Kenellä on vastuu?

Laahustimme eilen pitkin Ruoholahden Citymarketin käytäviä ja tutkiskelimme vähän kaikkea. Muutin joskus joulukuussa tähän uuteen asuntoon ja silloin meni kaikki tavarat jakoon. Kaapeissa on havaittavissa pientä tyhjyyttä, joten tämän takia joudun aina välillä tarkastelemaan kaupan tarjontaa. Olen varsinainen alehaukka, joten suuntasin innoissani erään pinon luokse, jossa lojui useampia laatikoita. Lootat sisälsivät ison kasan aletuotteita. Eräässä laatikossa näkyi hiustarvikkeita, mukeja ja muuta kivaa sälää. Lähdin kaivelemaan tuota kasaa ja ikäväksi yllätykseksi käteni osui johonkin terävään. Ei - en satuttanut itseäni, mutta eipä se kaukanakaan ollut. Sieltä tavaroiden alta paljastui useampi veitsi, joissa yhdessäkään ei ollut suojaa terän päällä. 

Kuvitellaan tilanne, että olet lapsesi kanssa kaupassa. Hän huomaa alelaatikossa pinnejä ja sanot, että sieltä saa valita itselleen mieleisensä. Innokkaana tämä alkaa kaivelemaan tavaroita ja yhtäkkiä kiljaisee. Terävä veitsi törröttää ranteesta. Kenellä on vastuu?

Jaoin tämän kuvan eilen Facebookissa muutamassa paikassa ja kysyin saman kysymyksen. Aika moni heitti alkuun, että tottakai se on äitin vastuulla. Äiti punkee lapsen tähän maailmaan, joten äiti vastaa myös lapsestaan jokaisessa tilanteessa. Oli se sitten yllättävä veitsi kaupassa, mitäs antoi toisen kaivella laatikoita. Ihan samanlailla, jos leikkipuiston keinu on pultattu huonosti ja lapsi lentää turvalleen, se on tottakai äidin vika, koska päästi lapsen keinumaan. Vai onkohan kuitenkaan?

Itse ymmärrän ajatuksen aika todella hyvin. Tottakai äidin pitää katsoa lapsensa perään ja vahtia tätä yleisillä paikoilla. Vaaroja on ympärillä ja silmät pitää olla jatkuvasti valppaina pienten lasten kanssa. Ei sitä voi laskea katrastaan irti kauppaan ja sulkea silmiään koko reissuksi. Ei sitä kuulu näpytellä leikkipuistossa kännyykkänsä välittämättä mistään muusta, vaan vahtia siinä ohella. Lapsi on aina vanhemman vastuulla, mutta onko tilanteet vanhemman vastuulla? 

Tätähän voidaan jossitella vielä pidemmälle. Entä, jos kuka tahansa menisi kaivelemaan tuota laatikkoa. Lapsi, minä tai vaikkapa sinä. Veitsi löytyisi ranteestasi ja aiheuttaisi vakavan haavan. Katsoisitko silloin peiliin ja sanoisit; "Tyhmä minä, mitäpäs kaivelin..". En jaksa uskoa, että monikaan ottaisi vastaavaa tilannetta kovin kevyesti. Luulen, että siinä oltaisiin aika nopeasti vaatimassa korvauksia, hyvityksiä tai jotakin selitystä tapahtuneelle. Ei kukaan pakkaa tavaroitaan ja lähde hymyillen pois kaupasta tuollaisen jälkeen, vai lähtisitkö sinä?

Jos sitä menee vartavasten räpeltämään veitsiä, voi mahdollisista haavereista syyttää vain itseään. Entä siinä tapauksessa, kun veitsien olemassaoloa ei voi millään ennakoida?

Kaikkia vaaroja ei voi välttää tässä maailmassa, mutta sitten taas osan voi. Turhien vaaratilanteiden välttäminen on mielestäni tärkeää ja etenkin julkisilla paikoilla, joissa asioita ei tosissaan voi ennakoida. Käyn kaupassa, en oleta iskeväni kättä veitseen. Käyn ravintolassa, oletan ruoan olevan myrkytöntä. En tietenkään voi koskaan vaatia, että joku kauppa ottaisi huomioon sen, että tietyistä ratkaisuista voi tulla vakavia seurauksia. Voin kuitenkin paheksua heidän valintaansa ja jatkossa olla käymättä kyseisessä kaupassa.

Olen myös itse myyjänä ruokakaupassa. Kyllä mielestäni työnkuvaani kuuluu hyllyttämisen ohella siisteys sekä turvallisuuden takaaminen asiakkaille. Tämä tarkoittaa, etten jätä liukkaita muoveja lattialle, tavaroita lojumaan kompastusuhan välttämiseksi ja pidän teräaseita aina taskussani enkä lojumassa hyllyillä. Olen kaupassa auttamassa asiakkaita, mutta kyllä se on osattava nähdä asiat kokonaisuutena. Äidit ovat vastuussa lapsistaan, mutta joskus kuitenkin tapahtuu vahinkoja ja villi taapero karkaa silmistä. On tekopyhää väittää, ettei niin muka ikinä kävisi. Äidit ovat ihmisiä ja heille sattuu vahinkoja, kuten kaikille meille muillekin. Siksi on tärkeää muistaa huomioida asioita kokonaisvaltaisesti. 

Itse en jättäisi avonaisia veitsiä muun sälän joukkoon. En tiedä onko edes sallittua myydä veitsiä ilman suojaa.. En myöskään ole ihminen, joka kävelisi tuollaisen tilanteen ohi ihmetellen. Kävimme sanomassa asiasta myyjälle, joka järkyttyi ja nappasi veitset pois. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Nyt haluaisin kuulla TEIDÄN mielipiteenne aiheesta. Kenellä on vastuu?

V***U!

"On kirpeän raikas iltapäivä. Aurinko valaisee syysmaiseman, jonka halki kävelet hiljalleen höyryävää kahviasi juoden. Ympärilläsi on hiljaista ja rauhallista. Edessä näkyy lähestyvä hahmo, joka liikkuu sinua kohti. Lähempänä erotat hahmon äidiksi, joka työntää rattaita. Rattaissa istuu arviolta noin parivuotias lapsi. Nuuhkaiset kuolevan luonnon tuoksua ja nautit vallitsevasta hetkestä. Yhtäkkiä se hajoaa, kuin saippuakupla. Kirkas ja viaton ääni päräyttää ilmoille sanat: "Vittu! Vittu! Vittu!". Köhit hetken kahvia, jonka onnistuit vetämään väärään kurkkuun. Vilkaiset tuimasti kulmiesi alta taaperon äitiä ja tuomitset. Minkälainen äiti antaa pienen lapsensa puhua noin?"

Kun lapsi tekee jotakin väärin, syyttävä sormi osoittaa heti suoraan vanhempiin. Kiukuttelija ei saa tarpeeksi huomiota, vakavaa ei rakasteta, maassa kiljuva saa liian helposti tahtonsa läpi ja kiroilijan perheessä ei ole kuria. Kaikkihan lähtee tietenkin kotoota? Kotiväki on epäonnistunut tehtävässään ja paskan vanhemman leima isketään otsaan.

On toki myös paljon asioita, joista ei voi syyttää ketään muuta kuin äitiä ja isää. Rakkaus, kuri ja hyvän käyttäytymisen alkeet ovat juuri niitä vanhempien tehtäviä. Sitä pitää kertoa mikä on väärin ja mikä taas oikein. Kannustaa, ohjata ja näyttää esimerkkiä. Lapsi oppii ympäriltään. Siihen ympäristöön kuuluu vanhempien lisäksi naapurit, kanssamatkustajat, päiväkotikaverit sekä sukulaisetkin. 

Poikahan on oppinut uuden sanan, joka kiellettävyytensä takia kutkuttaa käyttämään itseään yhä uudelleen ja uudelleen. Se on juurikin se pahin kaikista; vittu . Ruma, häpeällinen ja katseita kääntävä. Voinko nyt painautua maan rakoon ja pyytää leimaajaa paikalle? Olenko epäonnistunut ja äärettömän nolo? En todellakaan. Syytän tuon sanan oppimisesta 20% itseäni, mutta 80% yhteiskuntaa. 

Sitähän on ihan turha lähteä tässä jeesustelemaan, etteikö jokainen kiroilisi joskus. Varvas napsahtaa tuoliin, kakku putoaa maahan tai astiapino kaatuu. Kyllä ihan rehellisesti sitä tulee lipsautettua rumia sanoja joskus, etenkin menneisyydessä. Nykyään meillä on kotona täysin "vituton" linja. Mitenkään jatkuvassa käytössä tuo sana ei ole koskaan ollutkaan eikä meistä kumpikaan ole kova kiroilemaan, joten rumista sanoista täyskieltäytyminen ei tee tiukkaa. Esimerkkinä olo on nyt tällaisessa tilanteessa tärkeintä.

Turha tässä on lähteä itseäänkään syyttelemään ja tuntea mitenkään erityisen huonoa fiilistä. Kirosanat ovat sanoja muiden joukossa eikä lapsi niihin kiinnitä huomiota, jos niitä käyttää harvakseltaan. Sanojen esiintyminen ei kuitenkaan ole ainoastaan itsestä kiinni, koska sitä ei voi vaikuttaa ympäristöön eikä ihmisten ominaisuuksiin. 

Vittu kuuluu kahvipöydässä, kun työkaveri selittää vauhdikasta stooriaan. Vittu kajahtaa bussin taka-osasta, kun teinit sanailevat keskenänsä. Vittu mörähtää keski-ikäisen miehen suusta kassalla, kun lompakko putoaa maahan. Vittua viljellään uudessa suomalaisessa telkkarisarjassa, kun perhe kerääntyy olkkariin viettämään iltaa. Yhdistäpäs sanallisesti taitava ja tarkkaavainen lapsi, kolostaan kurkkiva uhmakkuus ja Suomen yleisimmin käytetty sana. Mikä voikaan olla lopputulos?

Yksinkertaisesti ärsyttää, että ihmiset tuomitsevat suorilta käsin. Oletetaan, että äitien tulee olla yli-ihmisiä ja lasten muistuttaa lähinnä vahanukkeja. Ei saa kuulua ääntä, ei saa olla villi eikä saa missään nimessä ikinä puhua rumasti. Onhan se muuten vähintäänkin lasun paikka! Hei olen Anette, en ole täydellinen äiti, jonka lapsi istuu jokainen sekunti paikallaan ja hymyilee suloisesti. En myöskään voi tällä hetkellä sille mitään, että poika on päättänyt imuroida ympäristöstään ruman sanan. Voin näyttää kyllä esimerkkiä, olla itse kiroilematta ja kertoa, että kiroilu on väärin. 

Ei ole todellakaan ookoo, että kiltti ja aina niin iloinen on oppinut jotakin rumaa. Jatkuva kieltäminen ja komentaminen saattaisivat kuitenkin tehdä asiasta lapsen silmin liian mielenkiintoisen. Uhmakkuus kuuluu tähän ikään ja se pakottava tarve tehdä juuri päinvastoin sääntöjä. Huomionhakua, asioiden ymmärtämättömyyttä tai ehkä vain silkkaa matkimisen iloa. Jotakin se noista on ja tässä tilanteessa ei taida olla muuta mahdollisuutta kuin olla huomioimatta ja pitää ainakin se oma turpa kiinni, kun vituttaa.

Täytyy huomauttaa, että kaikkien pitäisi joskus miettiä sitä omaa ulosantiaan ja olemistaan. Jokainen ihminen näyttää jollekin esimerkkiä. Ollaanhan me apinoita ja joku on aina korvat höröllä kuulemassa nurkan takana. En voi kieltää ihmisiä kiroilemasta enkä voi alkaa mäkättämään kielenkäytöstä. Voin kuitenkin mielessäni lähettää kymmenen pistettä ja papukaijamerkin sille nuorelle tytölle, joka junassa ojensi äitiään; "Älä viitsi kiroilla pienen lapsen läsnäollessa."

Joten sinä siellä, joka osoitat sormellasi, kurtistat kulmakarvojasi tai katsot paheksuvasti! Pysähdy ja mieti! Koska viimeksi itse opetit pahan sanan huomaamattasi jollekin lapselle? Kiroilit junassa, bussipysäkillä tai kauppajonossa? 

Mielipidepostaus; Neuvolan kauhuperhe

Tästä aiheesta on tullut kirjoitettua varmasti aikaisemminkin tai ainakin olen sivunnut asiaa teksteissä. Tämä aihe on vain sellainen, joka jaksaa aina mietityttää itseäni. Mielipidepostausta siis kehiin!

Nykyaikana ihmisiä tuntuu yhdistävän yksi ja sama asia. Se kulkee mukana ostoksilla, arjessa ja jopa kasvatuksessa. Ehkäpä jo arvaat? Se on vihollisemme;

Tämä on melkeinpä voisi sanoa "maailmanlaajuinen" ongelma. Juostaan paikasta toiseen tukkaputkella katsomatta eteensä tai saati ympärilleen. Kompuroidaan, ohitetaan ja jätetään hopussa ajattelematta.

"Kiire on hyvin ajankohtainen asia. Se johtuu yhtä lailla henkilökohtaisista kuin ulkoisistakin tekijöistä. Ratkaisua etsitään ajankäytön suunnittelusta, jolla saadaankin paljon aikaan, mutta monien kohdalla on kysymys isommasta asiasta eli asenteiden muutoksesta".   

Kiire ja stressi yhdistetään usein samaan lauseeseen, jolloin kuvaan astuu mukaan myös terveys. Terveyteen liittyviä seikkoja onkin oma jaksaminen, ehtiminen ja pystyminen. Jaksaako sitä koko elämäänsä suorittaa ja juosta paikasta toiseen? Eikö vahvempikin väsy sellaisessa höykytyksessä?

Tarkastellaanpas tätä asiaa lähiaikoina somessa pyörineiden otsikoiden kautta; lähimmäisen rakkaus ja muiden huomioiminen. Toitotetaan sitä, että pitäisi pysähtyä auttamaan ja pitäisi ajatella omaa nenäänsä pidemmälle. Sitä voisi oikeasti koskettaa toista sydämestä asti vain sillä, että antaisi edes pienen hetken päivästään jollekin ja auttaisi. Ja niin sitä pitäisi tehdä! Koskaan ei ole liian kiire auttaa vanhusta, jonka kassi repesi ja ostokset levisivät maahan. Ei ole sen arvoista ehtiä bussiin, jos sillä verukkeella jättää eksyneen yksin tutkailemaan karttaansa. Minnekään ei voi oikeasti olla niin kiire, etteikö ehtisi auttaa poikaa, jota kiusataan kadulla.

Kiire on monella tapaa tekosyy ja helppo selitys vetäytyä siihen omaan kuplaansa. Olla itsekäs. On sata kertaa helpompaa sanoa, etten ehdi, kun pysähtyä vaikeassa tilanteessa auttamaan ja pistää itsensä likoon. Kertooko se jotakin nykymaailmasta? Pitäisikö jokaisen ajatella tätä asiaa peilin edessä hetki?

Entä, jos se sattuu joskus omalle kohdallesi? Lapsesi satuttaa itsensä ja kaikki kiiruhtavat vain vierestä pysähtymättä? Mitä, jos viimeisillä rahoillasi ostat makkaraperunat ja pudotat ne vahingossa maahan, eikä kukaan tee muuta kuin naura nurkan takana? Mieti jatkossa! Miltä tuntuisi olla siinä tilanteessa itse? Pystytkö enää ohittamaan apua tarvitsevaa tämän jälkeen?

Sitten on se toisenlainen kiire. Kasvatukseen liittyvä hoppu J-O-K-A ihmeen asiassa. Tuntuu, että on sitä kilpailua tai sitten vaan päästävä vaiheesta A vaiheeseen B mahdollisimman nopeasti. Ei jakseta odottaa ja malttamattomina otetaan varaslähtöjä.

Tätäkään kiirettä en ymmärrä. Miksi vauva ei saa nykyään olla vauva tai lapsi saa olla lapsi? Miksi jokaiseen asiaan on tietyt aikavälit ja asioita ei yksilöllistetä. Ei pieni ihmisenalku ole mikään kone, joka toimii kellon tavoin. Jokainen ihminen on oma persoonansa ja kehittyy oikeasti niin eri tahtia! 

Meidän perhe on varmaan neuvolan papereissa isketty kauhuperheiden nippuun. Voin kuvitella neukkutädin tekemässä facepalmia huoneessaan, kun tulee aika kutsua meidät sisään. 

Neuvolan nimi jo itsessään antaa pienen vihjeen siihen, että sieltä voi hakea tarvittaessa ohjeita ja niitä NEUVOJA. Neuvo ei ole absoluuttinen totuus, vaan yleinen ohjeistus johonkin asiaan. Vinkki, joka on monen kohdalla huomattu toimivaksi. Suuntaa antava ehdotus. Moni tuntuu ottavan neuvolan linjaukset sydämen asiaksi ja erilailla toimivat tuomitaan suoraan nokkaviksi sekä vastuuntunnottomiksi. (KÄÄK, mikä kamala sanahirviö!!)

Ei meillä ole koskaan suoraan toimittu, kuten neuvolassa tai kirjoissa sanotaan. Kuuntelen toki aina kaikki ohjeet ja sitten googlettelen/pähkäilen/pohdiskelen asiaa. Löydän sitten sen oman sisäisen mietiskelyn kautta sen meille sopivan tavan toimia. Otan huomioon toki terveysseikat ja faktat, joita asioihin liittyy ja niiden kautta teen valintani. 

Siihen kiireellisyyteen kompastuu kuitenkin moni neuvo. Meinasin pudottaa leukani lattiaan, kun 6kk neukussa käskettiin lopetella yösyöminen lapselta. Minkähän ihmeen takia? Eiköhän sille ole ihan järkevä syy, että lapsi syö öisin. Se on vaistoon liittyvä toiminto, joka muka pitäisi vain kitkeä pois? Minun, äidin... pitäisi viedä ruoka pois lapselta, joka sitä selkeästi vielä öisin haluaa. Vai syökö teidän mielestä vauva yöllä, jos sillä on maha täysi? Osaako puolivuotias vielä syödä vain tavan vuoksi? PYH, PAH ja HÖH. En jaksa uskoa siihen ollenkaan. 

Lapsentahtisuus on ollut kova sana meidän tavassamme toimia. Kuten yläpuolella sanoin, ihmisillä on olemassa se vaisto ja sen mukaan moni asia tulee suoraan selkärangasta. Eihän kukaan pakota lastansa kävelemäänkään ennen aikojansa eikä se olisi edes mahdollista! Lapsi kävelee, kun on valmis ja vaisto käskee kävellä. Sama pätee mielestäni yösyömisen lopettamiseen tai tutista luopumiseen.

Toki ohjaaminen ja oikeaan suuntaan töniminen on järkevää. Jos lapsi ei millään tajuaisi siitä tutista luopua, voi ehkä toiselle tuoda sen vaihtoehdon esille. Mutta miksi pitää kaikki tehdä pakottamalla? En ymmärrä seuraavia lauseita ollenkaan; "Tänään päätän, että tutti lähtee pois!" , "Miten päästä eroon tutista nyt heti!?". Meillä kokeiltiin ainakin usein tutin pois nostamista ja reaktiota. Itkulla reagoiminen kertoi, ettei poika ole valmis muutokseen. Aikanaan sitten koitti se päivä, jolloin itkua ei tullutkaan ja lapsi itse oli henkisesti valmis. Niin jäi tutti.

Sama koski niitä maitoja ja pulloja. Tiedän, että hampaiden hoito on todella tärkeää ja siihen kiinnitetään huomiota kamalasti nykyään. En silti lähtisi viemään lapselta maitoa pois, jos tämä oikeasti on nälkäinen öisin. Itkuhuuto -kouluja en ymmärrä alkuunkaan ja särähtää korvaan pahasti, kun näitä suunnitellaan. SILTI hyväksyn, että jokainen toimii tasan sillä omalla tavallaan enkä lähde tuomitsemaan. Ihmettelen vain ja ainoastaan, koska se menee ristiin oman näkemykseni kanssa. 

Meillä ei ole kiire siirtyä vauvasta taaperoksi eikä taaperosta isoksi pojaksi. Lapsi on terve, kun se leikkii ja pehmolelut voivat olla sängyssä niin kauan kuin poika haluaa. En ymmärrä miksi pitää pakottaa luopumaan leluista, jotka ovat liian vauvamaisia tai kehottaa leikkimään erilaisia leikkejä. Tätäkin on nähty vuosien varrella. 

Tiedä sitten olenko vähän ärsyttävä ja kuulostanko ituhippivapaakasvatushälläväliä -tyypiltä, mutta tämä on oma tapani toimia. Neuvolan mielestä olen ehkä vastarannankiiski, yhteisön mielestä saatan olla itsepäinen ja toinen äiti miettii miksi lellin lastani. Jos lapsen paapominen on sitä, että antaa tämän kasvaa omaa tahtiaan, niin sitten lellin poikani pilalle. En todellakaan tule koskaan jättämään poikaa kitisemään sänkyyn yöllä, koska poika muka yrittäisi määrätä tahdin. Oli se sitten päivä tai yö, jos itkettää, niin syliin pääsee aina. Lauletaan, nauretaan ja höpötellään hetki ennemmin kuin itketään kilpaa eri huoneissa. Jos pimeä pelottaa, voin jäädä sängyn vierelle enkä ajattele, että "voi ei.. eikai se nyt opi nukuttamiseen!".

Joten kiire meidän perheessä ei ole se keskeisin asia. Emme ehkä toimi yleisen ohjeistuksen mukaan, vaan käytämme sitä sovellettuna meidän perheen tarpeisiin. Homma toimii ja olen enemmän kuin tyytyväinen valintoihini. 

Perhepedistä, nukuttamisesta tai yöllisistä sylittelyistä huolimatta poika nukahtaa nykyään yksin ja nukkuu jopa 14 tuntia putkeen omassa huoneessaan. Hampaat ovat täysin reiättömät ja kunnossa tuttipulloista sekä yömaidosta huolimatta. Poika kasvaa hyvää vauhtia ja saa tarvitsevansa ravinnon, vaikka en pakota syömään lautasta tyhjäksi, jos ei ole nälkä. Käytöstavat ovat loistavat, vaikka en koskaan ole kieltänyt leikkimästä, ilakoimasta tai riehumasta. 

Tämä toimii meillä ja olen vähän ylpeä itsestäni. Kaksi vuotta sitten en olisi osannut sanoa minkälainen olen kasvattajana, mutta nyt osaan. Ja siitä kirjoitin juuri kilometrin mittaisen tekstin, jossa hypättiin kiireestä kasvatukseen. Näin siinä joskus käy, kun antaa ajatuksen juosta.

Minkälaisia te olette näiden asioiden suhteen? Myöntääkö kukaan jaksaneensa lukea tätä tekstiä alusta loppuun?

Varokaa, törppöjä liikenteessä!

Omistan mielestäni aika lujat hermot. Harvoin pienet tai oikeastaan suuretkaan asiat saavat minua raivon partaalle tai edes liiemmin ärtymään. Elämä on liian lyhyt hermostumaan jokaisesta asiasta. En väitä, ettenkö joskus olisi ärripurri tai, että kaiken sonnan jaksaisin niellä. Mutta useasti vain ikävässä tilanteessa henkäisen ja jatkan matkaani.

Vannoin aikanaan, että minusta ei tule raivomammaa. Päätin, että haluan itse tehdä töitä sen eteen, minkälaisen kuvan Topi saa äidistään eli minusta. Helpommin sanottu, kun tehty. Ennen jupisin pienestäkin asiasta ja keskityin aina epäolennaiseen. Tiuskin, kirosin ja hermostuin herkästi. Miestäni lievästi sanottuna nauratti, kun sanoin,  etten aio raivota ja hermoilla Topin syntymän jälkeen. Vannotin, että me kasvatamme pojan kunnioituksella sekä rajoilla eikä huutamalla.


Näinhän ne kaikki sanoo.  Hieno ajatus, mutta toimiiko se käytännössä?


Topi syntyi ja asia oli mielessäni vain vähän. Vauvojen ollessa pieniä ja viattomia, sitä harvoin joutuu edes tilanteeseen, jossa hermoja koeteltaisiin. Pärjäsin mielestäni hyvin myös "koliikki" kuukaudet ja ainoastaan yhden kerran yöllä sadannen kerran heränneenä ja monta tuntia Topia kantaneena ärsyynnyin. "Mikä vittu sua vaivaa!" pääsi suustani.  Ei, en huutanut enkä ravistanut poikaa. Totesin vaan turhautuneena asian ääneen. Ja kaduin sitä heti.

Seuraavan kerran hermostuin vasta pojan ollessa noin 8 kuukauden ikäinen. Kaksi viikkoa huonoja öitä ja jatkuvaa itkemistä. Syliin ottaminen aiheutti vain pahempaa itkua. Hermostuin ja laskin Topin turhautuneena pinnikseensä, josta poika riemastui ja heittäytyi pää edellä pinnoihin. Kaduttaa. Olisi vain pitänyt jaksaa silläkin hetkellä kantaa, vaikka itku olisi ollut kuinka kovaa.

Topille ei huudeta. Topille ei raivota. Napakasti kyllä kiellämme, kun poika tekee jotakin väärin. Ohjaamme oikeaan suuntaan. Hyvä me!

Kahdesti olen viimeisen kuukauden aikana lipsunut. Ensimmäinen kerta oli, kun Topi ei millään uskonut, ettei tavaroita saa pudottaa portaista. Ei auttanut nostaminen pois, ei auttanut toruminen eikä kieltäminen. Ärsyttävää. Toinen kerta oli, kun Topi tuli koko ajan kiskaisemaan tahallisesti hiuksista. Järkyttävän rasittava tapa! Näinä kertoina en pystynyt nielemään harmistustani enkä kiukkua. Suutuin ja Topia nauratti.

Sanoisin, että olen onnistunut tavoitteessa. 14 kuukauden ainana neljä ärsyyntymistä on todella hyvä saavutus. Kerrankin voin olla ylpeä itsestäni! Koen, että olen muuttunut ihmisenä. On parempi mieli, kun ei tarvitse muuallakaan pahoittaa mieltänsä jokaisesta asiasta. Elämä on helpompaa ilman turhia konflikteja.


En ymmärrä sitä, että miksi jokainen toisen ihmisen itsekäs teko pitää vetää niin syvälle nenään? Miksi pilata turhaan oma päivä sillä, että ottaa tönivän mummon kadulla henkilökohtaisesti?

Tiedän kyllä, että omia oikeuksia kannattaa puolustaa. Tiedän, ettei kenenkään tarvitse joutua tallottavaksi. Mutta onko se sanaharkka sen arvoista, että jää paskanmaku suuhun? En usko, että loukkaantumisella on vaikutusta jonossa etuilevaan tyttöön tai kassalla jumittavaan mummoon. Miksi siis turhaan laittaa itsensä ikävään tilanteeseen?

Itse pyrin olemaan kohtelias. Haluan, että minut mielletään ystävällisenä ja mukavana ihmisenä. Ihan sama, kuinka mätä muu maailma on, mutta kunhan itse kävelen mieli puhtaana kadulla. Haluan ottaa muut huomioon. En halua aiheuttaa pahaa mieltä muille, vaikka joku aiheuttaisi sitä minulle. Onko se väärin?


Kun mummo ohittaa minut kaupassa ja osuu laukullaan käteeni, en ala tivaamaan miksi hän niin teki. En käske katsoa eteensä. Toivon, että mummo tajuaa pyytää anteeksi, mutta muuten jatkan vain matkaani.

Kun joku yrittää päästä ahtaassa tilassa ohitseni, en kysy, että miksi pitää tunkea juuri tästä. Mieluummin väistän parhaani mukaan ja hymyilen ystävällisesti.


Sääli, että kaikki eivät tee näin. Olisi paljon helpompaa, jos joillakin ihmisillä olisi ainakin hieman pidempi pinna. Jokaisesta asiasta ei tarvitse hermostua, koska joskus törkkimiset ja muut saattavat olla puhtaita vahinkoja. Älä siis tuomitse suoraan ketään, vaan käyttäydy itse esimerkillisesti. Näin toivon ainakin minä.


On tilanteita, joissa hermojani koetellaan. Tunnen kuinka pieni kipinä syttyy sisälläni, mutta tukahdutan sen heti. Kun liekki syttyy,  sitä on vaikea hallita.


Viikon alussa oltiin nousemassa rattaiden kanssa bussiin,  mutta siinä keskellä istui tyttö laukkuineen. Tyttö ei selkeästi ymmärtänyt (tai välittänyt), että paikka oli varattu rattaille. Bussi oli melko tyhjä kaiken lisäksi. Ei elettäkään, että hän olisi siirtänyt laukkujaan tai välittänyt siitä, että ahdasta teki mahtua siihen rattaiden kanssa. Kiitos tytön, jouduin seisomaan koko matkan. Olisin voinut sanoa; "Rasittaa, kun tuollaiset kakarat eivät ajattele omaa persettään pidemmälle!" Valitsin kuitenkin aikuismaisemman vaihtoehdon ja tyrkkäsin rattaat paikoilleen hiljaa.

Työvuorossa sain kassalleni vihaisen miehen. Sain haukut siitä, kun tarjoustuote oli päässyt loppumaan. Yritin selittää, että joskus jotkut tuotteet ovat vain suositumpia. Mies kiukutteli, että kaupasta olisi muka aina kaikki lopussa, joka ei kyllä edes pidä paikkaansa. Teki mieli sanoa; "Mene sitten toiseen kauppaan, jos ei kelpaa. Parhaani me täällä tehdään!" Tyydyin kuitenkin pahoittelemaan ja lupasin laittaa palautetta eteenpäin. Kävelin katsomaan hyllystä tuotteen tietoja ja kas kummaa, siellähän niitä vielä oli jäljellä...

Eilen oli kiire töihin, kun en ollut mahtunut edelliseen bussiin. Espoossa yleisesti kuskit eivät ota kyytiin kolmansia rattaita. Jouduin soveltamaan ja menemään hieman toista reittiä. Vihdoin bussini tuli pysäkille ja kyydistä jäi paljon matkustajia.  Olin nousemassa bussiin, kun ovet menivät kiinni. Huidoin, vilkutin ja koputin. Bussi ei avannut ovea. Marssin jo vähän turhautuneena etuoville päin ja heilutin edelleen kiivaasti kättäni. Kuski nousi penkiltä ja tuli ulos huutamaan naama punaisena, ettei ota kyytiin kuin kahdet rattaat. Teki mieleni sanoa; "Ärripurri voisi ottaa silmän käteen ja katsoa hieman tarkemmin!" Tyydyin kuitenkin ilmoittamaan,  että bussissa oli vain yhdet rattaat. Kuski väitti vastaan, johon totesin vain rauhallisesti, että katsoo vaikka. Pääsin lopulta kyytiin.

Tilanteita tulee ja menee. Kyllä joskus on oikeus ärtyä, mutta mieluummin olen rauhallinen.  Opetan kuitenkin samalla omalla käytökselläni Topille hyvää esimerkkiä. Voin kyllä nähdä itseni sanomassa kipakasti jostakin asiasta jollekin ihmiselle,  mutta ajatus siitä, että Topi tekisi niin ahdistaa.

Olen valinnut olla rauhallinen kansalainen.  Ehkä joskus tulee tallatuksi sekä lytätyksi, mutta ainakin mieleni on iloinen enkä vaivaa päätäni turhalla.


Miten pitkä pinna sinulta löytyy?

Rakasta ja Rajaa

Tänään tein tavallista pidempää ja rankempaa iltavuoroa töissä. Työskentelen toistaiseksi siis kaupassa kassalla ja huomisen itsenäisyyspäivän takia oli hieman maailmanlopun meininki. Iltaa kohden hiljeni ja olin sulkuvuorossa. Päätin siistiä ja kierrellä kauppaa siinä aikana kuluksi. Kävelin erään hyllyn ohitse, josta pilkotti tuotteiden takaa oranssi ostoskori. "Mitä ihmettä?" oli ensimmäinen ajatus, eihän kukaan nyt koria tuonne tunkisi. Kaivoin sen esille todetakseni, että kori oli kerätty täyteen pilaantuvia ja kalleimpia mahdollisia tuotteita. Puhuin asiasta muiden kanssa ja tämä ei kuulemma ollut eka kerta. Joku haluaa ilmeisesti tahallisesti tuottaa tappiota kaupalle.


Yhtenä toisena iltapäivänä kävelin raikkaan kirpeässä pakkasessa meidän koiramme kanssa noin muutama vuosi sitten. Katselin sitä joka talvista masentavaa näkyä, kun ihmiset laiskuuttaan eivät jaksa siivota koiransa jälkiä. Aloin pohtimaan tarkemmin syytä tähän laiskuuteen, kunnes huomasin koiramme nuuskivan jotakin. Lihapulla. Rotanmyrkkyä. Lasinsirpaleita. Joku on päättänyt ottaa "oikeuden" omaan käteensä ja yrittää hävittää nuo katujen sotkijat itse pois kuviosta.


Kerran bussiin juostessa törmäsin melkein vastaan kävelevään naiseen. Olin huolimaton, koska en halunnut myöhästyä. Sen väistöliikkeen aikana ehdin rekisteröimään palavan tupakan hajun ja kauniisti pyöristyneen vatsan. Äiti, joka tahallaan aiheuttaa pahaa syntymättömälle lapselleen. Oli kyse sitten "vain yhdestä" tupakasta tai useammasta.


Muutama viikko sitten heräsin iloisena ja onnellisena Topin kanssa uuteen aamuun. Naurettiin, leikittiin ja touhuttiin yhdessä. Kännykkä päräytti ilmoittaakseen uudesta kommentista blogissa. Luin sen ja kaunis aamu koristeltiin surun kyynelillä. Joku toinen ihminen, jonka kaikenlisäksi tunnet, haluaa aiheuttaa paskaa oloa ja hämmennystä.. pilata hyvän aamun kurjalla anonyymi-kommentilla


Vuosi sitten matkustin bussilla. Topi nukkui kiltisti vaunuissaan, mutta joku toinen lapsi itki väsymystään. Vieressäni seisova äiti näytti epätoivoiselta hikikarpaloiden pudotessa otsalta. Yhtäkkiä kuski karjuu törkeästi ja vihaisesti edestä, että nyt loppuu se itkeminen siellä. Näen kuinka loukattu ja satutettu olo tästä aiheutuu. Ammattilainen ei käyttäydy työssään ja vaatii toiselta mahdotonta aiheuttaen vain lisää paineita.


Aurinkoisena päivänä viime kesänä kävelin Helsingissä ruuhkassa monen ihmisen keskellä. Toiset pyrkivät ratikkaan ja toiset eteenpäin jonnekin muualle. Vanha, oikeastaan suloisen höperö mies tarttuu laukkuunsa ja kömpelösti astuu erään toisen ihmisen rattaiden eteen. Tämä toinen tulistuu ja potkaisee vanhan miehen laukun kumoon. Itsekkyydellään aiheuttaa vahinkoa ja sisäisiä haavoja miehelle, joka haluaa varmasti uskoa vain ihmisten hyvyyteen.


Availen sinä aamuna silmiäni ja siirryn suoraan koneelle. Haluan lukea uutisia aamutokkurassa ja klikkaan itseni Iltalehden sivuille. Nopeasti olen hereillä. Ampumista.. koulussa. Uhreja, useita loukkuunjääneitä pieniä lapsia. Kurkussa tuntuu iso karhea pala. Tavallinen ihminen riistää toiselta tavalliselta ihmiseltä maailman tärkeimmän lahjan; elämän.


Tämä kaikki pistää miettimään.



Mitä MINÄ voin tehdä, ettei lapseni tule koskaan kuulumaan tähän kategoriaan? Tähän ryhmään itsekkäitä ja törkeitä ihmisiä, jotka eivät välitä. Joiden sydämen tilalla on musta painava kivi. Kivi, joka pistää potkimaan toisia päähän.


Helppo vastaus. Rakasta ja rajaa.


Jokainen lapsi tarvitsee paljon rakkautta ympärilleen. Kun saa tarpeeksi rakkautta, sitä helpommin hyväksyy itsensä. Tuntee olevansa tärkeä, saa syyn näyttää ja tehdä joku ylpeäksi.

Rakkaus on välinearvo, jolla tavoitellaan itseisarvoa; onnea. Onnellisuus ei kuitenkaan ole sitä, että maailmassa saa kaiken mitä haluaa. Täytyy oppia kieltämään, komentamaan ja rajoittamaan. Koska rajat ovat rakkautta ja ne lopulta suojelevat paljolta pahalta. Harva lapsi ymmärtää sitä heti, mutta tulee aika, jolloin voi vain kiittää.

Virheistä opitaan, esimerkeistä ymmärretään. Ehkä joidenkin on vain otettava se urpon rooli, että toiset ihmiset saavat mahdollisuuden oppia. Se ei silti ole hyväksyttävää.

Ja mikäli se on minusta kiinni; minä en ole kasvattamassa urpoa. Aion kasvattaa hyvän ja tasapainoisen kansalaisen. Pojan, joka pysähtyy auttamaan vanhusta kaupassa, joka haluaa pelastaa kastemadon tieltä. Haluan, että pojallani kasvaa rinnassa sykkivä ja lämmin sydän.

Se on minun tavoitteeni. Mikä on sinun?

Osakseni annettu rooli kertoo Minusta, eikä kenestäkään muusta.

Kuinka moni on löytänyt itsensä siitä tilanteesta, kun lauma paremmuutta havitteleviä äitejä "kinastelee" siitä kenen lapsi oppi ja mitä ensimmäisenä? Kenen vauvalla on eniten hiuksia ja kuka saa eniten lahjoja? ...Ja lista jatkuu.

Aika usein ihmiset vertailevat lastensa kehitystä toisiin lapsiin, vaikka näin ei missään nimessä pitäisi tehdä. Jokainen äiti on tottakai sitä mieltä, että oma lapsi on paras ja ihaninta maailmassa. Näin saakin olla! Olen minäkin innoissani lukemattomat kerrat kirjoittanut ja hehkuttanut, kun Topi on ottanut uuden askeleen kohti isoa poikaa, mutta ikinä en ole halunnut sillä väheksyä muita. On minut joskus toki leimattu ylimieliseksi idiootiksi, jolle tärkeintä on vain oma lapsi. Melkein oikein. En todellakaan miellä itseäni ylimieliseksi tai sanoisi olevani sen idiootimpi kuin kukaan muukaan, mutta KYLLÄ; oma lapseni on minulle tärkeintä ikinä! Ja niin sen tulee olla jokaisen äidin kohdalla näin.

Mutta kysymys kuuluukin, että miksi ihmiset eivät mieluummin keskity niihin omiin lapsiinsa vaan siihen hernepalkojen nenään vetelyyn siitä, että jonkun toisen lapsi osaa jotakin paremmin? Tai miksi katkeroitua siitä, että toisella on joku asia paremmin?

Jokaisella meillä on roolimme, elämämme ja taitomme. Jokaisella on omat kurjat osamme ja asiamme. Minun murheeni ei ole sinun murheesi. Minulla on oikeus surra, olla pettynyt tai oikeus olla jossakin asiassa huonompi ilman sinun pilkkaamistasi. Minulta ei ole pois, jos sinulla joku asia on paremmin. Niinkun sinultakaan ei ole pois, jos minulla on jotakin mitä sinulla ei ole.


Ei aina täydy olla paras, varsinkaan lapsen kustannuksella. Luulen, että lapsesta voi tulla helposti onneton, jos äidille kaikki on vain voiton tavoittelua. Paineet kasvavat. Jonain päivänä tulee se hetki, kun tämä ei pärjääkään ja mitkä tunnontuskat siitä tuleekaan.   "Enkö minä kelpaakaan äidilleni?"


Mikä minä olen teitä neuvomaan? En yhtään mikään. Mutta tämä on minun mielipiteeni ja ajattelin vain pyytää teitä pysähtymään hetkeksi miettimään. Aina saa hehkuttaa ja olla onnessaan, mutta hopea ei ole häpeä!


Jokainen toki tekee ne ratkaisut itse ja toiset kulkevat kivisemmän polun. En voi koskaan sanoa, että olisin absoluuttisesti oikeassa asioista, mutta tässä puolellani on maalaisjärki. Vai onko sinun mielestäsi oikein esittää jotakin muuta mitä et oikeasti ole? Onko oikein painostaa lasta asioihin joihin se ei ole valmis? Onko järkevää kertoa netin ihmeellisessä maailmassa asioita, jotka eivät pidä ollenkaan paikkaansa? Harmittaa, että jotkut eivät vain näe asioita kirkkaasti ja jonain päivänä esimerkiksi painostetun lapsen kehityksessä voi tulla taantumaa, joka johtuu ainoastaan siitä paremmuuden tavoittelusta.

Muistelen, että olin aikoinaan myös itsekin hieman neuroottinen opittujen asioiden suhteen. Elin yhteisössä, jossa vanhemmat kilpailivat jatkuvasti keskenään. Uutena äitinä yritin kuulua porukkaan ja tavallaan uskottelin itselleni, että tätä se äitiys on. Kilpailua, kultamitalleja ja häpeällistä häviötä.

Onneksi voin sanoa, että kasvan henkisesti koko ajan. En koe enää tarvetta miellyttää muita ja "kuulua porukkaan". Osaan painaa ruksia, kun huomaan minuuteni lipsuvan käsistäni. Ihmiset ovat joskus kyllä pahimman luokan sopulilauma! Kun yksi hyppää jyrkänteeltä, niin loput seuraa perässä.


Joskus jopa tämä blogin pitäminen tympii. Tässä touhussa on huomattavissa sitä aikuisuuden katoamista. Jälleen kerran täytyy kilpailla. Kenellä on eniten lukijoita? Kenellä on eniten tykkäyksiä kuvassa? Mikä juttu on matkittu kenenkin blogista?

Laatu korvaa määrän. Again. Itse otan mieluummin muutaman lukijan, joita oikeasti kiinnostaa kirjoitukseni ja jotka oikeasti jaksavat edes joskus heittää kommenttia tai tukea, kun sen tuhat lukijaa vain näön vuoksi.


En sano, että jokainen bloggaaja näin tekee tai edes suurinosa. En sano, etteikö uusi lukija sykähdyttäisi sydäntä. Sanon, että en ymmärrä sitä, kun ihmiset muuttavat todellista luonnettaan vain sen takia, että saisivat jonkintasoista hyväksyntää ja jälleen kerran mahdollisuuden olla parempi kuin toinen.


Minä rakastan olla minä. En halua peitellä kenellekään sitä aitoa totuutta itsestäni. Ehkä joskus pitäisi osata suodattaa asioita tarkemmin eikä olla niin avoin. Mutta se on vastoin periaatteitani. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä eikä sorruta valehteluun. Valheenpuhuja paljastuu aina, naamio ei kestä ikuisesti. Ja kun totuus tulee ilmi... sitä on enää turha itkeä siinä vaiheessa.

Siksi valitsen sen helpomman tien, jonka kautta en joudu suremaan epävarmuuttani. Sen tien, jossa en joudu stressaamaan jatkuvasti uudesta aiheesta kilpailla. Sen tien, jossa en käytä lastani häikäilemättömästi hyväkseni parantaakseni itsetuntoani.


Joten kestäkää! Aion aina ja ikuisesti puhua asioista, enkä jäädä märehtimään johonkin nurkkaan vain siksi, että muut haluavat rajoittaa tekemisiäni. Kestäkää, että en halua kilpailla missään asioissa, vaan elää normaalia elämää. Kestäkää, että aion olla oma itseni.


En tiedä onko se tyhmyyttä vai viisautta, mutta mieluummin otan vapaaehtoisesti vastaan hopea mitalin. Mieluummin myönnän tappioni ja nousen sen jälkeen entistä vahvempana.


Olen aito. Olen rehellinen. Otan vastaan sen mitä elämässä tarjotaan. Hymysuin ja ylpeänä. 

Jonain päivänä kiusaaminen loppuu ja tiedän, etten kärsinyt turhaan. Ainakaan minusta ei koskaan tullut kiusaajaa.


Mukavaa keskiviikko-iltaa....

                                               ...toivottaa sopuli, joka päätti pysähtyä kielekkeen reunalle ja erota massasta.

Tämä on mielipidekirjoitus, jota ei ole osoitettu kenellekään henkilökohtaisesti.

Loppuun kevennys Feissarimokista ;)