Osakseni annettu rooli kertoo Minusta, eikä kenestäkään muusta.

Kuinka moni on löytänyt itsensä siitä tilanteesta, kun lauma paremmuutta havitteleviä äitejä "kinastelee" siitä kenen lapsi oppi ja mitä ensimmäisenä? Kenen vauvalla on eniten hiuksia ja kuka saa eniten lahjoja? ...Ja lista jatkuu.

Aika usein ihmiset vertailevat lastensa kehitystä toisiin lapsiin, vaikka näin ei missään nimessä pitäisi tehdä. Jokainen äiti on tottakai sitä mieltä, että oma lapsi on paras ja ihaninta maailmassa. Näin saakin olla! Olen minäkin innoissani lukemattomat kerrat kirjoittanut ja hehkuttanut, kun Topi on ottanut uuden askeleen kohti isoa poikaa, mutta ikinä en ole halunnut sillä väheksyä muita. On minut joskus toki leimattu ylimieliseksi idiootiksi, jolle tärkeintä on vain oma lapsi. Melkein oikein. En todellakaan miellä itseäni ylimieliseksi tai sanoisi olevani sen idiootimpi kuin kukaan muukaan, mutta KYLLÄ; oma lapseni on minulle tärkeintä ikinä! Ja niin sen tulee olla jokaisen äidin kohdalla näin.

Mutta kysymys kuuluukin, että miksi ihmiset eivät mieluummin keskity niihin omiin lapsiinsa vaan siihen hernepalkojen nenään vetelyyn siitä, että jonkun toisen lapsi osaa jotakin paremmin? Tai miksi katkeroitua siitä, että toisella on joku asia paremmin?

Jokaisella meillä on roolimme, elämämme ja taitomme. Jokaisella on omat kurjat osamme ja asiamme. Minun murheeni ei ole sinun murheesi. Minulla on oikeus surra, olla pettynyt tai oikeus olla jossakin asiassa huonompi ilman sinun pilkkaamistasi. Minulta ei ole pois, jos sinulla joku asia on paremmin. Niinkun sinultakaan ei ole pois, jos minulla on jotakin mitä sinulla ei ole.


Ei aina täydy olla paras, varsinkaan lapsen kustannuksella. Luulen, että lapsesta voi tulla helposti onneton, jos äidille kaikki on vain voiton tavoittelua. Paineet kasvavat. Jonain päivänä tulee se hetki, kun tämä ei pärjääkään ja mitkä tunnontuskat siitä tuleekaan.   "Enkö minä kelpaakaan äidilleni?"


Mikä minä olen teitä neuvomaan? En yhtään mikään. Mutta tämä on minun mielipiteeni ja ajattelin vain pyytää teitä pysähtymään hetkeksi miettimään. Aina saa hehkuttaa ja olla onnessaan, mutta hopea ei ole häpeä!


Jokainen toki tekee ne ratkaisut itse ja toiset kulkevat kivisemmän polun. En voi koskaan sanoa, että olisin absoluuttisesti oikeassa asioista, mutta tässä puolellani on maalaisjärki. Vai onko sinun mielestäsi oikein esittää jotakin muuta mitä et oikeasti ole? Onko oikein painostaa lasta asioihin joihin se ei ole valmis? Onko järkevää kertoa netin ihmeellisessä maailmassa asioita, jotka eivät pidä ollenkaan paikkaansa? Harmittaa, että jotkut eivät vain näe asioita kirkkaasti ja jonain päivänä esimerkiksi painostetun lapsen kehityksessä voi tulla taantumaa, joka johtuu ainoastaan siitä paremmuuden tavoittelusta.

Muistelen, että olin aikoinaan myös itsekin hieman neuroottinen opittujen asioiden suhteen. Elin yhteisössä, jossa vanhemmat kilpailivat jatkuvasti keskenään. Uutena äitinä yritin kuulua porukkaan ja tavallaan uskottelin itselleni, että tätä se äitiys on. Kilpailua, kultamitalleja ja häpeällistä häviötä.

Onneksi voin sanoa, että kasvan henkisesti koko ajan. En koe enää tarvetta miellyttää muita ja "kuulua porukkaan". Osaan painaa ruksia, kun huomaan minuuteni lipsuvan käsistäni. Ihmiset ovat joskus kyllä pahimman luokan sopulilauma! Kun yksi hyppää jyrkänteeltä, niin loput seuraa perässä.


Joskus jopa tämä blogin pitäminen tympii. Tässä touhussa on huomattavissa sitä aikuisuuden katoamista. Jälleen kerran täytyy kilpailla. Kenellä on eniten lukijoita? Kenellä on eniten tykkäyksiä kuvassa? Mikä juttu on matkittu kenenkin blogista?

Laatu korvaa määrän. Again. Itse otan mieluummin muutaman lukijan, joita oikeasti kiinnostaa kirjoitukseni ja jotka oikeasti jaksavat edes joskus heittää kommenttia tai tukea, kun sen tuhat lukijaa vain näön vuoksi.


En sano, että jokainen bloggaaja näin tekee tai edes suurinosa. En sano, etteikö uusi lukija sykähdyttäisi sydäntä. Sanon, että en ymmärrä sitä, kun ihmiset muuttavat todellista luonnettaan vain sen takia, että saisivat jonkintasoista hyväksyntää ja jälleen kerran mahdollisuuden olla parempi kuin toinen.


Minä rakastan olla minä. En halua peitellä kenellekään sitä aitoa totuutta itsestäni. Ehkä joskus pitäisi osata suodattaa asioita tarkemmin eikä olla niin avoin. Mutta se on vastoin periaatteitani. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä eikä sorruta valehteluun. Valheenpuhuja paljastuu aina, naamio ei kestä ikuisesti. Ja kun totuus tulee ilmi... sitä on enää turha itkeä siinä vaiheessa.

Siksi valitsen sen helpomman tien, jonka kautta en joudu suremaan epävarmuuttani. Sen tien, jossa en joudu stressaamaan jatkuvasti uudesta aiheesta kilpailla. Sen tien, jossa en käytä lastani häikäilemättömästi hyväkseni parantaakseni itsetuntoani.


Joten kestäkää! Aion aina ja ikuisesti puhua asioista, enkä jäädä märehtimään johonkin nurkkaan vain siksi, että muut haluavat rajoittaa tekemisiäni. Kestäkää, että en halua kilpailla missään asioissa, vaan elää normaalia elämää. Kestäkää, että aion olla oma itseni.


En tiedä onko se tyhmyyttä vai viisautta, mutta mieluummin otan vapaaehtoisesti vastaan hopea mitalin. Mieluummin myönnän tappioni ja nousen sen jälkeen entistä vahvempana.


Olen aito. Olen rehellinen. Otan vastaan sen mitä elämässä tarjotaan. Hymysuin ja ylpeänä. 

Jonain päivänä kiusaaminen loppuu ja tiedän, etten kärsinyt turhaan. Ainakaan minusta ei koskaan tullut kiusaajaa.


Mukavaa keskiviikko-iltaa....

                                               ...toivottaa sopuli, joka päätti pysähtyä kielekkeen reunalle ja erota massasta.

Tämä on mielipidekirjoitus, jota ei ole osoitettu kenellekään henkilökohtaisesti.

Loppuun kevennys Feissarimokista ;)