Näytetään tekstit, joissa on tunniste Onnellisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Onnellisuus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 3. joulukuuta 2013
Lapsen vaikutus perheeseen
Joskus aikanaan oltiin Samun kanssa vielä nuoria, huolettomia ja umpirakastuneita. Joka päivä oli pelkkää ällöttävää siirappia. Saatettiin maata sohvalla viikko putkeen ja käydä ainoastaan kaupassa välillä. Käsistä pidettiin kiinni minne ikinä mentiinkään, bussissa pusuteltiin ihmisten keskellä. En osannut elää yksin. Ahdisti olla yksin. Olin tavallaan hyvin riippuvainen siitä yhdessä olemisesta. En tiedä miksi, mutta se rassasi itseänikin. Takertuja? Se taisin olla.
Mutta paljon me yhdessä puuhattiin. Meitä erotti vain työpaikka. Kotiin palatessa jaksoi siivota ja laittaa ruokaa, koska ei ollut kiire. Tiesi, että illalla olisi kuitenkin monta tuntia aikaa laiskotella television ääressä. Käytiin kävelyllä, pelattiin ja tehtiin tosi erilaisia asioita kuin nykyään.
Ennen ei tarvinnut valita. Nykyään tarvitsee. Se on se rajattu aika. Televisio tai pelaaminen. Siivotaan tänään laiskotellaan huomenna. Niin ne asiat vaan oikeasti muuttuu lapsen myötä. Ja ihmiset muuttuu... minäkin nautin nykyään yksinolosta täysillä.
Ensin asia ei häirinnyt. Topi vei kaiken ajan ja ajattelin jotenkin hienosti, että näinhän se aina alkuun menee. Sitä on niin kiinni vauvassa, että yhteinen aika vähenee hetkellisesti. Hah! Ei se mitään väliaikaista ole sanon minä! Poika on nyt vuoden ja elämä tuntuu entistä hektisemmältä koko ajan.
Koko aamun vietän aikaa Topin kanssa, kunnes Samu tulee kotiin ja ottaa paikkani. Sitten onkin hyvä väli siivota, laittaa ruokaa tai vastaavaa. Vihdoin koittaa se hetki, kun Topi tuhisee sängyssään. Kokonaiset 3 tuntia ainakin yhteistä aikaa! Jipii!
Molemmat ovat väsyneitä rankan päivän jälkeen. Hellyys jää usein vain ajatukseksi, koska kumpikin on päivän aikana saanut tarpeekseen halimisesta, pusuttamisesta ja toisessa kiinni olemisesta. Ihminen tarvitsee tietyn määrän kontaktia toiseen ihmiseen päivässä ja voin rehellisesti sanoa, että oma kiintiöni tulee täyteen jo Topista. Sitä ei sitten illalla niin herkästi hakeudukaan toisen lähelle, vaan istuu jättisohvan vastakkaisiin kulmiin.
Ei sillä, etteikö sitä toisen seuraa oikeasti kaipaa. Puolenyön aikaan yleensä havahdun, että hitto, Samu menee nyt jo nukkumaan. On sitä siis kirjaimellisesti etäännytty toisistamme. Enään ei tee mieli imuttaa 24/7 ja pitää kädestä kiinni kauppareissulla.
Mutta ainakin itse nautin tästä vaiheesta. Kaikki on niin luonnollista ja helppoa. Sitä tietää, että aina ei ole pakko jaksaa eikä asiasta tarvitse murehtia. Olo ei ole kiusallinen, se ei tunnu väärältä. Se on jo syvällä sydämessä se rakkaus eikä sitä tarvitse koko ajan todistella. Meistä kumpikin tietää kuitenkin, että se on olemassa. Mielestäni se on tärkeintä.
Sanoisin, että Topi on vahvistanut meidän sidettä toisiimme. Voisin sanoa, että olemme kasvaneet yhdessä aikuisiksi. Rakkaus on vahvempi kuin koskaan ja kaikkea muuta kliseistä. Mutta se pitää paikkansa. Täydellisesti.
Enkä nyt tietenkään oikeasti usko siihen, että tämä ajanpuute on ikuista. Uskon, että olemme vasta tämän matkan alussa ja totuttelemme tähän uuteen elämään. Kun sitä tottuu, oppii ja kasvaa, ihan varmana asiat taas helpottuvat. Aikaa jää toisillemme ja sitä jaksaa vähän enemmän.
Ehkä pitäisi vain useammin lykkiä Topi jonnekin hoitoon ja lähteä tekemään jotakin yhteistä kivaa. Katsoa sarjaa koko yö putkeen, mennä elokuviin tai vaikka pelata kavereiden kanssa. Siinä on parantamisen varaa ja oikeastaan asialle voi tehdä jotakin vain me itse.
Muuten kaikki sujuu hyvin eikä tarvitse tapella mistään. Ollaan oltu aina aika rauhallinen pari ja asioista on voinut keskustella. Huonoja hetkiä on jokaisella, mutta ne jaksaa läpi helposti, koska tietää sen hyvän olevan tulossa seuraavaksi.
Samun kanssa arki on niin helppoa. Mies omaan makuuni; oma-alotteisuus, oikeat arvot, ystävällisyys, rauhallisuus ja muiden auttaminen. Tärkeitä asioita, joita arvostan ihmisessä.
Siivoamisen suhteen Samu on jopa tarkempi kuin minä. Tiskit hoitaa joka ilta ja muutenkin siistii paikkoja. Itse olen hoidellut pyykkejä. En joudu myöskään kovin usein tekemään ruokaa, jos en pitkän päivän päätteeksi jaksa. Mukavaa, että aina ei tarvitse olla super. Mukavaa, että on joku ihminen joka oikeasti haluaa jakaa vastuun meidän perheessä.
Mitä tulee Topin hoitamiseen. Samu haluaa viettää aikaa poikansa kanssa iltaisin ja vaatii sitä. Oikein! Viikonloppuisin saan nukkua pitkään ja muutenkin ottaa enemmän omaa aikaa. Samu vaihtaa kiltisti kakkavaipat ollessaan kotona, koska arkena sen teen melkeinpä aina minä. Tärkeä seikka? :D
En ole tässä taloudessa vallassa. Meillä on yhteishuoltajuus ja tasavalta valtakunnassa. Päätetään yhdessä, osataan yhdessä ja ollaan yhdessä. Tämä tekee meistä mielestäni loistavan perheen.
En tiedä vastasiko tämä postaustoivetta, jonka Salla jätti. Mutta nämä asiat tulivat mieleeni aiheesta.
"Miten teillä on lapsen tulo vaikuttanut parisuhteeseen,vai onko vaikuttanut mitenkään? Löytyykö yhteistä aikaa? Miten arki sujui,jakaantuuko rutiinit jne. :) "
Käykää ihmeessä kurkkaamassa Sallan blogia:
"Blogia kirjoittaa 22 vuotias rääväsuu jonka perheeseen kuuluu mies ja taapero. Blogi on melkoinen sillisalaatti, kirjoitusvirheillä ja aihevaihteluilla höystettynä. Kutakuinkin hetkiä meidän elämästä."
torstai 28. marraskuuta 2013
Käsi kädessä.
Tuo pieni käsi käteni löytää.
Rakkaus jota häneltä saan, sitä ei voi ymmärtää.
Niin vilpitön hän aina on.
Silmät kirkkaina loistaa, en edes osaa sitä selittää.
Tämä tunne niin outo, en koskaan voi käsittää.
Tiedän ainoastaan, että häntä tahdon rakastaa.
Vaikka sanoja parhaita etsiskelen, niitä kumminkaan löydä en.
Hän lepää kainalossani siihen hiljaa nukahtaen.
Vain pienen pieni hymy huulilla, se riittää.
Hän nukkuu minuun luottaen,
minä hiljaa kuiskailen
"Sinua Rakastan."
Olen odottanut niitä hetkiä, kun ensi askeleet otetaan. Olen odottanut, kun ensimmäinen lause tulee suusta. Olen odottanut oivalluksia, oppimista ja itsenäisyyttä. Olen odottanut vaipasta luopumista ja isoksi pojaksi kasvamista.
Käsittämätön ylpeys. Konttaamaan lähtö. Tukea vasten käveleminen. Tuetta seisominen. Ensimmäinen sana. Lusikalla itse syöminen. Ensimmäinen kokonainen yö. Uusi hammas suussa. Itse tehty piirrustus.
Niitä arjen pieniä isoja asioita, joita kohti tavoitellaan. Kannustetaan ja kiirehditään eteenpäin. Iloitaan yhdessä uusista asioista.
Sitten se yksi sekunti, joka muuttaa kaiken. Se kaiken pysäyttävä hetki, jota et osannut odottaa. Pienen pieni pehmoinen käsi haparoi harsoa, tuttia ja sitten kahisevaa peittoa. Jatkaa matkaansa ja tavoittaa. Nuo hennot sormet, jotka kevyesti kiertyvät omiesi ympärille. Tyytyväinen tuhahdus, silmät sulkeutuvat. Lämmin tasainen hengitys. On turvallista, on hyvä olla.
Tänään tajusin. Ymmärsin todella.
Pitkään epävarmuus on painanut maanrakoon. Syyttävät katseet saaneet posket punertumaan häpeästä. Ajatukset piinanneet huonoudesta ja epäonnistumisesta. Ahdistus kuristanut jatkuvasta kilpailusta. Pelko vetänyt synkkyyteen "Entä, jos en rakasta lastani tarpeeksi?".
Nyt en ole enää huolissani. 13 kuukauden pelkäämisen jälkeen sain sisäisen rauhan. Tiedän, että äitiyttä ei mitata osaamisessa ja taidoissa. Tiedän, että muiden sanoista ja syytöksistä ei tule välittää. Tiedän, että maailmassa se mitä osaa ja mihin kykenee ei ole tärkeää. Tärkeintä on Rakastaa.
Koska vain rakastamalla tarpeeksi, saat oman lapsesi tarttumaan käteesi ja turvaamaan sinuun.
"Äiti.. pidä minusta kiinni. Minä haluan olla lähelläsi. Rakasta minua ikuisesti."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)