Pojan punaiset nukenrattaat

"Miten voit pukea pojallesi sukkahousut? Ei poika voi pitää yllään pinkkiä! Nuket ovat tyttöjen juttu!" ..ja muita lennokkaita heittoja. En allekirjoita edellisistä väittämistä yhtäkään. Sukkahousut ovat lämpimiä sekä käytännöllisiä vauvoilla, pinkki näyttää todella hyvältä esimerkiksi Navy bluen kanssa ja nuken avulla poikakin oppii huolenpitoa sekä hoivaamista.

Tuntuu, että joillakin on joskus päähänpinttymäksi asti tapana korostaa tytön ja pojan eroa esineiden sekä vaatteiden avulla. Puhutaan tyttöväreistä ja poikien leluista. Mielipiteitä aiheen suhteen on monia. Onkin totaalisen väärin tuomita tai katsoa pitkin nenänvarttaan, jos ajatustapa ei kohtaakaan ihan jokaisessa asiassa toisen kanssa. Itse olen sitä vastaan, että lapsia ohjataan liikaa johonkin tiettyyn suuntaan. Määritellään, että mistä saa kiinnostua ja mistä ei. Sanoisin pehmennetysti, että se kuulostaa vapauden riistämiseltä. Jokaisella pitäisi olla oikeus päättää mitä haluaa tehdä, mitä haluaa pitää päällään tai mistä haluaa tykätä.

Pekka (4v) kävelee kaupungilla jaloissaan pinkit saappaat, Tiina (7v) esittelee koulussa ylpeänä formulapaitaansa kavereilleen ja Topi (2v) lykkii Ikean käytävillä punaisia lastenrattaita. Mikä on ensimmäinen ajatuksesi? Mitä sinä näet? Minä näen luultavasti iloiset kasvot, nauravan suun ja ylpeänä kiiluvat silmät. Huomaan päättäväiset askeleet ja kirkkaan määrätietoisen äänen.

On vain surullista, että moni ihminen kuuntelee ympäristöstään kaikuvia kuiskauksia sekä mielipiteitä. Sitä annetaan massan nauraa erilaiselle, porukan hihitellä poikkeavalle. Se päivä, kun poikani menee päiväkotiin tai kouluun tulee olemaan mahdollisesti rankka. Aion nimittäin opettaa, että omista mielenkiinnonkohteista ei tule mistään hinnasta luopua. On tärkeää pitää kiinni niistä asioista, jotka tuovat itselle sitä pientä mielihyvää - iloa. Tiedän, että massasta poikkeaminen on melkein sama, kun leimaisi otsaansa kiusatun leiman. Niin väärin.

Kysyn itseltäni usein, että haluanko lapseni hukkuvan muiden joukkoon ja pysyvän sillä "oletetulla" tiellä? Haluanko, että oman tahdon ääni kukistetaan? Vai otanko sen kiusatun pojan riskin ja kasvatan lapseni uskomaan suoraan omaan itseensä? Oli se sitten nuket, heppapaita tai vaaleanpunainen pipo.. siitä tulisi mielestäni saada pitää. Haluaisin, että näkisin tulevaisuudessa pojan, joka todella arvostaa itseään omana itsenään ja uskaltaa ylpeänä olla eri mieltä muiden kanssa, vaikka eteen tulisi mitä! Aion vahvasti pysyä matkassa mukana ja tukea sitä oman persoonan kehittymistä enkä iskeä pientä lasta tiettyihin raameihin.

Haluaisin lopuksi nostaa yhden ajatuksen ilmoille; kuka lapsista lopulta opettaa kiusaajia? (Ja kyllä; koulut ovat täynnä kiusaajia ja niitä lapsosia, jotka miltein syövät elävältä sen yhden, joka poikkeaa massasta..) Keneltä lapsi oppii sen, ettei poika saisi tykätä pojasta tai tyttö rakastaa autojen kanssa puuhastelua? No meiltä vanhemmilta tietenkin ja sitä kutsutaan kasvattamiseksi! Ohjataan lasta tiettyyn suuntaan ja viedään ne omat ajatukset/uskomukset eteenpäin. Minä en halua kasvattaa kiusaajaa tai ahdasmielistä lasta enkä pakottaa mihinkään. Haluan kasvattaa pojan, joka käyttää päätään ja omaa kyvyn ajatella itse. En toki vanno onnistuvani, koska en ole täydellinen tekemisissäni ja kaikkeen ei ole vain yhtä vastausta. On tietenkin mahdollista, että pojan mielipiteet tulevat eroamaan omistani esimerkiksi homoavioliiton, eettisyyden tai ihan minkä tahansa suhteen. Silloin se tarkoittaa sitä, että olen onnistunut tavoitteessani; poika osaa olla eri mieltä myös minun kanssani.

Lapsen valinnanvapaus

Väitetään, että jokaisella ihmisellä olisi valinnanvapaus. Oikeus valita mistä tykkää ja mistä ei, vapaus päättää elämästään.  Mitä opiskelee, mikä on isona ja mitä tekee elämäntiellään. Se kuuluu ihmisoikeuksiin eikä valinnanvapautta tule koskaan kieltää keneltäkään. Ei vankikarkurilta, mieheltä kadulla eikä omalta lapseltakaan.

Alaikäisen elämästä päättäävät paljolti äiti sekä isä. Vanhemmat huolehtivat turvallisuudesta sekä tulevaisuudesta ja tekevät monia päätöksiä. Pistävät kouluun, sopivat rajoista ja tarpeen mukaan opettavat lasta selviämään haasteista. Se ei ehkä aina ole kivaa, mutta tärkeä vaihe elämän kiertokulussa. Vanhemmat siirtävät omat oppinsa lapselle ja toivovat, että tämä jonain päivänä pärjää maailmalla.

Mutta onko lapsella valinnanvapautta? Viedäänkö se nykyään kasvatuksen ohella pois?

Lapsi istuu ruokapöydässä ja ruoka ei maistu. "Sinä et poistu ennen kuin lautanen on tyhjä!"  Ei tykkäälle heristetään sormea ja ruoka pakotetaan syömään loppuun saakka.

Lapsi näkee kaupassa Disneyn paidan ja haluaa sen. "Se ei ole muodissa. Äitin rahat, äiti päättää." Kyynelehtivälle lapselle kerrotaan, ettei kaikkea voi saada.

Ne lempisanonnat. Lauseet, joita moni käyttää melkein kulumiseen saakka. "Ymmärrät kyllä, kun olet aikuinen. Olen sun äiti, mä päätän. Mun rahat, mun valinta."  Ja moni muu.

Miksi nykyään jo pienestä pitäen kiskotaan lapsilta oikeus omaan mielipiteeseen? Syötkö sinä jotakin, josta et pidä? Puetko sinä vaatteet, jotka joku muu valitsee?

Olenkohan vapaamielinen, kun haluan kasvattaa lapseni siihen omien valintojen maailmaan. Juuri siihen, että mieltymyksiä voi ilmaista ja tunnistaa. Sitä kuuluu opetella sanomaan mikä on hyvä ja mikä huono. Haluan, että pojan silmä kehittyy elämän pienille valinnoille jo pienestä pitäen. Mielestäni jatkuva käskyttäminen, toisen puolesta päättäminen ja määrääminen ovat eräänlaista vapaudenriistoa. VAIKKA lapsi onkin pieni eikä ymmärrä syy-seuraussuhteita, on hänkin ihminen. Siinä missä sinä ja minäkin.

Meidän perheessä pyritään tukemaan itsenäisyyttä. En halua missään nimessä tarjota valmiita ratkaisuja asioihin, vaan olen jo pitkään "vaatinut" valitsemaan. 

"Kumman leffan haluat katsoa? Mitä sä haluat juoda? Mikä pipo laitetaan ulos mennessä? Mikä yökkäri lipastosta? Mitä leluja haluat sänkyyn mukaan? Mennäänkö ulos vai lähetäänkö isiä vastaan?"

Alkuun vaihtoehtojen tarjoaminen ei oikein tuottanut tulosta. Pojan vastauksilla ei ollut tarkoitusta, vaan ne vaikuttivat enemmän satunnaisilta heitoilta. Myöhemminkin on ollut hankalaa, koska poika ei aina meinaa päättää, vaikka kuinka kyselen. Aion kuitenkin aina tarjota sitä kahta vaihtoehtoa, kunnes tietoinen valinta tapahtuu. Ja joskus niin käykin!

Ajattelu muuten kehittää aivoja ja päätöskykyä. Se auttaa ihan varmana myöhemmässä vaiheessa elämää! En todellakaan halua olla pelkkä robotti, joka kokkaa mitä nyt sattuu kokkaamaan. Joka ostaa vaatteet kaappiin ja pohtii joululahjat ilman ainoatakaan toivetta. En halua valita vielä 7-vuotiaalle asua lipastosta, vaan haluan että poika osaa tehdä sen itse. Ei sen tekeminen siis tietenkään haittaisi! On vain paljon palkitsevampaa, että lapsi oppii näihin asioihin itse ja osaa tulevassa elämässä harkita, punnita vaihtoehtoja ja sitten mahdollisesti valita oikein.

Tulen toimimaan näin jatkossakin. Meillä ei pakoteta, koska mitä hyötyä siitä olisi? Olkoon se jonkun mielestä hölmöä, mutta oma mielipiteeni on, että toimin äärettömän hyvin. Välillä olen jopa ylpeä siitä, että miten olen tarkastellut äitiyden tuomaa vastuuta ja tyytyväinen valinnoistani kasvatuksen suhteen. Tunnen suurta mielihyvää, kun huomaan edes joskus onnistuvani.

Löytyykö ruudun toiselta puolelta ketään, joka ajattelee samoin? Tai sitten niitä, joilla on sananen sanottavana aiheesta?

Mielipidepostaus; Neuvolan kauhuperhe

Tästä aiheesta on tullut kirjoitettua varmasti aikaisemminkin tai ainakin olen sivunnut asiaa teksteissä. Tämä aihe on vain sellainen, joka jaksaa aina mietityttää itseäni. Mielipidepostausta siis kehiin!

Nykyaikana ihmisiä tuntuu yhdistävän yksi ja sama asia. Se kulkee mukana ostoksilla, arjessa ja jopa kasvatuksessa. Ehkäpä jo arvaat? Se on vihollisemme;

Tämä on melkeinpä voisi sanoa "maailmanlaajuinen" ongelma. Juostaan paikasta toiseen tukkaputkella katsomatta eteensä tai saati ympärilleen. Kompuroidaan, ohitetaan ja jätetään hopussa ajattelematta.

"Kiire on hyvin ajankohtainen asia. Se johtuu yhtä lailla henkilökohtaisista kuin ulkoisistakin tekijöistä. Ratkaisua etsitään ajankäytön suunnittelusta, jolla saadaankin paljon aikaan, mutta monien kohdalla on kysymys isommasta asiasta eli asenteiden muutoksesta".   

Kiire ja stressi yhdistetään usein samaan lauseeseen, jolloin kuvaan astuu mukaan myös terveys. Terveyteen liittyviä seikkoja onkin oma jaksaminen, ehtiminen ja pystyminen. Jaksaako sitä koko elämäänsä suorittaa ja juosta paikasta toiseen? Eikö vahvempikin väsy sellaisessa höykytyksessä?

Tarkastellaanpas tätä asiaa lähiaikoina somessa pyörineiden otsikoiden kautta; lähimmäisen rakkaus ja muiden huomioiminen. Toitotetaan sitä, että pitäisi pysähtyä auttamaan ja pitäisi ajatella omaa nenäänsä pidemmälle. Sitä voisi oikeasti koskettaa toista sydämestä asti vain sillä, että antaisi edes pienen hetken päivästään jollekin ja auttaisi. Ja niin sitä pitäisi tehdä! Koskaan ei ole liian kiire auttaa vanhusta, jonka kassi repesi ja ostokset levisivät maahan. Ei ole sen arvoista ehtiä bussiin, jos sillä verukkeella jättää eksyneen yksin tutkailemaan karttaansa. Minnekään ei voi oikeasti olla niin kiire, etteikö ehtisi auttaa poikaa, jota kiusataan kadulla.

Kiire on monella tapaa tekosyy ja helppo selitys vetäytyä siihen omaan kuplaansa. Olla itsekäs. On sata kertaa helpompaa sanoa, etten ehdi, kun pysähtyä vaikeassa tilanteessa auttamaan ja pistää itsensä likoon. Kertooko se jotakin nykymaailmasta? Pitäisikö jokaisen ajatella tätä asiaa peilin edessä hetki?

Entä, jos se sattuu joskus omalle kohdallesi? Lapsesi satuttaa itsensä ja kaikki kiiruhtavat vain vierestä pysähtymättä? Mitä, jos viimeisillä rahoillasi ostat makkaraperunat ja pudotat ne vahingossa maahan, eikä kukaan tee muuta kuin naura nurkan takana? Mieti jatkossa! Miltä tuntuisi olla siinä tilanteessa itse? Pystytkö enää ohittamaan apua tarvitsevaa tämän jälkeen?

Sitten on se toisenlainen kiire. Kasvatukseen liittyvä hoppu J-O-K-A ihmeen asiassa. Tuntuu, että on sitä kilpailua tai sitten vaan päästävä vaiheesta A vaiheeseen B mahdollisimman nopeasti. Ei jakseta odottaa ja malttamattomina otetaan varaslähtöjä.

Tätäkään kiirettä en ymmärrä. Miksi vauva ei saa nykyään olla vauva tai lapsi saa olla lapsi? Miksi jokaiseen asiaan on tietyt aikavälit ja asioita ei yksilöllistetä. Ei pieni ihmisenalku ole mikään kone, joka toimii kellon tavoin. Jokainen ihminen on oma persoonansa ja kehittyy oikeasti niin eri tahtia! 

Meidän perhe on varmaan neuvolan papereissa isketty kauhuperheiden nippuun. Voin kuvitella neukkutädin tekemässä facepalmia huoneessaan, kun tulee aika kutsua meidät sisään. 

Neuvolan nimi jo itsessään antaa pienen vihjeen siihen, että sieltä voi hakea tarvittaessa ohjeita ja niitä NEUVOJA. Neuvo ei ole absoluuttinen totuus, vaan yleinen ohjeistus johonkin asiaan. Vinkki, joka on monen kohdalla huomattu toimivaksi. Suuntaa antava ehdotus. Moni tuntuu ottavan neuvolan linjaukset sydämen asiaksi ja erilailla toimivat tuomitaan suoraan nokkaviksi sekä vastuuntunnottomiksi. (KÄÄK, mikä kamala sanahirviö!!)

Ei meillä ole koskaan suoraan toimittu, kuten neuvolassa tai kirjoissa sanotaan. Kuuntelen toki aina kaikki ohjeet ja sitten googlettelen/pähkäilen/pohdiskelen asiaa. Löydän sitten sen oman sisäisen mietiskelyn kautta sen meille sopivan tavan toimia. Otan huomioon toki terveysseikat ja faktat, joita asioihin liittyy ja niiden kautta teen valintani. 

Siihen kiireellisyyteen kompastuu kuitenkin moni neuvo. Meinasin pudottaa leukani lattiaan, kun 6kk neukussa käskettiin lopetella yösyöminen lapselta. Minkähän ihmeen takia? Eiköhän sille ole ihan järkevä syy, että lapsi syö öisin. Se on vaistoon liittyvä toiminto, joka muka pitäisi vain kitkeä pois? Minun, äidin... pitäisi viedä ruoka pois lapselta, joka sitä selkeästi vielä öisin haluaa. Vai syökö teidän mielestä vauva yöllä, jos sillä on maha täysi? Osaako puolivuotias vielä syödä vain tavan vuoksi? PYH, PAH ja HÖH. En jaksa uskoa siihen ollenkaan. 

Lapsentahtisuus on ollut kova sana meidän tavassamme toimia. Kuten yläpuolella sanoin, ihmisillä on olemassa se vaisto ja sen mukaan moni asia tulee suoraan selkärangasta. Eihän kukaan pakota lastansa kävelemäänkään ennen aikojansa eikä se olisi edes mahdollista! Lapsi kävelee, kun on valmis ja vaisto käskee kävellä. Sama pätee mielestäni yösyömisen lopettamiseen tai tutista luopumiseen.

Toki ohjaaminen ja oikeaan suuntaan töniminen on järkevää. Jos lapsi ei millään tajuaisi siitä tutista luopua, voi ehkä toiselle tuoda sen vaihtoehdon esille. Mutta miksi pitää kaikki tehdä pakottamalla? En ymmärrä seuraavia lauseita ollenkaan; "Tänään päätän, että tutti lähtee pois!" , "Miten päästä eroon tutista nyt heti!?". Meillä kokeiltiin ainakin usein tutin pois nostamista ja reaktiota. Itkulla reagoiminen kertoi, ettei poika ole valmis muutokseen. Aikanaan sitten koitti se päivä, jolloin itkua ei tullutkaan ja lapsi itse oli henkisesti valmis. Niin jäi tutti.

Sama koski niitä maitoja ja pulloja. Tiedän, että hampaiden hoito on todella tärkeää ja siihen kiinnitetään huomiota kamalasti nykyään. En silti lähtisi viemään lapselta maitoa pois, jos tämä oikeasti on nälkäinen öisin. Itkuhuuto -kouluja en ymmärrä alkuunkaan ja särähtää korvaan pahasti, kun näitä suunnitellaan. SILTI hyväksyn, että jokainen toimii tasan sillä omalla tavallaan enkä lähde tuomitsemaan. Ihmettelen vain ja ainoastaan, koska se menee ristiin oman näkemykseni kanssa. 

Meillä ei ole kiire siirtyä vauvasta taaperoksi eikä taaperosta isoksi pojaksi. Lapsi on terve, kun se leikkii ja pehmolelut voivat olla sängyssä niin kauan kuin poika haluaa. En ymmärrä miksi pitää pakottaa luopumaan leluista, jotka ovat liian vauvamaisia tai kehottaa leikkimään erilaisia leikkejä. Tätäkin on nähty vuosien varrella. 

Tiedä sitten olenko vähän ärsyttävä ja kuulostanko ituhippivapaakasvatushälläväliä -tyypiltä, mutta tämä on oma tapani toimia. Neuvolan mielestä olen ehkä vastarannankiiski, yhteisön mielestä saatan olla itsepäinen ja toinen äiti miettii miksi lellin lastani. Jos lapsen paapominen on sitä, että antaa tämän kasvaa omaa tahtiaan, niin sitten lellin poikani pilalle. En todellakaan tule koskaan jättämään poikaa kitisemään sänkyyn yöllä, koska poika muka yrittäisi määrätä tahdin. Oli se sitten päivä tai yö, jos itkettää, niin syliin pääsee aina. Lauletaan, nauretaan ja höpötellään hetki ennemmin kuin itketään kilpaa eri huoneissa. Jos pimeä pelottaa, voin jäädä sängyn vierelle enkä ajattele, että "voi ei.. eikai se nyt opi nukuttamiseen!".

Joten kiire meidän perheessä ei ole se keskeisin asia. Emme ehkä toimi yleisen ohjeistuksen mukaan, vaan käytämme sitä sovellettuna meidän perheen tarpeisiin. Homma toimii ja olen enemmän kuin tyytyväinen valintoihini. 

Perhepedistä, nukuttamisesta tai yöllisistä sylittelyistä huolimatta poika nukahtaa nykyään yksin ja nukkuu jopa 14 tuntia putkeen omassa huoneessaan. Hampaat ovat täysin reiättömät ja kunnossa tuttipulloista sekä yömaidosta huolimatta. Poika kasvaa hyvää vauhtia ja saa tarvitsevansa ravinnon, vaikka en pakota syömään lautasta tyhjäksi, jos ei ole nälkä. Käytöstavat ovat loistavat, vaikka en koskaan ole kieltänyt leikkimästä, ilakoimasta tai riehumasta. 

Tämä toimii meillä ja olen vähän ylpeä itsestäni. Kaksi vuotta sitten en olisi osannut sanoa minkälainen olen kasvattajana, mutta nyt osaan. Ja siitä kirjoitin juuri kilometrin mittaisen tekstin, jossa hypättiin kiireestä kasvatukseen. Näin siinä joskus käy, kun antaa ajatuksen juosta.

Minkälaisia te olette näiden asioiden suhteen? Myöntääkö kukaan jaksaneensa lukea tätä tekstiä alusta loppuun?