"On kirpeän raikas iltapäivä. Aurinko valaisee syysmaiseman, jonka halki kävelet hiljalleen höyryävää kahviasi juoden. Ympärilläsi on hiljaista ja rauhallista. Edessä näkyy lähestyvä hahmo, joka liikkuu sinua kohti. Lähempänä erotat hahmon äidiksi, joka työntää rattaita. Rattaissa istuu arviolta noin parivuotias lapsi. Nuuhkaiset kuolevan luonnon tuoksua ja nautit vallitsevasta hetkestä. Yhtäkkiä se hajoaa, kuin saippuakupla. Kirkas ja viaton ääni päräyttää ilmoille sanat: "Vittu! Vittu! Vittu!". Köhit hetken kahvia, jonka onnistuit vetämään väärään kurkkuun. Vilkaiset tuimasti kulmiesi alta taaperon äitiä ja tuomitset. Minkälainen äiti antaa pienen lapsensa puhua noin?"
Kun lapsi tekee jotakin väärin, syyttävä sormi osoittaa heti suoraan vanhempiin. Kiukuttelija ei saa tarpeeksi huomiota, vakavaa ei rakasteta, maassa kiljuva saa liian helposti tahtonsa läpi ja kiroilijan perheessä ei ole kuria. Kaikkihan lähtee tietenkin kotoota? Kotiväki on epäonnistunut tehtävässään ja paskan vanhemman leima isketään otsaan.
On toki myös paljon asioita, joista ei voi syyttää ketään muuta kuin äitiä ja isää. Rakkaus, kuri ja hyvän käyttäytymisen alkeet ovat juuri niitä vanhempien tehtäviä. Sitä pitää kertoa mikä on väärin ja mikä taas oikein. Kannustaa, ohjata ja näyttää esimerkkiä. Lapsi oppii ympäriltään. Siihen ympäristöön kuuluu vanhempien lisäksi naapurit, kanssamatkustajat, päiväkotikaverit sekä sukulaisetkin.
Poikahan on oppinut uuden sanan, joka kiellettävyytensä takia kutkuttaa käyttämään itseään yhä uudelleen ja uudelleen. Se on juurikin se pahin kaikista; vittu . Ruma, häpeällinen ja katseita kääntävä. Voinko nyt painautua maan rakoon ja pyytää leimaajaa paikalle? Olenko epäonnistunut ja äärettömän nolo? En todellakaan. Syytän tuon sanan oppimisesta 20% itseäni, mutta 80% yhteiskuntaa.
Sitähän on ihan turha lähteä tässä jeesustelemaan, etteikö jokainen kiroilisi joskus. Varvas napsahtaa tuoliin, kakku putoaa maahan tai astiapino kaatuu. Kyllä ihan rehellisesti sitä tulee lipsautettua rumia sanoja joskus, etenkin menneisyydessä. Nykyään meillä on kotona täysin "vituton" linja. Mitenkään jatkuvassa käytössä tuo sana ei ole koskaan ollutkaan eikä meistä kumpikaan ole kova kiroilemaan, joten rumista sanoista täyskieltäytyminen ei tee tiukkaa. Esimerkkinä olo on nyt tällaisessa tilanteessa tärkeintä.
Turha tässä on lähteä itseäänkään syyttelemään ja tuntea mitenkään erityisen huonoa fiilistä. Kirosanat ovat sanoja muiden joukossa eikä lapsi niihin kiinnitä huomiota, jos niitä käyttää harvakseltaan. Sanojen esiintyminen ei kuitenkaan ole ainoastaan itsestä kiinni, koska sitä ei voi vaikuttaa ympäristöön eikä ihmisten ominaisuuksiin.
Vittu kuuluu kahvipöydässä, kun työkaveri selittää vauhdikasta stooriaan. Vittu kajahtaa bussin taka-osasta, kun teinit sanailevat keskenänsä. Vittu mörähtää keski-ikäisen miehen suusta kassalla, kun lompakko putoaa maahan. Vittua viljellään uudessa suomalaisessa telkkarisarjassa, kun perhe kerääntyy olkkariin viettämään iltaa. Yhdistäpäs sanallisesti taitava ja tarkkaavainen lapsi, kolostaan kurkkiva uhmakkuus ja Suomen yleisimmin käytetty sana. Mikä voikaan olla lopputulos?
Yksinkertaisesti ärsyttää, että ihmiset tuomitsevat suorilta käsin. Oletetaan, että äitien tulee olla yli-ihmisiä ja lasten muistuttaa lähinnä vahanukkeja. Ei saa kuulua ääntä, ei saa olla villi eikä saa missään nimessä ikinä puhua rumasti. Onhan se muuten vähintäänkin lasun paikka! Hei olen Anette, en ole täydellinen äiti, jonka lapsi istuu jokainen sekunti paikallaan ja hymyilee suloisesti. En myöskään voi tällä hetkellä sille mitään, että poika on päättänyt imuroida ympäristöstään ruman sanan. Voin näyttää kyllä esimerkkiä, olla itse kiroilematta ja kertoa, että kiroilu on väärin.
Ei ole todellakaan ookoo, että kiltti ja aina niin iloinen on oppinut jotakin rumaa. Jatkuva kieltäminen ja komentaminen saattaisivat kuitenkin tehdä asiasta lapsen silmin liian mielenkiintoisen. Uhmakkuus kuuluu tähän ikään ja se pakottava tarve tehdä juuri päinvastoin sääntöjä. Huomionhakua, asioiden ymmärtämättömyyttä tai ehkä vain silkkaa matkimisen iloa. Jotakin se noista on ja tässä tilanteessa ei taida olla muuta mahdollisuutta kuin olla huomioimatta ja pitää ainakin se oma turpa kiinni, kun vituttaa.
Täytyy huomauttaa, että kaikkien pitäisi joskus miettiä sitä omaa ulosantiaan ja olemistaan. Jokainen ihminen näyttää jollekin esimerkkiä. Ollaanhan me apinoita ja joku on aina korvat höröllä kuulemassa nurkan takana. En voi kieltää ihmisiä kiroilemasta enkä voi alkaa mäkättämään kielenkäytöstä. Voin kuitenkin mielessäni lähettää kymmenen pistettä ja papukaijamerkin sille nuorelle tytölle, joka junassa ojensi äitiään; "Älä viitsi kiroilla pienen lapsen läsnäollessa."
Joten sinä siellä, joka osoitat sormellasi, kurtistat kulmakarvojasi tai katsot paheksuvasti! Pysähdy ja mieti! Koska viimeksi itse opetit pahan sanan huomaamattasi jollekin lapselle? Kiroilit junassa, bussipysäkillä tai kauppajonossa?
