Pojan punaiset nukenrattaat

"Miten voit pukea pojallesi sukkahousut? Ei poika voi pitää yllään pinkkiä! Nuket ovat tyttöjen juttu!" ..ja muita lennokkaita heittoja. En allekirjoita edellisistä väittämistä yhtäkään. Sukkahousut ovat lämpimiä sekä käytännöllisiä vauvoilla, pinkki näyttää todella hyvältä esimerkiksi Navy bluen kanssa ja nuken avulla poikakin oppii huolenpitoa sekä hoivaamista.

Tuntuu, että joillakin on joskus päähänpinttymäksi asti tapana korostaa tytön ja pojan eroa esineiden sekä vaatteiden avulla. Puhutaan tyttöväreistä ja poikien leluista. Mielipiteitä aiheen suhteen on monia. Onkin totaalisen väärin tuomita tai katsoa pitkin nenänvarttaan, jos ajatustapa ei kohtaakaan ihan jokaisessa asiassa toisen kanssa. Itse olen sitä vastaan, että lapsia ohjataan liikaa johonkin tiettyyn suuntaan. Määritellään, että mistä saa kiinnostua ja mistä ei. Sanoisin pehmennetysti, että se kuulostaa vapauden riistämiseltä. Jokaisella pitäisi olla oikeus päättää mitä haluaa tehdä, mitä haluaa pitää päällään tai mistä haluaa tykätä.

Pekka (4v) kävelee kaupungilla jaloissaan pinkit saappaat, Tiina (7v) esittelee koulussa ylpeänä formulapaitaansa kavereilleen ja Topi (2v) lykkii Ikean käytävillä punaisia lastenrattaita. Mikä on ensimmäinen ajatuksesi? Mitä sinä näet? Minä näen luultavasti iloiset kasvot, nauravan suun ja ylpeänä kiiluvat silmät. Huomaan päättäväiset askeleet ja kirkkaan määrätietoisen äänen.

On vain surullista, että moni ihminen kuuntelee ympäristöstään kaikuvia kuiskauksia sekä mielipiteitä. Sitä annetaan massan nauraa erilaiselle, porukan hihitellä poikkeavalle. Se päivä, kun poikani menee päiväkotiin tai kouluun tulee olemaan mahdollisesti rankka. Aion nimittäin opettaa, että omista mielenkiinnonkohteista ei tule mistään hinnasta luopua. On tärkeää pitää kiinni niistä asioista, jotka tuovat itselle sitä pientä mielihyvää - iloa. Tiedän, että massasta poikkeaminen on melkein sama, kun leimaisi otsaansa kiusatun leiman. Niin väärin.

Kysyn itseltäni usein, että haluanko lapseni hukkuvan muiden joukkoon ja pysyvän sillä "oletetulla" tiellä? Haluanko, että oman tahdon ääni kukistetaan? Vai otanko sen kiusatun pojan riskin ja kasvatan lapseni uskomaan suoraan omaan itseensä? Oli se sitten nuket, heppapaita tai vaaleanpunainen pipo.. siitä tulisi mielestäni saada pitää. Haluaisin, että näkisin tulevaisuudessa pojan, joka todella arvostaa itseään omana itsenään ja uskaltaa ylpeänä olla eri mieltä muiden kanssa, vaikka eteen tulisi mitä! Aion vahvasti pysyä matkassa mukana ja tukea sitä oman persoonan kehittymistä enkä iskeä pientä lasta tiettyihin raameihin.

Haluaisin lopuksi nostaa yhden ajatuksen ilmoille; kuka lapsista lopulta opettaa kiusaajia? (Ja kyllä; koulut ovat täynnä kiusaajia ja niitä lapsosia, jotka miltein syövät elävältä sen yhden, joka poikkeaa massasta..) Keneltä lapsi oppii sen, ettei poika saisi tykätä pojasta tai tyttö rakastaa autojen kanssa puuhastelua? No meiltä vanhemmilta tietenkin ja sitä kutsutaan kasvattamiseksi! Ohjataan lasta tiettyyn suuntaan ja viedään ne omat ajatukset/uskomukset eteenpäin. Minä en halua kasvattaa kiusaajaa tai ahdasmielistä lasta enkä pakottaa mihinkään. Haluan kasvattaa pojan, joka käyttää päätään ja omaa kyvyn ajatella itse. En toki vanno onnistuvani, koska en ole täydellinen tekemisissäni ja kaikkeen ei ole vain yhtä vastausta. On tietenkin mahdollista, että pojan mielipiteet tulevat eroamaan omistani esimerkiksi homoavioliiton, eettisyyden tai ihan minkä tahansa suhteen. Silloin se tarkoittaa sitä, että olen onnistunut tavoitteessani; poika osaa olla eri mieltä myös minun kanssani.