Sydänkohtauksia

Aikanaan, kun vauvakuume nosti päätään, olin heti valmis heittäytymään äidiksi. Vasta raskaaksi tullessani kuitenkin tajusin, kuinka pelottavaa se oikeastaan on.

Pelko alkaa jo kahdesta viivasta tikussa, vaikka yhteistä taivalta ei ole paljoa takana. Suuri rakkaus kohdistuu täydellä voimalla siihen pieneen otukseen sisälläsi, jota ei alkuun edes näe eikä tunne.

Niinpä niin.. ensimmäinen huoli. Miksi en tunne mitään? Onkohan siellä edes joku mukana?

Alkuraskaus on jokaisella erilainen. Toiset tuntevat vahvoja oireita ja jotkut eivät sitten mitään. Itse tein testin vasta viikolla 9 ja siltikin ainoa oireeni oli tappava nälkä. Märehdin asiaa pitkään ja pyörittelin kauhukuvia siitä, että tulevassa ultrassa ei näy ketään. Ultrapäivän koittaessa oksensin ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana - jännityksestä.

Kiintyminen kasvaa sitä mukaa, kun opit tuntemaan ja ymmärtämään asioita; kun tiedostat, että sinulle on oikeasti tulossa vauva. Seuraava huoli tuleekin siinä. Entä, jos en saakaan pitää tätä lasta? Entä, jos pieni ihme ei jaksakaan ja menetän hänet?

Sain lääkäreiltä aika karun vastaanoton aikanaan. "Valmistaudu siihen, että tämä tulee menemään noin 80 prosentin todennäköisyydellä kesken." En voi sanoin kuvailla, miten pelkäsin KOKO ajan.

Seuraavaksi pelkäsin rakennevikoja, liian aikaisin syntymistä, kohtukuolemaa, synnytyksessä tapahtuvaa onnettomuutta.. Eikä pelko loppunut synnytykseen. Tuntuu siltä, että nyt niitä pelottavia asioita on vielä enemmän!

Entä, jos Topi putoaa ja taittaa niskansa? Mitä, jos poju juoksee auton alle? Jos lumet putoaa katolta päälle? Ja sitten on vielä ne asiat, mitkä vain tapahtuvat salakavalasti.. Sairastumiset.

En haluaisi ajatella kaikkia niitä vaaroja, mitä tässä elämässä piilee. Ahdistaa niin suunnattomasti! Haluan vain sitoa tuon pienen pojan itseeni ja halata tiukasti. "Pysy jooko äidin sylissä ikuisesti!?"

Topi on aiheuttanut meille monia sydänkohtauksia. Puhun niistä hetkistä, kun aika tuntuu hidastuvan ja et tunne omaa hengitystäsi. Syöksyt rakkaimpasi luokse ja toimit vaistonvaraisesti. Tilanteen rauhoituttua sydämesi tykyttää tuhatta ja sataa. Päässä pyörii se paska ajatus; MITÄ JOS.

Ensimmäiset kauhunhetket koin, kun Topi oli alle kuukauden ikäinen. Olin vasta tullut äidiksi, enkä tiennyt asioista paljoakaan. Topi nukkui yläkerrassa tyytyväisenä tuhisten. Yhtäkkiä itkuhälyttimestä kuului kakomista ja kovaa yskimistä. Äiti juoksi ja iskä juoksi. Nykyään tiedän, että kyseinen ääni tulee puklaamisesta ja se on meillä aika tuttua. Joka ikinen kerta kuitenkin toinen meistä käy tarkistamassa, että kaikki on hyvin. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos Topi tukehtuisi sänkyynsä.

Sitten tapahtui ensimmäinen putoaminen. Monelle sattuu näitä ja putoaminen on jokaisen pahin pelko. Monta kertaa olin jättänyt poikani varomattomasti johonkin ja siitä minulle huomautettiin. Sanottiin, että jonain päivänä Topi oppii liikkumaan ja on pää edellä lattialla. Tuo kauhukuva jäi kalvamaan ajatuksiani enkä uskaltanut jättää poikaa mihinkään ilman turvatoimia. Topi oli noin 4kk (?) vanha, kun laittelin pyykkejä. Laskin pojan keskelle sänkyä seinän viereen ja tein peitoista vallit. Viikkasin bodyja, housuja ja laitoin sukkia rullalle. Käteeni osui likainen vaate ja päätin ahkerasti viskata sen suoraan vieressä olevan kylppärin pyykkikoriin. Tämän tehtyäni vilkaisin peiliin ja olin palaamassa makuuhuoneeseen, kun kuulin sen HIRVEÄN ÄÄNEN. Mätkis. Itkettää vieläkin se, että olen onnistunut toisen pudottamaan. Kaduttaa, vituttaa ja suututtuaa. Ryntäsin paikalle kamalaa vauhtia ja äitinsä nähdessään, Topi alkoi itkemään lohdutonta itkua. Tästä kerrasta Topi selvisi mustelmalla, mutta minulle jäi ikuinen arpi sydämeeni.

Toisen kerran poika putosi, kun oli noin 8kk ikäinen. Olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin ja kaikki oli uutta. Tavalliseen tapaan nappasin pojan yöllä viereeni nukkumaan. En ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, että sängyn pääty ei ole seinässä kiinni. Yöllä verensokerini laskivat todella alas ja jouduin nousemaan syömään. Pupelsin heikossa olossani leipää sohvalla ja nukahdin. Sen verran olin ajatellut sekavassa olotilassa, että laitoin oman tyynyni Topin yläpuolelle. Poika oli kuitenkin alkanut hakeutumaan isänsä kainaloon, kun äiti puuttui välistä. Heräsin ihan karmaisevaan huutoon ja tajusin HETI mitä oli tapahtunut. S oli ollut täydessä unessa, mutta onneksi iseilläkin on vaistonsa. Jostain syystä hän oli herännyt Topin putoamiseen ja nopeilla reflekseillä saanut napattua pojan jalasta kiinni juuri ennenkuin pää oli osunut lattiaan. Kelaan edelleenkin, että olisiko meillä enää vauvaa, jos S:n refleksit eivät olisi toimineet. Pää edellä ahtaaseen rakoseen ja 9kg painoa päälle.. niskathan siinä olisi taittunut.

Ja eilen tapahtui taas. Topi on pitkään jo harjoitellut sormiruokailua ja pupeltanut kaiken ikenillään, koska hampaat puuttuvat edelleen. Olen lukenut, että on normaalia, jos vauva välillä kakoo ruokaansa. Se on osa syömisen opettelua ja sen tiedostamista, kuinka syvälle voi ruokaa laittaa minkäkokoisina paloina. Nykyään Topi ottaa usein liian ison palan purtavaksi ja siitä seuraa yskimistä. Yritän sanoa miehelleni ja vakuuttaa itselleni, että se on osa tätä juttua ja yleensä poju sitten saakin sen liian ison palan pois suustaan. Tälläkin kertaa suuhun meni liian iso pala vauvojen keksiä ja kakominen alkoi, mutta ei loppunutkaan. Topi haukkoi ilmaa ja yritti saada ruokaa pois kurkusta tuloksetta. Naaman värikin alkoi muuttumaan ja sen muutaman sekunnin aikana molemmat ampaisivat pystyyn. S nappasi Topin syliinsä ja käänsi alaspäin taputtaen voimakkaasti selkään. Hetken päästä ruoka putosi oksennuksen kera lattialle. En kyllä tiedä voinko enää jatkaa sormiruokailua, koska mielestäni tuo ei ollut normaalia. Mietin vain koko ajan, että entä jos ruoka ei olisi irronnut? En olisi osannut tehdä sen enempää.

Topi on siinä iässä, että touhottaa joka suuntaan. Myös pikku tapaturmia tapahtuu koko ajan ja niitäkin säikyn oikein kunnolla. Miten sitä voi osata huomioida kaikki asiat ja ennakoida?

Saimme tässä juuri portaisiin asennettavat portit, jotka pitää kiinnittää poran avulla. Portit oli nostettu hetkeksi seinää vasten odottamaan kiinnitystä. Jälkeenpäin ajatelleen en edes tajua, miten mieleeni ei tullut niiden vaarallisuus. Topi ryömi innoissaan ympäri alakertaa ja istuskelin siinä vieressä. Tarkoitus oli siirtyä ylös syömään aamupuuroa, joten kävelin makuuhuoneeseen noukkimaan maitopullon mukaan. Sen aikana poju oli innostunut porteista sen seurauksena, että ne kaatuivat päälle. Jälleen kerran tunsin itseni idiootiksi.

Tämän tapahtuman lisäksi Topi jätti tänään ovella leikkiessään sormet sen väliin ja iski itseään koirankupilla päähän. Liikaa itkua ja haavereita yhdelle päivälle. Ja se itku! Se iskee tikarin tavalla ja sattuu suoraan sydämeen.

Minkälaisia pelkoja sinä koet? Onko teillä sattunut haavereita? Jätä ihmeessä myös vinkkejä siitä, mitä kotona kannattaa turvata, jotta Topi säästyy haavereilta!

Koko ajan saa vahtia mitä suuhun menee..

Luukulliset lelut on "ihania", jos niihin jää nakkisormet väliin... 

Tarpeeks hyvin pönkätty?

Kohta alkaa varmaan se muksahtelu joka paikasta, kun pyrkii pystyyn... eih.

KOKO AJAN pitää karata koiran vesikipolle kylppäriin ja AINA se osuu kipeästi päähän...

Onhan se totta, että haavereiden kautta oppii ja vauvat on kestäviä otuksia. En siltikään lopeta pelkäämistä ja huolehtimista. Ne kuuluvat äitiyteen. Valitettavasti.