Epäonnistunutta

Tämä postaus on täynnä valitusta eikä se ole parhaimpia tuotoksiani. Joskus on vain pakko päästä sanomaan ääneen,  kun joku asia vaivaa.

Tuntuu, että tällä hetkellä kaikki epäonnistuu. Pitkään sujuikin ihan hyvin. Tiedän, ettei aina voi olla onnistumisen putkia, mutta silti...

Harmittaa esimerkiksi se, että sieltähän ne menkat taas tulivat. Ei sikäli yllätys, koska kierto venyi jo näin pitkäksi. Turhauttavinta tässä ehkä oli se, että jouduin aloittamaan taas keltarauhashormonin. Kroppa ei vaan halua toimia itse.. mikä tehtävässään epäonnistunut tapaus!

Tämän lisäksi tottakai laihdutus ei toimi. Lääkekuuri nostaa taas lukemia ja turvotus lisääntyy. Turha toivoakaan onnistuvansa tässäkään asiassa niin kauan, kun syön tuota hormonia.

Lääke aiheuttaa myös väsymystä ja saamattomuutta. Tuntuu, ettei jaksa mitään.  Ärsyttää, että olen nukahtanut lattialle kesken vatsalihasten tekemisen ja sohvalle, kun Topi on leikkinyt vieressä. Turhauttaa, ettei illalla jaksa nousta sohvalta hakemaan leipää tai edes lasillista vettä.

Olen epäonnistunut myös syömisien ja ruoanlaiton suhteen. Paska mutsi on syöttänyt lapselleen vähän aikaa purkkiruokia, kun kokkaaminen on venynyt myöhälle tai jäänyt välistä. Monesti tulee syötyä itse huonosti päivisin. Aamulla väsyttää, päivällä väsyttää.. iltapäivällä pakko syödä ja illalla taas väsyttää. Olen siis laiminlyönyt terveyttäni.

Plääh. Lista on oikeasti pitkä. Tuntuu, että liian moni asia tökkii. Juuri oma terveys, vireystila, jaksaminen, kroppa...

Ehkä nämäkin asiat vain liittyvät niihin hormoneihin. Kaikki tuntuu vaikeammalta, koska päässä flippaa kuurin takia. Ainakin päättelen näin. Kyllähän se käy järkeenkin? Vai?

On tietty niitä muitakin syitä, joiden takia stressaa. Konkreettisia juttuja eikä vain ajatuksia sekä tuntemuksia. Asioita, joita ei vain saa pois lopettamalla jonkun lääkekuurin.

Topillahan on esimerkiksi kehittymässä ongelma maidon suhteen. Alkuun oireet olivat lieviä ja suurinosa maitotuotteista sopi. Nyt ruoka-aine kerrallaan olen joutunut toteamaan, ettei tämäkään sovi enää. Hetki sitten juusto, kerma ruoassa tai vastaava pieni sopi ihan hyvin. Ei sovi enää.

Tänään Topi sai majoneesia, joka sisältää kananmunaa. Se osa, joka kosketti ihoa, aiheutti heti reaktion; punainen ihottuma.

Pelottaa, että mihin tässä ollaan menossa allergian kanssa?  Paheneeko tämä tästä vielä kovinkin? Olenko nyt kuitenkin tehnyt itse jotakin väärin tämän suhteen?

Sanotaanko, että nyt on tosiaan taas sellainen kausi, että kaikki harmittaa. Väsyttää kirjoittaa tänne blogiinkaan, koska varmaan vaan valittaisin. Enkä halua tästä mitään vikinä blogia. Vaikka joskus ärsyttääkin, ei se tarkoita sitä, että sitä kuuluu tuoda asia esille jatkuvasti.

Onneksi tiedän, että varmaan viikon sisällä puolet postauksen alkupäässä mainituista asioista helpottaa. Tiedän, että välillä pitää mennä huonommin, jotta hetken päästä kaikki voi taas olla hyvin.

Kirjoitin joskus aikaisemmin jo ihan samantapaisen postauksen. Silloin kaikki tuntui aika kurjalta ja olin varma, että pian helpottaa. Niin helpottikin, kunnes nyt taas tökkii. Tällaista tämä elämä vain on.

Kiitos, että sain vähän jakaa tuntemuksiani tietäen, että joku ne lukee ja mahdollisesti vähän välittää. Vaikka tämä blogi onkin itselleni eräänlainen päiväkirja, niin kyllä tämä on myös tärkeä vertaistuki.

Anteeksi, että kirjoitin tökerösti tämän postauksen. Kuten sanoin; oli vain pakottava tarve puhua :)

Ettei tekstistä jää vain kurja olo, niin laitan loppuun muutaman hyvänmielen -kuvan!

Iloinen lapsi on parhautta! <3

Aurinkoiset talvipäivät, oih!

Topi syö taas puuroa marjojen kera. Jes! Parasta, kun pakastin on täynnä Suomen luonnosta kerättyjä marjoja!

Yhtenä iltapäivänä poju suostui nukkumaan hetken kainalossa... ihana tunne!

Busimatkat/rattailut sujuu nykyään hyvin ja Topi kiukuttelee aina vain vähemmän!

Topissa on virtaa,  kun pienessä kylässä. Oikeastaan aika harvoin arkisin on edes aikaa murehtia. Onneksi!

Epäonnistuneet kuvat

Sain toivepostauksen liittyen kuviin. Tällä kertaa yksi lukijoista halusi nähdä epäonnistuneita kuvia onnistuneiden sijasta.


"Sulla on aina niin hienoja ja onnistuneita kuvia täällä blogissa, joten semmonen postaus olis hauska jossa näytät pilalle menneitä kuvia. Vaikka missä Topilla olis hassu ilme ym. :)"


Kuvasin sillon Itsenäisyyspäivänä Topia studiossa ja ajattelin lävästä ne kuvat tähän ainakin.

Osa on enemmän epäonnistuneita, osa taas voidaan mieltää omalla tavallaan onnistuneiksi. Valitettavasti tämän enempää näitä kuvia ei roskakorista löytynyt.. Voisin alkaa keräämään jonnekin talteen kyllä super epäonnistuneita tapauksia ja joskus tehdä sitten postausta niistä. 


No, mitä mieltä olette? Mikä oli huvittavin?


Toiveen jätti   Kati  blogista  Masumatka.

"21-vuotias nainen Pietarsaaresta kertoo odotus- ja vauva-ajasta. Tyttö syntyi 16.7.2013 (rv 41+5) ♥"

Kaikki kaatuu niskaan..

Tiedättekö sen tunteen, kun jo pitkään kalvaneet jutut pikkuasioiden kera kaatuvat samalla kertaa niskaan?

Tällä hetkellä tekisi mieli ostaa menolippu Saharaan ja kadota omasta elämästään kokonaan. Autiomaassa voisi istua yksin palmun alla ja huutaa lujaa ilman, että kukaan kuulee.

Ehkä perimmäisenä asiana tässä tämän hetkisessä ahdistuksessa on se kirottu vauvakuume. Sielu janoaa jotakin niin paljon, että ymmärrys ei riitä. Järki sanoo ei, sydän huutaa kyllä! 10kk olen jo käsitellyt näitä ristiriitaisia tunteita ja tällä hetkellä jäljellä on vain huoli sekä pelko.

Ensimmäiselle lapselle aikanaan annoimme mahdollisuuden tulla jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Olimme käytännössä lapsia, naiiveja teinejä vielä. Emme ymmärtäneet paljoakaan vastuusta, heittäydyimme vaan.

1.5v meni ja testasin varmaan sata tikkua läpi. En kehdannut myöntää kenellekään, että vauva on haaveissa. Ajattelin, että meidän toiveet tuomitaan typeriksi. En oikeastaan tiennyt edes mitä kaivata, tiesin vain, että halusin vauvan.

Sen puolentoista vuoden jälkeen päätin lähteä töihin ja hankimme myös koiranpennun. Vauvahaave lipui pois mielestä ja aloitin ehkäisyn. Muutimme asumisoikeusasuntoon, molemmilla oli vakkarityöt ja taloudellinen tilanne todella hyvä. Yhtäkkiä testi näyttikin plussaa raskausviikolla 9. Itkin, koska tulevaisuus pelotti. En ollutkaan enää valmis. Raskaus onneksi kasvatti ymmärtämään enemmän, puhumattakaan siitä, kun meidän pieni poikamme syntyi ja taipaleemme vanhemmiksi alkoi.

Jälkeenpäin ajateltuna se tilanne oli aivan erilainen kuin tämä. Nyt tiedän äitiydesta, vastuusta ja vauvoista. Tiedän miten upeaa kaikki voi olla. Sen lisäksi taidan nykyään omistaa super hormonit... Tätä vauvakuumetta, joka nyt vallitsee voisi kutsua jo sairaudeksi. Kivut ovat ainakin suuret.

Monta kuukautta toivomista, rukoilua ja pettymyksen karvaita kyyneliä. Meinasin suurinpiirtein seota rakkaudesta johonkin, joka ei ollut saanut vielä alkuansa.

Sitten päätin, että nyt riittää. Tämä asia jää tähän ja aion unohtaa kaiken. Topi on tässä elämässä nyt ja aion keskittyä poikaan täysillä. Tätä päätöstä seurasi kaksi viivaa tikussa. Toivo paremmasta huomisesta. Olin helpottunut ja onnellinen. Hetken aikaa...

Vuoto alkoi muutaman päivän päästä ja en edes löydä sanoja sille, miltä silloin tuntui. Maailma kääntyi ylösalaisin. Juuri, kun sain ripauksen toivoa, kaikki pyyhkäistiin pois. Ja voinko nyt unohtaa? En, se on mahdotonta. Vauvakuume jäytää vain kahta kauheammin sisustani.

Tuosta tapahtumasta lähtien kaikki on tuntunut kaatuvan ja menevän pieleen.

Sillä hetkellä olisin tarvinnut eniten ystävän tukea. Mitä sain? Vihaa, syyttelyä vääristä asioista ja kiukuttelua. Sen kaiken päälle en olisi jaksanut kokea muuta kurjuutta.

Nyt elän pelossa. Huoli on suuri ja elän varoen. Stressaan.


Näiden isompien huolien ohelle on tullut vähän pienempiäkin. Topi on sairastanut viimeiset kolme viikkoa ainakin. On ollut flunssaa, 39 asteen kuumetta, kaksi korvatulehdusta, atopiaa, vaippa-allergiaa sekä maitoherkkyyttä.

Koko ajan on joku asia, miksi pojan on paha olla. Kun Topiin koskee, niin koskee myös tähän äitiin. Riittämättömyyden tunne, kun ei pysty auttamaan on valtava!

Kaiken tämän stressin päälle tulee vielä ne pikkuruiset ärsyttävät sattumukset. Pesukone syö uudet lempisukat riekaleiksi eikä meinaa toimia, kännykän akku ei pidä, netti ei toimi, sähkökatkos ainoana yhteisenä vapaa iltana, ulkomaan tilauksesta veloitetaan reilu 20e liikaa, bussilakko hankaloittaa töistä kotiinpääsyä, rattaisiin kaatuu 200ml maitoa, bussit tulevat liian aikaisin ja missataan ne, ruoan tärkein ainesosa puuttuu juuri sinä päivänä kun kaupat ovat kiinni jne jne.. Luottelossa oli vain lähiaikojen tapahtumat.

Tällä hetkellä piinaa loputon väsymys. Tuntuu, ettei mikään unimäärä riitä. Väsyttää joka hetki, joka paikassa. Liittyy varmaan stressiin.

Kuten sanoin.. tekisipä mieli ostaa menolippu Saharaan. Onneksi se on vain tunne ja kaikki helpottaa ajan kanssa kyllä taas.

Pakko ajatella positiivisesti; näin kamalan epäonnen jälkeen on tapahduttava jotakin hemmetin hyvää!!

"Otan vastaan sen mitä elämä antaa.."

"Onneksi on olemassa joku, joka hymyilee vaikka kaikkien puolesta.."

"Riittävä uni auttaa aina.."

"Arkisista asioista pitää osata tehdä hauskoja.."

"Ulkoilu piristää mieltä ja tukee hyvää oloa.."

"Ei pidä antaa periksi liian helposti.."

"Onneksi en ole yksin kulkemassa tätä matkaa.."

Sydänkohtauksia

Aikanaan, kun vauvakuume nosti päätään, olin heti valmis heittäytymään äidiksi. Vasta raskaaksi tullessani kuitenkin tajusin, kuinka pelottavaa se oikeastaan on.

Pelko alkaa jo kahdesta viivasta tikussa, vaikka yhteistä taivalta ei ole paljoa takana. Suuri rakkaus kohdistuu täydellä voimalla siihen pieneen otukseen sisälläsi, jota ei alkuun edes näe eikä tunne.

Niinpä niin.. ensimmäinen huoli. Miksi en tunne mitään? Onkohan siellä edes joku mukana?

Alkuraskaus on jokaisella erilainen. Toiset tuntevat vahvoja oireita ja jotkut eivät sitten mitään. Itse tein testin vasta viikolla 9 ja siltikin ainoa oireeni oli tappava nälkä. Märehdin asiaa pitkään ja pyörittelin kauhukuvia siitä, että tulevassa ultrassa ei näy ketään. Ultrapäivän koittaessa oksensin ensimmäistä kertaa koko raskauden aikana - jännityksestä.

Kiintyminen kasvaa sitä mukaa, kun opit tuntemaan ja ymmärtämään asioita; kun tiedostat, että sinulle on oikeasti tulossa vauva. Seuraava huoli tuleekin siinä. Entä, jos en saakaan pitää tätä lasta? Entä, jos pieni ihme ei jaksakaan ja menetän hänet?

Sain lääkäreiltä aika karun vastaanoton aikanaan. "Valmistaudu siihen, että tämä tulee menemään noin 80 prosentin todennäköisyydellä kesken." En voi sanoin kuvailla, miten pelkäsin KOKO ajan.

Seuraavaksi pelkäsin rakennevikoja, liian aikaisin syntymistä, kohtukuolemaa, synnytyksessä tapahtuvaa onnettomuutta.. Eikä pelko loppunut synnytykseen. Tuntuu siltä, että nyt niitä pelottavia asioita on vielä enemmän!

Entä, jos Topi putoaa ja taittaa niskansa? Mitä, jos poju juoksee auton alle? Jos lumet putoaa katolta päälle? Ja sitten on vielä ne asiat, mitkä vain tapahtuvat salakavalasti.. Sairastumiset.

En haluaisi ajatella kaikkia niitä vaaroja, mitä tässä elämässä piilee. Ahdistaa niin suunnattomasti! Haluan vain sitoa tuon pienen pojan itseeni ja halata tiukasti. "Pysy jooko äidin sylissä ikuisesti!?"

Topi on aiheuttanut meille monia sydänkohtauksia. Puhun niistä hetkistä, kun aika tuntuu hidastuvan ja et tunne omaa hengitystäsi. Syöksyt rakkaimpasi luokse ja toimit vaistonvaraisesti. Tilanteen rauhoituttua sydämesi tykyttää tuhatta ja sataa. Päässä pyörii se paska ajatus; MITÄ JOS.

Ensimmäiset kauhunhetket koin, kun Topi oli alle kuukauden ikäinen. Olin vasta tullut äidiksi, enkä tiennyt asioista paljoakaan. Topi nukkui yläkerrassa tyytyväisenä tuhisten. Yhtäkkiä itkuhälyttimestä kuului kakomista ja kovaa yskimistä. Äiti juoksi ja iskä juoksi. Nykyään tiedän, että kyseinen ääni tulee puklaamisesta ja se on meillä aika tuttua. Joka ikinen kerta kuitenkin toinen meistä käy tarkistamassa, että kaikki on hyvin. En antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos Topi tukehtuisi sänkyynsä.

Sitten tapahtui ensimmäinen putoaminen. Monelle sattuu näitä ja putoaminen on jokaisen pahin pelko. Monta kertaa olin jättänyt poikani varomattomasti johonkin ja siitä minulle huomautettiin. Sanottiin, että jonain päivänä Topi oppii liikkumaan ja on pää edellä lattialla. Tuo kauhukuva jäi kalvamaan ajatuksiani enkä uskaltanut jättää poikaa mihinkään ilman turvatoimia. Topi oli noin 4kk (?) vanha, kun laittelin pyykkejä. Laskin pojan keskelle sänkyä seinän viereen ja tein peitoista vallit. Viikkasin bodyja, housuja ja laitoin sukkia rullalle. Käteeni osui likainen vaate ja päätin ahkerasti viskata sen suoraan vieressä olevan kylppärin pyykkikoriin. Tämän tehtyäni vilkaisin peiliin ja olin palaamassa makuuhuoneeseen, kun kuulin sen HIRVEÄN ÄÄNEN. Mätkis. Itkettää vieläkin se, että olen onnistunut toisen pudottamaan. Kaduttaa, vituttaa ja suututtuaa. Ryntäsin paikalle kamalaa vauhtia ja äitinsä nähdessään, Topi alkoi itkemään lohdutonta itkua. Tästä kerrasta Topi selvisi mustelmalla, mutta minulle jäi ikuinen arpi sydämeeni.

Toisen kerran poika putosi, kun oli noin 8kk ikäinen. Olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin ja kaikki oli uutta. Tavalliseen tapaan nappasin pojan yöllä viereeni nukkumaan. En ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi, että sängyn pääty ei ole seinässä kiinni. Yöllä verensokerini laskivat todella alas ja jouduin nousemaan syömään. Pupelsin heikossa olossani leipää sohvalla ja nukahdin. Sen verran olin ajatellut sekavassa olotilassa, että laitoin oman tyynyni Topin yläpuolelle. Poika oli kuitenkin alkanut hakeutumaan isänsä kainaloon, kun äiti puuttui välistä. Heräsin ihan karmaisevaan huutoon ja tajusin HETI mitä oli tapahtunut. S oli ollut täydessä unessa, mutta onneksi iseilläkin on vaistonsa. Jostain syystä hän oli herännyt Topin putoamiseen ja nopeilla reflekseillä saanut napattua pojan jalasta kiinni juuri ennenkuin pää oli osunut lattiaan. Kelaan edelleenkin, että olisiko meillä enää vauvaa, jos S:n refleksit eivät olisi toimineet. Pää edellä ahtaaseen rakoseen ja 9kg painoa päälle.. niskathan siinä olisi taittunut.

Ja eilen tapahtui taas. Topi on pitkään jo harjoitellut sormiruokailua ja pupeltanut kaiken ikenillään, koska hampaat puuttuvat edelleen. Olen lukenut, että on normaalia, jos vauva välillä kakoo ruokaansa. Se on osa syömisen opettelua ja sen tiedostamista, kuinka syvälle voi ruokaa laittaa minkäkokoisina paloina. Nykyään Topi ottaa usein liian ison palan purtavaksi ja siitä seuraa yskimistä. Yritän sanoa miehelleni ja vakuuttaa itselleni, että se on osa tätä juttua ja yleensä poju sitten saakin sen liian ison palan pois suustaan. Tälläkin kertaa suuhun meni liian iso pala vauvojen keksiä ja kakominen alkoi, mutta ei loppunutkaan. Topi haukkoi ilmaa ja yritti saada ruokaa pois kurkusta tuloksetta. Naaman värikin alkoi muuttumaan ja sen muutaman sekunnin aikana molemmat ampaisivat pystyyn. S nappasi Topin syliinsä ja käänsi alaspäin taputtaen voimakkaasti selkään. Hetken päästä ruoka putosi oksennuksen kera lattialle. En kyllä tiedä voinko enää jatkaa sormiruokailua, koska mielestäni tuo ei ollut normaalia. Mietin vain koko ajan, että entä jos ruoka ei olisi irronnut? En olisi osannut tehdä sen enempää.

Topi on siinä iässä, että touhottaa joka suuntaan. Myös pikku tapaturmia tapahtuu koko ajan ja niitäkin säikyn oikein kunnolla. Miten sitä voi osata huomioida kaikki asiat ja ennakoida?

Saimme tässä juuri portaisiin asennettavat portit, jotka pitää kiinnittää poran avulla. Portit oli nostettu hetkeksi seinää vasten odottamaan kiinnitystä. Jälkeenpäin ajatelleen en edes tajua, miten mieleeni ei tullut niiden vaarallisuus. Topi ryömi innoissaan ympäri alakertaa ja istuskelin siinä vieressä. Tarkoitus oli siirtyä ylös syömään aamupuuroa, joten kävelin makuuhuoneeseen noukkimaan maitopullon mukaan. Sen aikana poju oli innostunut porteista sen seurauksena, että ne kaatuivat päälle. Jälleen kerran tunsin itseni idiootiksi.

Tämän tapahtuman lisäksi Topi jätti tänään ovella leikkiessään sormet sen väliin ja iski itseään koirankupilla päähän. Liikaa itkua ja haavereita yhdelle päivälle. Ja se itku! Se iskee tikarin tavalla ja sattuu suoraan sydämeen.

Minkälaisia pelkoja sinä koet? Onko teillä sattunut haavereita? Jätä ihmeessä myös vinkkejä siitä, mitä kotona kannattaa turvata, jotta Topi säästyy haavereilta!

Koko ajan saa vahtia mitä suuhun menee..

Luukulliset lelut on "ihania", jos niihin jää nakkisormet väliin... 

Tarpeeks hyvin pönkätty?

Kohta alkaa varmaan se muksahtelu joka paikasta, kun pyrkii pystyyn... eih.

KOKO AJAN pitää karata koiran vesikipolle kylppäriin ja AINA se osuu kipeästi päähän...

Onhan se totta, että haavereiden kautta oppii ja vauvat on kestäviä otuksia. En siltikään lopeta pelkäämistä ja huolehtimista. Ne kuuluvat äitiyteen. Valitettavasti.

Synnytyskertomus

Aloitan synnytyskertomukseni kertomalla hieman taustaa loppu-ajan raskaudesta. 

Rv 33+5 Neuvolassa huomattiin kohonnut verenpaine. (117/95) 1.10.2012

Rv 34+5 Olin tarkastuksessa Naistenklinikan äitiyspolilla ja verenpaineeni oli noussut huimasti. (144/105) Minulle aloitettiin verenpainelääkitys ja sain seuraavalla viikolla muutaman ajan, joissa tarkasteltaisiin tilannetta. 8.10.2012

Rv 36+1 Tehtiin paino-arvio 3006g. Arvojen puolesta tilanne vaikutti huolestuttavalta ja minulle oli kehittymässä raskausmyrkytys. Lääkäri olisi halunnut ottaa osastolle, mutta päästi kotiin, koska pissassa ei ollut proteiineja. Hän vannotti tulemaan heti takaisin, jos niitä alkaisi kertymään. 18.10.2012

Rv 36+2 Kirjauduin Naistenklinikan päivystykseen, koska aamulla proteiini oli pamahtanut plussalle. Vauva näytti voivan hyvin, mutta jouduin osastolle. 

Osastolla söin paljon verenpainelääkkeitä ja vauvan tilaa seurattiin koko ajan. Monista lääkkeistä huolimatta paineet kohosivat entisestään. (173/121) Päänsärky, joka paineiden noususta tuli, oli jäätävä eikä hellittänyt millään. Silmissäni alkoi näkymään erilaisia valo-oireita ja raskausmyrkytykseen tyypillisiä ötököitä vilahteli näkökentässä. Olin huolissani omasta ja vauvani terveydestä, mutta asialle ei kuitenkaan haluttu tehdä mitään. Sairastan I-tyypin diabetesta ja oli kuulemma iso riski, ettei lapsen keuhkot olisi vielä tarpeeksi kehittyneet. 19.10.2012

Rv 36+4 Proteiini oli lisääntynyt huimaa vauhtia ja oireet pahenivat entisestään. Makoilin sängyllä lukemassa, kun hoitaja pamahti sisään ja ilmoitti, että käynnistys aloitetaan heti. Lääkäri tuli sisälle ja selitti mitä nyt tapahtuisi.

Kello 15:00 sain ensimmäisen Cytotec-murun suoraan kohdunsuulle. Kohdunsuu oli sormelle auki ja kaulaa jäljellä 2cm. Vauva ei ollut kiinnittynyt. Mitään ei tapahtunut ja seuraava murunen laitettiin kello 19:00. Illalla käyrälle piirtyi muutamia supistuksia, jotka tunsin kevyesti. Ne kuitenkin hiipuivat nopeasti ja mieheni lähti kotiin. Kävin nukkumaan, jotta jaksaisin seuraavana päivänä paremmin. Yöllä rupesikin supistelemaan ja tunsin ne unen läpi. Ne eivät olleet kuitenkaan kovia, koska sain nukutuksi aamuun saakka. 21.10.2012

Rv 36+5 Kello 8:00 menin lääkärinhuoneeseen, jossa he aikoivat yrittää käynnistämistä ballonkin avulla. (Vesipallo, joka mekaanisesti ärsyttää kohdunsuuta. Kun pallo tulee ulos; kohdunsuu on automaattisesti auki 4cm.) Ballonkin laittaminen jännitti todella paljon ja se myös sattui ihan kamalasti. Koko juttu epäonnistui, koska kohdunsuun tienoilta ryöpsähti noin 300ml verta joka paikkaan. Jouduin tarkkailuun muutamaksi tunniksi ja tällöin alkoi supistelemaan hyvällä tahdilla. Kuumavesipullo helpotti kipuja. 

Kello 11:00 lääkäri halusi yrittää ballonkin laittoa uudelleen. Paikalla oli kaksi lääkäriä ja laitto onnistui tällä kertaa hyvin. Supistuksia tuli epäsäännöllisesti.

Pääsin omaan huoneeseeni ja makoilin sängylläni, kun kello 13:00 tunsin outoa pulputusta alhaalla. Nousin ylös ja huomasin, että housuni kastuivat pikkuhiljaa ja ilmassa leijui makeahko tuoksu. Lapsivesi. Papereihin merkattiin "Spontaani lapsiveden meno, säännölliset supistukset klo 13". Vettä ryöpsähteli vähän väliä seuraavien tuntien aikana ja jouduin vaihtamaan housut ainakin sata kertaa. 

Kello 15:00 kävin vessassa ja huomasin paperiin jääneen verta ja paksua limaa. Limatulppa irtoili.

Kello 16:00 kävin jälleen vessassa ja nykäisin varovaisesti ballonkin letkua (joka oli teipattu sisäreiteeni ja oli rasittavan tuntuinen). Ballonki irtosi helposti ja sisätutkimuksessa ilmeni, että olen 4cm auki ja kohdunkaula on kadonnut kokonaan. Supistukset pahenivat koko ajan ja sain lääkepiikin niitä lievittämään. Kipu ei hellittänyt sen avulla ja suihkukin auttoi tasan sen aikaa, kun siellä olin.

Papereihin on merkattu, että kirjauduin saliin kello 19:29. Ei muutoksia kohdunsuulla. Supistukset olivat jo todella tuskaisia ja yritin selvitä niistä ilokaasun avulla. Tiukkaa teki ja kyyneleet valuivat silmistäni. Pyysin epiduraalia ja sain sen noin kello 20.30. Hetken päästä helpotti kokonaan. Kivun tilalle tuli kamala vapina ja järjetön kutina. Valitettavasti myös supistukset laantuivat. Tilanne ei halunnut edetä mihinkään ja päivittelin kuulumisiani facebookiin koko synnytyksen ajan.

Kello 22:00 tarkistettiin tilanne ja ei muutoksia. Kätilö vilautti sanan sektio, jos synnytys jatkuisi samalla kaavalla. Nousin kehoituksesta keinutuoliin, jotta supistukset voimistuisivat. Oksitosiinia laitettiin tulemaan tipasta 25ml/h ja pian sitä nostettiin 35ml/h. Supistuksia piirtyi tiuhaan ja aloin hengittelemään ilokaasua, ettei uutta epiduraalia tarvitsisi laittaa. Oikealla hetkellä hengittäminen vei kipupiikit pois. Tippaa nostettiin taas 45ml/h. 

Naapurihuoneissa kuului muutaman kerran parkaisuja, kun joku pieni vauva pääsi maailmaan. Itselleni iski tuskastunut ja harmistunut olo. Milloin olisi meidän vuoro? 22.10.2012

Rv 36+6 Kello 01:00 tarkastettiin jälleen kerran tilanne ja ei muutoksia vieläkään. Lääkäri tuli antamaan epiduraalin, jotta voisin välillä nukkua. Tippaa nostettiin taas 60ml/h.

Kello 01:30 iski selittämätön tunne, että jokin olisi pielessä. Mukana synnytyksessä oli mieheni lisäksi äitini, joka oli lupautunut tarkkailemaan käyriä. Kysyin vähän väliä äidiltäni, että onko kaikki hyvin. Äitini käski nukkua ja rentoutua, mutta jokin häiritsi silti mieltäni. Hetken päästä ovi kolahti ja kätilö tuli huoneseen. Hän ilmoitti seurailevansa sydänääniä hetken aikaa. Huomasin, että supistusten kohdilla äänissä oli laskuja ja vaihtelevuus muutenkin vähentynyt. 

Kätilö käski yhtäkkiä kääntymään kyljelleni ja hetken päästä uudelleen. Tämä toistui monta kertaa. Pian paikalle tuli myös lääkäri, joka esitteli itsensä. Huomasin, että kyseessä oli sama lääkäri äitiyspolilta, joka olisi halunnut minut osastolle jo aikaisemmin. Kohdunsuun tilanne oli 5cm ja lääkäri oli huolissaan. Hän sanoi ottavansa muutaman näytteen vauvan päästä. Huoneeseen tuli paljon ihmisiä, joista jokainen lähti yksitellen juoksemaan näytteitä eteenpäin. Lääkärikin lähti huoneesta ja sanoi palaavansa tulosten kanssa muutaman minuutin päästä.

Kello 01:43 kätilö pamahti vauhdilla huoneeseen sänky mukanaan ja sillä hetkellä tajusin, että se on menoa nyt. Minua rauhoiteltiin, että kiire ei ole, mutta siirtyessäni hitaasti sängyltä toiselle, kätilö kiskaisi minut vauhdikkaasti siihen. Mentiin tuhatta ja sataa enkä tajunnut mistään mitään. Sekunneissa makasinkin jo leikkauspöydällä ja ympärilläni hääri miljoona ihmistä. Minua itketti. En tajunnut yhtään mitä tapahtuu. Mieheni saapui saliin ja puudutusaineet laitettiin. Anestesialääkäri kokeili kylmällä paperilla, että puudutus vaikuttaa ja selitti, että en tuntisi kipua vaan enemmän kuin joku pesisi pyykkiä mahani sisällä. Leikkaus alkoi kello 02:03. Tunsin selkeästi ilman kipua kaiken mitä mahani sisällä tapahtui. Se tunne oli todella outo.

Huomasin, kun vauvaa alettiin nostamaan ulos. Kello 2:07 kuului spontaani rääkäisy ja purskahdin itkuun. Pieni poika syntyi mitoissa 3630g ja 49cm. Pisteet 7/8/9. Ensimmäiset 10 minuuttia vauva tarvitsi happea, muuten kaikki oli hyvin.

Poikaa vilautettiin minulle ja sain hieman silittää poskesta, kunnes hänet vietiin jo pois luotani. Mieheni lähti mukaan ja jäin yksin saliin ommeltavaksi. Lääkettä pumpattiin isot määrät ja päässäni pyöri aikalailla. Vähän väliä kyselin "mikä tuo ääni on", koska olin varma kuolevani seuraavaksi. Jossakin vaiheessa nukahdin.

Heräsin heräämöstä siihen, kun verenpainemittari puristi kättäni. Hoitajat kävivät vähän väliä painelemassa kohtuani ja nukahtelin koko ajan. Mies ja äitini tulivat katsomaan minua ja itkin kamalasti. En voinut käsittää, että en päässyt vauvani luokse.

Muutaman tunnin päästä siirryin osastolle. Nukahdin uudelleen ja heräsin seuraavan kerran joskus aamulla. En tiennyt missä mieheni oli tai mitä nyt tapahtuisi. Hoitaja tuli paikalle ja kyselin puhelintani. Löysin sen ja soitin miehelleni muutaman kerran turhaan. Päivittelin välissä kuulumisia facebookkiin ja olin hämilläni koko tilanteesta. Kaikki onnittelivat minua vauvasta, mutta ainoa ajatukseni oli; "mikä vauva?".

Minut revittiin pystyyn joskus yhdeksän aikaan ja muuta en voi sanoa kuin YÖK HYI AUTS. Mieheni tuli takaisin sairaalalle puoleen päivään mennessä ja koko ajan kyselin vauvani perään. Mietin vain milloin poika tuodaan luokseni. En silloin tajunnut, että menisi pitkä aika kun saisin hänet itselleni. 

Olin väsynyt ja voimani olivat poissa leikkauksen takia. Jaksoin vasta myöhään illalla lähteä katsomaan vauvaa. Paikalle saapuessani häpesin, etten tunnistanut mikä vauvoista oli poikani. Katsoin pientä suloista nyyttiä enkä tuntenut mitään. En saanut poikaa syliini, en saanut imettää enkä syöttää. Siinä olin ja seurasin, kun muut hoitivat häntä. Muut hoitivat.. minun lastani. 23.10.2012

Mieheni joutui tekemään vielä töitä, joten seuraavat päivät olin yksin osastolla. En kehdannut mennä katsomaan poikaa, koska koin olevani tiellä. Illat istuimme siellä ja mieheni vaihtoi muutaman kerran vaipan. Itse en halunnut tehdä sitä, koska koin olevani huono kaikkien niiden hoitajien rinnalla. Syöttää emme saaneet, koska pojan verensokerit olivat alhaiset ja maito täytyi saada menemään. Pienellä oli sokeritippa päässä ja nenämahaletku nenässä. 

Tilanne ei parantunut. Sokeria meni tipan kautta ja poika ei syönyt. Muissakin arvoissa oli häikkää. Tuskastuin makaamaan osastolla yksin tunteideni kanssa ja halusin kotiin. Tulehdusarvot olivat hieman nousseet, mutta tämä oli normaalia leikkauksen jälkeen. Haava parani hyvin, vaikka sängystä nouseminen oli hirveintä mitä tiedän. Joka kerta, kun väänsin itseäni pystyyn olin varma, että repeän.

Perjantaina lähdin kotiin ja poika siirrettiin ambulanssilla Kättärille keskosten osastolle. Kotona iski se kamala tunne tajuntaan. Kaikki ne vauvantavarat, tyhjä sänky ja pienet vaatteet. Kurkkuani kuristi ja nieleskelin kyyneleitä. Vaihdettuani vaatteet lähdimme pojan luokse. Perillä saimme kuulla ohjeita ja kuulumisia. Vauvalle oli tehty pieni toimenpide osastolla; kielijänne oli leikattu. Se oli ollut jäykkä ja vaikeuttanut ilmeisesti syömistä. Tuntui taas pahalta. Eikö tällaiset asiat kuuluisi kysyä vanhemmilta ensin? Koin, että minut oli taas sivuutettu.

Illan päätyttyä jouduin kävelemään yli kilometrin vain kolme päivää vanhan haavani kanssa pysäkille; TUSKAA. Bussissa istuminenkaan ei ollut kovin herkkua. Kesken matkan rinnoissani tuntui kamala pakottava tunne ja olisin halunnut juosta kotiin rintapumpun luokse. Maito alkoi nousemaan ja sitä tulikin sitten kunnolla. 26.10.2012

Kättäri oli mukavampi paikka. Siellä vauvalle sai pukea omat vaatteet ja hoidot suoritti vanhemmat.  Pääsin ekaa kertaa syöttämään ja pukemaan poikaa. Vaippaa en uskaltanut vieläkään vaihtaa. Myös imettäminen aloitettiin osastolla. Koin sen sujuvan hyvin niin kauan, kunnes innokkaat hoitajat tulivat tunkemaan käsiään ja neuvojaan väliin. Koko ajan nipisteltiin pojan poskia, paranneltiin asentoa ja tuijotettiin silmä kovana. Minua hermostutti --> poika hermostui ja sai itkukohtauksia. Oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa opettaa pullolle tottunutta vauvaa rinnalle.

Yhtenä päivänä saavuimme osastolle ja menimme pojan huoneeseen. Ette usko, kuinka kamala järkytys oli, kun vauvan sänky oli tyhjä. Teki mieli huutaa, mutta oli lamaantunut. Kauhusta kankeana menin toimistoon kysymään lastani. Hänet oli kuitenkin siirretty toiseen huoneeseen, koska naamalle oli tullut näppylöitä. Eristäminen oli vain varotoimenpide, vaikka ne vaikuttivat hormoninäpyiltä. Eristyshuoneen takia saimme luvan sunnuntaina jäädä yöksi osastolle, jos haluaisimme. Maanantaina olisi edessä kotiutus.

Elämä tuntui jo askeleen helpommalta. Pystyin hymyilemään, kun hoitajat vitsailivat vauvan muhkeista poskista. Moni tuli katsomaan poikaa, koska oli kuulemma ihanaa nähdä välillä pulleita pyöreitä vauvoja. Moni sillä osastolla oleva vauva oli ainakin puolet pienempi. Bili-arvot kohosivat hieman, mutta meidät kotiutettiin silti. Nenämahaletkukin otettiin pois, vaikka sitä kautta edelleen meni osa maidosta. Osastolla poika sai luovutettua äidinmaitoa omani lisäksi. Aloin stressaamaan riittäisikö maitoni kotona vai pitääkö käydä heti hankkimassa korviketta.

Poika kotiutettiin. Saavuimme kotiin ja oli jotenkin epätodellinen olo. Laskin vauvan äitiyspakkauksen laatikkoon nukkumaan ja mietin miten tässä pitäisi olla. Ei tuntunut erikoiselta. Ei tuntunut miltään. Nyt se oli kotona. Öö... 29.10.2012

Koko kokemus oli todella rankka. En saanut vauvaa rinnalleni synnytyksen jäljeen, vaan poika vietiin pois luotani. Makasin osastolla ja kaipasin kipeästi hänen luokseen. Mietin sydäntä kuristaen, että kaipaako poika yhtä paljon äitiään kuin minä häntä? Olinko tahtomattani hylännyt lapseni tärkeimmällä hetkellä? En saanut mitään tunteita heräämään tuota outoa otusta kohtaan ja pelkäsin kamalasti. Mietin, että onko tuo oikeasti minun vauvani. En tiedä miten ikinä selviän siitä kamalasta ajatuksesta, että pieni lapseni vaan vietiin pois luotani. Olimme kuitenkin 8 kuukautta olleet yhdessä. Sydäntä riistää muistella kaikkia niitä piikityksiäkin ja hoitoja mitä toinen joutui kestämään. Mahtoi olla rankka ja kurja alku elämälle...

Tunsin itseni huonoksi. En ollut kestänyt loppuun saakka, vaan lapseni joutui syntymään aikaisemmin. En ollut tehnyt tarpeeksi töitä diabetekseni eteen ja nyt pieni poikani kärsi sokeriensa vuoksi. En edes onnistunut imettämisessä, koska en osannut pitää päätäni ja häätää ihmisiä häirtisemästä. Poika kieltäytyi totaalisesti rinnasta nopeasti ja jouduin pumppaamaan maidon hänelle. Mietin usein, että jos olisin elänyt "ennen vanhaan", ei lapseni olisi selvinnyt. En olisi pystynyt häntä synnyttämään saatika sitten ruokkimaan. Se masentaa.

Jälkeenpäin sain kuulla, että poika oli vääränlaisessa tarjonnassa. Avonainen lakitarjonta tarkoittaa sitä, että lapsi on raivotarjonnassa, mutta hieman väärässä asennossa eikä pääse laskeutumaan. Poika oli jäänyt jumiin ja hänellä todettiin ahdinkotila.

Minulle ei jäänyt pelkoa synnytykseen tai fyysisiin kipuihin. Sektiohaava parani viikossa ja kipukin loppui uskomattoman pian. Pahinta oli se henkinen taakka. Se, että jouduin miettimään tulenko koskaan rakastamaan lastani. Se syö ihmistä. Itsensä syyttäminen ja rankaiseminen tilanteesta, joka on vain liian uskomaton, että sitä tulisi koskaan tajuamaan kunnolla.

Nyt rakastan poikaani. Rakastan maailmassa eniten! Jossakin vaiheessa kaikki lähti helpottumaan ja tajusin kuka siinä sylissäni oikein on. Se on oma poikani, jota olen kantanut 8 pitkää kuukautta lähellä sydäntäni. 

En koskaan tule kestämään sitä, että yhteisen elämämme alku meni niinkuin meni. En koskaan selviä siitä, että en ollut rakkaimpani luona tämän ensihetkinä. Olen ikuisesti katkera siitä, etten saanut tuntea sitä, kun vauva nostetaan ensimmäistä kertaa syleilyysi.

En kokenut räjähtävää rakkautta, vaan koin hitaasti syttyvän kiintymyksen. Kiintymyksen, joka muuttui ajan kanssa rakkaudeksi. Mutta rakkautta sekin on. Ja siitä olen kiitollinen.

Kaikki ei mennyt niinkuin suunnittelin. Mutta elämässä on otettava vastaan se mitä tarjotaan. Sain kuitenkin terveen ja elävän pienen pojan. Se on tärkeintä. Nyt ja aina.