Sananhelinää

Tällä hetkellä normaaleista asioista kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Tuntuu oudolta ja jotenkin jopa vähän "turhalta" höpöttää joistakin vaatteista. Jos totta puhutaan, meidän vaatteet lojuu itseasiassa isossa läjässä sängyllä. Koko kämppä tuntuu kantavan samaa teemaa; jättimäinen sekasorto. Topin lelut hengaa lattioilla, keittiössä on useamman ruoanlaiton jäljet, yksittäisiä sukkia löytyy sieltä täältä ja imuriinkin pitäisi tarttua. Tavallaan voisin sanoa, että elämä täällä on pysähtynyt. Se ei kuitenkaan pitäisi paikkaansa. Elämä jatkuu entiseen malliinsa ja se pysähtyneisyys löytyy vain oman pään sisältä. 

Nyt ymmärrän hyvin sen, että ihminen tarvitsee vaikeilla hetkillä toisten ihmisten tukea. Elämä on muuttunut radikaalisti ja pystyn kyllä suoriutumaan pakollisista asioista. Saan hoidettua lapsen, itseni ja koiran, mutta kaikki ylimääräinen putoaa samantien pois "to do" -listalta. Kieltämättä tiskaaminen ei heti ekana ole se, mitä tekee mieli tehdä. Sitä haluaa vain elää hetkessä ja yrittää pysyä "järjissään".

Tulen varmaan jokseenkin purkamaan sekavia ajatuksiani tänne ja meidän kuulumisia. Pikkuhiljaa ajan kuluessa päästään muidenkin asioiden äärelle. On paljon kerrottavaa, mutta nyt ei pysty - vielä.

Haluaisin jo oman asunnon. Ahdistaa päivä päivältä enemmän jumittaa tämän tutun katon alla ja nähdä yhteisiä esineitä. Ollaan edelleen sovussa ja nähdään melkein jokainen päivä, mutta silti tämä kaikki tekee kipeää. Yhteisestä päätöksestä huolimatta on älyttömän vaikea "luopua" siitä melkein kuudesta vuodesta. Mietin ihan hölmöjä ajatuksia jatkuvasti. Kysyn typeriä sekä turhia kysymyksiä itseltäni.

"Eikö me tosissaan enää koskaan käydä yhteisillä kauppareissuilla? Mitä teen häiden kiitoskorteille? Kuka hieroo hartioitani nyt? Kenen kanssa käyn jatkossa haistelemassa ulkoilmaa?"

Ehkä tästä tekstistä jo huomaa, että ajatukset ovat solmussa. Tuntuu, ettei mikään vain tule ulos, vaikka kuinka haluaisin huutaa asiat ääneen. Mutta sen tiedän, että nyt pitää kirjoittaa. Se on ainoa tapa pikkuhiljaa houkutella tuntemuksia esille ja päästä eteenpäin asioissa.

Kirjoittamisen lisäksi konkreettinen tekeminen auttaa. Tavaroiden läpikäyminen, puhuminen ja avun vastaanottaminen. Vertaistuen hakeminen ja toisten tarinoiden kuuleminen. On olemassa eräs tärkeä ihminen, joka on ollut tiiviisti kanssani nämä vaikeat ajat. Kuskannut autolla eri paikkoihin, vienyt töistä lekurille, kun romahdin ja laittanut ruokaa meillä kotona. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että saan osakseni huolenpitoa ja välittämistä. Se on varmaan juurikin se, jota nyt tarvitsen. Kukaan ei jaksa yksin.

En tule pitämään blogissa joulukalenteria. En vain pysty siihen tällä hetkellä. Jos kuitenkin keksitte kivoja piristäviä asioita, tulkaa ihmeessä ilahduttamaan päivää! Se tulee tarpeeseen!

Mukavaa joulukuuta kaikille!!

Astetta syvällisempää

Aina välillä mietin meidän muuttoa tänne Helsinkiin. En koskaan ennen ole asunut kyseisellä paikkakunnalla ja jostakin syystä se on aina ollut utuinen haave. Pieni ajatus jossakin aivojen sopukassa.

Koko lapsuuteni asuin Espoossa ja ensimmäinen pieni yksiöni sijaitsi siellä myös. Olosuhteiden pakosta jouduin ottamaan vastaan kämpän Keravalta,  josta siirryttiin aika pikaisesti Vantaalle. Muutaman vuoden päästä sydän rupesi kuitenkin kaipaamaan takaisin tutulle paikkakunnalle. Paloin halusta päästä lähelle kavereiden kanssa vietettyjä muistoja. Lapsuuden maisemiin..

Joskus elämässä kuitenkin käy ikäviä asioita tai törmää kurjiin ihmisiin tai näkee jotakin, jota ei helpolla unohda - kyllä te tiedätte. Sitten sitä yhdistääkin huonot muistot niihin seiniin, joiden sisällä on monet itkut itkenyt. Tuntuu kuin hukkuisi samaan maisemaan ja katto saattaisi hetkenä minä hyvänsä romahtaa niskaan.


Näinhän siinä kävi.


En kuitenkaan halunnut muuttaa pois. Asuimme hyvällä paikalla ja en ollut valmis luovuttamaan. "Ei me voida taas muuttaa! Tän piti olla meidän loppuelämän koti!!" Pakotin itseni kestämään ja jaksamaan. Lopulta olin älyttömän väsynyt ja ajoin itseni loppuun.

En saanut nukuttua ja kävelin päivästä toiseen läpi paikkojen, joihin liittyi muistoja. Oli sellainen olo, kun olisin elänyt sumussa. Nyt jälkeenpäin tuntuu, etten muista talvi-kevät akselilta paljoakaan. Mitä kaikkea silloin on tapahtunut? Mitä me Topin kanssa ollaan tehty ja missä me ollaan käyty?

En muista. Faktoja tarkastellen tiedän, että oltiin vissiin aika monta kuukautta kotona. Ja puhun oikeasti todella todella pitkästä ajasta. Hävettää myöntää, että ulkoilin pojan kanssa talvella liian vähän?  (Älkää järkyttykö, taloudessa asuu myös se toinen osapuoli, joka kyllä vei Topia ulos usein!)


Joskus luin jostakin sanat, että pakenemalla muualle ei muka voisi tulla onnelliseksi. Sitä kuulemma kantaa edelleen niitä asioita mukanaan eikä normaali ihminen voi unohtaa. Sitä vain vaihtaisi maisemaa vetäen saman paskan mukanaan.


Mutta ei pidä paikkaansa. Ei sitten ollenkaan! Asioilla taitaa yleensä olla tapana järjestyä. Ärsyttävä lause, mutta pitää täysin totta!


Yksi asia johti toiseen ja tutustuin ihmiseen, joka sai tämän tytön astumaan ulko-ovesta ulos. Muistan vieläkin sen hetken mielijohteen, jossa suostuin tapaamiseen. Muistan tärisevät kädet ja pelon. Muistan myös lämpimän tunteen sisälläni ja helpotuksen.


Hyvää seurasi lisää hyvää. Kämpästä löytyi kosteusvaurio ja aika paha sellainen. Oli kaksi vaihtoehtoa; odottaa korjaustöitä tai muuttaa pois. Ja silloin olin nostanut päätäni sen verran, että osasin vihdoin tehdä järkevän ratkaisun.


Jonkun mielestä pakenin asioita ja toisen mielestä olin pelkuri. Mutta sillä hetkellä, kun luovutin avaimet huoltoyhtiölle.. tunsin oloni niin kevyeksi..


Uusi maisema ja uudet kuviot. Voin katsoa ikkunasta ulos ajattelematta heti kurjia asioita. En yhdistä vanhoja muistoja jokaiseen nurkkaan ja käännökseen, jonka täällä teen.


Muutos lähtee itsestä. Tämä päätös oli kuin eteenpäin pyörivä lumipallo. Pienestä kasvoi lopulta jotakin isoa. Sain vihdoin palan omaa itseäni takaisin ja oikaistua vääristyneen horisontin suorempaan.


Nyt saatan lähteä extempore ajatuksella ajelemaan hyvän ystävän ja perheeni kanssa keskellä yötä. Voin saada idean, että haluan parhaan ystäväni kanssa Bulgariaan. Tai etenkin haluan oikeasti viettää aikaa läheisteni kanssa. Kävellä perheen kanssa jokipaikalle katselemaan suloisia sorsia!


Älä pakene asioita. Pöh! Joskus ainoa ratkaisu on pakata kimpsunsa sekä kampsunsa ja painua tiehensä. Sitä saattaa vahingossa vaikka huomata olevansa onnellisempi.

Spontaanius.

Perhe.

Ystävyys.

Minä itse.

Kiitos teille;  ☆ JL ☆ HS ☆ TV ☆ TH ☆ JL ☆AV-S ☆ NH ☆ SH ☆ LH ☆ Elämä olisi aika tyhjää ilman teitä.

Paljon on tärkeitä ihmisiä elämässä nyt. Vahvoja siteitä ystäviin, läheisiä kanssamatkustajia ja uusia tuttavuuksia. Haluan oikeasti kiittää kaikkia.


Olkoon tämä tällainen yltiöpäinen positiivisuus postaus vaikean kevään ja tavallista onnellisemman kesän päätteeksi!

Vauvantuoksua Forssassa!

Tänään koko perhe ampaisi ylös todella aikaisin ja ilmassa tuoksui jännitys. Syötiin, puettiin ja suunnattiin suoraan bussille. Jouduttiin Topikin herättämään 3 tuntia aikaisemmin kuin normaalisti. Kaverilla oli hieman hidas sytytys eikä millään meinannut nousta sängystä seitsemältä. Onneksi kuitenkin lopulta herätessään oli ihan iloinen oma itsensä.


Meillä oli siis tänään mukava päivä tiedossa, koska käänsimme nokkamme kohti Forssaa. Siellä asuu eräs ystäväni, jonka kanssa tutustuttiin jo raskausaikana NETISSÄ. Kuuluttiin samaan vauvaryhmään ja pian poikien syntymän jälkeen alettiin aktiivisesti puhumaan melkein joka päivä sekä yö. Jaettiin ärsytykset, ilot, surut ja ihan hölmötkin jutut.


Alettiin myös samoihin aikoihin kuumeilemaan toisesta vauvasta ja niinhän siinä sitten kävi, että ystäväni raskautui nopeasti ja pääsin lievittämään omaa vauvakuumettani hänen kauttaan, JOS niin voi sanoa kuulostamatta karulta. Jossakin vaiheessa sain erityisen tehtävän ja kaverini pyysi minua syntyvän tytön sylikummiksi. Olin tiedättekö ihan kamalan otettu tästä kunniasta!

Sitä tehtävää suorittamaan me siis tänään lähdimme hymyssä suin. Topi moikkaamaan omaa samanikäistä ystäväänsä, minä sylikummin pestiin ja mieheni toiseksi kummiksi.


Matka sujui hyvin, vaikka jostain syystä sitä kammoksuinkin etukäteen. Helsinkiin matkattiin puolisen tuntia ja siellä vaihdoimme toiseen bussiin, jolla meni pari tuntia itse Forssaan. Topi oli rauhallinen koko matkan, joka ei sinänsä ole yllätys. Saatiin poika myös nukahtamaan tokaan bussiin, joten voiko matka helpommin oikeasti mennä?

Itse ristiäiset menivät nopeasti ohi. Niinhän siinä AINA käy, kun on kivaa... Jännitin alkuun ihan liikaa vauvan sylittelyä, koska en ollut muistanut ollenkaan kuinka pieniä nuo oikeasti ovat. Pikkuhiljaa vanhat otteet löytyivät ja kaikki tuntui luonnolliselta.

Tyttö sai kasteessa nimen Roosa Inkeri; aivan täydellinen pienelle prinsessalle. Oli jotenkin todella luonnollista olla sylikummina, kun nyt oli omakohtaistakin kokemusta vauvoista. Tyttöä meinasi alkaa itkettämään alussa, mutta pienellä heijaamisella ja hyssyttelyllä saatiin uni tulemaan. En siis joutunut pitelemään rimpuilevaa ja äänekästä vauvaa, vaan pääsin todella helpolla. Meillä oli Topin kummi mukana "vahtimassa" poikaa sen aikaa, kun me Samun kanssa seistiin edessä. Ja Topihan istui koko ajan hiljaa ja kiltisti paikallaan. Olen niin hemmetin ylpeä tuosta lapsesta!

Ruoka oli hyvää ja mielestäni sitä oli riittävästi. Jopa lapset oli huomioitu hienosti tarjoilun suhteen ja Topille oli tehty ihan omia pullia, joissa ei ollut maitoa.

Mitä itse Topiin tulee... Poika leikki paljon muiden lasten kanssa, söi sotkematta kiltisti eikä itkenyt kertaakaan koko päivän aikana. Onpa helpottavaa, että pystyy itse keskittymään omiin velvollisuuksiin ja poika viihtyy silti loistavasti.


Juhlavaatteina Topilla oli Lindexin kauluspaita ja samasta liikkeestä rusetti, housut KappAhlista ja kengät olivat Puman sisätossut.

Alkuun Topi näytti kuitenkin vähän nyrpeältä, kun äiti pyörikin vauvan kanssa koko ajan. Pientä mustasukkaisuutta siis ilmassa, joka ilmeni kateellisena tuijotuksena. Kuitenkin fiksuna tyyppinä poika käänsi sen nopeasti pois ja alkoi myös kiinnostumaan vauvasta. Alkuun Topi hiipi ihan hiljaa kopan lähelle ja katseli pitkän tovin nukkuvaa tyttöä ihmetellen.

Kamalasti pienet varpaat ja kädet kiinnostivat. Nenäkin oli mielenkiintoinen ja ne pienet äännähdykset. Varovaisesti yhdessä tutustuttiin vauvaan; kerroin mikä se on ja miten sitä käsitellään. Hymyillen Topi kosketteli noita pikkuruisia varpaita ja silitti hellästi poskesta. Meinasi sydän haljeta, kun poika käyttäytyi ihan liian suloisesti!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.. (..vaan rakkaus ei milloinkaan, kuten mummilla on tapana sanoa!) Meitä tultiin hakemaan autolla kotiinpäin ja oli kurja sanoa heipat kaikille. Päätin, että tehdään mahdollisimman pian pieni reissu Topin kanssa Forssaan ihan koko viikonlopuksi, koska bussimatkustaminen on niin helppoa ja suhteellisen halpaakin.


Ihan täydellinen päivä huipentui helppoon automatkaan. Topi nukahti hetkeksi ja itselläkin oli vaikeuksia pysyä hereillä. Kotona sitten syötiin, käytiin kylvyssä ja nukahdettiin itse kukin. Topi sänkyynsä ja äiti sohvalle. Rankka päivä?


Nyt toivotan mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, toivottavasti se on aurinkoinen <3

Ajatuksia ihmissuhteista

Ihmissuhteiden vaikeus, se on oikeasti käsin kosketeltavaa. Onko liikaa pyydetty, että edes joskus joku menisi helposti ja sujuvasti?


Ihmiset ovat yksilöitä, erilaisia itsenäisiä olentoja. Toinen nauraa kepeästi, toiselle maailma on vakavampi paikka. Yksi vetäisee herneitä helposti ja kolmas itkee herkkyyttään. Mielipiteistä puhumattakaan! En usko, että tässä maailmassa olisi YHTÄKÄÄN ihmistä, joka olisi kanssani samaa mieltä joka asiassa.


Noh, se perus klisee on, että erilaisuus on rikkaus. Ja se on. Rehellisesti tähän kirjoitan, että en kestäisi katsoa omaa naamaani kovin pitkään. En kestäisi lukea omia ajatuksiani päivästä toiseen. En kestäisi sitä vellovaa samanlaisuutta sekä tasaisuutta. Elämässä pitää olla se ripaus konfliktiä, mutta tietenkin hyvän maun rajoissa.


Olen aina sanonut, että Samun kanssa sovimme toisillemme. Olemme kuin yö ja päivä. Mielipiteemme poikkeavat, makumme on toisensa vastakohta ja jopa ajatuksemme menevät ristiin. Onhan se välillä turhauttavaa, mutta oikeastaan aika vapauttavaa. Kumpikaan ei yritä väkisin miellyttää toisiaan, koska tiedämme mitä olemme ja elämme sen säännön mukaan. Pääasia on kuitenkin se, että opettelee tekemään kompromisseja.


Luotan Samun läsnäoloon ja siihen, että tämä pysyy. Yleisesti olen vähän hukassa ja epävarma, pelkään jopa itse itseäni. Pelkään muita ihmisiä ja pelkään luottamista.

Yksinäisyys on todella syvä kolhu jokaiselle, joka sen joutuu kokemaan. Elämästä ei suoranaisesti selviä hengissä yksin. Jokainen tarvitsee sen ihmisen, jonka luokse pyöräillä vesisateella, koska haluaa vain hetken katsoa toista silmiin. Jokainen tarvitsee sen ihmisen, jonka kädestä pitää jännittävällä hetkellä kiinni. Jokainen tarvitsee sen ihmisen, jonka kanssi ei vaadita sanoja.

Olen väsynyt vihaan, katkeruuteen ja riitoihin. Harmittaa nähdä sitä joka päivä. Jos voisin, tarttuisin siitä rumuudesta kiinni ja saisin sen katoamaan. En ymmärrä sitä, että pienestä sanasta käännetään iso soppa. En ymmärrä, että keskustelusta tehdään suuremman luokan draama. En ymmärrä, että tahoja vedetään mukaan kuin sotajoukot konsanaan. En tosiaan ymmärrä ja kuten sanoin, haluaisin sen kaiken vain kadottaa.

Jokainen voi valita sen, että mille tielle astuu. Minä valitsen sen tien, jossa en halua satuttaa toisia ihmisiä. Olen mieluummin heikko ja yksinäinen, kun ruma sisältä ja suosittu. Kärsin sen, että heikkouttani käytetään itseäni vastaan ja tunnen sen tuskan sydämessäni. Vaikka se sattuu, tiedän kuitenkin tekeväni oikein.

Ei hyvää ilman huonoa. Aina olen ajatellut, että kurjia asioita seuraa hyvät asiat. Uskon tasapainoon. On pakko tapahtua molempia, jotta se säilyy. Ehkä sain tarkoituksella lähiaikoina ikäviä asioita niskaani, ehkä kärsin hyvästä syystä. Ehkä seuraavaksi on minun vuoroni loistaa ja hymyillä.

Sydämestä leviää lämmin hehku, kun edes vähän ajattelen asiaa. Pieni kujeileva hymy nousee huulilleni. Huokaisen helpotuksesta. Yksi ilta tässä vähän aikaa sitten Samu kysyi: "Mitä sä olet tehnyt kun sun silmäsi näyttävät noin kirkkailta. Sä olet todella kauniin näköinen juuri nyt." Kysymykseen oli helppo vastata; Olen saanut ystävän.

Feeling Good.

Tartu hyvään!

- Oppi sanomaan mummi.

- Oppi karhukävelemään. ( KLIK  )

- Oppi käyttämään haarukkaa. ( KLIK  )

- Oppi tanssimaan ihan ihme tavalla.  (  KLIK  )

- Oppi katsomaan televisiota. (Joo... olen tosissani! :D)

- Oppi juomaan itse pillijuomia puristamatta niitä päälleen.

- Oppi laulamaan jotakin ihme omaa lauluansa.

- Oppi rummuttamaan musiikin tahdissa.

Siinä joitakin esimerkkejä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että tuo poika kävelee kohta ja itse odotan tätä jännityksellä!

Tyttö syntyi klo 23.39, mitoissa 3735g ja 49,5cm  <3

Alle neljä kiloa täyttä rakkautta!!

Suunnaton ylpeys. VIHDOIN. Tämän kanssa on työskennelty! Ja matka on vasta alussa!

Halu kuvata. Halu kirjoittaa. Inspiraatio on ollut pitkään jo kadoksissa. Nyt haluan taas ilmaista itseäni!

Kuten sanoin; Olet tärkeä. Olet arvokas. Mittaamaton aarre. Ole ylpeä itsestäsi. Ja kiitos!

Olen kiitollinen tästä viikosta. Tässä ovat asiat, joiden takia hymyilen juuri nyt.

Miksi sinä hymyilet?

Näkymätön kupla ympärilläni

Puhun nyt eräästä tunteesta, joka on itselleni liiankin tuttu. Siitä tilanteesta, kun kävelet täydessä huoneessa, mutta tunnet olevasi erilläsi muista. Kuulet itsesi puhuvan, huomaat itsesi liikkuvan. Silti tuntuu kuin jättimäinen kupla ympäröisi sinut erilleen muusta maailmasta. Tunnen oloni usein eristetyksi. Yritän kuulua porukkaan, mutta tuntuu kuin joku silti sulkisi minut ulkopuolelle. Olen erilainen kuin muut. Erilaisuus on mielenkiintoinen käsite. Sitä on hankala määrittää ja usein se on käytännössä vain tunne. Toisaalta koko maailmassa on kyse vain erilaisista asioista ja toistensa vastakohdista.

Miksi puhun näistä asioista? Miksi aloitin koko postauksen?

Olen huomannut, että olen jotenkin viallinen. En vain osaa. Ulkopuoliselle olen varmasti sujuva ja sosiaalinen, mutta lopulta kuitenkin on kyse siitä, mitä itse tuntee sisällään. Minä tunnen pelkoa, epävarmuutta ja erilaisuutta. Häpeän sisäistä kömpelyyttäni. Haluaisin olla täysillä mukana, mutta se on vain erittäin vaikeaa. Todella usein ihan netissäkin erilaisissa ryhmissä huomaan saman asian. Yritän kuunnella, lohduttaa ja osallistua,  mutta silti jään ulkopuoliseksi. Pelko siitä, että ihmiset eivät pitä minusta sekä epävarmuus ovat niitä asioita, jotka tekevät ison kuilun itseni sekä toisten välille.

Aion aina pysyä ystävällisenä. Aion silti tukea ja välittää. Enkä tee tätä siksi, että se olisi edukasta minulle, vaan koska välitän muiden tunteista. Haluan olla osa sitä joukkoa, johon kuulun. Sitä täytyy edes yrittää!

Olisi TODELLA kiva tietää, että miksi olen tällainen. Miten tämä viallisuus korjataan?

Monelle on ehkä jo paistanut teksteistäni, puheistani ja olemuksestani läpi, että viihdyn aika usein yksin. Toki myönnän ihan perusluonteeni jo sisältävän erakkomaisia piirteitä. Olen eräällä tapaa kotihiiri ja viihdyn itsekseni omissa oloissani. Tavallaan yksin oleminen ja hiljaisuus eivät ahdista ollenkaan. Toisaalta sitten taas ahdistaa, koska tunnen tunnetta yksinäisyys todella usein. Jokainen ihminen tarvitsee lopulta ystäviä rinnalleen, myös minä. Miksi se sitten on niin vaikeaa lähteä ihmisten kanssa jonnekin?  Miksi se on niin hankalaa tutustua toisiin? Harvemmin liikun kenenkään kanssa ja pelkään kauheasti sitä tutustumista. Pienestä asiasta on kehittynyt iso ongelma. 

En pidä yhtään liibalaaba puspus -suhteista. Inhottaa sellainen kaveruus, jossa on PAKKO nähdä, PAKKO soitella ja PAKKO tehdä asioita koko ajan. Joskus saattaakin tulla kausi, että haluaa olla omissa oloissaan ja on todella turhauttavaa, jos se toinen osapuoli ei ymmärrä toivettasi. Koen sen silloin painostavana. Välillä myös pieni tavallinen asia saattaa ärsyttää. Esimerkiksi se, että joku bussissa juttelee aina ne samat asiat läpi koskien lasten ikää, käyttäytymistä ja ruokailua. Sitä haluaisi vain matkustaa rauhassa haaveillen omiaan.

Toisaalta taas olen kuitenkin myös sosiaalinen. Jos putoan tilanteeseen, jossa pitää pärjätä ihmisten kanssa niin hoidan kyllä homman kotiin. Aika moni sanoo, että seurassani on hyvä olla ja minusta hehkuu sisäinen rauha. (Naurattaa kyllä joka kerta, kun tämän kuulen..) Pärjään myös töissäni loistavasti eli tällä hetkellä olen kaupan kassa. On ihanaa jutella asiakkaiden kanssa ihan turhistakin asioista. Kun pääsen itse siihen tilanteeseen, jossa kohdataan joku, niin koen olevani puhelias, avoin ja koko juttu tuntuukin jopa ihan kivalta.

Aika usein koko elämäni aikana suurin kompastuskivi on ollut se LÄHTEMINEN. Saatan valittaa monta päivää etukäteen miehelleni, jos on jotakin sosiaalista menoa tiedossa. Saatan hikoilla, stressata ja ahdistella. Vihaan sitä lähtöä NIIIN paljon. Ihan turhaan, koska en kovin montaa tilannetta muista, joissa se itse oleminen olisi ollut muka jotenkin epämiellyttävää. Pitäisi aina yrittää muistaa tämä!

Bloggaaminen on hyvä tapa luoda suhteita, jutella ja saada sitä sosiaalista kanssakäymistä. En tunne olevani enää niin yksin, kun saan jakaa ajatukseni tänne blogiin. Netissähän on sinänsä helpompaa olla oma itsensä. Siksi tämä bloggaaminen tuntuu olevan "omaa alaani ". On helppo puhua ja kirjoittaa syvimmät ajatuksensa juuri sillä hetkellä, kun ne tuntee. Ei tarvitse miettiä vastapuolen reaktiota eikä tarvitse pelätä tekevänsä itsestään julkista pelleä.

Kammoksuttaa ajatus siitä, että purkaisin näitä asioita naama naamaa vasten jollekin. Värisyttää miettiä, että harrastaisin pientä smalltalkia jonkun tuntemattoman kanssa kahvilla. En ehkä silloin osaisi olla niin rehellinen kuin nyt tälläkin hetkellä olen. Ajattelisin vain sitä sisälläni vallitsevaa pakokauhua ja en tavallaan olisi yhtään läsnä. Tämän blogin avulla saan edes pienen palan lohtua mieltäni askarruttaviin asioihin. Kommenttien kautta ihmiset kyllä antavat tukensa ja mielipiteensä vaikeisiin asioihin, arvostan sitä ihan kamalasti!

Haluan siis pyytää anteeksi sitä, että olen joskus nihkeä lähtemään jonnekin. Olen pahoillani, että olen kömpelö ja tyrmään kutsuja. En halua olla ilkeä enkä tyly. Satun vain joskus olemaan pieni pelkuri, omien ajatuksieni vanki.

Ehkä jonakin päivänä keksin syyn ja ratkaisun tälle kaikelle. Ehkä jonakin päivänä löytyy se paikka minullekin. Tai ehkä olenkin jo löytänyt sen. Tämä blogi. Se kantaa minua eteenpäin tässä vaikeassa asiassa ja saa kaiken tuntumaan paljon paremmalta. Vihdoinkin on paikka, jossa voin olla oma itseni. Tämä on ensimmäinen askel kohti rohkeampaa minää. Seuraavaksi sitten hoidetaan se live-elämän puoli!

Kun aika ei vain riitä kaikkeen...

Ongelmana ajankäyttö. Liian vähäiset tunnit ja tekemisen määrä. Miten tasapainotella kodin, työn, harrastusten, liikunnan ja blogin välillä?


Tuntuuko kenestäkään muusta ikinä siltä, että muutama tunti kelloon lisää tekisi ihmeitä? Haaveileeko kukaan lisäkäsistä?


On oikeasti ihmeellistä ajatella sitä aikaa, kun Topia ei ollut. En yhtään muista minkälaista oli tulla kotiin töistä ja viettää koko loppupäivä ilman vastuuta. Miten sillon keksi tekemistä niin paljon?


Nyt on tullut tässä lapsi-arjessa se hetki, kun oikeasti haaveilee siitä, kun pystyit elämään ilman vastuuta ja jatkuvaa tekemistä. Oli mahdollista vain napata kirja hyllystä ja kaatua sohvalle lukemaan. Sai syödä ruokansa rauhassa, nukkua pitkään, hukata päivänsä tölsön edessä ja lista jatkuu avaruuteen asti....


Arki on tavallaan pelottavan ruutiinimaista nykyään. Asia, josta en ole koskaan pitänyt. Inhoan kun jutut toistavat itseään. Tämä tähän aikaan ja huomenna sama ja ylihuomenna ja ja... En esimerkiksi ikinä voisi olla täysin onnellinen työssä, jossa kaikki olisi täsmälleen samaa viikosta toiseen. Tarvitsen muutoksia ja erilaisia juttuja jokaiseen päivään.


Aamulla herään ensimmäisenä siihen, kun Topi huhuilee makuuhuoneessaan. Vaihdan haisulivaipan. Sitten me kapuamme portaat ylös ja Topi leikkii itsekseen, kun yritän koomailla täysin hereille asti. Tämän jälkeen syödään aamupala ja sitten taas leikitään. Puoleltapäivin Topi väsyy ja mennään nukkumaan yhdessä päikkärit. Heräämisen jälkeen lähdetään liikenteeseen ja tavataan isukki jossakin. Käydään kaupassa ja tullaan kotiin. Iskä leikkii pojun kanssa ja minä pyykkaan tai vastaavaa. Topi syö iltapuuron, kylpee ja menee nukkumaan. Me katsomme Samun kanssa televisiota, kunnes Samu meneekin jo nukkumaan. Sen jälkeen bloggaan kovalla kiireellä ja yritän lukea muiden blogeja. Nukkumaanmeno venähtää aina kahteen tai joskus pidempään.


Aika aneemista. Kuulostaako herkulliselta arjelta?


Tottakai iloa päiviin ja muutosta arkeen tulee kerhojen sekä ystävien kautta. Työ muuttaa päivän sisältöä heti. Silti elämä tuntuu aika usein peruskaavalta.


Nyt haluan painottaa, että tämä teksti ei ole valitus kurjasta elämästä. Tämä postaus käsittelee asioita, joihin toivoisi muutoksia. Vaikka tilanne on tämä, niin silti Topi tuo elämään niin paljon sisältöä, että sitä jotenkin jaksaa ne tylsätkin ajat.

©Anette

Olen miettinyt, että onkohan nyt sitten tultu siihen pisteeseen, että pitäisi palata töihin? Harmittaa sielläkin käydä vain muutamasti viikossa, koska en saa oikein vastuuta ollenkaan. Toisaaltaan taas sitä kautta en ainakaan saisi yhtään enempää aikaa ja voisi olla vielä vaikeampi revetä joka paikkaan.



Minkähänlaista olisi olla yksinhuoltaja? Ehkä sitä joutuisi tekemään enemmän lapsensa kanssa ja olemaan tosiaan yksin vastuussa kaikesta. Ei olisi ketään heräämässä viikonloppuisin puolestasi, ei olisi omaa vapaa-aikaa juuri nimeksikään. Sitä ei voisi ottaa ja lähteä tapaamaan kavereita yllättäen eikä pukea takkia päälle ja yhdellä ilmoituksella painua lenkille koiran kanssa.

Ehkä sitä tosiaan olisi aika kiinni lapsessa ja arki olisi paljon rankempaa, mutta toisaaltaan... Kun lapsi menisi nukkumaan, voisit pyhtittää ajan vain itsellesi. Topikin menee unille jo klo 19-20 välillä, jolloin itselleni jäisi 5 tuntia aikaa blogata rauhassa ja lukea teidän ihania blogeja. Olisi paljon enemmän mahdollista jättää teille yhtä ihania kommentteja, mitä itse saan. Ja pääsisi silti nukkumaan ihmisten aikoihin.



Ei, tämä ei johda siihen, että haluaisin luopua miehestäni. Nautin todella paljon yhteisistä hetkistä, vaikka sitten kuluttaisimme ne television edessä. Kuten alussa sanoin, kaipaan oikeastaan vain sitä muutamaa tuntia lisää vuorokauteen.


Tämä on toive, joka ei koskaan tule toteutumaan. Sitä pitää itse priorisoida ja tehdä valintoja. Mitä minä eniten haluan tehdä?

Kuva TÄÄLTÄ

Onhan se toki "kuumottavaakin" jo, että lukijoita alkaa olemaan näin paljon. Ihmiset odottavat uutta postausta innolla ja kyselevät sen perään. Käytänkö siis aikani postaamisen vai jätänkö joskus vain kirjoittamatta ja käytän ajan muiden blogeihin?


Näihinkin etsii ratkaisuja. Lukulistanihan on todella pitkä ja joskus kävin sen yhdessä illassa läpi. Aikaa taisi mennä melkein KUUSI TUNTIA!? En pysty samaan joka viikko, valitettavasti. En kuitenkaan halua myöskään valikoida blogien välillä, koska rakastan lukemista ja ihmisten erilaisuutta. Haluan tietää, mitä sen bloggaajan tytölle nyt kuuluu ja saiko se bloggaaja ratkaisua ongelmaansa.

Olen kiireisinä aikoina nyt tehnyt niin, että omaan blogiini kommentoineet bloggaajat ovat olleet etusijalla. On helppo klikata nimen kautta toisen blogiin ja lukea samalla uusimmat postaukset. YRITÄN koko ajan myös satunnaisesti valita lukulistalta muita blogeja, jotka käyn tsekkailemassa läpi.


Haluan olla oman itseni takia aktiivinen bloggaaja. Haluan olla teidän muiden takia aktiivinen seuraaja, koska välitän ihmisistä. Haluan olla Topin takia läsnäoleva ja rakastava äiti. Haluan mieheni takia olla hetkessä mukana ja lähellä. Haluan ystävieni takia olla jakamassa ilot ja tukemassa suruissa. Haluan työilmapiirin takia kuulua porukkaan ja osallistua.


Jos äitiys on jotakin muuttanut, niin tätä. Aikaa ja sen riittävyyttä.  Lapsi vaikuttaa elämän moneen osa-alueeseen, halusit tai et.


Kuten sanoin, en valita tai koe elämäni olevan kurjaa. Olisihan se kiva, jos kaikelle olisi aikaa, mutta joskus on niitä valintoja tehtävä. Liikunta on nyt se, josta olen karsinut. En koe olevani lihava, ainoastaan hieman liian pyöreä. Kelpaan lapselleni ja miehelleni näin, joten taidan pudottaa sen muutaman ylimääräisen kilon, kun aikaa on enemmän. Topikaan ei vaadi varmana koko loppuelämäänsä seuraani 24/7 ja sitä sitten jää enemmän aikaa itselleen. En myöskään mene vielä takaisin töihin, vaikka harmittaa olla kaikkien alapuolella. Tiedän, että jonain päivänä taas palaan töihin ja saan ihan varmana oman roolini takaisin.


Menen sillä mitä annetaan, enkä yritä olla yli-ihminen. 

Kuva  TÄÄLTÄ

Millainen minä olen?

Nyt kirjoitan ihan vain itsestäni.



En tiedä minkälainen kuva teillä on rakentunut "Operaatio Äiti. -blogin Anetesta". Joten kysyn teiltä; mitä nämä tekstit kertovat minusta? Millainen mielestänne olen?


Jos lukisin omia tekstejäni ulkopuolisen silmin, kiinnittäisin huomion ainakin ainaisiin ostospostauksiin. Ehkä pitäisin itseäni hieman leveilevänä jopa?

Huomaisin myös vahvat mielipiteet ja pitäisin itseäni itsevarmana. Ajattelisin, että olisin sanavalmis ja ehkä joskus jopa jyrkkä.

Pitäisin itseäni hössöttävänä, stressaavana ja hieman epävarmana äitinä.


Mutta mitä mielestäni oikeasti olen TAI mitä oikeasti pyrin olemaan?


Olen suhteellisen rauhallinen luonne. Aika harvoin haluan lähteä mukaan riitoihin tai väittelyihin, mutta niihinkin on tullut eksyttyä. Esimerkiksi kuitenkin äityleissä välttelen riitaketjuja ja päivitän mielummin sitä tasapaksua tylsää kauraa. En nauti konflikteista tai sanaharkoista. Vihaan nimittelyä, huutamista tai välirikkoja. Pyrin aina selvittämään kaikki kesken jääneet asiat, vaikka stressitaso nousee tuhanteen hankalista asioista jutellessa.

Ennen olin kamalan epävarma kaikessa. Tämän blogin, monien kiusaamisien ja äityleiden (voi kyllä!) myötä itsetuntoni on kohonnut paljon. Huomaan, että ehkä osaan tehdä jotakin oikein, koska ihmiset jaksavat seurata meidän elämäämme. Enkä enää alennu kiusaamisen kohteeksi, vaan osaan pistää hanttiin. Osaan jättää kiusaajat omaan kastiinsa ja jatkaa omaa elämääni ilman sitä kaikkea paskaa. Nykyään olen epävarma vain joissakin vanhemmuuteen liittyvissä asioissa. Olen vasta opettelemassa äitiyttä ja siksi kutsunkin tätä kaikkea Operaatio Äidiksi.

Mitä muuta? Olen ehkä vähän hölmö ja yksinkertainen. Joskus vastapuolesta voi tuntua, että keskustelee idiootin kanssa. En tajua välttämättä vihjailua, vitsejä tai pilkkaamista. Hymyilen vain typeränä ja jatkan toisesta aiheesta.

Pyrin hyvään. Haluan auttaa toisia ja tarjoan usein apuani. Ennen Topia kuuntelin monia ihmisiä ja tuin heitä vaikeissa asioissa. Välitin suoraan sydämestä. Ihmisten lisäksi huolehdin luonnosta, vaikka toki parantamisen varaa on vieläkin. Haluaisin antaa itsestäni mukavan, ystävällisen ja muut huomioonottavan kuvan.

Olen kuitenkin ihan jäätävän "ujo". Uusien tuttavuuksien tekeminen, paikkoihin lähteminen tai esimerkiksi puhelimella soittaminen tuottavat vaikeuksia. Jännittää, pelottaa ja kammoksuttaa. Enkä edes osaa sanoa miksi. Tiedän vain, että kylmä hiki nousee pintaan, sydän hakkaa hulluna ja tekee mieli juosta karkuun. Jos pääsen paikalle, pärjään ihan hyvin. Olen puhelias, sosiaalinen ja otan kontaktia muihin. Kukaan ei huomaa, että olin juuri hetkeä aikaisemmin seisonut kalman kalpeana oven takana arpomassa uskallanko tarttua kahvaan.

Sosiaalisten tilanteiden välttely vaikuttaa toki paljon. Olen ehkä hieman kömpelö ja epäselvä. Saatan puhua ihan hulluna ja tätä kutsun itsesuojeluvaistoksi. Joskus puhuessa sylki tuo suuhun vääriä sanoja ja saatan kuulostaa vaikkapa törkeältä, vaikka en sitä tarkoita.

En koskaan ikinä haluaisi loukata ketään tietoisesti. En halua haukkua, mollata tai iskeä tikaria kylkeen. Olen perusluonteeltani hyväntahtoinen, mutta usein löydän itseni siitä tilanteesta, että joku loukkaantuu sanomisistani. Yritänkin muistuttaa itseäni (niinkuin moni muukin..), että ajattele nyt tarkkaan miten ilmaiset asian, jotta se ymmärretään oikein.


Ehkä jonakin päivänä opin ja saan ystäviä. Ehkä jonakin päivänä en enää ole tällainen. Ehkä jonakin päivänä olen täysin itsevarma ja osaan ilmaista mitä tarkoitan.

Tällä hetkellä olen vähän yksinäinen.

Luen kaikkien kommentit ja otan kritiikit vastaan, mutta pahimpia haukkumisia en enää julkaise.