse kiinnostunut. Persoonien kohtaamisesta, auttamisesta ja siitä, että on siinä hetkessä olemassa. Luulin vihdoin olevani varma tulevaisuudestani, kunnes sama epämiellyttävän kolkuttava tunne iski jälleen. Olisiko sairaanhoitajana työskentely juuri sitä mitä varmasti haluaisin? Luultavasti viihtyisin tuossa ammatissa, mutta olisiko se kuitenkaan se THE JUTTU?

Levottomat ajatukset tulvivat taas pinnalle. Näitä tunteita yritän aina siirtää sivuun ja tukahduttaa, koska pelkään myöntää itselleni jotakin. Entä, jos tietäisinkin mihin alalle hakeutua, mutta jännittäisin liikaa? Olisin melko varma epäonnistumisesta? Vahvan pelon takia olen sulkenut, työntänyt pois ja unohtanut tärkeitä asioita itsestäni. Yrittänyt vain jatkaa matkaani sillä turvallisella alueella.

En kuitenkaan halua yhtäkkiä huomata olevani elämäni puolessa välissä ja vihainen siitä, etten koskaan edes yrittänyt. En halua kuopata tiettyjä ominaisuuksia itsessäni kokonaan, vaan annan asioiden nyt nousta mieleeni. Hetken tunnen varmasti olevani taas eksynyt, mutta luulen ajattelun vievän asioita eteenpäin.

Tänään kuuntelin satunnaisesti musiikkia soittimestani ja yhtäkkiä ilmoille pärähti oma ääneni. Seuraavan tunnin ajan hymyilin, ihmettelin ja naurahtelin jutuilleni. Olin kokonaan unohtanut, että olen ystäväni kanssa aikanaan tuottanut, editoinut ja toteuttanut tunnin mittaisen radio-ohjelman. Oli hassua kuunnella äänestäni paistavaa itsevarmuutta ja iloa. Pysähdyin etenkin siinä kohdassa, kun huudahdin radiokapulaan "Ihanaa olla onnellinen!".

Sitä olin tuota ohjelmaa tehdessä. Rakastan suunnittelua, pidän editoimisesta ja entäpä biisien valitseminen sekä sovittaminen puheen sekaan? Olin mielestäni hyvä haastattelija ja puhuin selkeästi koko ohjelman ajan. Olen tällä hetkellä aika ylpeä siitä, että olen ollut tuota pientä projektia toteuttamassa. Ehkäpä taitoni, mielenkiintoni ja innostukseni osuu sittenkin ihan muualle. Radio-ohjelman lisäksi olen nimittäin kiinnostunut valokuvaamisesta. Luen jatkuvasti aiheesta, seuraan muiden kuvausblogeja ja pyrin kehittymään taidon suhteen paremmaksi. Rakastan valokuvaamista erittäin paljon, mutta vielä enemmän välitän niistä kuvista. Pienistä kauniista taideteoksista, joista jokainen kertoo sitä omaa tarinaansa. Eikä tässä edes kaikki! Olin nimittäin nuorena kovakin kirjoittamaan. Kirjoitin kirjoja, novelleja sekä aktiivisesti päiväkirjaa. Olen pitänyt jopa erilaisia blogeja viimeiset 7 vuotta! Tämäkin on siis vahvasti lähellä sydäntäni ja olenhan kirjoittanut laajasti erilaisten projektien parissa. On sitä tullut muutama lyhytelokuvakin käsikirjoitettua. Yksi niistä pääsi jopa omalle filmille asti. Raakaversio - se ensimmäinen yritys. Miten hauskaa olikaan videokuvata, ohjata ja lopuksi muokata pätkistä toimiva kokonaisuus! Yksiä nuoruuden parhaimmista muistoista.

Kaikki tämä kertoo, että pidän luovuudesta, ideoiden toteuttamisesta ja tekemisestä. En ole ehkä se kaunein malli kameran edessä, mutta omaan taidon alkeet itse valokuvaamiseen. Saattaisin saada ihmiset nauramaan pilkallisesti näyttelijänlahjoillani, mutta käsikirjoittajana taas silmät kostumaan herkistymisestä. En tiedä. En voi kuvitella, että puhuisin itsestäni samassa lauseessa onnistumisen tai osaamisen kanssa. Vaikea uskoa, että voisin ehkä yltää jonnekin ylemmäs, jos edes yrittäisin. Voisinko muka?

En osaa olla ylpeä itsestäni kovinkaan usein, en ymmärrä kehujen päälle ja lopulta on mukavaa olla vain tavallinen. Silti päässä pyörii ajatus, että voisiko sitä olla jotakin erilaista? Kirjoittaa käsikirjoituksia elokuviin, rustata romaanin tai yltää korkealle opiskelemalla valokuvaajaksi? Haaveina nämä tuntuvat niin mahtavilta, että olen aina kuopannut ne suoraan saavuttamattomien lokeroon. Miksi silti pitää olla uhkarohkea ja leikitellä ajatuksella "Mitä jos?". Eikö kokeilun epäonnistuminen vain aiheuttaisi mielipahaa ja saisi vihaamaan itseään astetta enemmän? Olisiko järkevää valita helppo suunta ja astua sille? Ainakin sitä pärjäisi ja elämä olisi tasaista kivaa.

Pelottavaa. Sitä pitäisi muka tehdä päätöksiä tulevaisuudestaan ottaen huomioon, että tämä päivä oli tänään eikä se tule enää huomenna. Sitä ei kuuluisi vain seisoa kauhuissaan paikallaan, vaan ottaa askel tai SUURI harppaus eteenpäin. Ehkä elämäni parhaat päätökset ovat lopulta olleet niitä, joissa olen hypännyt silmät kiinni kohti tuntematonta. Pudotus ei olekaan aina ollut niin rosoinen ennakkoluuloista huolimatta.

Olisipa elämä niin helppoa, että voisi vain elää hetkessä ja olla. Ei tarvitsisi pähkäillä, päättää eikä tehdä virheitä. En tosin osaa sanoa, että olisiko elämä ilman nousuja ja laskuja elämisen arvoista. Ehkä se on tarkoitettu niin, ettei kaikki aina voi sujua ja joskus sujuu vähän liiankin hyvin. Tekeekö  lopulta juuri se meistä onnellisia, kun joskus antaa vain palaa lopputuloksesta huolimatta?

Ehkä voisin ihan hyvin valita elämänsuunnakseni jotakin, mikä liittyy mediaan, kirjoittamiseen tai uuden taiteen luomiseen. Epäonnistuahan saa, koska aina voi yrittää uudelleen. Niin aion opettaa pojallenikin, joten miksi en eläisi saman säännön mukaan? En silti kiellä, etteikö mahassani pyörisi ja lujaa näitä ajatuksia pyörittäessä. Sanon aina itselleni, että mietin liikaa. Niinhän sitä tosiaan tulee tehtyä..

Mikä sinusta tulee isona? Onko ammatin valitseminen helppoa? Oletko uskaltanut heittäytyä ja kokeilla siipiäsi? Epäonnistuitko vai oletko nyt onnellinen tehtyäsi vaikean päätöksen? Kiinnostaa ihan kamalasti teidän tarinat aiheesta!!

Tunnesoppa

"Onko meidän lapsiluku yksi, kaksi vai kolme?"

"Miksi emme hankkisi toista heti putkeen.. saisi poikakin seuraa?!"

"Eikö ala olla jo aika toiselle?"

Vain muutama niistä kysymyksistä, joita osaan vähän jo vihata. Yksi eksynyt kyynel silmäkulmassa koitan kuitata kysymykset pois, koska eihän muut voi tietää eikä mitenkään ymmärtää. 

Loukkaantuminen olisi ihan turhaa ja lapsellista, mutta joskus sitä miettii kuinka rohkeita me ihmiset ollaan, kun kysellään asioita miettimättä taustoja. Sitä pohtii kulmat kurtussa miksi lapsi juo bussissa mehua eikä tajua, että lapsella on maitoallergia. Sitä utelee toisen perheestä, vaikkei tiedä kuinka rikki asiat siellä ovat. Ja joskus tuomitsee, kun naapurin 15v tyttö sai lapsen eikä tule ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että hänet raiskattiin. Paljon mennään ajatuksissa vikaan, liian vähän pysähdytään miettimään.

Aika usein noita kysymyksiä kuunnellessa havaitsen puhujan äänessä ilon ja viattomuuden. Sävyn, joka kertoo siitä onnellisesta tietämättömyydestä asiaa kohtaan. Olen vilpittömästi happy, ettei kaikki tiedä miltä "tämä" tuntuu.

"Älä mieti sitä asiaa, se onnistuu kun unohdat."

"Lapsi tulee, kun on tullakseen."

"Kyllä tekin vielä saatte vauvan IHAN VARMASTI."

Nämä sitten ovat niitä harkittuja lauseita, joita taidan vähän enemmän vihata. Miten voi olla esimerkiksi miettimättä asiaa, joka oikeasti koskettaa oleellisella tavalla elämää? Kuka sanoo, että lapsi varmasti tulee? Takaatko sinä sen meille? Lupaatko? Niin..

Tähän pätee vanha viisas sanonta; lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan. JOS saadaan. Lapsettomuus ja sekundäärinen lapsettomuus koskettavat laajalla mittakaavalla nykyajan ihmisiä. Johtuivatpa ne sitten epäonnistuneesta evoluutiosta, ilmansaasteista tai siitä, että maailma on ylikansoittunut, on se silti kova paikka jokaiselle, joka astuu niihin kenkiin. 

En tunne yhtäkään vuosia yrittänyttä, joka ei olisi itku kurkussa miettinyt ja pyöritellyt näitä asioita... Hymyssä suin vain odotellut sitä vauvaa. 

Nuo ajattelemattomat lauseet tulevat aika usein ihmisen suusta, joka ei ole tätä kaikkea itse kokenut. Tällöin väkisin tulee onniteltua päässään;

"Onneksi olkoon, et ole kokenut samaa ja varmasti raskautunut vain pesemällä alushousut samassa koneessa."

Katkeruus tunnistettavissa. Kyllä. Hippasen sitäkin tähän soppaan tässä vaiheessa ja koko keitos maistuu aina vain kamalammalta. En toki ole koskaan vihainen kenellekään plussa -uutisista tai soisi muille näitä samoja ongelmia, mutta lähinnä hampaita kiristellen kelaan toistuvasti... MIKSI JUURI MINÄ/ME.

Vauvakuume jyllää taas. Raskauskuume jyllää taas. Se vierailee unissa ja tunkee mieleen ostoksilla. Kai ne on vaan jotenkin ne hormonit, jotka sen kaipuun tekee. Yritän ymmärtää kroppaani.. 

Joskus se vain on hankalaa. Ihan helvetin hankalaa. 

Pahin kaikista on kuitenkin kysymys, että eikö tuo yksi lapsi riitä meille. Ei _riitä_?? En ymmärrä yhtään miten joku voi keksiä kysyä tuollaista syyllistävää kysymystä. Tottakai riittää! Poika on tärkeä ja arvokas lapsi omana yksilönään. Topi täyttää sen ensimmäisen lapsen paikan täydellisesti ja pursuaa ehkä vähän jopa yli rajojenkin! Mutta ensimmäinen lapsi ei täytä sitä toisen lapsen paikkaa. Ei tässä voi vertailla lapsia toisiinsa ja kysellä kuka riittää. Yksilöitä. 

Näissä tunteissa, joita käyn läpi, on kyse pettymyksestä itseensä. Ihminen on tehty lähinnä lisääntymään. Mikä siinä pitää sitten olla niin vaikeaa? Miksi asiat ei vaan tapahdu, kun haluaa? Kysymys, joka pyörii lapsuudesta alkaen ihmisten päässä. Kukapa vastoinkäymisistä pitäisi..

Silti pakko sanoa loppuun, että onneksi on se yksi lapsi. Se seikka tuo tähän paljon järkeä ja elämään riittävän ilon. En ole katkeroitumassa kokonaan enkä heittämässä hanskoja tiskiin. Elämä voi olla ihan hyvää näinkin. 

Kyllä se maailman tärkein aarre silti ansaitsisi sen sisaruksen, jota kiskoa hiuksista ja rutistaa lujaa. Sen ikuisen ystävän, joka ei ikinä jätä ja puolustaa isompia vastaan. Haluaisin taata Topille saman, minkä itse olen kokenut.

Sisarusta ei voi mikään korvata tässä maailmassa. Se suotakoon pojalle.

Syksystä

Syksy on täällä ihan oikeasti. Välikausivarusteet on kaivettu kaapeista haalareita ja pipoja myöten. Kirpparit pursuavat hutiostoja. Kysellään kumppareista ja rukkasista. Vettä sataa joka toinen sekunti.


Jep. Ensimmäinen lause pitää paikkansa; syksy todella on täällä.


On hieman ristiriitaiset tunteet asiasta. Nautin tästä menneestä kesästä ihan älyttömän paljon! En halua, että helteiset kävelyretket, aamun hiekkaleikit auringon paisteessa ja rantareissut ovat jo takana. En tahdo potkia mutaista maata ja haistaa mädäntyvien kasvien lemua. Masentaa kaivaa syystakki kaapista ja hyvästellä legginsit.

Toisaalta saan penkoa sieltä kaappien kätköistä myös jotakin ihanaa. On takkia, haalaria, pipoa... on Mini Rodinin täydellinen haalari.

Poika ei ole koskaan ennen kokeillut Rodinin haalareita. En ehkä ole erityisemmin hurahtanut kyseiseen merkkiin. Satunnaisia kivoja kuoseja kyllä löytyy ja ulkovaatteet ovat osoittautuneet nyt sitten loistaviksi. Lahjemitta riittää pojalle, jonka jalka on tavallista pidempi. Puntit eivät nuole korvia aina istahtaessa. Ulkonäössäkin tuo musta haalari on nappivalinta. Saa nähdä myöhemmin syksyn mittaan käytännön puolen.. toivottavasti on laadultaan kestävä, koska haalarille on jo ostajakin olemassa.

Syksyyn kuuluu myös kumpparit. Nuo lapsuuden huolettomat kengät. Mikä onkaan hauskempaa, kun katseilta suojassa loikata hetken mielijohteesta lätäkköön ja katsoa kuraveden laajaa lentoa! Sukat kuivina.

Onneksi on keksitty alennysmyynnit, varastontyhjennykset ja remonttimyynnit. Voi vahingossa löytää laadukkaat saappaat naurettavaan hintaan. Kävi vaihteeksi taas perus Anette-tuuri. Kävelin kauppaan hakemaan jotakin ja löysin sattumalta juuri sen, joka lepäsi "pitäisi hankkia, mutta en jaksa miettiä" -listalla. Kumisaappaat check.

Syksy on muutakin kuin vaatteita. Kesän jälkeen saapuva vuodenaika tuoksuu kirpeiltä omenoilta, raikkaalta ilmalta ja sateelta. Syysmaisema kimaltelee tuhansissa väreissä ja metsät täyttyvät kameran äänistä. Pitkän kuumuuden jälkeen on aika hengähtää. Kauan kestäneen menemisen ja touhuamisen jälkeen voi vihdoin seisoa paikallaan ihmetellen ympäröivää luonnon taidenäytöstä.


Perus romantikkona täytyy myöntää, että rakastan myös syksyn synkkyyttä. Sitä lähestyvää uhkaa, joka saapuu ukkospilven mukana. Jännittävää kutinaa mahanpohjassa, kun kipität koiran kanssa pimeällä iltalenkillä sadepisaroiden putoillessa takkiin. Ihastelen voimakasta tuulta ja myrskyn ulinaa. Ihan vähän myös pelkään.

Ehkä on ihan suotavaa, että syksy tulee. Eikö hauskanpidon tule loppua silloin, kun on vielä kivaa? Annetaan syystuulen pyyhkäistä kesän viimeiset rippeet ja istutaan sohvannurkkaan lämpimän kaakaon kera kuuntelemaan tuulen huokailua.



Tervetuloa syksy!

Ajatuksia kropan ihanteista ja kuvia!

Tänään iski pitkästä aikaa innostus ottaa meidän perheestä kuvia. Lähinnä siis ihan itseään varten, että saa joskus albumiinkin täytettä. Mitä enemmän Topi kasvaa.. sitä vähemmän tulee kuvattua. Yhteiskuvia etenkin on surullisen vähän!

Alkuperäinen tarkoitus oli itsekkäästi ottaa kuvia omasta kropastani. Rehellisiä tarkkoja kuvia tästä tämän hetkisestä tilanteesta. Muistatteko A Beautiful Body -haasteen? Osallistuin siihen silloin aikanaan.


"MAMI GO GO:sta räjähdysmäisesti levinnyt ilmiö on saavuttanut myös tämän blogin. Kyseisen blogin kirjoittaja on haastanut ihmiset laittamaan itsestään kuvan ja pienen tarinan. Kuvan tulee olla aito ja rehellinen, tästä hetkestä otettu vartalokuva raskauden ja synnytyksen jäljiltä. Haaste on heitetty - ja otan sen vastaan."


Silloisen postauksen voi lukea linkistä  ( KLIK )  ja kurkkia vähän miltä silloin näytin. Ainakin astetta muhkeammalta omasta mielestäni.

Elokuu 2013

Olen aika paljon puhunut täällä blogin puolella tästä syömisestä, liikkumisesta ja laihduttamisesta. Tarkoitus on vihdoin päästä sellaisiin tuloksiin, että peilikuva miellyttää. Olen laittanut teille epämääräisiä kuvia itsestäni vaatteet päällä ja peilistä kuvattuna. Eihän niistä oikeasti näe tilannetta ja muhkuratkin jäävät sopivasti peittoon.


Keräsin siis rohkeuteni ja pyysin miestäni tänään nappaamaan kunnolliset kuvat. Kuvat, jotka kertovat sen oikean tilanteen. Koko illan pyörittelin peukaloitani, että olenko muka enää niin rohkea... uskallanko otokset julkaista?

Niin monet lukevat tätä blogia, katsovat kuvia... mahaani. Voi ahdistus! Paino on monelle naiselle se arka paikka. Se mistä ei haluta puhua.


Niin se on itsellenikin. En oikeasti ole pätkääkän itsevarma, vaikka nämä nyt tähän laitankin. Olen vain perus minä. Liian rehellinen. Kirjoitan siitä, mikä mieleeni juolahtaa, vaikka jännittäisinkin lopputulosta.

Maaliskuu 2014

Tässä siis mennään. Kroppa raskaudesta, imetyksestä ja vauva-arjesta muuttuneena. On tullut venyttyä, suurennuttua ja syötyä. Nyt on kova taistelu meneillään siitä, että pääsisin takaisin siihen samaan vanhaan jonakin päivänä.


Yhteiskunta on vain niin viallinen, että nykyään ihannoidaan ihan kummallisia arvoja. Nälkiintynyttä olemusta, suuria rintoja ja virheetöntä ihoa. Miten tällainen pieni tyttö raskausarpineen ja muhkuraisine muotoineen pärjää ajatuksiensa kanssa, kun paine on kova?


Sitä kuvittelee koko ajan, että pitää tavoitella jotakin kovin ihmeellistä ja se alkaa ahdistamaan todella. Mikään ei ole hyvä tai riittävä. Sitä pitää olla jotenkin taas samanlainen kuin ennen, vaikka oikeasti tiedostaakin, ettei paluuta vanhaan ole mitenkään. Kroppa muuttuu raskauden aikana pysyvästi ainakin jossakin asiassa.


Kesällä olin vielä suhteellisen sinut vartaloni kanssa. Kirjoitin omastakin mielestäni tosi fiksusti silloin:


"En tykkää kropastani. En tykkää löllyvästä kengurunnahkapussista mahan tilalla. En tykkää suuresta takapuolestani. En tykkää roikkuvista käsistäni. En tykkää numeroista vaa'an näytöllä. En tykkää pyöreistä kasvoistani. En tykkää pulleasta löllyvästä olemuksestani.

Mutta hyväksyn näistä jokaisen, koska ne ovat jälkiä upeasta matkasta, jonka olen kokenut tullakseni pienen ihmeellisen pojan äidiksi.

Olen aina ollut kapea ja urheilullinen. Nyt lihaksien tilalla on pehmeää kudosta, jota moni tässä maailmassa kammoaa ja välttelee.

En silti vihaa itseäni. Tiedän, että raskaus muuttaa kroppaa ja olin siihen valmis. Tiedän, että synnytyksestä on vasta yhdeksän kuukautta ja pienellä työllä saan varmasti tämänkin ruhon kapeammaksi. Ymmärrän myös, että joitakin asioita tulen kantamaan mukanani loppuelämän, mutta hyväksyn sen.

Minä olen äiti. Tämänhetkinen elämäni on kliseisesti sanottuna niin kaunista, että kyllä sinne yksi virtahepo mukaan mahtuu."



Nyt ajatukseni ovat muuttuneet. Tutkailen virheitäni, puristelen läskejäni ja mietin liikaa. Järki sanoo, että tämä on hyvä, mutta tunne huutaa juoksemaan kovempaa. 


En tiedä mistä tämä epävarmuus johtuu ja tunteeksi se on aika stressaava. Toisaaltaan on kyllä ihan tervettä haluta muutoksia. Eihän liikakilot koskaan hyvää tee ja niistä on ihan järkevää hankkiutua eroon. Se pitäisi vain osata tehdä terveen ajatusmaailman kautta.


Noh, tässä oli nyt joitakin ajatuksia painooni liittyen. Tarkoitus on jatkaa juoksemista, kiinteyttää ja taistella terveellisen ruokavalion puolesta.


Ehkä ne ylimääräiset 10 kiloa karsiutuvat tässä vielä pois. Toivon niin. 



Mitkä ovat teidän ajatuksenne nykymaailman ihanteista ja niiden aiheuttamasta paineesta?

Terkkuja Topilta! Lähiaikoina päästään lukemaan enemmän pojusta :)

Pieni möykky sisällämme

Pelko. Tuo ikävä pieni möykky, joka kulkee elämässämme mukana aina. Joskus se kutistuu pieneksi ja piileksii sisällämme, kunnes taas koittaa päivä, jolloin se ottaa meistä vallan.

Pienestä pitäen me opimme pelkäämään. Mörköjä, sängynalusia, painajaisia tai hylätyksi tulemista. Nämä tuntemukset ovat täysin normaaleja ja ne kuuluvat kehitykseen.

" Valtaosa lasten peloista on normaaleja. Ne liittyvät pohjimmiltaan primitiiviseen perinteeseen, jonka avulla ihmislaji on säilynyt. Kannamme vuosituhansien aikana sisäistettyjä varoituksia kavahtaa esimerkiksi villieläimiä tai salamaa.

Pelko estää meitä olemasta uhkarohkeita ja tekemästä tyhmyyksiä."  - Lastenpsykiatri Veli-Matti Tainio,

Topillakin on alkanut pikkuhiljaa kehittyä pelkoja. Meillä ei juuri koskaan ole vierastettu, joka kuuluisi toki jokaisen lapsen kehitykseen. Ollaan silti käyty läpi kovien äänien säikähtämiset, äkkiliikkeiden pelästymiset ja muut pienet perus jutut.

Nyt uutena on tullut tiettyjen asioiden ja esineiden pelkääminen. Esimerkiksi pölynimuri on Topin mielestä mielettömän kammottava, vaikka se ei olisikaan päällä. Joka kerta, kun imuri vähänkin vilahtaa kaapista, Topi saa pienen paniikin aikaiseksi. Toisena esimerkkinä on vaahtokylpy. Minä fiksuna äitinä ajattelin viihdyttää poikaa ja tuoda jotakin hauskaa arkeen, mutta kaveri itki kauhusta, kun tämän vaahdon sekaan laskin. Myös pimeä on alkanut ilmeisesti luomaan hahmojaan ja iltaisin on aivan pakko jättää laavalamppu päälle, kun Topi jää nukkumaan.

Olen varma, että myöhemmin kuvioon tulee lisää mitä omituisempia pelkoja. Pelot eivät tavallaan koskaan jää pois elämästämme, pelkäänhän minäkin edelleen.

Jotkut pelot ovat toista suurempia ja jotkut tuntuvat peittävän kaiken alleen. Tuntuu, että joskus vain hukkuu siihen fiilikseen eikä järki pääse valoon sen kauhun alta. Olisi kuitenkin tärkeä opetella käsittelemään tunteitaan koskien myös tätä pelko -asiaa.

Voisin kuvailla tätä esimerkin kautta. Kuljin nimittäin nuorena aina iltaisin pienen metsän poikki, kun palasin kotiin. Aika usein oli todella pimeää eikä nähnyt yhtään mitään. Koetin aina kävellä rauhassa eteenpäin ja visusti olla katsomatta ympärilleni. Tiesin, että jos vilkaisen johonkin suuntaan tai nopeutan askeliani edes vähän, niin annan pelolle vallan. Se yksi nopea askel sai kauhun nousemaan sisälläni ja ampaisemaan juoksuun. Se yksi vilkaisu vasemmalle sai mielen ajattelemaan metsässä piilevää vihollista. Mitä pelottavaa pienessä metsässä oikein edes on? Mitä pelkäsin? Noh, zombilaumoja ja riivattuja ihmisiä, karhuja ja susia, pimeää pahuutta ja raiskaajia. Järjetöntä eikö? Tätä tarkoitan sillä, että pelolle ei pitäisi antaa valtaa. Mielikuvitus tekee herkästi tepposet ja asiat muuttavat muotoaan.

Hysteerisella hetkellä.. :D

On toki niitä aitoja oikeita pelkoja, joita väistämättä tulee mietittyä päivittäin. Miten tällaisessa kylmässä maailmassa voisi muka olla miettimättä?

Itse pelkään eniten ehkä kuolemaa ja menettämistä. Näen kauhukuvia siitä, että Topille tapahtuu jotakin, unia siitä, että joudun hautaamaan rakkaimpani ja välähdyksiä siitä karusta todellisuudesta, mitä tämä maailma nykyään on. Nämä pelot ovat suuria ja niitä pitää osata hallita, ettei menetä järkeään.

Pelkään edelleen myös pimeää, pelkään lenkillä ollessani karhuja, pelkään järvessä uidessani rapuja ja muita eliöitä. Nämä pelot ovat pieniä ja niiden kanssa pystyy helposti elämään.

Ehkä suurin pelkoni tällä hetkellä on se yksinäisyys, joka itseäni ympäröi. Se tunne, että pahojen asioiden kohdatessa ei olisikaan ketään, johon turvautua. Pelottaa epäonnistuminen ihmissuhteissa, pelottaa uusien suhteiden rakentaminen. Pelottaa pettymyksien tuottaminen muille ja itselleen.

Tavallaan haluaisin erakoitua. Sulkea tämän blogin, etten miettisi sitä, jos jotenkin tuotan lukijoille pettymyksen. Haluaisin lähteä netistä, etten jatkuvasti varo sitä, että olisin jotenkin riittämätön. Haluaisin taipua yksinäisyyteen ja kohdata maailman yksin, että en vain vahingossakaan enää kertaakaan joutuisi pettymään itseeni.

Mutta kukapa tässä elämässä pärjää yksin? Kuka jaksaa kantaa koko maailmaa harteillaan ja itkeä itsensä uneen tyyny kainalossa?

Tuskin kukaan. Siksi yritän sisulla taistella pelkoani vastaan. Yritän voittaa sen ja lähteä liikenteeseen. Ajatella järjellä, en tunteella.

Ehkä kohta hallitsen tämänkin pelon ja voin voittajana tarttua kahvaan.

Mitä te pelkäätte?

Näkymätön kupla ympärilläni

Puhun nyt eräästä tunteesta, joka on itselleni liiankin tuttu. Siitä tilanteesta, kun kävelet täydessä huoneessa, mutta tunnet olevasi erilläsi muista. Kuulet itsesi puhuvan, huomaat itsesi liikkuvan. Silti tuntuu kuin jättimäinen kupla ympäröisi sinut erilleen muusta maailmasta. Tunnen oloni usein eristetyksi. Yritän kuulua porukkaan, mutta tuntuu kuin joku silti sulkisi minut ulkopuolelle. Olen erilainen kuin muut. Erilaisuus on mielenkiintoinen käsite. Sitä on hankala määrittää ja usein se on käytännössä vain tunne. Toisaalta koko maailmassa on kyse vain erilaisista asioista ja toistensa vastakohdista.

Miksi puhun näistä asioista? Miksi aloitin koko postauksen?

Olen huomannut, että olen jotenkin viallinen. En vain osaa. Ulkopuoliselle olen varmasti sujuva ja sosiaalinen, mutta lopulta kuitenkin on kyse siitä, mitä itse tuntee sisällään. Minä tunnen pelkoa, epävarmuutta ja erilaisuutta. Häpeän sisäistä kömpelyyttäni. Haluaisin olla täysillä mukana, mutta se on vain erittäin vaikeaa. Todella usein ihan netissäkin erilaisissa ryhmissä huomaan saman asian. Yritän kuunnella, lohduttaa ja osallistua,  mutta silti jään ulkopuoliseksi. Pelko siitä, että ihmiset eivät pitä minusta sekä epävarmuus ovat niitä asioita, jotka tekevät ison kuilun itseni sekä toisten välille.

Aion aina pysyä ystävällisenä. Aion silti tukea ja välittää. Enkä tee tätä siksi, että se olisi edukasta minulle, vaan koska välitän muiden tunteista. Haluan olla osa sitä joukkoa, johon kuulun. Sitä täytyy edes yrittää!

Olisi TODELLA kiva tietää, että miksi olen tällainen. Miten tämä viallisuus korjataan?

Monelle on ehkä jo paistanut teksteistäni, puheistani ja olemuksestani läpi, että viihdyn aika usein yksin. Toki myönnän ihan perusluonteeni jo sisältävän erakkomaisia piirteitä. Olen eräällä tapaa kotihiiri ja viihdyn itsekseni omissa oloissani. Tavallaan yksin oleminen ja hiljaisuus eivät ahdista ollenkaan. Toisaalta sitten taas ahdistaa, koska tunnen tunnetta yksinäisyys todella usein. Jokainen ihminen tarvitsee lopulta ystäviä rinnalleen, myös minä. Miksi se sitten on niin vaikeaa lähteä ihmisten kanssa jonnekin?  Miksi se on niin hankalaa tutustua toisiin? Harvemmin liikun kenenkään kanssa ja pelkään kauheasti sitä tutustumista. Pienestä asiasta on kehittynyt iso ongelma. 

En pidä yhtään liibalaaba puspus -suhteista. Inhottaa sellainen kaveruus, jossa on PAKKO nähdä, PAKKO soitella ja PAKKO tehdä asioita koko ajan. Joskus saattaakin tulla kausi, että haluaa olla omissa oloissaan ja on todella turhauttavaa, jos se toinen osapuoli ei ymmärrä toivettasi. Koen sen silloin painostavana. Välillä myös pieni tavallinen asia saattaa ärsyttää. Esimerkiksi se, että joku bussissa juttelee aina ne samat asiat läpi koskien lasten ikää, käyttäytymistä ja ruokailua. Sitä haluaisi vain matkustaa rauhassa haaveillen omiaan.

Toisaalta taas olen kuitenkin myös sosiaalinen. Jos putoan tilanteeseen, jossa pitää pärjätä ihmisten kanssa niin hoidan kyllä homman kotiin. Aika moni sanoo, että seurassani on hyvä olla ja minusta hehkuu sisäinen rauha. (Naurattaa kyllä joka kerta, kun tämän kuulen..) Pärjään myös töissäni loistavasti eli tällä hetkellä olen kaupan kassa. On ihanaa jutella asiakkaiden kanssa ihan turhistakin asioista. Kun pääsen itse siihen tilanteeseen, jossa kohdataan joku, niin koen olevani puhelias, avoin ja koko juttu tuntuukin jopa ihan kivalta.

Aika usein koko elämäni aikana suurin kompastuskivi on ollut se LÄHTEMINEN. Saatan valittaa monta päivää etukäteen miehelleni, jos on jotakin sosiaalista menoa tiedossa. Saatan hikoilla, stressata ja ahdistella. Vihaan sitä lähtöä NIIIN paljon. Ihan turhaan, koska en kovin montaa tilannetta muista, joissa se itse oleminen olisi ollut muka jotenkin epämiellyttävää. Pitäisi aina yrittää muistaa tämä!

Bloggaaminen on hyvä tapa luoda suhteita, jutella ja saada sitä sosiaalista kanssakäymistä. En tunne olevani enää niin yksin, kun saan jakaa ajatukseni tänne blogiin. Netissähän on sinänsä helpompaa olla oma itsensä. Siksi tämä bloggaaminen tuntuu olevan "omaa alaani ". On helppo puhua ja kirjoittaa syvimmät ajatuksensa juuri sillä hetkellä, kun ne tuntee. Ei tarvitse miettiä vastapuolen reaktiota eikä tarvitse pelätä tekevänsä itsestään julkista pelleä.

Kammoksuttaa ajatus siitä, että purkaisin näitä asioita naama naamaa vasten jollekin. Värisyttää miettiä, että harrastaisin pientä smalltalkia jonkun tuntemattoman kanssa kahvilla. En ehkä silloin osaisi olla niin rehellinen kuin nyt tälläkin hetkellä olen. Ajattelisin vain sitä sisälläni vallitsevaa pakokauhua ja en tavallaan olisi yhtään läsnä. Tämän blogin avulla saan edes pienen palan lohtua mieltäni askarruttaviin asioihin. Kommenttien kautta ihmiset kyllä antavat tukensa ja mielipiteensä vaikeisiin asioihin, arvostan sitä ihan kamalasti!

Haluan siis pyytää anteeksi sitä, että olen joskus nihkeä lähtemään jonnekin. Olen pahoillani, että olen kömpelö ja tyrmään kutsuja. En halua olla ilkeä enkä tyly. Satun vain joskus olemaan pieni pelkuri, omien ajatuksieni vanki.

Ehkä jonakin päivänä keksin syyn ja ratkaisun tälle kaikelle. Ehkä jonakin päivänä löytyy se paikka minullekin. Tai ehkä olenkin jo löytänyt sen. Tämä blogi. Se kantaa minua eteenpäin tässä vaikeassa asiassa ja saa kaiken tuntumaan paljon paremmalta. Vihdoinkin on paikka, jossa voin olla oma itseni. Tämä on ensimmäinen askel kohti rohkeampaa minää. Seuraavaksi sitten hoidetaan se live-elämän puoli!

Elämme vain kerran

Topin myötä olen alkanut ikävöimään.. enkä puhu siitä, että ikävöisin omaa aikaa tai Topia itseään (siis niitäkin toki kyllä...), vaan ikävöin erilaisia muistoja ja kokemuksia.

Ikävöin esimerkiksi lapsuutta. Sitä kun sai olla villi ja huoleton. Jokapäiväiset leikit pojan kanssa tuovat vain entistä enemmän esille sitä seikkaa, että olen menettänyt lapsenmielisyyteni. Ei jaksa kamalasti innostaa pomppia koko ajan sohvalla, ei jaksa kävelyttää Fisher Pricen ukkoja ympäri maatilaa. Tai siis korjaan; jaksaa kyllä,  mutta se ei tunnu enää samalta.

Kun muistelen omia leikkejäni, tulee ihan kamala into palata 15 vuotta taaksepäin. Olin itse aika "luonnon"lapsi. Harvoin tuli pelattua tai katsottua televisiota. Sen sijaan luin, juoksin "Taikametsässä" zombeja karkuun ja rakensin hiekasta kaupunkeja. Rakastin puissa kiipeilyä, urheilua ja yksinkertaisia asioita.

Lapsuuden lisäksi ikävöin aikuistumista. Niitä hetkiä, kun aloit oppimaan itsestäsi ja maailmasta enemmän.  Muistan, kun oli aika levittää siivet ja kokeilla taitojaan yksin. Tuli kyllä monesti tömähdettyä lärvi edellä maahan, mutta onneksi oli aina joku nostamassa pystyyn. (Jonain päivänä saan olla se henkilö Topille :') )

Muistelen kasvavaa vastuuta omasta hyvinvoinnista, muistan valinnanvaikeuden ja epätietoisuuden. Muistan myös sen ylpeyden, kun oikeasti aloit pärjäämään yksin.

Ensimmäinen oman asunnon kuva ei koskaan ole poistunut mielestäni eikä se tunne, kun tuohon pieneen yksiöön astuin. Sydän oli pakahtua onnesta ja innostuksesta. Kohta minulla olisi oma sohva ja kohta saisin päättää mitä kaupasta ostetaan ihan itse!

Aika pian omilleen muuttamisen jälkeen vanha ystävyyssuhde syventyi ja rakastuin. Muistelen hieman naureskellen ihastunutta itseäni ja nykyisen parisuhteeni alkutaipalia. Ikävöin sitä tunnetta, kuinka kaikki oli uutta ja jännää. Perhoset kutkuttelivat masussa joka aamu sängystä noustessa.

Suhteemme alussa olimme todella kovia "eläinfriikkejä". Meillä oli pupuja, gerbiilejä ja hamstereita. Rakastimme, rapsutimme ja otimme elämästä ilon irti. Ikävöin sitä heinän tuoksua talossa ja öistä pienen jyrsijän pitämää rapinaa.

Elämä on muuttunut paljon matkan varrella. Kirjoittaisin tätä postausta vielä huomennakin, jos kävisin ihan jokaisen hetken läpi. Ikävöin paljon jalkapalloa, valokuvaamista, leffassa käymistä, nukkumista, siistiä kotia ja ystäviä. Ikävöin siis myös konkreettisia asioita, jotka ovat väistyneet lapsen myötä. En voi sanoa, että olen sataprosenttisen tyytyväinen nyt. Olen onnellinen todellakin, mutta koen silti, että minulla on myös oikeus kaivata asioita. Ja niin kaipaankin.

Kaiken ikävöimisen ja kaipaamisen ohella mietin usein niitä elämän merkkihetkiä. Sitä häiden huumaa, synnytystä ja Topin ensimmäistä sanaa. On jotenkin jännä asia, että ne hetket ovat nostaneet tietynlaisen huuman sisälläni. Ja nyt en muista miltä tuo "huuma" tuntuu. Aina välillä se hiipii kolostaan ja saan nauttia pienen hetken tajunnan räjäyttävästä tunteesta.

Entä sitten, kun kaikki merkkihetket on koettu? Naimisiinmeno, viimeisen lapsen synnytys, Topin koulun alkaminen, lasten aikuistuminen ja ensimmäinen lapsenlapsi.. Onko sitten se vaihe elämässä, että vain ikävöi niitä hienoja hetkiä ja tuntemuksia? Onko toivoakaan siitä, että huuma vielä kerran kohoaisi huippuunsa?

Mitä meistä tulee, kun vanhenemme? Hyväksyykö sitä sen, että elämä alkaa olla ohitse ja loppu häämöttää?

Pelottaa välillä elää päivä kerrallaan eteenpäin, pelottaa elämässä eteneminen. Tunnen oloni jo vanhaksi, vaikka olenkin nuori.

Olen kokenut monet uudet ja upeat asiat. En enää koskaan voi muuttaa ensiasuntoon ensimmäistä kertaa, en enää ikinä mene ensimmäistä kertaa naimisiin. (Toivottavasti en toistakaan...) Toisen lapsen saaminen ei ikinä tule olemaan sama kuin ensimmäisen lapsen. Sitä tietää mitä tekee ja kaikki asiat on jo kertaalleen koettu.

On asioita, joita ei voi toistaa. Elämmekin vain kerran.

En oikeasti edes tiedä miksi ajattelen joskus tällaisia ajatuksia. Hämmentää itseänikin, kun oikoluen tätä tekstiä.

Enkä tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Siispä vain tyydyn nauttimaan hetkestä, ikävöimään mennyttä ja pitämään yllä toivoa tulevaisuudesta.


Ikävöitkö sinä koskaan?