Huoli

Tänään elettiin niitä kuuluisia pelonhetkiä raskauden suhteen. Eilen huomasin jo illalla pientä punertavaa vuotoa. Tänään sitä tuli sitten lisää. Halusin uskoa, että kyllä kaikki on hyvin.. mutta kukapa pystyy? Huoli on ollut todella kova ja olen käynyt kaikki tunteet läpi maan sekä taivaan välillä. 

Soitin tottakai heti lääkäriin ja meille suositeltiin ultrausta tarkastaakseen onko kaikki hyvin. Varasin ajan Diacoriin samalla iltapäivälle ja meinasin kuolla stressiin sen muutaman tunnin aikana, jotka jouduin odottamaan. Toisaalta vaisto sanoi, että vuoto olisi vaaratonta.. toisaalta taas joku huusi takaraivossa, että kyllä tämä nyt vain on tässä.

Diacorissa odotti vanhempi mieslääkäri, joka kyseli tarvittavat asiat ja siirtyi sitten tutkimaan. Vuoto ei onneksi kuulemma tule kohdusta ja kaikki näyttää ihan normaalilta. Huh!! Ensimmäinen kivi vierähti pois sydämeltäni. Ultraaminen taas kesti hyvän tovin eikä lääkäri suostunut sanomaan mitään. Nieleskelin hiljaisuudesta syntyvää paniikkiani ja meinasin pyörtyä kauhusta, kun lääkäri pyysi ensin istuutumaan. 

Kohdusta löytyy kuulemma sikiöpussi ihan oikeasta paikasta, mutta se on tyhjä. On kuulemma kaksi vaihtoehtoa.. joko viikkoja on 5+ jotakin eikä sikiön kuulukaan vielä näkyä tai sitten kyseessä on tuulimunaraskaus. Sain kehoituksen olla huolehtimatta ja tulla uudelleen parin viikon päästä.

Nyt on aika ristiriitaiset tunteet. Verenvuoto onneksi on ilmeisesti merkki kiinnittymisestä, mutta onkohan tuonne sikiöpussiin edes tulossa mitään? Vahvistuneet oireet puhuvat kyllä raskauden puolesta, mutta miksi ei ole mitään merkkiä, joka kertoisi onko raskaus normaali ja kehittymässä eteenpäin?

Vihaan epätietoisuutta. Joudun seuraavat pari viikkoa pyöritellä peukaloitani ja ihmetellä. Jos vuotoa alkaa tulemaan runsaasti, on kuulemma kyse tuulimunaraskaudesta, joka menee itsestään kesken. Nyt on jokainen varvas ja sormi ristissä, jotta kaikki menisi hyvin.

On toki ihan 100% mahdollista, että ovis on ollut myöhässä ja raskaus olisikin vasta aika alussa. Kierrot ovat olleet suhteellisen vaihtelevia 30-37 välillä ja siitä saattaa tulla selitys tällekin asialle. Voi olla, että maksan mukisematta uudesta ultrasta jo viikon päästä, jotta nään onko tilanne kehittynyt. Silloin pitäisi näkyä sikiöpussissa edes pieni piste, joka kertoisi kehittyvästä sikiöstä. Kahden viikon päästä näkyisi myös syke. Diacorilla ultrassa käyminen maksoi kelakorvausten jälkeen 70 euroa, joka on suhteessa muualle tosi halpa hinta. Varsinkin, kun kyseessä on iso pelko keskenmenosta. En varmaan uskalla iloita tästä raskaudesta ennen sikiön löytymistä. Näistä tulee pitkät viikot.

Onko teillä mitään kokemusta tällaisesta? Kaikki vinkit, kertomukset ja kokemukset ovat erittäin tervetulleita tähän tilanteeseen!

"Mikä sinusta tulee isona?"

Tänään työmatkalla se iski. Ajatukset tulevaisuudesta. Päädyin pohtimaan tarkemmin omaa itseäni ja sitä mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä. En voi ainoastaan jäädä paikoilleni odottamaan mahdollista toista lasta. Kohta on pakko palata töihin täysipäiväisesti tai siirtyä opiskelemaan. Mitä sitten haluaisin olla? Mikä tästä tytöstä oikein tulee "isona"? 

Olen käynyt tähän mennessä ainoastaan lukion ja siitä suunnannut suoraan kaupanalalle. Viihdyn ihan mielettömän hyvin työssäni, vaikka moni muu ei kassalle istahtaisikaan vapaaehtoisesti. Tunnen olevani liekeissä ihmisten kanssa, kun saan olla työminä enkä se epäonnistumisiin taipuvainen Anette.  Neuvon asiakkaita ruokien suhteen, haen täydennyksiä varastosta ja juttelen mielenkiintoisia asioita vanhusten kanssa. Koen tavallaan olevani etuoikeutettu, kun saan työskennellä siellä missä nyt työskentelen. Herää SILTI kysymys, että haluanko tehdä tätä työtä koko elämäni? Vai pitäisikö sitä kuitenkin jossakin vaiheessa irtaantua koulun penkille?

Olen miettinyt nyt jo aika pitkään, että olisi mahtavaa opiskella esimerkiksi sairaanhoitajaksi. Sielläkin pääsee auttamaan ja kuuntelemaan ihmisiä. Jokaisella on kuitenkin se oma tarinansa kerrottavana ja niistä tarinoista olen itse kiinnostunut. Persoonien kohtaamisesta, auttamisesta ja siitä, että on siinä hetkessä olemassa. Luulin vihdoin olevani varma tulevaisuudestani, kunnes sama epämiellyttävän kolkuttava tunne iski jälleen. Olisiko sairaanhoitajana työskentely juuri sitä mitä varmasti haluaisin? Luultavasti viihtyisin tuossa ammatissa, mutta olisiko se kuitenkaan se THE JUTTU?

Levottomat ajatukset tulvivat taas pinnalle. Näitä tunteita yritän aina siirtää sivuun ja tukahduttaa, koska pelkään myöntää itselleni jotakin. Entä, jos tietäisinkin mihin alalle hakeutua, mutta jännittäisin liikaa? Olisin melko varma epäonnistumisesta? Vahvan pelon takia olen sulkenut, työntänyt pois ja unohtanut tärkeitä asioita itsestäni. Yrittänyt vain jatkaa matkaani sillä turvallisella alueella.

En kuitenkaan halua yhtäkkiä huomata olevani elämäni puolessa välissä ja vihainen siitä, etten koskaan edes yrittänyt. En halua kuopata tiettyjä ominaisuuksia itsessäni kokonaan, vaan annan asioiden nyt nousta mieleeni. Hetken tunnen varmasti olevani taas eksynyt, mutta luulen ajattelun vievän asioita eteenpäin.

Tänään kuuntelin satunnaisesti musiikkia soittimestani ja yhtäkkiä ilmoille pärähti oma ääneni. Seuraavan tunnin ajan hymyilin, ihmettelin ja naurahtelin jutuilleni. Olin kokonaan unohtanut, että olen ystäväni kanssa aikanaan tuottanut, editoinut ja toteuttanut tunnin mittaisen radio-ohjelman. Oli hassua kuunnella äänestäni paistavaa itsevarmuutta ja iloa. Pysähdyin etenkin siinä kohdassa, kun huudahdin radiokapulaan "Ihanaa olla onnellinen!".

Sitä olin tuota ohjelmaa tehdessä. Rakastan suunnittelua, pidän editoimisesta ja entäpä biisien valitseminen sekä sovittaminen puheen sekaan? Olin mielestäni hyvä haastattelija ja puhuin selkeästi koko ohjelman ajan. Olen tällä hetkellä aika ylpeä siitä, että olen ollut tuota pientä projektia toteuttamassa. Ehkäpä taitoni, mielenkiintoni ja innostukseni osuu sittenkin ihan muualle. Radio-ohjelman lisäksi olen nimittäin kiinnostunut valokuvaamisesta. Luen jatkuvasti aiheesta, seuraan muiden kuvausblogeja ja pyrin kehittymään taidon suhteen paremmaksi. Rakastan valokuvaamista erittäin paljon, mutta vielä enemmän välitän niistä kuvista. Pienistä kauniista taideteoksista, joista jokainen kertoo sitä omaa tarinaansa. Eikä tässä edes kaikki! Olin nimittäin nuorena kovakin kirjoittamaan. Kirjoitin kirjoja, novelleja sekä aktiivisesti päiväkirjaa. Olen pitänyt jopa erilaisia blogeja viimeiset 7 vuotta! Tämäkin on siis vahvasti lähellä sydäntäni ja olenhan kirjoittanut laajasti erilaisten projektien parissa. On sitä tullut muutama lyhytelokuvakin käsikirjoitettua. Yksi niistä pääsi jopa omalle filmille asti. Raakaversio - se ensimmäinen yritys. Miten hauskaa olikaan videokuvata, ohjata ja lopuksi muokata pätkistä toimiva kokonaisuus! Yksiä nuoruuden parhaimmista muistoista.

Kaikki tämä kertoo, että pidän luovuudesta, ideoiden toteuttamisesta ja tekemisestä. En ole ehkä se kaunein malli kameran edessä, mutta omaan taidon alkeet itse valokuvaamiseen. Saattaisin saada ihmiset nauramaan pilkallisesti näyttelijänlahjoillani, mutta käsikirjoittajana taas silmät kostumaan herkistymisestä. En tiedä. En voi kuvitella, että puhuisin itsestäni samassa lauseessa onnistumisen tai osaamisen kanssa. Vaikea uskoa, että voisin ehkä yltää jonnekin ylemmäs, jos edes yrittäisin. Voisinko muka?

En osaa olla ylpeä itsestäni kovinkaan usein, en ymmärrä kehujen päälle ja lopulta on mukavaa olla vain tavallinen. Silti päässä pyörii ajatus, että voisiko sitä olla jotakin erilaista? Kirjoittaa käsikirjoituksia elokuviin, rustata romaanin tai yltää korkealle opiskelemalla valokuvaajaksi? Haaveina nämä tuntuvat niin mahtavilta, että olen aina kuopannut ne suoraan saavuttamattomien lokeroon. Miksi silti pitää olla uhkarohkea ja leikitellä ajatuksella "Mitä jos?". Eikö kokeilun epäonnistuminen vain aiheuttaisi mielipahaa ja saisi vihaamaan itseään astetta enemmän? Olisiko järkevää valita helppo suunta ja astua sille? Ainakin sitä pärjäisi ja elämä olisi tasaista kivaa.

Pelottavaa. Sitä pitäisi muka tehdä päätöksiä tulevaisuudestaan ottaen huomioon, että tämä päivä oli tänään eikä se tule enää huomenna. Sitä ei kuuluisi vain seisoa kauhuissaan paikallaan, vaan ottaa askel tai SUURI harppaus eteenpäin. Ehkä elämäni parhaat päätökset ovat lopulta olleet niitä, joissa olen hypännyt silmät kiinni kohti tuntematonta. Pudotus ei olekaan aina ollut niin rosoinen ennakkoluuloista huolimatta.

Olisipa elämä niin helppoa, että voisi vain elää hetkessä ja olla. Ei tarvitsisi pähkäillä, päättää eikä tehdä virheitä. En tosin osaa sanoa, että olisiko elämä ilman nousuja ja laskuja elämisen arvoista. Ehkä se on tarkoitettu niin, ettei kaikki aina voi sujua ja joskus sujuu vähän liiankin hyvin. Tekeekö  lopulta juuri se meistä onnellisia, kun joskus antaa vain palaa lopputuloksesta huolimatta?

Ehkä voisin ihan hyvin valita elämänsuunnakseni jotakin, mikä liittyy mediaan, kirjoittamiseen tai uuden taiteen luomiseen. Epäonnistuahan saa, koska aina voi yrittää uudelleen. Niin aion opettaa pojallenikin, joten miksi en eläisi saman säännön mukaan? En silti kiellä, etteikö mahassani pyörisi ja lujaa näitä ajatuksia pyörittäessä. Sanon aina itselleni, että mietin liikaa. Niinhän sitä tosiaan tulee tehtyä..

Mikä sinusta tulee isona? Onko ammatin valitseminen helppoa? Oletko uskaltanut heittäytyä ja kokeilla siipiäsi? Epäonnistuitko vai oletko nyt onnellinen tehtyäsi vaikean päätöksen? Kiinnostaa ihan kamalasti teidän tarinat aiheesta!!

Minämeitsimä

Kamalasti olen pyöritellyt peukaloitani tämän postauksen kanssa. Kai sitä on vieläkin vähän varpaillaan kaiken suhteen. Miettii, että mitä uskaltaa itsestään sanoa ääneen. En vain jaksaisi olla varovainen enkä säikky. Haluan mielummin kertoa elämästä, sanoa mielipiteeni ja myöntää aidot tuntemukseni. Enhän siinä MINÄ ole se tyhmä, jos joku päättää vääntää vitsiä asioistani. Eikä elämää oikeasti kuulu elää varpaillaan, johan siitä tulee pohkeetkin kipeäksi.

Kai se on siis aika kirjoittaa kuulumisia. Hui.

Kevään jälkeen asiat ovat menneet ison harppauksen eteenpäin. Tulee nukuttua, syötyä ja jaksaa jopa olla. Olin puolisen vuotta sitten vain varjo itsestäni; ahdistunut, väsynyt ja vähän lasi puoliksi tyhjänä. Omasin pakottavan tarpeen laihtua, yritin olla vahvempi mitä olin ja pysyin lähinnä neljän seinän sisällä. Pahaa oloa on yksinkertaisesti tosi vaikea selittää enkä sen kummemmin sitä erittelekään. Lyhyesti sanoen olin lopussa ja siitä se.

Maaliskuu 2014

Yksi paha moka oli se, että hukuin silloin nettiin. Kirjoitinkirjoitinkirjoitin, turvasin ihmisiin ruudun toisella puolella ja elin elämääni jumiutuneena jonnekin. En ehkä ollut mikään loistavin äiti, olin surkea vaimo ja ihan täysin paska ystävä.

Nettihän on petollinen paikka. Julma hiekkalaatikko. Siellä tulisi käyttää järkeään ja etenkin malttia. Miettiä tarkkaan mitä julkaisee ja kenestä. Sitä on helppo pistää esimerkiksi juoru liikenteeseen ja antaa sen kasvaa. Lopulta kukaan ei tiedä mikä on totta ja mikä ei. Valheita, totuuksia, syytöksiä.

Huhtikuu 2014

Otin pakollisen tauon. Pistin kaikki katki ja annoin ajan kulua. En kirjoittanut blogiin, poistuin Facebookista näennäisesti ja puhuin vain harvoille.  Siinä välissä meidän perhe muutti uuteen kaupunkiin ja vietti yhden parhaimmista kesistä.

Jossakin vaiheessa aloin palailemaan, vaikka olin vannonut ei ikinää  käsi sydämellä. Julkaisin pitkän harkinnan jälkeen ekan postauksen blogiin ja muutamaa kuukautta myöhemmin aktivoin itseni myös Facebookissa. Tein kuitenkin tärkeitä päätöksiä. Tällä kertaa aion kaikki asiat miettiä pitkään ja harkitusti läpi. Tärkein sääntö on, ettei netti mene enää koskaan minkään muun edelle. Olen siis oppinut laittamaan kännykän ihan oikeasti sivuun ja unohtamaan sen pitkäksikin aikaa.

Kesän aikana tapahtui paljon hyvää ja ystävyys syveni muutamien kanssa. Haluan kiittää ihan kamalasti niitä, joiden kanssa ollaan pitkät pätkät keskusteltu, käyty kävelyllä tai juteltu meidän kämpän edessä.  Hymyillen muistelen linnunpesäkeinussa vietettyjä humaltuneita hetkiä ja yhdessä vuodatettuja kyyneleitä. Naurahdan vaatehullutuksille ja hyville leffoille!

Heinäkuu 2014

Tein kuitenkin vähän tylysti, kun hiljenin hetkeksi kaikkien suhteen. Tuntuu, että hylkäsin ystäväni ja häpeän sitä kieltämättä. Yritän korjata virheitäni ja olenkin ottanut uudelleen yhteyttä ihmisiin, jotka vain jätin. Olen alkanut keskustelemaan, pyytänyt anteeksi ja rakennan taas suhteita eheämmiksi.

Olen edelleen kyllä armoton pelkuri. Moni epäili aikanaan sosiaalisten tilanteiden pelkoani, mutta sellainen valitettavasti kyllä löytyy. Nämä ovat niitä asioita, joissa ei voi verrata omia tuntemuksiaan toisten tuntemuksiin. Vaikka joku toinen reagoisi voimakkaammin, voi silti olla "diagnoosina" sama "tauti". Minun kohdallani kyse on enemmän siitä OMASTA TILASTA. Pelottaa päästää ihmisiä lähelle ja ahdistaa ystävystymisessä se tutustuminen. Niin kauan, kun ei tarvitse antaa itsestään mitään henkilökohtaisesti irti, selviän tilanteista vieraiden ihmisten kanssa. Kassalla oleminen, kaupoissa pyöriminen pojan kanssa tai konserttiin meneminen ovat tilanteita, joissa pärjään ihan hyvin. Töissä puhutaan työjutuista, kaupoilla heitetään kiitosta ja konsertissa voi keskittyä siihen musiikkiin. Jäädyn kyllä kuitenkin AINA, kun joku asiakas ohimennen kysäisee kuulumisia. Sopertelen vastauksen ja jälkeenpäin ärsyttää oma kömpelyys.

Tuntemukset ovat edelleen samat; sydän tykyttää, itkettää, pelottaa ja kädet tärisee. Näihin on onneksi keksitty lääke, joka on auttanut aika hyvin. Beetasalpaajan tehtävä on tasata sykettä ja tuoda rentoutuneempi fiilis. Toimii!

Ennen en esimerkiksi uskaltanut lähteä puistoon, koska pelkäsin, että joku tulee puhumaan siellä. Välttelin ihmisiä ja kävin vain paikoissa, joissa oli tyhjää. Bussipysäkilläkin jättäydyin kauas muista ihmisistä. Pärjään aina rennosti, jos joku tulee kysymään reittiä, mutta smalltalkia en hallitse. Nykyään käydään pojan kanssa leikkimässä julkisissa paikoissa ja kohteliaasti vastaan ihmisille, jos he puhuvat. Suostun myös kauppoja tehdessä treffeihin postituksen sijaan.

Olen paljon muuttunut. Laihdutus on jäänyt ja olen tyytyväinen tilanteeseen, vaikka painankin muutaman kilon liikaa. Olen pitänyt tavoitteeni hiusten suhteen ja antanut niiden kasvaa takaisin omaan väriinsä.

Elokuu 2014

Mitä tulevaisuuteen sitten tulee.. olen toivottavasti AINAKIN muutaman ihmisen ystävä, pitkähiuksinen ja tyytyväinen itseeni muiden sanoista huolimatta. Haluan olla vähintään kahden lapsen äiti, sairaanhoitaja sekä Helsinkiläinen. Ihmisenä tulen kuitenkin pysymään sellaisena, joka kyynelehtii tätä kirjoittaessa ja kaipaa sitä omaa tilaa enemmän.

Noh, hiukset kasvavat kamalaa vauhtia ja toisesta lapsesta haaveillaan utuisesti jonain päivänä ehkä. Helsingistä en ole lähtemässä kulumallakaan enkä heti aio tehdä kropalleni mitään. Opintoja alan suunnittelemaan ehkä vuoden päästä, vielä ei ole kiire mihinkään. Jäljelle jää vain sosiaalisen verkoston rakentaminen.

Ja se on projekteista haastavin. Ystävyyssuhteita, kun ei väkisin tehdä, vaan niitä saadaan. Yllättävistä tilanteista kasvaa jotakin suurta ja ihmeellistä. Tähän mennessä kaikki yritykset ovat kaatuneet, mutta yllätykset jääneet elämään.

Mitä sitten itse vaadin ystävyydeltä? Sitä, että hyväksyy toisen täysin omana itsenään. Kaipaan ihmistä, joka kunnioittaa sitä oman tilan kaipuutani ja sitä, etten aina jaksa nähdä. Haluan, että outouttani ymmärretään ja vastaavasti haluan ymmärtää muiden tarpeita. En tahdo ystävyydeltä pakkopullaa enkä väkinäisiä tapaamisia. Haluan mennä ja nähdä spontaanisti, kun kaikille osapuolille sopii. Kuukauden tauko näkemisessä ei saa kaataa ystävyyttä eikä pieni väärinymmärrys. Aito ystävyys on sitä, että asioista puhutaan ja pelataan yhteisillä pelisäännöillä. Osataan pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Ei sen kahden ihmisen suhteen kuulu kaatua pienen sanaan eikä isompaan taisteluun. Ystävyyden tulee kestää loppuun asti ja se on asia, mihin minä tähtään. En tiedä, onko ajatukseni utopistinen ja vähän jopa naiivi. En vain osaa haalia ympärilleni pieniä kaverisuhteita ja vihaan 6kk ystävyyksiä. Ne eivät tunnu oikeilta eikä niistä jää käteen mitään muuta kuin pettymys.

"Real friends are always going to be there by your side, even if you push them away, people who truly likes you will always choose to stay. True friends aren't about who came first and who you've known the longest, it's about who came and never left."

Joten, jos täällä on joku sellainen, joka hyväksyy ajatusmaailmani ja on ystävää vailla.. olen valmis tutustumaan ja rakentamaan jotakin pysyvää. Ei ehkä treffisivuston katsotuin ilmoitus, mutta tällainen olen. Tavallaan vähän vajavainen, mutta silti oma persoonani. 

Syyskuu 2014

Tätä siis kuuluu nykyään. Tekstiä oikolukiessa mietin, että taidan olla muuttunut todella paljon ja toisaalta taas hirveän vähän.

Aivosähkökäyrä

"Avuttomuus. Fiilis, jota tällä hetkellä tunnen, kun istun tässä odotustilassa kuunnellen tuota oman lapseni hysteerista huutoa. Kyyneleet yrittävät väkisin puskea läpi ja nieleskelen kovasti. Vihaan tätä."


Nuo sanat kirjoitin sillä hetkellä, kun Topia tutkittiin. Tuo oli se tunne, jota sisimmissäni tunsin.


Meillä oli tänään varattuna aika Lastenlinnaan aivosähkökäyrään. Edellinen yö meni jännittäessä ja sen huomasi väsymyksestä turrassa kropassa, kun käveltiin Töölön aurinkoisia katuja kohti sairaalaa. Poikaakin oli valvotettu tahallisesti, jotta tutkimuksessa nukahtaminen kävisi helposti. Olin kyllä lievästi sanoen paniikissa. Miten poika muka nukahtaisi vieraassa paikassa ihmisten keskellä? Eihän se niin mene. Jos on persoona, joka haluaa omassa rauhassa laittaa pään tyynyyn, niin ei sitä kaipaa niitä ylimääräisiä silmäpareja paikalle toljottamaan.


Eipä se tosiaan mennytkään ihan helpolla. Aivan kuten arvelinkin.


Kuvittelepa itse tilanne, jossa noin pari vuotias saa päähänsä kireän kurjan hatun. Siihen hattuun tungetaan geeliä ja johtoja sekä kroppaan lätkitään tarroja. Paniikkihan siinä syntyy rohkeimmallekin lapselle. Nämä ovat niitä asioita, joita pienet lapset eivät mitenkään voi ymmärtää. Kaikki on outoa ja pelottavaa.

Topilla meni hermo jo itse hatun kanssa. Pakokauhumainen itku alkoi, kun kiristävä päähine iskettiin kiinni. Eikä siinä sitten auttanut mikään. Lapsi oli pakko laskea sängylle makaamaan, joka tuntui erittäin huonolta idealta, kun toisella muutenkin oli turvaton olo. Poika kiemurteli, itki, huusi ja kiljui. Mikään ei auttanut. Ei puhuminen, läheisyys eikä silittely. Yritettiin myös lopulta nostaa syliin, mutta siitäkään ei tullut yhtään mitään. Itku oli korvia huumaavaa ja hikikarpalot putoilivat otsaltani siinä turhaa yrittäessäni.

Tunsin itseni alkuun huonoksi. Minkälainen äiti ei saa lastaan nukahtamaan saati rauhoittumaan? Eikö juuri vanhemman tehtävä ole tuoda lohtua ja levollinen mieli? Missään oppaissa ei kerrottu, miten tällaisissa tilanteissa tulisi toimia. Kyyneleet polttelivat silmissä samalla, kun mielikuvassa hakkasin päätäni seinään ja soimasin itseäni. Hetken ryvin epätoivossa, kunnes tajusin jotakin. Ehkä tämä ei olekaan äitin eikä isän tehtävä. Eikö sairaaloissa ole ne hoitajat juuri sitä varten, että he hoitavat nuo kokeet? Ei sitä tavallisella tallaajalla ole valmiuksia ja taitoja toimia yhtäkkiä tällaisessa tilanteessa.

Sanoin hoitajalle, että homma taitaa toimia paremmin, jos me poistuisimme paikalta. Tämä oli samaa mieltä ja niin me lähdimme. Omatunto soimaten kävelin odotushuoneeseen kuunnellen maailman tärkeimmäin ihmisen tuskaa. "Apuaaaa", se poika siellä kiljui.

Olimme olleet miehen kanssa päälle puoli tuntia huoneessa ilman muutosta, mutta melkein heti poistuttuamme, Topi hiljeni. Ne olivat silti elämäni pisimpiä minuutteja. Kävin päässäni paniikissa kaikki vaihtoehdot läpi. Jos lähtisimme vain kotiin? Jos pakenisin pois ja juoksisin mahdollisimman kauas? Samalla myös pelkäsin, että hoitaja lähettäisi meidät kotiin ja pyytäisi tulemaan toiste uudelleen.

Parikymmentä minuuttia poju oli unessa, kunnes meidän piti hänet herätellä. Sikeästä ERITTÄIN syvästä unesta on jotenkin karua herättää ketään. Kokeeseen kuitenkin kuului testit, jotka tehdään valveilla eli valon vilkkumiset ja muut. Siinä olikin taas homma saada poika katsomaan kohti kirkasta välkkymistä. Onneksi rauhoituttuaan testi saatiin onnistuneesti tehtyä ja poika tuijotteli nätisti lamppuun.

Se on nyt takana, mutta arvet se jätti. Varmaan ensimmäinen kerta ikinä, kun tunnen itseni todella pieneksi ja riittämättömäksi.
Hyi. Kamala tunne.

Testin jälkeen poika onneksi hymyili reippaasti!

Neljä minuuttia

Joka äidin painajainen. Kun maailma pysähtyy. Sydän jättää lyömättä pari kertaa. Ja vielä muita kliseisiä lausahduksia.

Maanantai alkoi loistavasti. Lähdettiin ystävän kanssa pyörähtämään Stockalla Helsingissä, Rodinin kiilto silmissä. Olihan se pakko hyödyntää pojan kummisedän kanta-asiakkuus ja ostaa Panda Jumpsuit hintaan 48e. (Ovh 61e) 

Pyörittiin miesten puolella, lasten puolella ja lelujen luona. Käytiin Hesessä syömässä ja petyttiin, kun sieltä ei saanut limua. Mitä hamppari on ilman limua?!

Ihan kaikkea ei löytynyt, joten suunnattiin seuraavaksi Itiksen Stockalle kaverin autolla, jossa on tullut viime viikkoina vietettyä erittäin paljon aikaa. Töistä kotiin, töihin, Vantaalle.. kiertoajelu Helsingissä, mäkkiin ja ostoksille. Naureskeltiin kaverin kanssa, että meillähän on melkein kuin oma kuljettaja. 

Päivä venyi lopulta jälleen ihan kamalan pitkäksi ja pysähdyttiin ostamaan pojalle Jungle Juice Barista iso smoothie. Ne muuten tehdään suoraan hedelmistä paikan päällä! Poika istuskeli rattaissa imeskellen juomaansa ja me väsyneenä hihitellen etsittiin tietä takaisin auton luokse. Kukaan ei kiinnittänyt pahemmin huomiota poikaan, koska toinen oli niin rauhallisen sekä tyytyväisen oloinen.

Autolla huomasin, että pojan kädet vapisevat ja nappasin juoman pois. Ajattelin tietenkin, että toisella on vain kylmä. Nostin pojun rattaista syliini ja ihmettelin, kun mikään paikka ei tuntunut viileältä eikä ihokaan ollut kananlihalla. Ei kylmä, ei kuuma.. mitä ihmettä. 

Vapina lisääntyi pikkuhiljaa ja alkoi äitymään pahemmaksi. Sanoin jo heti alussa, että tässä on nyt jotakin mätää. Mies ei vielä siinä vaiheessa huomannut mitään ja kaverikin istahti kuljettajan paikalle. Poika valahti sylissäni hervottomaksi ja tuntui, kun lihakset olisivat sätkineet itsekseen. Ystävä hyppäsi autosta ja tuli katsomaan tilannetta. Kaverin ilme kasvoilla muuttui radikaalisti ja siitä tiesin, että olin oikeassa. Nyt on hätä.

Seuraavat tapahtumat tuntuvat unelta. Eihän näin voinut käydä?

En osannut toimia. Seisoin typeränä paikoillani. Aivot tuntuivat puuroutuneen. Mitä nyt tapahtuu. Pitääkö soittaa jonnekin. Onko tämä totta.

Kaveri loikkasi luokseni ja nappasi pojan sylistäni. Hän puhutteli ja yritti saada kontaktia ihan turhaan. Poika tuijotti tyhjyyteen ja oli jossakin ihan muualla. Katsoin aivot lukossa edessäni tapahtuvaa kauhunäytelmää. Yhtäkkiä havahduin siihen, että poika oli taas sylissäni ja kaveri puhui puhelimessa. 

Silloin aloin toimimaan. Puhuin pojalle ja huomasin, että jäntevyys oli palautumassa. Pyysin toistamaan sanoja, yritin saada kontaktia. Aikaa kului ja pikkuhiljaa vapinakin väheni.

Katsekontakti. Mikä ihana hetki. Noin sekunnin ajan olin kuvitellut, että nytkö se menee ja kuolee. Onneksi tällaiset ajatukset jäävät herkästi pois, kun on tärkeämpiäkin asioita mihin keskittyä.

Aloin pyytelemään poikaa sanomaan sanoja. Jossakin vaiheessa tämän kasvoille tuli hämmästynyt ilme ja suukin alkoi liikkumaan. Hauvan sijasta suusta tuli kuitenkin pelkkä epämääräinen korinan ja mörinän sekoitus. Näin jatkui monta kertaa. 

Puhelimesta oli saatu ohjeet, että hypättäisiin autoon ja kiidettäisiin sairaalaan. Kohtaus oli laukeamassa ja olisimme kuitenkin nopeammin omalla kyydillä perillä. Automatkan aikana pojan puhe alkoi toimimaan ja tämä huuteli litanjassa sanoja, joita pyydettiin toistamaan aiemmin.

Lastenklinikalle päästessä kohtaus oli kokonaan ohi. Meidät siirrettiin kuitenkin samantien sairaalan puolelle, jossa päästiin lastenlääkärin ja neurologin tutkimuksiin. Verikoekin napattiin ja poika ei muuten itkenyt yhdessäkään tutkimuksessa! Kai se kaikki oli liian mielenkiintoista..

Välitöntä hätää ei ollut ja vietettiin useampi tunti sairaalassa. Kokeissa ei näkynyt hälyttävää, joten pitkän pohdinnan päätteeksi meidät kotiutettiin kohtauslääkkeen kanssa.

Kahden viikon sisällä tulee kutsu aivosähkökäyrään ja muutaman kuukauden sisällä päästään jonojen ohi pään magneettikuvaan. Ahdistaa. Pienen lapsen nukutus saa pelon heräämään sisälläni. 

Mitään tuloksia ei siis ole. Vielä me täällä ihmetellään ja säikähdellään jokaista käden vapinaa.

On jotenkin aika tunnoton olo. Ei osaa olla liian kauhuissaan, ei itketä eikä ainakaan naurata. Sitä vain odottelee ja mietiskelee niin paljon, kun pää sallii. Etenkin toivoo, että tämä oli tässä. 

Neljä minuuttia poika oli poissa tästä maailmasta. Eiköhän se ollut tarpeeksi tähän elämään. Ei enää koskaan, kiitos.

Sydänkohtauksia

Aikanaan, kun vauvakuume nosti päätään, olin heti valmis heittäytymään äidiksi. Vasta raskaaksi tullessani kuitenkin tajusin, kuinka pelottavaa se oikeastaan on.

Pelko alkaa jo kahdesta viivasta tikussa, vaikka yhteistä taivalta ei ole paljoa takana. Suuri rakkaus kohdistuu täydellä voimalla siihen pieneen otukseen sisälläsi, jota ei alkuun edes näe eikä tunne.

Niinpä niin.. ensimmäinen huoli. Miksi en tunne mitään? Onkohan siellä edes joku mukana?

Alkuraskaus on jokaisella erilainen. Toiset tuntevat vahvoja oireita ja jotkut eivät sitten mitään. Itse tein testin vasta viikolla 9 ja siltikin ainoa oireeni oli tappava nälkä. Märehdin asiaa pitkään ja pyörittelin kauhukuvia siitä, että tulevassa ultrassa ei näy ketään. Ultrapäivän koittaessa oksensin ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana - jännityksestä.

Kiintyminen kasvaa sitä mukaa, kun opit tuntemaan ja ymmärtämään asioita; kun tiedostat, että sinulle on oikeasti tulossa vauva. Seuraava huoli tuleekin siinä. Entä, jos en saakaan pitää tätä lasta? Entä, jos pieni ihme ei jaksakaan ja menetän hänet?

Sain lääkäreiltä aika karun vastaanoton aikanaan. "Valmistaudu siihen, että tämä tulee menemään noin 80 prosentin todennäköisyydellä kesken." En voi sanoin kuvailla, miten pelkäsin KOKO ajan.

Seuraavaksi pelkäsin rakennevikoja, liian aikaisin syntymistä, kohtukuolemaa, synnytyksessä tapahtuvaa onnettomuutta.. Eikä pelko loppunut synnytykseen. Tuntuu siltä, että nyt niitä pelottavia asioita on vielä enemmän!

Entä, jos Topi putoaa ja taittaa niskansa? Mitä, jos poju juoksee auton alle? Jos lumet putoaa katolta päälle? Ja sitten on vielä ne asiat, mitkä vain tapahtuvat salakavalasti.. Sairastumiset.

En haluaisi ajatella kaikkia niitä vaaroja, mitä tässä elämässä piilee. Ahdistaa niin suunnattomasti! Haluan vain sitoa tuon pienen pojan itseeni ja halata tiukasti. "Pysy jooko äidin sylissä ikuisesti!?"

Topi on aiheuttanut meille monia sydänkohtauksia. Puhun niistä hetkistä, kun aika tuntuu hidastuvan ja et tunne omaa hengitystäsi. Syöksyt rakkaimpasi luokse ja toimit vaistonvaraisesti. Tilanteen rauhoituttua sydämesi tykyttää tuhatta ja sataa. Päässä pyörii se paska ajatus; MITÄ JOS.

Ensimmäiset kauhunhetket koin, kun Topi oli alle kuukauden ikäinen. Olin vasta tullut äidiksi, enkä tiennyt asioista paljoakaan. Topi nukkui yläkerrassa tyytyväisenä tuhisten. Yhtäkkiä itkuhälyttimestä kuului kakomista ja kovaa yskimistä. Äiti juoksi ja iskä juoksi. Nykyään tiedän, että kyseinen ääni tulee puklaamisesta ja se on meillä aika tuttua. Joka ikinen kerta kuitenkin toinen meistä käy tarkistamassa, että kaikki on hyvin. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos Topi tukehtuisi sänkyynsä.

Sitten tapahtui ensimmäinen putoaminen. Monelle sattuu näitä ja putoaminen on jokaisen pahin pelko. Monta kertaa olin jättänyt poikani varomattomasti johonkin ja siitä minulle huomautettiin. Sanottiin, että jonain päivänä Topi oppii liikkumaan ja on pää edellä lattialla. Tuo kauhukuva jäi kalvamaan ajatuksiani enkä uskaltanut jättää poikaa mihinkään ilman turvatoimia. Topi oli noin 4kk (?) vanha, kun laittelin pyykkejä. Laskin pojan keskelle sänkyä seinän viereen ja tein peitoista vallit. Viikkasin bodyja, housuja ja laitoin sukkia rullalle. Käteeni osui likainen vaate ja päätin ahkerasti viskata sen suoraan vieressä olevan kylppärin pyykkikoriin. Tämän tehtyäni vilkaisin peiliin ja olin palaamassa makuuhuoneeseen, kun kuulin sen HIRVEÄN ÄÄNEN. Mätkis. Itkettää vieläkin se, että olen onnistunut toisen pudottamaan. Kaduttaa, vituttaa ja suututtuaa. Ryntäsin paikalle kamalaa vauhtia ja äitinsä nähdessään, Topi alkoi itkemään lohdutonta itkua. Tästä kerrasta Topi selvisi mustelmalla, mutta minulle jäi ikuinen arpi sydämeeni.

Toisen kerran poika putosi, kun oli noin 8kk ikäinen. Olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin ja kaikki oli uutta. Tavalliseen tapaan nappasin pojan yöllä viereeni nukkumaan. En ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, että sängyn pääty ei ole seinässä kiinni. Yöllä verensokerini laskivat todella alas ja jouduin nousemaan syömään. Pupelsin heikossa olossani leipää sohvalla ja nukahdin. Sen verran olin ajatellut sekavassa olotilassa, että laitoin oman tyynyni Topin yläpuolelle. Poika oli kuitenkin alkanut hakeutumaan isänsä kainaloon, kun äiti puuttui välistä. Heräsin ihan karmaisevaan huutoon ja tajusin HETI mitä oli tapahtunut. S oli ollut täydessä unessa, mutta onneksi iseilläkin on vaistonsa. Jostain syystä hän oli herännyt Topin putoamiseen ja nopeilla reflekseillä saanut napattua pojan jalasta kiinni juuri ennenkuin pää oli osunut lattiaan. Kelaan edelleenkin, että olisiko meillä enää vauvaa, jos S:n refleksit eivät olisi toimineet. Pää edellä ahtaaseen rakoseen ja 9kg painoa päälle.. niskathan siinä olisi taittunut.

Ja eilen tapahtui taas. Topi on pitkään jo harjoitellut sormiruokailua ja pupeltanut kaiken ikenillään, koska hampaat puuttuvat edelleen. Olen lukenut, että on normaalia, jos vauva välillä kakoo ruokaansa. Se on osa syömisen opettelua ja sen tiedostamista, kuinka syvälle voi ruokaa laittaa minkäkokoisina paloina. Nykyään Topi ottaa usein liian ison palan purtavaksi ja siitä seuraa yskimistä. Yritän sanoa miehelleni ja vakuuttaa itselleni, että se on osa tätä juttua ja yleensä poju sitten saakin sen liian ison palan pois suustaan. Tälläkin kertaa suuhun meni liian iso pala vauvojen keksiä ja kakominen alkoi, mutta ei loppunutkaan. Topi haukkoi ilmaa ja yritti saada ruokaa pois kurkusta tuloksetta. Naaman värikin alkoi muuttumaan ja sen muutaman sekunnin aikana molemmat ampaisivat pystyyn. S nappasi Topin syliinsä ja käänsi alaspäin taputtaen voimakkaasti selkään. Hetken päästä ruoka putosi oksennuksen kera lattialle. En kyllä tiedä voinko enää jatkaa sormiruokailua, koska mielestäni tuo ei ollut normaalia. Mietin vain koko ajan, että entä jos ruoka ei olisi irronnut? En olisi osannut tehdä sen enempää.

Topi on siinä iässä, että touhottaa joka suuntaan. Myös pikku tapaturmia tapahtuu koko ajan ja niitäkin säikyn oikein kunnolla. Miten sitä voi osata huomioida kaikki asiat ja ennakoida?

Saimme tässä juuri portaisiin asennettavat portit, jotka pitää kiinnittää poran avulla. Portit oli nostettu hetkeksi seinää vasten odottamaan kiinnitystä. Jälkeenpäin ajatelleen en edes tajua, miten mieleeni ei tullut niiden vaarallisuus. Topi ryömi innoissaan ympäri alakertaa ja istuskelin siinä vieressä. Tarkoitus oli siirtyä ylös syömään aamupuuroa, joten kävelin makuuhuoneeseen noukkimaan maitopullon mukaan. Sen aikana poju oli innostunut porteista sen seurauksena, että ne kaatuivat päälle. Jälleen kerran tunsin itseni idiootiksi.

Tämän tapahtuman lisäksi Topi jätti tänään ovella leikkiessään sormet sen väliin ja iski itseään koirankupilla päähän. Liikaa itkua ja haavereita yhdelle päivälle. Ja se itku! Se iskee tikarin tavalla ja sattuu suoraan sydämeen.

Minkälaisia pelkoja sinä koet? Onko teillä sattunut haavereita? Jätä ihmeessä myös vinkkejä siitä, mitä kotona kannattaa turvata, jotta Topi säästyy haavereilta!

Koko ajan saa vahtia mitä suuhun menee..

Luukulliset lelut on "ihania", jos niihin jää nakkisormet väliin... 

Tarpeeks hyvin pönkätty?

Kohta alkaa varmaan se muksahtelu joka paikasta, kun pyrkii pystyyn... eih.

KOKO AJAN pitää karata koiran vesikipolle kylppäriin ja AINA se osuu kipeästi päähän...

Onhan se totta, että haavereiden kautta oppii ja vauvat on kestäviä otuksia. En siltikään lopeta pelkäämistä ja huolehtimista. Ne kuuluvat äitiyteen. Valitettavasti.

Vauvakuumetta

Vannoin kautta kiven ja kannon, että en hanki enää ikinä lapsia. Vannoin näin pahimman supistuksen kohdalla, vannoin uudelleen vääntäessäni itseäni pystyyn sängystä kipeän sektiohaavan kanssa ja jälleen vannoin hyssytellessäni huutavaa lasta yöllä kolmelta. Olin niin varma, että toista pientä vauvaa tähän taloon ei tulisi.

Kipu unohtuu nopeasti. Muutaman päivän päästä en muistanut miltä supistus tuntuu ja parissa viikossa haavakin oli parantunut. Vauva-aika oli rankkaa, jopa rankempaa kuin ajattelin. Mietin usein, että miksi tähän lähdettiin ja miten ikinä selvitään. Monta kuukautta vähillä unilla ja huutavaa lasta kantaen. Huh, eikä loppua tuntunut tulevan. Oltiin kaikki väsyneitä ja sitten yhtäkkiä se päivä vaan koitti; poika oppi nukkumaan yöt ja huuto loppui. Olin ihmeissäni ja uusi arki alkoi. Ei mennyt aikaakaan, kun mietin; "mikä hankala vauva-arki?"


Vauvakuume alkoi nostamaan päätään. Muut äidit puhuivat siitä ensin ja osallistuin keskusteluun huumorilla. Jossain vaiheessa tajusin huumorin muuttuneen pieneksi kaipaukseksi. Selasin vanhoja masukuvia, luin merkintöjä blogista sekä näpertelin pienen pieniä vaatteita kaupassa. Pitäisikö hankkia toinen vauva?

Vauvan hankkimiseen liittyy omalla kohdallani muutama terveydellinen asia, joiden puolesta jouduin ensin kysymään luvan. Ensimmäinen oli sektio, jonka jälkeen yleensä suositellaan 6-12kk ennen uutta raskautta tai synnytystä. Suositus riippuu täysin kohdun tilanteesta ja haavan parantumisesta. Sain kuitenkin luvan jo 4kk kohdalla ja olin onnessani tästä. Toinen asia on ykköstyypin diabetes, jota sairastan. On tietyt arvot, joilla luvan saa, jotta voidaan taata turvallisempi raskaus. Arvoni ovat kuitenkin hyvät ja sain tältäkin taholta luvan. Jätin siis pillerit pois.

Vauvakuume on pirullinen tauti. Jotkut ehkä kokevat sen ihanana tunteena ja yrittämisen jännittävänä. Monille kuitenkaan raskautuminen ei ole helppoa. Kuumeiluryhmissä eri foorumeilla on kamalasti ihmisiä, jotka kuukausi toisensa perään testaavat negatiivista. Osa saattaa yrittää montakin vuotta tuloksetta ja se todella syö ihmistä.

Olen aloittanut yrityksen vasta helmikuussa 2013 ja ensimmäinen yrityskerta (yk) lähti käyntiin kuun lopulla.   Tuloksia ei ole tullut. Päätimme mieheni kanssa, ettemme stressaa asiasta ja yritämme vain elää ilman pillereitä. Kyllähän tämä hetken luonnistui, kunnes pelko iski takaraivoon.

Entä, jos kropassani on jotain vikaa ja en voikaan saada toista lasta? Entä, jos olen yksi niistä, jotka joutuvat yrittämään monta vuotta turhaan? Entä, jos suunnitelmani kahdesta lapsesta pienellä ikä-erolla ei toteudukaan? Entä jos, entä jos? 

Vauvakuumeen tyypillinen oire jossakin vaiheessa pelon lisäksi on valeraskaus. Aina testipäivän lähestyessä tulee oireita toisensa perään ja toivo alkaa hipoa kattoa. Ehkä voisin kuitenkin tällä kertaa olla raskaana? Totuus on karu pudotus todellisuuteen, kun tikkuun piirtyy jälleen kerran vain yksi viiva. 

Voisin ehkä ottaa asian kevyemmin, jos edes kiertoni toimisi kunnolla. Mutta ei, nyt on menossa kiertopäivä (kp) 52/28 eikä kuukautisia kuulu. Tämä tarkoittaa, että en taida ovuloida. Eli en voi tulla raskaaksi. Haave positiivisesta testistä muuttuu epätoivoiseen toiveeseen kuukautisista. 

Ennen Topia kärsin 1,5 vuotta kadonneista kuukautisista. Kun ne vihdoin saatiin käynnistettyä keltarauhashormonilla; sai Topi alkunsa ehkäisyn läpi. Pitäisikö tässä siis aloittaa taas kuuri? Tarkoittaako tämä, että tässä kropassa on ihan oikeasti jotakin vikana?

Katkeruus ei ole hyvästä, mutta väkisin sitä ajattelee, että miksi juuri minä? Miksi en voisi kuulua niihin, jotka voivat sormiaan napsauttamalla saada pienen ihmeen mahaansa? Ehkä olen typerä, kun olen kateellinen ja minua ärsyttää ihmiset, jotka tällä hetkellä kehuskelevat raskautumisellaan. "Ei tarvitse kuin katsoa miestä ja olen jo paksuna." 

Kuten sanottua... vauvakuume on pirullinen tauti. Olisipa se helpompaa.

Plussatuulia kaikille teille, jotka painitte saman asian kanssa <3 

Tässä muutama fiilistely-kuva:   (KUINKA PIENI toinen on ollut!!)

Jotta koko päivitys ei olisi pelkkää masentavaa sepustusta, haluan vielä todeta tähän loppuun, että toiset päivät ovat helpompia kuin toiset. Se tulee ja menee aalloissa. Välillä epätoivo leviää päästä varpaisiin ja välillä taas on ihan levollinen ja mukava olla. 

Olenhan kuitenkin onnellinen, koska elämässäni on jo yksi lapsi. 

Ei elämä ole kurjaa "vain" Topin kanssa. Päivisin on ihan mukavaa viettää aikaa yhdessä ja antaa kaikki huomio yksin Topille. Mitä isommaksi poika kasvaa, sitä enemmän siitä on seuraa.

Miksi sitten haluan toisen lapsen niin kovasti nyt heti äkkiä?   Ensimmäinen raskauteni tuli täysin yllätyksenä ja huomasin sen vasta todella myöhäisessä vaiheessa joskus rv 8-9 tienoilla. En ollut ehtinyt suunnitella, intoilla tai tutkia asioita. Seuraavat kuukaudet menivät sumussa ja epätietoisuudessa. En osannut odottaa asioita, koska en ollut valmistautunut niihin mitenkään. En ymmärtänyt jännittää ultria, en osannut kuulostella potkuja. Ensimmäiset pikkuruiset vaatteetkin ostin vasta ihan raskauden lopulla.

Haluan nauttia ja intoilla. Päästää raskausvillityksen valloilleen! Haluan tuntea perhosia vatsassa, kun ultrakäynti lähestyy! Jännittää etukäteen asioita, koska nyt tiedän mitä on tiedossa! Haluan kuvata mahaani ja kirjoittaa päiväkirjaa. Haluan olla läsnä koko raskauden alusta loppuun.  

Olenhan toki nuori ja on tässä monta vuotta aikaa, mutta tämä on syy miksi tunnen niin palavaa halua olla taas pian raskaana.

Haluan loppuun painottaa, anonyymien kommenttien vuoksi...  En pidä itseäni lapsettomana. Mutta kyllä, valitan tässä tekstissä tilanteestani, vaikka monella muulla asiat ovat huonommin. Jos itsellä on pelkoja niin niistä pitää saada puhua. Onko väärin kertoa huolistaan ja murheistaan, vaikka toisilla on asiat huonommin. Enkö saisi valittaa, jos raha-asioissa mättäisi, koska maailmassa on minua köyhempiäkin?

Tiedän, että raskaus voi tärpätä vaikka heti nyt huomenna. Se ei silti vie sitä pelkoa pois.


Painotan vielä, että tässä blogissa ei ole kaikkia faktoja pöydässä. Enkä jaksa nyt alkaa selittämään mitkä jutut hankaloittavat asioita. Mutta niitäkin on, joten en kaipaa ihmisiltä avostelua "vasta kolmen kuukauden yrityksen" suhteen. Varsinkin, kun en ole missään vaiheessa heittänyt hanskoja tiskiin ja todennut olevani lapseton VAAN PUHUNUT AINOASTAAN PELOISTA.

Minulla ei ole kiire esimerkiksi ikäni puolesta. Minulle riittää myös rakkaan esikoiseni seura ja yhteiset arkipäivät. Toinen tulee, jos on tullakseen. Mutta jostain syystä hetkittäin on pakottava tarve, että olisin jo raskaana. Kaipaan mahaa, potkuja ja ultria.. Se on se vauvakuume.


Olen pahoillani, jos joku loukkaantui tekstistäni. En kuitenkaan vähättele tässä ketään, jolla on vaikeampaa. Tämä on henkilökohtainen blogini, jossa kerron omista huolistani. Ehkä huoleni ovat pinnallisia tässä maailmassa, mutta silti ne ovat minun huoliani.