Ajatuksia ihmissuhteista

Ihmissuhteiden vaikeus, se on oikeasti käsin kosketeltavaa. Onko liikaa pyydetty, että edes joskus joku menisi helposti ja sujuvasti?


Ihmiset ovat yksilöitä, erilaisia itsenäisiä olentoja. Toinen nauraa kepeästi, toiselle maailma on vakavampi paikka. Yksi vetäisee herneitä helposti ja kolmas itkee herkkyyttään. Mielipiteistä puhumattakaan! En usko, että tässä maailmassa olisi YHTÄKÄÄN ihmistä, joka olisi kanssani samaa mieltä joka asiassa.


Noh, se perus klisee on, että erilaisuus on rikkaus. Ja se on. Rehellisesti tähän kirjoitan, että en kestäisi katsoa omaa naamaani kovin pitkään. En kestäisi lukea omia ajatuksiani päivästä toiseen. En kestäisi sitä vellovaa samanlaisuutta sekä tasaisuutta. Elämässä pitää olla se ripaus konfliktiä, mutta tietenkin hyvän maun rajoissa.


Olen aina sanonut, että Samun kanssa sovimme toisillemme. Olemme kuin yö ja päivä. Mielipiteemme poikkeavat, makumme on toisensa vastakohta ja jopa ajatuksemme menevät ristiin. Onhan se välillä turhauttavaa, mutta oikeastaan aika vapauttavaa. Kumpikaan ei yritä väkisin miellyttää toisiaan, koska tiedämme mitä olemme ja elämme sen säännön mukaan. Pääasia on kuitenkin se, että opettelee tekemään kompromisseja.


Luotan Samun läsnäoloon ja siihen, että tämä pysyy. Yleisesti olen vähän hukassa ja epävarma, pelkään jopa itse itseäni. Pelkään muita ihmisiä ja pelkään luottamista.

Yksinäisyys on todella syvä kolhu jokaiselle, joka sen joutuu kokemaan. Elämästä ei suoranaisesti selviä hengissä yksin. Jokainen tarvitsee sen ihmisen, jonka luokse pyöräillä vesisateella, koska haluaa vain hetken katsoa toista silmiin. Jokainen tarvitsee sen ihmisen, jonka kädestä pitää jännittävällä hetkellä kiinni. Jokainen tarvitsee sen ihmisen, jonka kanssi ei vaadita sanoja.

Olen väsynyt vihaan, katkeruuteen ja riitoihin. Harmittaa nähdä sitä joka päivä. Jos voisin, tarttuisin siitä rumuudesta kiinni ja saisin sen katoamaan. En ymmärrä sitä, että pienestä sanasta käännetään iso soppa. En ymmärrä, että keskustelusta tehdään suuremman luokan draama. En ymmärrä, että tahoja vedetään mukaan kuin sotajoukot konsanaan. En tosiaan ymmärrä ja kuten sanoin, haluaisin sen kaiken vain kadottaa.

Jokainen voi valita sen, että mille tielle astuu. Minä valitsen sen tien, jossa en halua satuttaa toisia ihmisiä. Olen mieluummin heikko ja yksinäinen, kun ruma sisältä ja suosittu. Kärsin sen, että heikkouttani käytetään itseäni vastaan ja tunnen sen tuskan sydämessäni. Vaikka se sattuu, tiedän kuitenkin tekeväni oikein.

Ei hyvää ilman huonoa. Aina olen ajatellut, että kurjia asioita seuraa hyvät asiat. Uskon tasapainoon. On pakko tapahtua molempia, jotta se säilyy. Ehkä sain tarkoituksella lähiaikoina ikäviä asioita niskaani, ehkä kärsin hyvästä syystä. Ehkä seuraavaksi on minun vuoroni loistaa ja hymyillä.

Sydämestä leviää lämmin hehku, kun edes vähän ajattelen asiaa. Pieni kujeileva hymy nousee huulilleni. Huokaisen helpotuksesta. Yksi ilta tässä vähän aikaa sitten Samu kysyi: "Mitä sä olet tehnyt kun sun silmäsi näyttävät noin kirkkailta. Sä olet todella kauniin näköinen juuri nyt." Kysymykseen oli helppo vastata; Olen saanut ystävän.

Feeling Good.

Arvostakaa itseänne!

Monen ihmisen minäkuva on yleensä häilyväinen, heikko ja ehkä jopa rikki. Useimmat etenkin naiset ja tytöt mieltävät itsensä epämiellyttäviksi. Harvoin voi kuitenkaan sanoa, että kukaan ihminen olisi muka ruma tai iljettävä.

Luulen, että rumuus tulee ainoastaan sisältä eikä ulkoa. Jokainen on kaunis omalla tavallaan. Se olet sinä itse joka naarmutat kuvasi pilalle.

(Yrittää symboloida huonoa minäkuvaa.)

Mietitäänpäs tarkemmin... eikö olisikin outoa, jos muut ihmiset kävelisivät kadulla arvioiden toisia?  "Tuolla on iso nenä ja tuolla on kamalan iso maha..."  Vai myönnätkö muka tekeväsi tätä itse? Noh ihan varmana pukeutumista saatetaan katsoa pitkin nenänvartta, mutta kun vaatteethan ei tee oikeastaan ihmistä. Paita on vain objekti, jolla suojaat ihoasi kylmältä.

En väitä, etteikö vaatteilla voi korostaa ulkoista kauneutta. En väitä, etteikö ripsiväri korosta silmiä kivasti. En väitä mitään.

Jokaisella on omat tavoitteensa ja niin saa olla. Ulkoisen kauneuden tavoittelu on normaali asia, mutta pitää muistaa pysyä hyvän maun rajoissa. Onko järkeä toivoa näyttävänsä bussipysäkin kyltissä makoilevalta bikinitytöltä? Koko mainos ei ole lähellekään aito, vaan pelkkää photoshoppia.

Kuten sanoin. Kauneus tulee sisältä eikä ulkoa. Aika usein hyväksymällä itsesi, saat hyväksyntää muilta.

Huomasin tämän viime postauksessa itse. Kerroin ajatuksistani ääneen ja sanoin vähät välittäväni siitä, mitä muut ajattelevat ulkonäöstäni. Sain tästä hyvästä monta ihanaa kommenttia. Tulin iloiseksi. Pieni varma askel antoi ison harppauksen kohti itseluottamusta.

Voin sanoa rehellisesti, että en ole koskaan törmännyt rumaan ihmiseen. En ole koskaan katsonut ihmistä muualle kuin sisälle. Koulussa oli se aika, kun tytöt rankkasivat rajulla kädellä toisiaan. Mitä minä tein? Yhdistin monta yksinäistä ja erilaista persoonaa yhdeksi porukaksi.

Ketään ei tulisi oikeasti sulkea ulkopuolelle. Oli ulkomaalainen, rakasti samaa sukupuolta tai poikkesi muusta massasta jotenkin. Erilaisuus on rikkaus ja sen näkeminen on kuin avaisi aarrearkun.

Tiedän, että blogini on pieni pläntti muiden joukossa. Olisihan se hieno ajatus kuulua blogimaailman kärkeen. En kuitenkaan koskaan aio tavoitella sitä omien ajatuksieni kustannuksella. Tästä ei koskaan tule muotiblogia, vaikka sillä saisi muutama tuhat lukijaa. Tästä ei koskaan tule kiiltokuvablogia, vaikka nuoret tytöt liittyisivät huokaillen seuraaman "ihanaa" elämääni. Tästä ei tule tämän ihmeellisempää.

Kuten olen monesti sanonut... minä olen tavallinen tyttö, joka asuu tavallisen perheen kanssa tavallisesti sisustetussa kodissa. Jos törmäät minuun joskus kadulla, voit huomata, etten ole mitenkään erityinen. Pukeudun luultavasti omituisesti eikä hiukseni ole välttämättä harjatut. Luultavasti et edes tunnista minua, koska sulaudun niin hyvin joukkoon. Tunnistat ehkä todennäköisemmin Topin miljoonien kuvien takia. Astu tällöin askel ja tule moikkaamaan, vaikka olisit ujo. Olen nimittäin ihan varmasti paljon ujompi!



Lupasin hyväksyä oman kroppani ja ottaa enemmän kuvia itsestäni tavallisuudesta huolimatta. Heitin tänään siis pelleilyksi töistä lähtiessäni ja nappasin muutaman kuvan. Oikeasti olen ujo ja huono poseeraamaan. Nyt annoin mennä ja en ehkä osaa suhtautua lopputulokseen iloisesti, mutta päätän nyt julkaista kuvat kuitenkin. Hyväksyn sen, että aina ei voi olla parhaimmillaan ja rehellisesti tuon sen julki.

Listaa voisi kyllä jatkaa molemmissa kohdissa lisää, mutta nämä tulivat nopeasti mieleen ensimmäisenä.

Loppuun vielä yksi meikitön kuva varustettuna isolla nenällä!