"Mikä sinusta tulee isona?"

Tänään työmatkalla se iski. Ajatukset tulevaisuudesta. Päädyin pohtimaan tarkemmin omaa itseäni ja sitä mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä. En voi ainoastaan jäädä paikoilleni odottamaan mahdollista toista lasta. Kohta on pakko palata töihin täysipäiväisesti tai siirtyä opiskelemaan. Mitä sitten haluaisin olla? Mikä tästä tytöstä oikein tulee "isona"? 

Olen käynyt tähän mennessä ainoastaan lukion ja siitä suunnannut suoraan kaupanalalle. Viihdyn ihan mielettömän hyvin työssäni, vaikka moni muu ei kassalle istahtaisikaan vapaaehtoisesti. Tunnen olevani liekeissä ihmisten kanssa, kun saan olla työminä enkä se epäonnistumisiin taipuvainen Anette.  Neuvon asiakkaita ruokien suhteen, haen täydennyksiä varastosta ja juttelen mielenkiintoisia asioita vanhusten kanssa. Koen tavallaan olevani etuoikeutettu, kun saan työskennellä siellä missä nyt työskentelen. Herää SILTI kysymys, että haluanko tehdä tätä työtä koko elämäni? Vai pitäisikö sitä kuitenkin jossakin vaiheessa irtaantua koulun penkille?

Olen miettinyt nyt jo aika pitkään, että olisi mahtavaa opiskella esimerkiksi sairaanhoitajaksi. Sielläkin pääsee auttamaan ja kuuntelemaan ihmisiä. Jokaisella on kuitenkin se oma tarinansa kerrottavana ja niistä tarinoista olen itse kiinnostunut. Persoonien kohtaamisesta, auttamisesta ja siitä, että on siinä hetkessä olemassa. Luulin vihdoin olevani varma tulevaisuudestani, kunnes sama epämiellyttävän kolkuttava tunne iski jälleen. Olisiko sairaanhoitajana työskentely juuri sitä mitä varmasti haluaisin? Luultavasti viihtyisin tuossa ammatissa, mutta olisiko se kuitenkaan se THE JUTTU?

Levottomat ajatukset tulvivat taas pinnalle. Näitä tunteita yritän aina siirtää sivuun ja tukahduttaa, koska pelkään myöntää itselleni jotakin. Entä, jos tietäisinkin mihin alalle hakeutua, mutta jännittäisin liikaa? Olisin melko varma epäonnistumisesta? Vahvan pelon takia olen sulkenut, työntänyt pois ja unohtanut tärkeitä asioita itsestäni. Yrittänyt vain jatkaa matkaani sillä turvallisella alueella.

En kuitenkaan halua yhtäkkiä huomata olevani elämäni puolessa välissä ja vihainen siitä, etten koskaan edes yrittänyt. En halua kuopata tiettyjä ominaisuuksia itsessäni kokonaan, vaan annan asioiden nyt nousta mieleeni. Hetken tunnen varmasti olevani taas eksynyt, mutta luulen ajattelun vievän asioita eteenpäin.

Tänään kuuntelin satunnaisesti musiikkia soittimestani ja yhtäkkiä ilmoille pärähti oma ääneni. Seuraavan tunnin ajan hymyilin, ihmettelin ja naurahtelin jutuilleni. Olin kokonaan unohtanut, että olen ystäväni kanssa aikanaan tuottanut, editoinut ja toteuttanut tunnin mittaisen radio-ohjelman. Oli hassua kuunnella äänestäni paistavaa itsevarmuutta ja iloa. Pysähdyin etenkin siinä kohdassa, kun huudahdin radiokapulaan "Ihanaa olla onnellinen!".

Sitä olin tuota ohjelmaa tehdessä. Rakastan suunnittelua, pidän editoimisesta ja entäpä biisien valitseminen sekä sovittaminen puheen sekaan? Olin mielestäni hyvä haastattelija ja puhuin selkeästi koko ohjelman ajan. Olen tällä hetkellä aika ylpeä siitä, että olen ollut tuota pientä projektia toteuttamassa. Ehkäpä taitoni, mielenkiintoni ja innostukseni osuu sittenkin ihan muualle. Radio-ohjelman lisäksi olen nimittäin kiinnostunut valokuvaamisesta. Luen jatkuvasti aiheesta, seuraan muiden kuvausblogeja ja pyrin kehittymään taidon suhteen paremmaksi. Rakastan valokuvaamista erittäin paljon, mutta vielä enemmän välitän niistä kuvista. Pienistä kauniista taideteoksista, joista jokainen kertoo sitä omaa tarinaansa. Eikä tässä edes kaikki! Olin nimittäin nuorena kovakin kirjoittamaan. Kirjoitin kirjoja, novelleja sekä aktiivisesti päiväkirjaa. Olen pitänyt jopa erilaisia blogeja viimeiset 7 vuotta! Tämäkin on siis vahvasti lähellä sydäntäni ja olenhan kirjoittanut laajasti erilaisten projektien parissa. On sitä tullut muutama lyhytelokuvakin käsikirjoitettua. Yksi niistä pääsi jopa omalle filmille asti. Raakaversio - se ensimmäinen yritys. Miten hauskaa olikaan videokuvata, ohjata ja lopuksi muokata pätkistä toimiva kokonaisuus! Yksiä nuoruuden parhaimmista muistoista.

Kaikki tämä kertoo, että pidän luovuudesta, ideoiden toteuttamisesta ja tekemisestä. En ole ehkä se kaunein malli kameran edessä, mutta omaan taidon alkeet itse valokuvaamiseen. Saattaisin saada ihmiset nauramaan pilkallisesti näyttelijänlahjoillani, mutta käsikirjoittajana taas silmät kostumaan herkistymisestä. En tiedä. En voi kuvitella, että puhuisin itsestäni samassa lauseessa onnistumisen tai osaamisen kanssa. Vaikea uskoa, että voisin ehkä yltää jonnekin ylemmäs, jos edes yrittäisin. Voisinko muka?

En osaa olla ylpeä itsestäni kovinkaan usein, en ymmärrä kehujen päälle ja lopulta on mukavaa olla vain tavallinen. Silti päässä pyörii ajatus, että voisiko sitä olla jotakin erilaista? Kirjoittaa käsikirjoituksia elokuviin, rustata romaanin tai yltää korkealle opiskelemalla valokuvaajaksi? Haaveina nämä tuntuvat niin mahtavilta, että olen aina kuopannut ne suoraan saavuttamattomien lokeroon. Miksi silti pitää olla uhkarohkea ja leikitellä ajatuksella "Mitä jos?". Eikö kokeilun epäonnistuminen vain aiheuttaisi mielipahaa ja saisi vihaamaan itseään astetta enemmän? Olisiko järkevää valita helppo suunta ja astua sille? Ainakin sitä pärjäisi ja elämä olisi tasaista kivaa.

Pelottavaa. Sitä pitäisi muka tehdä päätöksiä tulevaisuudestaan ottaen huomioon, että tämä päivä oli tänään eikä se tule enää huomenna. Sitä ei kuuluisi vain seisoa kauhuissaan paikallaan, vaan ottaa askel tai SUURI harppaus eteenpäin. Ehkä elämäni parhaat päätökset ovat lopulta olleet niitä, joissa olen hypännyt silmät kiinni kohti tuntematonta. Pudotus ei olekaan aina ollut niin rosoinen ennakkoluuloista huolimatta.

Olisipa elämä niin helppoa, että voisi vain elää hetkessä ja olla. Ei tarvitsisi pähkäillä, päättää eikä tehdä virheitä. En tosin osaa sanoa, että olisiko elämä ilman nousuja ja laskuja elämisen arvoista. Ehkä se on tarkoitettu niin, ettei kaikki aina voi sujua ja joskus sujuu vähän liiankin hyvin. Tekeekö  lopulta juuri se meistä onnellisia, kun joskus antaa vain palaa lopputuloksesta huolimatta?

Ehkä voisin ihan hyvin valita elämänsuunnakseni jotakin, mikä liittyy mediaan, kirjoittamiseen tai uuden taiteen luomiseen. Epäonnistuahan saa, koska aina voi yrittää uudelleen. Niin aion opettaa pojallenikin, joten miksi en eläisi saman säännön mukaan? En silti kiellä, etteikö mahassani pyörisi ja lujaa näitä ajatuksia pyörittäessä. Sanon aina itselleni, että mietin liikaa. Niinhän sitä tosiaan tulee tehtyä..

Mikä sinusta tulee isona? Onko ammatin valitseminen helppoa? Oletko uskaltanut heittäytyä ja kokeilla siipiäsi? Epäonnistuitko vai oletko nyt onnellinen tehtyäsi vaikean päätöksen? Kiinnostaa ihan kamalasti teidän tarinat aiheesta!!

Käsi kädessä.

Tuo pieni käsi käteni löytää.

Rakkaus jota häneltä saan, sitä ei voi ymmärtää.

Niin vilpitön hän aina on.

Silmät kirkkaina loistaa, en edes osaa sitä selittää.

Tämä tunne niin outo, en koskaan voi käsittää.

Tiedän ainoastaan, että häntä tahdon rakastaa.

Vaikka sanoja parhaita etsiskelen, niitä kumminkaan löydä en.

Hän lepää kainalossani siihen hiljaa nukahtaen.

Vain pienen pieni hymy huulilla, se riittää.

Hän nukkuu minuun luottaen,

minä hiljaa kuiskailen 

"Sinua Rakastan."

Olen odottanut niitä hetkiä, kun ensi askeleet otetaan. Olen odottanut, kun ensimmäinen lause tulee suusta. Olen odottanut oivalluksia, oppimista ja itsenäisyyttä. Olen odottanut vaipasta luopumista ja isoksi pojaksi kasvamista. 

Käsittämätön ylpeys. Konttaamaan lähtö. Tukea vasten käveleminen. Tuetta seisominen. Ensimmäinen sana. Lusikalla itse syöminen. Ensimmäinen kokonainen yö. Uusi hammas suussa. Itse tehty piirrustus. 

Niitä arjen pieniä isoja asioita, joita kohti tavoitellaan. Kannustetaan ja kiirehditään eteenpäin. Iloitaan yhdessä uusista asioista.

Sitten se yksi sekunti, joka muuttaa kaiken. Se kaiken pysäyttävä hetki, jota et osannut odottaa. Pienen pieni pehmoinen käsi haparoi harsoa, tuttia ja sitten kahisevaa peittoa. Jatkaa matkaansa ja tavoittaa. Nuo hennot sormet, jotka kevyesti kiertyvät omiesi ympärille. Tyytyväinen tuhahdus, silmät sulkeutuvat. Lämmin tasainen hengitys. On turvallista, on hyvä olla. 

Tänään tajusin. Ymmärsin todella.

Pitkään epävarmuus on painanut maanrakoon. Syyttävät katseet saaneet posket punertumaan häpeästä. Ajatukset piinanneet huonoudesta ja epäonnistumisesta. Ahdistus kuristanut jatkuvasta kilpailusta. Pelko vetänyt synkkyyteen "Entä, jos en rakasta lastani tarpeeksi?".

Nyt en ole enää huolissani. 13 kuukauden pelkäämisen jälkeen sain sisäisen rauhan. Tiedän, että äitiyttä ei mitata osaamisessa ja taidoissa. Tiedän, että muiden sanoista ja syytöksistä ei tule välittää. Tiedän, että maailmassa se mitä osaa ja mihin kykenee ei ole tärkeää. Tärkeintä on Rakastaa.

Koska vain rakastamalla tarpeeksi, saat oman lapsesi tarttumaan käteesi ja turvaamaan sinuun.

"Äiti.. pidä minusta kiinni. Minä haluan olla lähelläsi. Rakasta minua ikuisesti."

Osakseni annettu rooli kertoo Minusta, eikä kenestäkään muusta.

Kuinka moni on löytänyt itsensä siitä tilanteesta, kun lauma paremmuutta havitteleviä äitejä "kinastelee" siitä kenen lapsi oppi ja mitä ensimmäisenä? Kenen vauvalla on eniten hiuksia ja kuka saa eniten lahjoja? ...Ja lista jatkuu.

Aika usein ihmiset vertailevat lastensa kehitystä toisiin lapsiin, vaikka näin ei missään nimessä pitäisi tehdä. Jokainen äiti on tottakai sitä mieltä, että oma lapsi on paras ja ihaninta maailmassa. Näin saakin olla! Olen minäkin innoissani lukemattomat kerrat kirjoittanut ja hehkuttanut, kun Topi on ottanut uuden askeleen kohti isoa poikaa, mutta ikinä en ole halunnut sillä väheksyä muita. On minut joskus toki leimattu ylimieliseksi idiootiksi, jolle tärkeintä on vain oma lapsi. Melkein oikein. En todellakaan miellä itseäni ylimieliseksi tai sanoisi olevani sen idiootimpi kuin kukaan muukaan, mutta KYLLÄ; oma lapseni on minulle tärkeintä ikinä! Ja niin sen tulee olla jokaisen äidin kohdalla näin.

Mutta kysymys kuuluukin, että miksi ihmiset eivät mieluummin keskity niihin omiin lapsiinsa vaan siihen hernepalkojen nenään vetelyyn siitä, että jonkun toisen lapsi osaa jotakin paremmin? Tai miksi katkeroitua siitä, että toisella on joku asia paremmin?

Jokaisella meillä on roolimme, elämämme ja taitomme. Jokaisella on omat kurjat osamme ja asiamme. Minun murheeni ei ole sinun murheesi. Minulla on oikeus surra, olla pettynyt tai oikeus olla jossakin asiassa huonompi ilman sinun pilkkaamistasi. Minulta ei ole pois, jos sinulla joku asia on paremmin. Niinkun sinultakaan ei ole pois, jos minulla on jotakin mitä sinulla ei ole.


Ei aina täydy olla paras, varsinkaan lapsen kustannuksella. Luulen, että lapsesta voi tulla helposti onneton, jos äidille kaikki on vain voiton tavoittelua. Paineet kasvavat. Jonain päivänä tulee se hetki, kun tämä ei pärjääkään ja mitkä tunnontuskat siitä tuleekaan.   "Enkö minä kelpaakaan äidilleni?"


Mikä minä olen teitä neuvomaan? En yhtään mikään. Mutta tämä on minun mielipiteeni ja ajattelin vain pyytää teitä pysähtymään hetkeksi miettimään. Aina saa hehkuttaa ja olla onnessaan, mutta hopea ei ole häpeä!


Jokainen toki tekee ne ratkaisut itse ja toiset kulkevat kivisemmän polun. En voi koskaan sanoa, että olisin absoluuttisesti oikeassa asioista, mutta tässä puolellani on maalaisjärki. Vai onko sinun mielestäsi oikein esittää jotakin muuta mitä et oikeasti ole? Onko oikein painostaa lasta asioihin joihin se ei ole valmis? Onko järkevää kertoa netin ihmeellisessä maailmassa asioita, jotka eivät pidä ollenkaan paikkaansa? Harmittaa, että jotkut eivät vain näe asioita kirkkaasti ja jonain päivänä esimerkiksi painostetun lapsen kehityksessä voi tulla taantumaa, joka johtuu ainoastaan siitä paremmuuden tavoittelusta.

Muistelen, että olin aikoinaan myös itsekin hieman neuroottinen opittujen asioiden suhteen. Elin yhteisössä, jossa vanhemmat kilpailivat jatkuvasti keskenään. Uutena äitinä yritin kuulua porukkaan ja tavallaan uskottelin itselleni, että tätä se äitiys on. Kilpailua, kultamitalleja ja häpeällistä häviötä.

Onneksi voin sanoa, että kasvan henkisesti koko ajan. En koe enää tarvetta miellyttää muita ja "kuulua porukkaan". Osaan painaa ruksia, kun huomaan minuuteni lipsuvan käsistäni. Ihmiset ovat joskus kyllä pahimman luokan sopulilauma! Kun yksi hyppää jyrkänteeltä, niin loput seuraa perässä.


Joskus jopa tämä blogin pitäminen tympii. Tässä touhussa on huomattavissa sitä aikuisuuden katoamista. Jälleen kerran täytyy kilpailla. Kenellä on eniten lukijoita? Kenellä on eniten tykkäyksiä kuvassa? Mikä juttu on matkittu kenenkin blogista?

Laatu korvaa määrän. Again. Itse otan mieluummin muutaman lukijan, joita oikeasti kiinnostaa kirjoitukseni ja jotka oikeasti jaksavat edes joskus heittää kommenttia tai tukea, kun sen tuhat lukijaa vain näön vuoksi.


En sano, että jokainen bloggaaja näin tekee tai edes suurinosa. En sano, etteikö uusi lukija sykähdyttäisi sydäntä. Sanon, että en ymmärrä sitä, kun ihmiset muuttavat todellista luonnettaan vain sen takia, että saisivat jonkintasoista hyväksyntää ja jälleen kerran mahdollisuuden olla parempi kuin toinen.


Minä rakastan olla minä. En halua peitellä kenellekään sitä aitoa totuutta itsestäni. Ehkä joskus pitäisi osata suodattaa asioita tarkemmin eikä olla niin avoin. Mutta se on vastoin periaatteitani. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä eikä sorruta valehteluun. Valheenpuhuja paljastuu aina, naamio ei kestä ikuisesti. Ja kun totuus tulee ilmi... sitä on enää turha itkeä siinä vaiheessa.

Siksi valitsen sen helpomman tien, jonka kautta en joudu suremaan epävarmuuttani. Sen tien, jossa en joudu stressaamaan jatkuvasti uudesta aiheesta kilpailla. Sen tien, jossa en käytä lastani häikäilemättömästi hyväkseni parantaakseni itsetuntoani.


Joten kestäkää! Aion aina ja ikuisesti puhua asioista, enkä jäädä märehtimään johonkin nurkkaan vain siksi, että muut haluavat rajoittaa tekemisiäni. Kestäkää, että en halua kilpailla missään asioissa, vaan elää normaalia elämää. Kestäkää, että aion olla oma itseni.


En tiedä onko se tyhmyyttä vai viisautta, mutta mieluummin otan vapaaehtoisesti vastaan hopea mitalin. Mieluummin myönnän tappioni ja nousen sen jälkeen entistä vahvempana.


Olen aito. Olen rehellinen. Otan vastaan sen mitä elämässä tarjotaan. Hymysuin ja ylpeänä. 

Jonain päivänä kiusaaminen loppuu ja tiedän, etten kärsinyt turhaan. Ainakaan minusta ei koskaan tullut kiusaajaa.


Mukavaa keskiviikko-iltaa....

                                               ...toivottaa sopuli, joka päätti pysähtyä kielekkeen reunalle ja erota massasta.

Tämä on mielipidekirjoitus, jota ei ole osoitettu kenellekään henkilökohtaisesti.

Loppuun kevennys Feissarimokista ;)

Ajatuksia yössä..

Lähiaikoina on tullut ajateltua paljon kaikkea. Tuntuu tosi usein, että eläisin tavallaan jossakin unessa, josta hetkittäin herään tajuamaan asioita.

Sitä havahtuu jotakin Topin kuvaa katsoessa, että wouuu tuo suloinen nassikka tuossa kuvassa on oikeasti minun pieni poikani. Sitä hiffaa, että joku tässä maailmassa ihan oikeasti rakastaa juuri sinua maailmassa eniten.

Sillä hetkellä tulee sellainen hassu olo, että ihankun ei voisi uskoa silmiään ja että oma elämä tuntuisi jopa vähän vieraalta. Sitä yrittää kovasti miettiä, että miten tähän tilanteeseen on päästy? Tajuan miten paljon vaikeampaa, mutta kuitenkin sisältörikkaampaa elämä on.

Luulen, että en vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä asiaa, että olen äiti. Mutta päivä päivältä tämä operaatio äidiksi kasvaminen etenee ja hetki hetkeltä olo on varmempi.

Luulen, että nyt (vasta) on oikeasti se hetki käsillä, kun yhdestä tulee kaksi. Alan päästä vihdoin kiinni tähän asiaan ja alan vihdoin heräillä tästä pitkästä unesta todellisuuteen. Ja tämä todellisuus on täydellinen. Juuri tätä olen elämältä aina halunnut.

Koko raskausajan pelkäsin, että entä jos en koskaan tule rakastamaan tarpeeksi omaa lastani. Pelkäsin aina, että entä jos en rakasta vaikka haluan rakastaa täysillä!?

Pelkään sitä edelleen ja mietin USEIN, että miten sen pelon saa pois? Luulen kuitenkin rakastavani poikaa maailman eniten, mutta mistä voin tietää, että se on tarpeeksi? Millä sen todistaa? Entä jos vain luulen rakastavani enkä rakastakaan?

Eikö olekin ihan hullu ajatus, jossa ei ole mitään järkeä? Silti se kaihertaa mielessä usein. Ja loppujenlopuksi luulen, että se pelko siitä, etten rakastaisi tarpeeksi, estää lopulta heittäytymästä täysillä. Eli ongelma tunnistettu, mutta miten siitä pääsee eroon?

Näin aikanaan Topin vasta 16h synnytyksestä ensimmäisen kerran.. ne omantunnon tuskat...

En saanut imettää, ruokkia enkä vaihtaa vaippaa. Sairaalassa hoitajat tekivät kaiken ja jouduin istumaan vieressä. Olo oli kuin syrjäytetty.

Siitä jäi sellainen iso osaamattomuuden tunne, joka kalvaa vieläkin. Yhden ainoan lauseen takia.... "Te olette ekakertalaisia ettekä osaa kuitenkaan näitä juttuja, joten parempi että me tehdään kaikki..."

En suostunut tuon kammottavan lauseen jälkeen tekemään mitään siellä sairaalassa, koska pelkäsin epäonnistumista. Ja pelkään edelleen. Pelottaa julkisilla paikoilla, että kämmään ja ihmiset näkevät sen. Olen tosi kömpelö tämän takia ja moni asia tuntuu edelleen vaikealta. Koska pelkään sitä epäonnistumista. "Ette te kuitenkaan osaa.."

Kaikella järjellä toimin tällä hetkellä niinkuin kuuluukin. Kaikella järjellä Topilla ei voisi olla parempaa äitiä kuin minä. Kaikella järjellä pidän itseäni osaavana ja rakastavana äitinä. Mutta sitten on se käsittämätön pelko? Miiiiksi?

Tällaisia omituisia ajatuksia näin keskellä yötä. Ehkä joskus olisi vain parempi, että ei ajattele liikaa?

Ps.Kestovaippapostaus tulossa huomenna!

Maailman rakkain ♡♥♡