Kun tuntuu pahalle

Kirjoitan nyt postauksen kahdesta arkaluontoisesta aiheesta. Olen pitkään miettinyt puhuvani näistä ääneen, mutta joku sisälläni on estänyt. Henkilökohtaisista asioista kertominen vaatii joskus voimia ja paljon uskallusta. Nyt avaan suuni.

Oma synnytykseni ei mennyt niinkuin olin ajatellut ja oli henkisesti todella rankka. (Lue: Synnytyskertomus) Koin pitkään syyllisyyttä, turhautuneisuutta ja katkeruutta siitä, että en ollut poikani luona heti synnytyksen jälkeen. Alkuun oli todella vaikea tunnistaa vauvaa omakseni ja en kokenut olevani äiti.

Jossain vaiheessa rakkaus kuitenkin valtasi sydämeni ja olin myyty.

Silti jokin pieni asia jäi takaraivooni. Pelko. Entä, jos lapseni ei pidä minusta, koska hylkäsin hänet syntymän hetkellä? Rakastanko lastani varmasti tarpeeksi? Onkohan poika kiintynyt minuun ollenkaan? Olenko minä tarpeeksi hyvä äiti?

Nuo kysymykset pyörivät päässäni enemmän tai vähemmän ja yritin vakuutella itselleni, että kaikki on hyvin. Pelkäsin sairastuvani masennukseen, koska olen nuorempana siitä jo kärsinyt. Päätin, että minun on oltava vahva äiti eikä vahvat äidit sairastu.

Jälkeenpäin ajateltuna homma oli jo selvä, olin yksi niistä 10-15 prosentista, jotka sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt, kun luen tuon taudin kuvauksen, tunnistan itseni monesta kohtaa.

Itsesyytökset olivat pahoja. Pelkäsin vahingoittavani lastani sillä, että en osaa rakastaa tarpeeksi. Minulla oli univaikeuksia. Tunsin oloni ahdistuneeksi.

Kaikki muut hehkuttivat rakkauttaan jokapuolella ja kertoivat kuinka uskomatonta elämä on. Minun mielestäni elämä oli - ihan hienoa. Minusta oli tullut äiti, siinä se. Olin niin syvällä, että en nähnyt tuota lausetta kunnolla. MINUSTA OLI TULLUT ÄITI.

Olen liian kiltti ja otan asiat helposti itseeni. Tämä ei yhtään hepottanut tilannetta. Olisin päässyt ehkä nopeammin takaisin jaloilleni, mutta sitten se alkoi; minusta tuli kiusattu.

Olipa kerran ihanan tiivis ja rakastettava vauvaryhmä netissä, jossa jaettiin paljon asioita. Kaikki seurasivat toistensa elämää ja kuulumisia suurella sydämellä.

Huomasin lisääväni ryhmään paljon kuvia pojastani ja kertovani usein mitä meille kuuluu. Korostin herkästi itseäni ja poikani uusia taitoja. Muiden huomioiminen jäi vähemmälle, vaikka heitäkin zemppasin, juttuihin kommentoin ja kuvista tykkäsin. Halusin hehkuttaa ja tuoda hienoja asioita esille. Todistelin lähinnä itselleni, että elämä on upeaa.

Tämä sai aikaan katkeruutta. Minua arvosteltiin siitä, että jatkuvasti yritän pilata muiden ilon ja upottaa muiden kuulumiset omieni alle. En ymmärtänyt yhtään mistä he puhuivat, minähän halusin vain kertoa kuinka ihana poika minulla on!

Tilanne tulehtui nopeasti. Tuli erimielisyyksiä niin mielipiteistäni kuin päivityksistänikin. Suutuin kunnolla, kun poikaanikin arvosteltiin. Miten joku edes kehtaa tehdä niin, kun ei ole ollut osana elämäämme?! Ärräpäitä lenteli ja siitä hetkestä tiesin, että me emme tulisi toimeen.

Ajan kuluessa arvostelu pahentui. Annoin soseita liian aikaisin, istutin poikaa bumbossa liian nuorena tai nukutin vääriin paikkoihin.

Pahimmillaan seinääni vakoiltiin Facebookissa, juttujani kopioitiin muualta netistä ja haukuttiin porukalla yhteisessä viestiketjussa. Ihan mitä vain sanoin missä vain, olin kuulemma tarkoittanut sen loukatakseni. Koin olevani ahdistettuna nurkkaan. Minua haukuttiin taulapääksi, huoraksi ja vittuiltiin päin naamaa. Uhkailujakin sain. Minun olisi pitänyt toimia juuri sillä tavalla kuin käskettiin tai lähtisi ilmoitus lastensuojeluun tai poliisille.

Kiusaaja nauttii toisen pahasta olosta, kiusaaja haluaa iskeä tikarinsa syvälle. Ajattelin ensin, että en koskaan näytä kuinka paljon kaikki sattui. Mutta nyt olen rohkaistunut. Ihan sama, vaikka kiusaajan kasvoille leviäisi leveä hymy tätä tekstiä lukiessa, koska nyt on minun vuoroni puhua.

Kyllä, te satutitte minua ja teitte minulle pahan olon.

Muistan, kun kerran sanoit, että olet huolissasi lapsestani. Olet huolissasi siitä, että en osaa hoitaa lastani. Kyseenalaistit koko ajan toimintaani äitinä ja tämä vahvisti entisestään epävarmuuttani. "Olisipa lapsellasi joku toinen äiti" Nuo sanat sattuivat. Jos olit niin huolissasi Topista, miksi sitten edesaiheutit kiusaamisellasi ja arvostelullasi huonoa itsetuntoani? Kaikki se mitä on sanottu ja tehty, on pahentanut tilannetta ja se vaikutus on varmasti jotenkin yltänyt Topiinkin.

Painotan, että rakastan lastani ylikaiken. Halaan joka hetki! Suukottelen suuta, poskia ja nenänpäätä. Leikin, touhuan ja juttelen. Vaihdan vaipan, syötän ja huolehdin, että on hyvä olla. Topi ei ole rakkaudesta eikä muusta jäänyt paitsi.

Mutta kaikki on ollut kovin vaikeaa. Olen pitkään miettinyt miksi on niin rankkaa vaihtaa vaippa ja miksi väsyttää niin kovasti aamun leikkien jälkeen. Tai miksi on niin vaikeaa olla aloillaan, kun seinät kaatuvat päälleni. On pakko liikkua ja mennä, että ei ehdi ajatella ja huolehtia. Ja sitten yöllä, kun kiipeän sänkyyn ei uni tule, koska ne mielestä siirretyt asiat tulvivat ajatuksiini. Ja aamulla väsyttää.

Ylipäänsä olen kokenut monen asian vaikeaksi. Ahdistaa lähteä jonnekin, koska pelkään, etten pärjääkään pojan kanssa. En halua välttämättä mennä kyläilemään tai vauvakerhoihin, koska en halua toisia todistamaan sitä, etten osaa jotakin asiaa. Me liikutaan kahdestaan paikasta toiseen, koska näin ei voi kukaan arvostella.

Pitkään olen yksin surrut huonouttani ja osaamattomuuttani. Pitkään olen ollut väsynyt ja lopussa. Silti olen esittänyt reipasta ja uskotellut itsellenikin, että olen vahva äiti; kaikki on tietenkin kunnossa!

Tuli se päivä, kun ymmärsin kaiken. Tiesin, että näin ei voi jatkua. Taisteluhenki nosti päätään ja uskaltauduin irrottautumaan tuosta oravanpyörästä. Painoin esto nappia ja pyyhkäisin sen kaiken paskan kertaheitolla elämästäni. En tiedä mikä minua aiemmin oli estänyt, mutta nyt vihdoin tein sen.

Seurasi monen kuukauden tutkistelu ja mietiskely. Pureskelin asioita pikkuhiljaa. Jossakin vaiheessa oma järki alkoi viemään voiton ja irtipääseminen tuottaa tulosta. Koin itseni hetki hetkeltä vahvemmaksi. Tajusin, että olen pojalleni tärkeä ja aloin nauttimaan asioista vielä vähän enemmän.

Sitten mieheni jäi kotiin ja sain omaa aikaa. Tuona aikana sain käsiteltyä loputkin asiat ja hengähdettyä. Opin arvostamaan jälleen itseäni äitinä ja kasvatin itseluottamusta. Arkiset asiat olivat miehen vastuulla ja minä sain ainoastaan nauttia poikani seurasta. Hetkessä näin enemmän! Kirkkaat silmät tapittamassa onnellisina, suupielet hymyssä. Voi sitä rakkauden määrää!

Nyt tuntuu hyvältä istua pojan kanssa paikallaan ja ihmetellä maailman menoa. Sydämessä ei kiristä ja voin taas elää täysillä. Uskaltauduin tänään lähtemään ystäväni kanssa rannalle ja tiesin pärjääväni. Tiesin, että voin antaa pojalle yhden keksin ja, että hiekan maistaminen on sallittua ilman, että sinut leimataan huonoksi äidiksi. Se mitä teet on sinun valintasi. Muiden mielipiteistä ei tule välittää.

En ole täysin ehjä vielä. Haavat on sidottu, mutta ne eivät ole ummessa. Aion nyt elää hetki kerrallaan ja parantua kokonaan. Koska minä olen äiti.

En aio nimetä ihmisiä, jotka olivat tässä mukana. Jokaisella tarinalla on kaksi puolta ja uskon, että näistäkin asioista voidaan olla toista mieltä. Mutta tämä kertomus on siitä mitä minä tunsin ja miten se vaikutti minuun.

Synnytyskertomus

Aloitan synnytyskertomukseni kertomalla hieman taustaa loppu-ajan raskaudesta. 

Rv 33+5 Neuvolassa huomattiin kohonnut verenpaine. (117/95) 1.10.2012

Rv 34+5 Olin tarkastuksessa Naistenklinikan äitiyspolilla ja verenpaineeni oli noussut huimasti. (144/105) Minulle aloitettiin verenpainelääkitys ja sain seuraavalla viikolla muutaman ajan, joissa tarkasteltaisiin tilannetta. 8.10.2012

Rv 36+1 Tehtiin paino-arvio 3006g. Arvojen puolesta tilanne vaikutti huolestuttavalta ja minulle oli kehittymässä raskausmyrkytys. Lääkäri olisi halunnut ottaa osastolle, mutta päästi kotiin, koska pissassa ei ollut proteiineja. Hän vannotti tulemaan heti takaisin, jos niitä alkaisi kertymään. 18.10.2012

Rv 36+2 Kirjauduin Naistenklinikan päivystykseen, koska aamulla proteiini oli pamahtanut plussalle. Vauva näytti voivan hyvin, mutta jouduin osastolle. 

Osastolla söin paljon verenpainelääkkeitä ja vauvan tilaa seurattiin koko ajan. Monista lääkkeistä huolimatta paineet kohosivat entisestään. (173/121) Päänsärky, joka paineiden noususta tuli, oli jäätävä eikä hellittänyt millään. Silmissäni alkoi näkymään erilaisia valo-oireita ja raskausmyrkytykseen tyypillisiä ötököitä vilahteli näkökentässä. Olin huolissani omasta ja vauvani terveydestä, mutta asialle ei kuitenkaan haluttu tehdä mitään. Sairastan I-tyypin diabetesta ja oli kuulemma iso riski, ettei lapsen keuhkot olisi vielä tarpeeksi kehittyneet. 19.10.2012

Rv 36+4 Proteiini oli lisääntynyt huimaa vauhtia ja oireet pahenivat entisestään. Makoilin sängyllä lukemassa, kun hoitaja pamahti sisään ja ilmoitti, että käynnistys aloitetaan heti. Lääkäri tuli sisälle ja selitti mitä nyt tapahtuisi.

Kello 15:00 sain ensimmäisen Cytotec-murun suoraan kohdunsuulle. Kohdunsuu oli sormelle auki ja kaulaa jäljellä 2cm. Vauva ei ollut kiinnittynyt. Mitään ei tapahtunut ja seuraava murunen laitettiin kello 19:00. Illalla käyrälle piirtyi muutamia supistuksia, jotka tunsin kevyesti. Ne kuitenkin hiipuivat nopeasti ja mieheni lähti kotiin. Kävin nukkumaan, jotta jaksaisin seuraavana päivänä paremmin. Yöllä rupesikin supistelemaan ja tunsin ne unen läpi. Ne eivät olleet kuitenkaan kovia, koska sain nukutuksi aamuun saakka. 21.10.2012

Rv 36+5 Kello 8:00 menin lääkärinhuoneeseen, jossa he aikoivat yrittää käynnistämistä ballonkin avulla. (Vesipallo, joka mekaanisesti ärsyttää kohdunsuuta. Kun pallo tulee ulos; kohdunsuu on automaattisesti auki 4cm.) Ballonkin laittaminen jännitti todella paljon ja se myös sattui ihan kamalasti. Koko juttu epäonnistui, koska kohdunsuun tienoilta ryöpsähti noin 300ml verta joka paikkaan. Jouduin tarkkailuun muutamaksi tunniksi ja tällöin alkoi supistelemaan hyvällä tahdilla. Kuumavesipullo helpotti kipuja. 

Kello 11:00 lääkäri halusi yrittää ballonkin laittoa uudelleen. Paikalla oli kaksi lääkäriä ja laitto onnistui tällä kertaa hyvin. Supistuksia tuli epäsäännöllisesti.

Pääsin omaan huoneeseeni ja makoilin sängylläni, kun kello 13:00 tunsin outoa pulputusta alhaalla. Nousin ylös ja huomasin, että housuni kastuivat pikkuhiljaa ja ilmassa leijui makeahko tuoksu. Lapsivesi. Papereihin merkattiin "Spontaani lapsiveden meno, säännölliset supistukset klo 13". Vettä ryöpsähteli vähän väliä seuraavien tuntien aikana ja jouduin vaihtamaan housut ainakin sata kertaa. 

Kello 15:00 kävin vessassa ja huomasin paperiin jääneen verta ja paksua limaa. Limatulppa irtoili.

Kello 16:00 kävin jälleen vessassa ja nykäisin varovaisesti ballonkin letkua (joka oli teipattu sisäreiteeni ja oli rasittavan tuntuinen). Ballonki irtosi helposti ja sisätutkimuksessa ilmeni, että olen 4cm auki ja kohdunkaula on kadonnut kokonaan. Supistukset pahenivat koko ajan ja sain lääkepiikin niitä lievittämään. Kipu ei hellittänyt sen avulla ja suihkukin auttoi tasan sen aikaa, kun siellä olin.

Papereihin on merkattu, että kirjauduin saliin kello 19:29. Ei muutoksia kohdunsuulla. Supistukset olivat jo todella tuskaisia ja yritin selvitä niistä ilokaasun avulla. Tiukkaa teki ja kyyneleet valuivat silmistäni. Pyysin epiduraalia ja sain sen noin kello 20.30. Hetken päästä helpotti kokonaan. Kivun tilalle tuli kamala vapina ja järjetön kutina. Valitettavasti myös supistukset laantuivat. Tilanne ei halunnut edetä mihinkään ja päivittelin kuulumisiani facebookiin koko synnytyksen ajan.

Kello 22:00 tarkistettiin tilanne ja ei muutoksia. Kätilö vilautti sanan sektio, jos synnytys jatkuisi samalla kaavalla. Nousin kehoituksesta keinutuoliin, jotta supistukset voimistuisivat. Oksitosiinia laitettiin tulemaan tipasta 25ml/h ja pian sitä nostettiin 35ml/h. Supistuksia piirtyi tiuhaan ja aloin hengittelemään ilokaasua, ettei uutta epiduraalia tarvitsisi laittaa. Oikealla hetkellä hengittäminen vei kipupiikit pois. Tippaa nostettiin taas 45ml/h. 

Naapurihuoneissa kuului muutaman kerran parkaisuja, kun joku pieni vauva pääsi maailmaan. Itselleni iski tuskastunut ja harmistunut olo. Milloin olisi meidän vuoro? 22.10.2012

Rv 36+6 Kello 01:00 tarkastettiin jälleen kerran tilanne ja ei muutoksia vieläkään. Lääkäri tuli antamaan epiduraalin, jotta voisin välillä nukkua. Tippaa nostettiin taas 60ml/h.

Kello 01:30 iski selittämätön tunne, että jokin olisi pielessä. Mukana synnytyksessä oli mieheni lisäksi äitini, joka oli lupautunut tarkkailemaan käyriä. Kysyin vähän väliä äidiltäni, että onko kaikki hyvin. Äitini käski nukkua ja rentoutua, mutta jokin häiritsi silti mieltäni. Hetken päästä ovi kolahti ja kätilö tuli huoneseen. Hän ilmoitti seurailevansa sydänääniä hetken aikaa. Huomasin, että supistusten kohdilla äänissä oli laskuja ja vaihtelevuus muutenkin vähentynyt. 

Kätilö käski yhtäkkiä kääntymään kyljelleni ja hetken päästä uudelleen. Tämä toistui monta kertaa. Pian paikalle tuli myös lääkäri, joka esitteli itsensä. Huomasin, että kyseessä oli sama lääkäri äitiyspolilta, joka olisi halunnut minut osastolle jo aikaisemmin. Kohdunsuun tilanne oli 5cm ja lääkäri oli huolissaan. Hän sanoi ottavansa muutaman näytteen vauvan päästä. Huoneeseen tuli paljon ihmisiä, joista jokainen lähti yksitellen juoksemaan näytteitä eteenpäin. Lääkärikin lähti huoneesta ja sanoi palaavansa tulosten kanssa muutaman minuutin päästä.

Kello 01:43 kätilö pamahti vauhdilla huoneeseen sänky mukanaan ja sillä hetkellä tajusin, että se on menoa nyt. Minua rauhoiteltiin, että kiire ei ole, mutta siirtyessäni hitaasti sängyltä toiselle, kätilö kiskaisi minut vauhdikkaasti siihen. Mentiin tuhatta ja sataa enkä tajunnut mistään mitään. Sekunneissa makasinkin jo leikkauspöydällä ja ympärilläni hääri miljoona ihmistä. Minua itketti. En tajunnut yhtään mitä tapahtuu. Mieheni saapui saliin ja puudutusaineet laitettiin. Anestesialääkäri kokeili kylmällä paperilla, että puudutus vaikuttaa ja selitti, että en tuntisi kipua vaan enemmän kuin joku pesisi pyykkiä mahani sisällä. Leikkaus alkoi kello 02:03. Tunsin selkeästi ilman kipua kaiken mitä mahani sisällä tapahtui. Se tunne oli todella outo.

Huomasin, kun vauvaa alettiin nostamaan ulos. Kello 2:07 kuului spontaani rääkäisy ja purskahdin itkuun. Pieni poika syntyi mitoissa 3630g ja 49cm. Pisteet 7/8/9. Ensimmäiset 10 minuuttia vauva tarvitsi happea, muuten kaikki oli hyvin.

Poikaa vilautettiin minulle ja sain hieman silittää poskesta, kunnes hänet vietiin jo pois luotani. Mieheni lähti mukaan ja jäin yksin saliin ommeltavaksi. Lääkettä pumpattiin isot määrät ja päässäni pyöri aikalailla. Vähän väliä kyselin "mikä tuo ääni on", koska olin varma kuolevani seuraavaksi. Jossakin vaiheessa nukahdin.

Heräsin heräämöstä siihen, kun verenpainemittari puristi kättäni. Hoitajat kävivät vähän väliä painelemassa kohtuani ja nukahtelin koko ajan. Mies ja äitini tulivat katsomaan minua ja itkin kamalasti. En voinut käsittää, että en päässyt vauvani luokse.

Muutaman tunnin päästä siirryin osastolle. Nukahdin uudelleen ja heräsin seuraavan kerran joskus aamulla. En tiennyt missä mieheni oli tai mitä nyt tapahtuisi. Hoitaja tuli paikalle ja kyselin puhelintani. Löysin sen ja soitin miehelleni muutaman kerran turhaan. Päivittelin välissä kuulumisia facebookkiin ja olin hämilläni koko tilanteesta. Kaikki onnittelivat minua vauvasta, mutta ainoa ajatukseni oli; "mikä vauva?".

Minut revittiin pystyyn joskus yhdeksän aikaan ja muuta en voi sanoa kuin YÖK HYI AUTS. Mieheni tuli takaisin sairaalalle puoleen päivään mennessä ja koko ajan kyselin vauvani perään. Mietin vain milloin poika tuodaan luokseni. En silloin tajunnut, että menisi pitkä aika kun saisin hänet itselleni. 

Olin väsynyt ja voimani olivat poissa leikkauksen takia. Jaksoin vasta myöhään illalla lähteä katsomaan vauvaa. Paikalle saapuessani häpesin, etten tunnistanut mikä vauvoista oli poikani. Katsoin pientä suloista nyyttiä enkä tuntenut mitään. En saanut poikaa syliini, en saanut imettää enkä syöttää. Siinä olin ja seurasin, kun muut hoitivat häntä. Muut hoitivat.. minun lastani. 23.10.2012

Mieheni joutui tekemään vielä töitä, joten seuraavat päivät olin yksin osastolla. En kehdannut mennä katsomaan poikaa, koska koin olevani tiellä. Illat istuimme siellä ja mieheni vaihtoi muutaman kerran vaipan. Itse en halunnut tehdä sitä, koska koin olevani huono kaikkien niiden hoitajien rinnalla. Syöttää emme saaneet, koska pojan verensokerit olivat alhaiset ja maito täytyi saada menemään. Pienellä oli sokeritippa päässä ja nenämahaletku nenässä. 

Tilanne ei parantunut. Sokeria meni tipan kautta ja poika ei syönyt. Muissakin arvoissa oli häikkää. Tuskastuin makaamaan osastolla yksin tunteideni kanssa ja halusin kotiin. Tulehdusarvot olivat hieman nousseet, mutta tämä oli normaalia leikkauksen jälkeen. Haava parani hyvin, vaikka sängystä nouseminen oli hirveintä mitä tiedän. Joka kerta, kun väänsin itseäni pystyyn olin varma, että repeän.

Perjantaina lähdin kotiin ja poika siirrettiin ambulanssilla Kättärille keskosten osastolle. Kotona iski se kamala tunne tajuntaan. Kaikki ne vauvantavarat, tyhjä sänky ja pienet vaatteet. Kurkkuani kuristi ja nieleskelin kyyneleitä. Vaihdettuani vaatteet lähdimme pojan luokse. Perillä saimme kuulla ohjeita ja kuulumisia. Vauvalle oli tehty pieni toimenpide osastolla; kielijänne oli leikattu. Se oli ollut jäykkä ja vaikeuttanut ilmeisesti syömistä. Tuntui taas pahalta. Eikö tällaiset asiat kuuluisi kysyä vanhemmilta ensin? Koin, että minut oli taas sivuutettu.

Illan päätyttyä jouduin kävelemään yli kilometrin vain kolme päivää vanhan haavani kanssa pysäkille; TUSKAA. Bussissa istuminenkaan ei ollut kovin herkkua. Kesken matkan rinnoissani tuntui kamala pakottava tunne ja olisin halunnut juosta kotiin rintapumpun luokse. Maito alkoi nousemaan ja sitä tulikin sitten kunnolla. 26.10.2012

Kättäri oli mukavampi paikka. Siellä vauvalle sai pukea omat vaatteet ja hoidot suoritti vanhemmat.  Pääsin ekaa kertaa syöttämään ja pukemaan poikaa. Vaippaa en uskaltanut vieläkään vaihtaa. Myös imettäminen aloitettiin osastolla. Koin sen sujuvan hyvin niin kauan, kunnes innokkaat hoitajat tulivat tunkemaan käsiään ja neuvojaan väliin. Koko ajan nipisteltiin pojan poskia, paranneltiin asentoa ja tuijotettiin silmä kovana. Minua hermostutti --> poika hermostui ja sai itkukohtauksia. Oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa opettaa pullolle tottunutta vauvaa rinnalle.

Yhtenä päivänä saavuimme osastolle ja menimme pojan huoneeseen. Ette usko, kuinka kamala järkytys oli, kun vauvan sänky oli tyhjä. Teki mieli huutaa, mutta oli lamaantunut. Kauhusta kankeana menin toimistoon kysymään lastani. Hänet oli kuitenkin siirretty toiseen huoneeseen, koska naamalle oli tullut näppylöitä. Eristäminen oli vain varotoimenpide, vaikka ne vaikuttivat hormoninäpyiltä. Eristyshuoneen takia saimme luvan sunnuntaina jäädä yöksi osastolle, jos haluaisimme. Maanantaina olisi edessä kotiutus.

Elämä tuntui jo askeleen helpommalta. Pystyin hymyilemään, kun hoitajat vitsailivat vauvan muhkeista poskista. Moni tuli katsomaan poikaa, koska oli kuulemma ihanaa nähdä välillä pulleita pyöreitä vauvoja. Moni sillä osastolla oleva vauva oli ainakin puolet pienempi. Bili-arvot kohosivat hieman, mutta meidät kotiutettiin silti. Nenämahaletkukin otettiin pois, vaikka sitä kautta edelleen meni osa maidosta. Osastolla poika sai luovutettua äidinmaitoa omani lisäksi. Aloin stressaamaan riittäisikö maitoni kotona vai pitääkö käydä heti hankkimassa korviketta.

Poika kotiutettiin. Saavuimme kotiin ja oli jotenkin epätodellinen olo. Laskin vauvan äitiyspakkauksen laatikkoon nukkumaan ja mietin miten tässä pitäisi olla. Ei tuntunut erikoiselta. Ei tuntunut miltään. Nyt se oli kotona. Öö... 29.10.2012

Koko kokemus oli todella rankka. En saanut vauvaa rinnalleni synnytyksen jäljeen, vaan poika vietiin pois luotani. Makasin osastolla ja kaipasin kipeästi hänen luokseen. Mietin sydäntä kuristaen, että kaipaako poika yhtä paljon äitiään kuin minä häntä? Olinko tahtomattani hylännyt lapseni tärkeimmällä hetkellä? En saanut mitään tunteita heräämään tuota outoa otusta kohtaan ja pelkäsin kamalasti. Mietin, että onko tuo oikeasti minun vauvani. En tiedä miten ikinä selviän siitä kamalasta ajatuksesta, että pieni lapseni vaan vietiin pois luotani. Olimme kuitenkin 8 kuukautta olleet yhdessä. Sydäntä riistää muistella kaikkia niitä piikityksiäkin ja hoitoja mitä toinen joutui kestämään. Mahtoi olla rankka ja kurja alku elämälle...

Tunsin itseni huonoksi. En ollut kestänyt loppuun saakka, vaan lapseni joutui syntymään aikaisemmin. En ollut tehnyt tarpeeksi töitä diabetekseni eteen ja nyt pieni poikani kärsi sokeriensa vuoksi. En edes onnistunut imettämisessä, koska en osannut pitää päätäni ja häätää ihmisiä häirtisemästä. Poika kieltäytyi totaalisesti rinnasta nopeasti ja jouduin pumppaamaan maidon hänelle. Mietin usein, että jos olisin elänyt "ennen vanhaan", ei lapseni olisi selvinnyt. En olisi pystynyt häntä synnyttämään saatika sitten ruokkimaan. Se masentaa.

Jälkeenpäin sain kuulla, että poika oli vääränlaisessa tarjonnassa. Avonainen lakitarjonta tarkoittaa sitä, että lapsi on raivotarjonnassa, mutta hieman väärässä asennossa eikä pääse laskeutumaan. Poika oli jäänyt jumiin ja hänellä todettiin ahdinkotila.

Minulle ei jäänyt pelkoa synnytykseen tai fyysisiin kipuihin. Sektiohaava parani viikossa ja kipukin loppui uskomattoman pian. Pahinta oli se henkinen taakka. Se, että jouduin miettimään tulenko koskaan rakastamaan lastani. Se syö ihmistä. Itsensä syyttäminen ja rankaiseminen tilanteesta, joka on vain liian uskomaton, että sitä tulisi koskaan tajuamaan kunnolla.

Nyt rakastan poikaani. Rakastan maailmassa eniten! Jossakin vaiheessa kaikki lähti helpottumaan ja tajusin kuka siinä sylissäni oikein on. Se on oma poikani, jota olen kantanut 8 pitkää kuukautta lähellä sydäntäni. 

En koskaan tule kestämään sitä, että yhteisen elämämme alku meni niinkuin meni. En koskaan selviä siitä, että en ollut rakkaimpani luona tämän ensihetkinä. Olen ikuisesti katkera siitä, etten saanut tuntea sitä, kun vauva nostetaan ensimmäistä kertaa syleilyysi.

En kokenut räjähtävää rakkautta, vaan koin hitaasti syttyvän kiintymyksen. Kiintymyksen, joka muuttui ajan kanssa rakkaudeksi. Mutta rakkautta sekin on. Ja siitä olen kiitollinen.

Kaikki ei mennyt niinkuin suunnittelin. Mutta elämässä on otettava vastaan se mitä tarjotaan. Sain kuitenkin terveen ja elävän pienen pojan. Se on tärkeintä. Nyt ja aina.