Ajatuksia ihmissuhteista

Ihmissuhteiden vaikeus, se on oikeasti käsin kosketeltavaa. Onko liikaa pyydetty, että edes joskus joku menisi helposti ja sujuvasti?


Ihmiset ovat yksilöitä, erilaisia itsenäisiä olentoja. Toinen nauraa kepeästi, toiselle maailma on vakavampi paikka. Yksi vetäisee herneitä helposti ja kolmas itkee herkkyyttään. Mielipiteistä puhumattakaan! En usko, että tässä maailmassa olisi YHTÄKÄÄN ihmistä, joka olisi kanssani samaa mieltä joka asiassa.


Noh, se perus klisee on, että erilaisuus on rikkaus. Ja se on. Rehellisesti tähän kirjoitan, että en kestäisi katsoa omaa naamaani kovin pitkään. En kestäisi lukea omia ajatuksiani päivästä toiseen. En kestäisi sitä vellovaa samanlaisuutta sekä tasaisuutta. Elämässä pitää olla se ripaus konfliktiä, mutta tietenkin hyvän maun rajoissa.


Olen aina sanonut, että Samun kanssa sovimme toisillemme. Olemme kuin yö ja päivä. Mielipiteemme poikkeavat, makumme on toisensa vastakohta ja jopa ajatuksemme menevät ristiin. Onhan se välillä turhauttavaa, mutta oikeastaan aika vapauttavaa. Kumpikaan ei yritä väkisin miellyttää toisiaan, koska tiedämme mitä olemme ja elämme sen säännön mukaan. Pääasia on kuitenkin se, että opettelee tekemään kompromisseja.


Luotan Samun läsnäoloon ja siihen, että tämä pysyy. Yleisesti olen vähän hukassa ja epävarma, pelkään jopa itse itseäni. Pelkään muita ihmisiä ja pelkään luottamista.

Yksinäisyys on todella syvä kolhu jokaiselle, joka sen joutuu kokemaan. Elämästä ei suoranaisesti selviä hengissä yksin. Jokainen tarvitsee sen ihmisen, jonka luokse pyöräillä vesisateella, koska haluaa vain hetken katsoa toista silmiin. Jokainen tarvitsee sen ihmisen, jonka kädestä pitää jännittävällä hetkellä kiinni. Jokainen tarvitsee sen ihmisen, jonka kanssi ei vaadita sanoja.

Olen väsynyt vihaan, katkeruuteen ja riitoihin. Harmittaa nähdä sitä joka päivä. Jos voisin, tarttuisin siitä rumuudesta kiinni ja saisin sen katoamaan. En ymmärrä sitä, että pienestä sanasta käännetään iso soppa. En ymmärrä, että keskustelusta tehdään suuremman luokan draama. En ymmärrä, että tahoja vedetään mukaan kuin sotajoukot konsanaan. En tosiaan ymmärrä ja kuten sanoin, haluaisin sen kaiken vain kadottaa.

Jokainen voi valita sen, että mille tielle astuu. Minä valitsen sen tien, jossa en halua satuttaa toisia ihmisiä. Olen mieluummin heikko ja yksinäinen, kun ruma sisältä ja suosittu. Kärsin sen, että heikkouttani käytetään itseäni vastaan ja tunnen sen tuskan sydämessäni. Vaikka se sattuu, tiedän kuitenkin tekeväni oikein.

Ei hyvää ilman huonoa. Aina olen ajatellut, että kurjia asioita seuraa hyvät asiat. Uskon tasapainoon. On pakko tapahtua molempia, jotta se säilyy. Ehkä sain tarkoituksella lähiaikoina ikäviä asioita niskaani, ehkä kärsin hyvästä syystä. Ehkä seuraavaksi on minun vuoroni loistaa ja hymyillä.

Sydämestä leviää lämmin hehku, kun edes vähän ajattelen asiaa. Pieni kujeileva hymy nousee huulilleni. Huokaisen helpotuksesta. Yksi ilta tässä vähän aikaa sitten Samu kysyi: "Mitä sä olet tehnyt kun sun silmäsi näyttävät noin kirkkailta. Sä olet todella kauniin näköinen juuri nyt." Kysymykseen oli helppo vastata; Olen saanut ystävän.

Feeling Good.

Näkymätön kupla ympärilläni

Puhun nyt eräästä tunteesta, joka on itselleni liiankin tuttu. Siitä tilanteesta, kun kävelet täydessä huoneessa, mutta tunnet olevasi erilläsi muista. Kuulet itsesi puhuvan, huomaat itsesi liikkuvan. Silti tuntuu kuin jättimäinen kupla ympäröisi sinut erilleen muusta maailmasta. Tunnen oloni usein eristetyksi. Yritän kuulua porukkaan, mutta tuntuu kuin joku silti sulkisi minut ulkopuolelle. Olen erilainen kuin muut. Erilaisuus on mielenkiintoinen käsite. Sitä on hankala määrittää ja usein se on käytännössä vain tunne. Toisaalta koko maailmassa on kyse vain erilaisista asioista ja toistensa vastakohdista.

Miksi puhun näistä asioista? Miksi aloitin koko postauksen?

Olen huomannut, että olen jotenkin viallinen. En vain osaa. Ulkopuoliselle olen varmasti sujuva ja sosiaalinen, mutta lopulta kuitenkin on kyse siitä, mitä itse tuntee sisällään. Minä tunnen pelkoa, epävarmuutta ja erilaisuutta. Häpeän sisäistä kömpelyyttäni. Haluaisin olla täysillä mukana, mutta se on vain erittäin vaikeaa. Todella usein ihan netissäkin erilaisissa ryhmissä huomaan saman asian. Yritän kuunnella, lohduttaa ja osallistua,  mutta silti jään ulkopuoliseksi. Pelko siitä, että ihmiset eivät pitä minusta sekä epävarmuus ovat niitä asioita, jotka tekevät ison kuilun itseni sekä toisten välille.

Aion aina pysyä ystävällisenä. Aion silti tukea ja välittää. Enkä tee tätä siksi, että se olisi edukasta minulle, vaan koska välitän muiden tunteista. Haluan olla osa sitä joukkoa, johon kuulun. Sitä täytyy edes yrittää!

Olisi TODELLA kiva tietää, että miksi olen tällainen. Miten tämä viallisuus korjataan?

Monelle on ehkä jo paistanut teksteistäni, puheistani ja olemuksestani läpi, että viihdyn aika usein yksin. Toki myönnän ihan perusluonteeni jo sisältävän erakkomaisia piirteitä. Olen eräällä tapaa kotihiiri ja viihdyn itsekseni omissa oloissani. Tavallaan yksin oleminen ja hiljaisuus eivät ahdista ollenkaan. Toisaalta sitten taas ahdistaa, koska tunnen tunnetta yksinäisyys todella usein. Jokainen ihminen tarvitsee lopulta ystäviä rinnalleen, myös minä. Miksi se sitten on niin vaikeaa lähteä ihmisten kanssa jonnekin?  Miksi se on niin hankalaa tutustua toisiin? Harvemmin liikun kenenkään kanssa ja pelkään kauheasti sitä tutustumista. Pienestä asiasta on kehittynyt iso ongelma. 

En pidä yhtään liibalaaba puspus -suhteista. Inhottaa sellainen kaveruus, jossa on PAKKO nähdä, PAKKO soitella ja PAKKO tehdä asioita koko ajan. Joskus saattaakin tulla kausi, että haluaa olla omissa oloissaan ja on todella turhauttavaa, jos se toinen osapuoli ei ymmärrä toivettasi. Koen sen silloin painostavana. Välillä myös pieni tavallinen asia saattaa ärsyttää. Esimerkiksi se, että joku bussissa juttelee aina ne samat asiat läpi koskien lasten ikää, käyttäytymistä ja ruokailua. Sitä haluaisi vain matkustaa rauhassa haaveillen omiaan.

Toisaalta taas olen kuitenkin myös sosiaalinen. Jos putoan tilanteeseen, jossa pitää pärjätä ihmisten kanssa niin hoidan kyllä homman kotiin. Aika moni sanoo, että seurassani on hyvä olla ja minusta hehkuu sisäinen rauha. (Naurattaa kyllä joka kerta, kun tämän kuulen..) Pärjään myös töissäni loistavasti eli tällä hetkellä olen kaupan kassa. On ihanaa jutella asiakkaiden kanssa ihan turhistakin asioista. Kun pääsen itse siihen tilanteeseen, jossa kohdataan joku, niin koen olevani puhelias, avoin ja koko juttu tuntuukin jopa ihan kivalta.

Aika usein koko elämäni aikana suurin kompastuskivi on ollut se LÄHTEMINEN. Saatan valittaa monta päivää etukäteen miehelleni, jos on jotakin sosiaalista menoa tiedossa. Saatan hikoilla, stressata ja ahdistella. Vihaan sitä lähtöä NIIIN paljon. Ihan turhaan, koska en kovin montaa tilannetta muista, joissa se itse oleminen olisi ollut muka jotenkin epämiellyttävää. Pitäisi aina yrittää muistaa tämä!

Bloggaaminen on hyvä tapa luoda suhteita, jutella ja saada sitä sosiaalista kanssakäymistä. En tunne olevani enää niin yksin, kun saan jakaa ajatukseni tänne blogiin. Netissähän on sinänsä helpompaa olla oma itsensä. Siksi tämä bloggaaminen tuntuu olevan "omaa alaani ". On helppo puhua ja kirjoittaa syvimmät ajatuksensa juuri sillä hetkellä, kun ne tuntee. Ei tarvitse miettiä vastapuolen reaktiota eikä tarvitse pelätä tekevänsä itsestään julkista pelleä.

Kammoksuttaa ajatus siitä, että purkaisin näitä asioita naama naamaa vasten jollekin. Värisyttää miettiä, että harrastaisin pientä smalltalkia jonkun tuntemattoman kanssa kahvilla. En ehkä silloin osaisi olla niin rehellinen kuin nyt tälläkin hetkellä olen. Ajattelisin vain sitä sisälläni vallitsevaa pakokauhua ja en tavallaan olisi yhtään läsnä. Tämän blogin avulla saan edes pienen palan lohtua mieltäni askarruttaviin asioihin. Kommenttien kautta ihmiset kyllä antavat tukensa ja mielipiteensä vaikeisiin asioihin, arvostan sitä ihan kamalasti!

Haluan siis pyytää anteeksi sitä, että olen joskus nihkeä lähtemään jonnekin. Olen pahoillani, että olen kömpelö ja tyrmään kutsuja. En halua olla ilkeä enkä tyly. Satun vain joskus olemaan pieni pelkuri, omien ajatuksieni vanki.

Ehkä jonakin päivänä keksin syyn ja ratkaisun tälle kaikelle. Ehkä jonakin päivänä löytyy se paikka minullekin. Tai ehkä olenkin jo löytänyt sen. Tämä blogi. Se kantaa minua eteenpäin tässä vaikeassa asiassa ja saa kaiken tuntumaan paljon paremmalta. Vihdoinkin on paikka, jossa voin olla oma itseni. Tämä on ensimmäinen askel kohti rohkeampaa minää. Seuraavaksi sitten hoidetaan se live-elämän puoli!

Ajatuksia yössä..

Lähiaikoina on tullut ajateltua paljon kaikkea. Tuntuu tosi usein, että eläisin tavallaan jossakin unessa, josta hetkittäin herään tajuamaan asioita.

Sitä havahtuu jotakin Topin kuvaa katsoessa, että wouuu tuo suloinen nassikka tuossa kuvassa on oikeasti minun pieni poikani. Sitä hiffaa, että joku tässä maailmassa ihan oikeasti rakastaa juuri sinua maailmassa eniten.

Sillä hetkellä tulee sellainen hassu olo, että ihankun ei voisi uskoa silmiään ja että oma elämä tuntuisi jopa vähän vieraalta. Sitä yrittää kovasti miettiä, että miten tähän tilanteeseen on päästy? Tajuan miten paljon vaikeampaa, mutta kuitenkin sisältörikkaampaa elämä on.

Luulen, että en vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä asiaa, että olen äiti. Mutta päivä päivältä tämä operaatio äidiksi kasvaminen etenee ja hetki hetkeltä olo on varmempi.

Luulen, että nyt (vasta) on oikeasti se hetki käsillä, kun yhdestä tulee kaksi. Alan päästä vihdoin kiinni tähän asiaan ja alan vihdoin heräillä tästä pitkästä unesta todellisuuteen. Ja tämä todellisuus on täydellinen. Juuri tätä olen elämältä aina halunnut.

Koko raskausajan pelkäsin, että entä jos en koskaan tule rakastamaan tarpeeksi omaa lastani. Pelkäsin aina, että entä jos en rakasta vaikka haluan rakastaa täysillä!?

Pelkään sitä edelleen ja mietin USEIN, että miten sen pelon saa pois? Luulen kuitenkin rakastavani poikaa maailman eniten, mutta mistä voin tietää, että se on tarpeeksi? Millä sen todistaa? Entä jos vain luulen rakastavani enkä rakastakaan?

Eikö olekin ihan hullu ajatus, jossa ei ole mitään järkeä? Silti se kaihertaa mielessä usein. Ja loppujenlopuksi luulen, että se pelko siitä, etten rakastaisi tarpeeksi, estää lopulta heittäytymästä täysillä. Eli ongelma tunnistettu, mutta miten siitä pääsee eroon?

Näin aikanaan Topin vasta 16h synnytyksestä ensimmäisen kerran.. ne omantunnon tuskat...

En saanut imettää, ruokkia enkä vaihtaa vaippaa. Sairaalassa hoitajat tekivät kaiken ja jouduin istumaan vieressä. Olo oli kuin syrjäytetty.

Siitä jäi sellainen iso osaamattomuuden tunne, joka kalvaa vieläkin. Yhden ainoan lauseen takia.... "Te olette ekakertalaisia ettekä osaa kuitenkaan näitä juttuja, joten parempi että me tehdään kaikki..."

En suostunut tuon kammottavan lauseen jälkeen tekemään mitään siellä sairaalassa, koska pelkäsin epäonnistumista. Ja pelkään edelleen. Pelottaa julkisilla paikoilla, että kämmään ja ihmiset näkevät sen. Olen tosi kömpelö tämän takia ja moni asia tuntuu edelleen vaikealta. Koska pelkään sitä epäonnistumista. "Ette te kuitenkaan osaa.."

Kaikella järjellä toimin tällä hetkellä niinkuin kuuluukin. Kaikella järjellä Topilla ei voisi olla parempaa äitiä kuin minä. Kaikella järjellä pidän itseäni osaavana ja rakastavana äitinä. Mutta sitten on se käsittämätön pelko? Miiiiksi?

Tällaisia omituisia ajatuksia näin keskellä yötä. Ehkä joskus olisi vain parempi, että ei ajattele liikaa?

Ps.Kestovaippapostaus tulossa huomenna!

Maailman rakkain ♡♥♡