Ihan vain ihminen

Joskus pysähdyn miettimään äitiyttä ja omaa itseäni. Jämähdän oikein pohtimaan sitä minkälainen äiti olen. En ainakaan ehkä se paras mahdollinen - mitä parhaana olo sitten ikinä tarkoittaakaan. Varmaan sellaista utopistista kuvaa äidistä, joka pärjää kaikessa ja ylisuorittaa hymy kasvoillaan ilman ongelman häivääkään. Voin rehellisesti kyllä myöntää, että tässä äidissä on vikaa ja paljon. Jaksaminen on välillä nollassa, tehot hiipuneet olemattamiin ja zemppi piileksii jossakin nurkan takana. Aina ei vain jaksa. Enkä ala myöskään valehtelemaan, että jaksaisin. Tässä tulee rehellinen (kärjistetty) tilitys äitiydestä.

Aamu alkaa yleensä heräämisellä. Se ah, niin ihana kokemus, jota en haluaisi jättää mistään hinnasta väliin. Lapsi tökkimässä silmiä, huhuilemassa korvaan ja koira vinkumassa jalat ristissä. Nenään leijailee paskavaipan haju ja illalla pöydälle unohtuneen juuston kitkerä tuoksahdus. Sitä haluaisi vielä sulkea silmänsä, mutta joku kiskoo ihanan lämmintä peittoa päältä ja kiljahtelee riemuissaan liian kimeällä äänellään. Vääntäydyt pystyyn luultavasti niskat ihan jumissa, pää sekaisin liian lyhyistä unista tai ainakin vähintään vasen jalka krampaten viileän huoneilman takia. Silmät lupsahtelevat, astut matkalla miljoonan auton päälle ja rakko huutaa hallelujaa, mutta päässä kolkuttaa vain yksi asia; se joka-aamuinen paskavaippa.

Asia, jota en ylistä enkä ilosta hykerrellen suorita. Sitä sanotaan, että "oman lapsen kakki tuoksuu erilaiselta" ja "kyllä siihen tottuu". Olisi mahtavaa nähdä se lapsi, joka paskoo ruusuntuoksuisia papanoita. Vaippa täynnä sontaa tuskin on se ensimmäinen asia, jonka haluaa aamulla kohdata. "Huomenta kakka! Minkäslainen yllätys täällä tällä kertaa odottaa?". Sen lisäksi, että on aamukakka, on myös iltapäiväkakka ja iltakakka. Joskus ahkera vaihtaminen saatetaan palkita näiden lisäksi ylläribonuksella, joka vieläpä tursuaa sisälahkeistä yli. 

Tästä päästään yleisesti likaan, siivoamiseen sekä puunaamiseen. Aina saa olla paperi kädessä, märkärättejä laukussa tai juosta pää kolmantena jalkana pelastamaan sohvaa, joka sai juuri niskaansa purkillisen jogurttia. On se niin mukavaa, että saa olla kotiäiti ja jää aikaa kodin ylläpitämiseen. Mahtava loma, kun voi tiskata tiskejä, pestä pyykkiä, VIIKATA pyykkiä, imuroida ja kaivella puolikkaita leivänpalasia milloin mistäkin kolosta. Puhumattakaan jatkuvasta vaatteiden putsauksesta, matolle kaatuneista mehuista tai tahmaisista käsistä, jotka ylettyvät noin metrin korkeudelle lääppimään tavaroita. On se vaan niin rentoa hommaa tuo kotona oleskelu.

Siivoamisen ohella pitäisi vielä täydellisen äidin tavoin upottaa aikaa lapsen kanssa leikkimiseen. Paras äitihän on äiti, joka leikkii lapsensa kanssa jokaikinen hetki. Sitä on toisessa kädessä pölyhuiska, toisessa imuri ja varpailla yltää ihan hyvin heiluttamaan muutamaa autoa edestakaisin. Paitsi, että hyvän äidin määrite on siinä, että tarjoaa lapselleen mahdollisimman virikkeellistä toimintaa. Tyhmähän lapsesta kasvaa, jos se päätyy leikkimään "vain autoilla". Pitää vähintäänkin koota palapelejä, maalata värikylpy-maalauksia ja opetella lukemaan parivuotiaasta eteenpäin. Ulkoiluakin pitäisi sovittaa päivään sopiva määrä ja loistava äiti istuu ulkona lapsen kanssa säällä kuin säällä eikä varsinkaan katsele mitään piirrettyjä kotona. Piirretythän tuhoavat aivosolut ja syövyttävät viimeisimmätkin tajunnanrippeet pois lapsen päästä.

Näinhän se menee, joopajoo. Itse en ole se äiti, joka aina jaksaa välittää niistä tahroista. Niitä tulee ja menee, vahinkoja sattuu. Mummilla oli tapana aikanaan sanoa, että  pesukone pesee ja paperi pyyhkii. Vaatteetkin on tarkoitettu ihan siihen käyttöön, vaikka hintalapussa olisi millaisia lukemia tahansa. Haalarin kuuluu kulua ulkona, kenkien ottaa osumaa kärjistä ja hanskojen reikiintyä kovalla käytöllä. Sitä se elämä on. Olen aika laiska puunamaan tahroja vaatteista ja jätänkin sen homman huoletta pesukoneelle. En jaksa ripustaa pyykkejä kuivumaan, joten olen hankkinut meille kuivausrummun. Pyykitkään eivät kyllä mene itsestään kaappiin, mutta tuskinpa ketään haittaa, jos ne muutaman päivän lojuvat puhtaiden pyykkien korissa. Joskus saattaa tulla vastaan päivä, että lusikat loppuvat kesken ja on pakko pistää tiskikonetta pyörimään. Kukkakin kuoli viime kuussa, pitäisiköhän se viskata jo roskikseen?

Leikkimisessä olen ollut kyllä armottoman huono. Käytän joskus ovelasti hyväkseni pojan omatoimisuutta ja käsken tämän roudata yksitellen laatikon eläimet luokseni. Tähän menee ainakin vartti yhteistä puuhaa. En ole myöskään ihan kovinkaan innokas ulkoilija ja vissiin tämä tyttö on tehty sokerista. En koskaan ole ymmärtänyt niitä heittoja, että "meilläpä ulkoillaan, vaikka kissoja taivaalta sataisi." Meillä ei. Silloin napataan ohjain käteen ja laitetaan telkkarista pyörimään kiva leffa tai lähdetään vaikkapa uimahalliin.

Mitä tulee elämän pieniin perusasioihin? Hampaiden pesu? D-vitamiini? Luonnonmukainen, kaikinpuolin ravitseva ruokavalio ja sokeriton elämäntyyli? Zempattavaa löytyy jo hampaissa. Yritän muistaa ne jokainen aamu ja ilta, mutta joskus lipsuu valitettavasti. Tässä yritän ihan todella hampaiden takia petrata. D-vitamiiniä en tahdo muistaa koskaan. Silloin vauvana tuntui, että tämä asia määritti hyvän äidin ja keskustelupalstoilla puhuttiin sekä vatvottiin sitä, että kuka sitä muistaa antaa ja kuka paska äiti ei muista. Ruokavalio meillä ei ole pelkkää luomua, se sisältää säilöntäaineita ja poika saa herkutella. Teemme ruoan kyllä paljolti itse, mutta käydään joskus hesessä, ostetaan paistopisteeltä pullaa ja juodaan mehuja lounaan kanssa. En myöskään omaa sisäistä kelloa, joka huutaisi minuutilleen oikeeseen aikaan, että nyt kattila tulelle ja soppa valmistumaan, vaan edetään päivä kerrallaan perstuntuman mukaan.

Ja mitä tulee vielä siihen ensimmäiseen kohtaan... en kyllä jaksa kovin usein nousta sängystä ihan heti. Venytän peiton alla makoilua viimeiseen asti, nautin hellistä (tai vähemmän hellistä) herättelevistä pusuista ja olen opettanut pojan hakemaan itse aamupalaa jääkaapista. Kyllä sitä aina saa venytettyä unia ainakin pari minuuttia.

Ei - ei yksikään näistä, vaan ihminen.

Ihan vain tyyppi, joka ei jaksa ylisuorittaa jokainen päivä. Tyttö, joka arvostaa rauhallisia aamuja, ei ole tottunut paskan hajuun eikä tykkää kellotetusta arjesta. Äiti, joka siitä huolimatta rakastaa työtään ja haluaa herätä jokaiseen uuteen aamuun, vaikka se olisikin osittainen kopio edellisestä. 

Tulee päiviä, kun ei jaksa tehdä mitään. Tulee iltoja, kun innokas kiljuminen ottaa korviin. Tulee öitä, kun ei millään jaksaisi nousta paijaamaan itkevää lasta. Silti sitä tekee sen kaiken mielellään, koska se rakkaus omaa lastaan kohtaan on niin valtava. 

Myönnän, etten ole se utopistinen äiti kaikki hommat hanskassa, vaan se realistinen mutsi ne hanskat välillä hukassa. 

Paha maailma

Olin suunnitellut kirjoittavani kevyen postauksen tänään. Mietin julkaisevani pipoarvonnan voittajan tai kertovani vähän pojan kuulumisia, mutta bussimatkalla luin uutisen, joka lamasi oloni ytimiä myöten. Tuntui yhtäkkiä siltä, että kaikki sanat olisivat kadonneet ja kyyneleetkin tyyliin jäätyneet kiinni sisälleni. En vain pysty käsittämään tätä asiaa.

Vaikeista asioista harvoin edes puhutaan ääneen. Sitä ei varmaan haluta myöntää, että maailma on muuttunut aika kurjaksi. Suljetaan silmät pahalta ja yritetään elää sitä elämää oman navan ympärillä, kunnes jonain päivänä jokin vakava asia ehkä koskettaa omaa läheistään. Itselläni on tapana sanoa asioista suoraan ja ääneen, mutta tällä hetkellä mietin saako näistä edes puhua vai onko epäkorrektia avata omia ajatuksiaan?

Tässä vaiheessa pyydän herkkiä ihmisiä poistumaan sivulta. Jos rankat asiat ahdistavat tai pahoja juttuja on vaikea käsitellä, ei kannata tätä uutista lukea.

En tiedä kuinka moni teistä edes törmäsi uutiseen, jossa kerrottiin miehen puukottaneen kolmen pienen lapsen äidin hengiltä, mutta nyt on siis kyse siitä. Lue uutinen tästä linkistä, jos haluat. Näitä tällaisia tulee jatkuvasti julkisuuteen, mutta en tiedä.. jostakin syystä juuri tämä tapaus tuntui terävältä tikarilta sydämessä. Nyt ahdistaa.

Tiedän, että ihmiset voivat masentua, olla vihaisia tai pettyneitä. Yksinäisyys tai vaikkapa katkeruus voivat ajaa erilaisiin todella vääriin tekoihin, vaikka se ei missään nimessä ole hyväksyttävää! Mikään syy ei ole tarpeeksi hyvä, kun kyseessä on toisen ihmisen hengen riistäminen.

Jos saisin tällä hetkellä suuren puurokauhan, jakaisin sillä ihmisille kärsivällisyyttä selvittää asiat sanojen avulla. Lisäisin puuron sekaan ripauksen kuuntelevia korvia, kourallisen auttavaa kättä ja muutaman tarkan silmän. Siinä olisi eväät, joilla moni ihminen voisi tuntea olonsa paremmaksi.

En voi koskaan tietää, mikä noihin tekoihin johti. Ihmisellä ei kuitenkaan voi olla kaikki hyvin, jos päätyy ratkaisemaan asiat sillä äärimmäisellä keinolla. En edelleenkään väitä, että tekijää tulisi paijata päälaelle!! Yritän sanoa, että nykymaailmassa on todellakin pahasti jotakin vikaa, kun tällaisia asioita pääsee tapahtumaan. Ei kukaan voi viedä lapsilta omaa äitiä..

Ehkäpä juuri äitiys on se asia, joka tässä koskettaa itseäni. Äidiksi tulemisen jälkeen olen ensimmäistä kertaa elämässäni pohtinut kuolemaa toisin silmin. Menettämisen pelko on toki vahva; kukapa haluaisi läheisistään päästää irti? Olen etenkin pelännyt myös sitä, että itselleni kävisi jotakin. En koskaan haluaisi saattaa omaa poikaani tilanteeseen, jossa tämä joutuu luopumaan äidistään. Ihan helpolla en olisi luovuttamassa paikkaani pois ja toivon, että kukaan ei myöskään tule tekemään sitä puolestani. Haluan olla äiti ja haluan olla läsnä lapseni elämässä. Varmasti jokainen vanhempi voisi allekirjoittaa edellisen lauseen.

Tämä on todella rankka aihe, mutta olen pahoittanut mieleni. Iloinen kotimatka musteni hetkessä, kun uutinen osui silmiini. Tämä on väärin, ihan todella väärin! Kunpa maailmassa olisi vielä tulevaisuudessa jotakin järkeä, koska tällä hetkellä ei näytä yhtään hyvältä.

Kaikista näistä sanoista huolimatta, koko juttu pistää tosi hiljaiseksi. Olisipa jossakin tarpeeksi voimaa, joka kantaisi ihmiset yli tästä. Unohtaa ei voi koskaan, mutta että edes pahin kipu hellittäisi. Sattuu jo itseäkin lukea tällaista ja ajatella. Maailma on kamala, yököttävä ja saa joskus voimaan niin pahoin. Toivon paljon rakkautta näiden lasten elämään ja parempaa huomista. Toivon ystäviä tukemaan niitä ihmisiä, jotka menettivät juuri läheisen.

Kuolema on kova paikka. Tavallaan tabu, josta ei uskalleta puhua. Kuolema koskettaa, pelottaa ja saa ihmiset surulliseksi. Pitää kuitenkin muistaa, että tärkeintä olisi avata suunsa ja puhua. Sillä tapaa solmut eivät pääse kiristymään liikaa sisällämme aiheuttaen mahdollisesti pysyvää vahinkoa. Juurikin tästä syystä olen aina valmis kuuntelemaan, jos jollakin on asioita sydämellään. Olethan sinäkin?

Minämeitsimä

Kamalasti olen pyöritellyt peukaloitani tämän postauksen kanssa. Kai sitä on vieläkin vähän varpaillaan kaiken suhteen. Miettii, että mitä uskaltaa itsestään sanoa ääneen. En vain jaksaisi olla varovainen enkä säikky. Haluan mielummin kertoa elämästä, sanoa mielipiteeni ja myöntää aidot tuntemukseni. Enhän siinä MINÄ ole se tyhmä, jos joku päättää vääntää vitsiä asioistani. Eikä elämää oikeasti kuulu elää varpaillaan, johan siitä tulee pohkeetkin kipeäksi.

Kai se on siis aika kirjoittaa kuulumisia. Hui.

Kevään jälkeen asiat ovat menneet ison harppauksen eteenpäin. Tulee nukuttua, syötyä ja jaksaa jopa olla. Olin puolisen vuotta sitten vain varjo itsestäni; ahdistunut, väsynyt ja vähän lasi puoliksi tyhjänä. Omasin pakottavan tarpeen laihtua, yritin olla vahvempi mitä olin ja pysyin lähinnä neljän seinän sisällä. Pahaa oloa on yksinkertaisesti tosi vaikea selittää enkä sen kummemmin sitä erittelekään. Lyhyesti sanoen olin lopussa ja siitä se.

Maaliskuu 2014

Yksi paha moka oli se, että hukuin silloin nettiin. Kirjoitinkirjoitinkirjoitin, turvasin ihmisiin ruudun toisella puolella ja elin elämääni jumiutuneena jonnekin. En ehkä ollut mikään loistavin äiti, olin surkea vaimo ja ihan täysin paska ystävä.

Nettihän on petollinen paikka. Julma hiekkalaatikko. Siellä tulisi käyttää järkeään ja etenkin malttia. Miettiä tarkkaan mitä julkaisee ja kenestä. Sitä on helppo pistää esimerkiksi juoru liikenteeseen ja antaa sen kasvaa. Lopulta kukaan ei tiedä mikä on totta ja mikä ei. Valheita, totuuksia, syytöksiä.

Huhtikuu 2014

Otin pakollisen tauon. Pistin kaikki katki ja annoin ajan kulua. En kirjoittanut blogiin, poistuin Facebookista näennäisesti ja puhuin vain harvoille.  Siinä välissä meidän perhe muutti uuteen kaupunkiin ja vietti yhden parhaimmista kesistä.

Jossakin vaiheessa aloin palailemaan, vaikka olin vannonut ei ikinää  käsi sydämellä. Julkaisin pitkän harkinnan jälkeen ekan postauksen blogiin ja muutamaa kuukautta myöhemmin aktivoin itseni myös Facebookissa. Tein kuitenkin tärkeitä päätöksiä. Tällä kertaa aion kaikki asiat miettiä pitkään ja harkitusti läpi. Tärkein sääntö on, ettei netti mene enää koskaan minkään muun edelle. Olen siis oppinut laittamaan kännykän ihan oikeasti sivuun ja unohtamaan sen pitkäksikin aikaa.

Kesän aikana tapahtui paljon hyvää ja ystävyys syveni muutamien kanssa. Haluan kiittää ihan kamalasti niitä, joiden kanssa ollaan pitkät pätkät keskusteltu, käyty kävelyllä tai juteltu meidän kämpän edessä.  Hymyillen muistelen linnunpesäkeinussa vietettyjä humaltuneita hetkiä ja yhdessä vuodatettuja kyyneleitä. Naurahdan vaatehullutuksille ja hyville leffoille!

Heinäkuu 2014

Tein kuitenkin vähän tylysti, kun hiljenin hetkeksi kaikkien suhteen. Tuntuu, että hylkäsin ystäväni ja häpeän sitä kieltämättä. Yritän korjata virheitäni ja olenkin ottanut uudelleen yhteyttä ihmisiin, jotka vain jätin. Olen alkanut keskustelemaan, pyytänyt anteeksi ja rakennan taas suhteita eheämmiksi.

Olen edelleen kyllä armoton pelkuri. Moni epäili aikanaan sosiaalisten tilanteiden pelkoani, mutta sellainen valitettavasti kyllä löytyy. Nämä ovat niitä asioita, joissa ei voi verrata omia tuntemuksiaan toisten tuntemuksiin. Vaikka joku toinen reagoisi voimakkaammin, voi silti olla "diagnoosina" sama "tauti". Minun kohdallani kyse on enemmän siitä OMASTA TILASTA. Pelottaa päästää ihmisiä lähelle ja ahdistaa ystävystymisessä se tutustuminen. Niin kauan, kun ei tarvitse antaa itsestään mitään henkilökohtaisesti irti, selviän tilanteista vieraiden ihmisten kanssa. Kassalla oleminen, kaupoissa pyöriminen pojan kanssa tai konserttiin meneminen ovat tilanteita, joissa pärjään ihan hyvin. Töissä puhutaan työjutuista, kaupoilla heitetään kiitosta ja konsertissa voi keskittyä siihen musiikkiin. Jäädyn kyllä kuitenkin AINA, kun joku asiakas ohimennen kysäisee kuulumisia. Sopertelen vastauksen ja jälkeenpäin ärsyttää oma kömpelyys.

Tuntemukset ovat edelleen samat; sydän tykyttää, itkettää, pelottaa ja kädet tärisee. Näihin on onneksi keksitty lääke, joka on auttanut aika hyvin. Beetasalpaajan tehtävä on tasata sykettä ja tuoda rentoutuneempi fiilis. Toimii!

Ennen en esimerkiksi uskaltanut lähteä puistoon, koska pelkäsin, että joku tulee puhumaan siellä. Välttelin ihmisiä ja kävin vain paikoissa, joissa oli tyhjää. Bussipysäkilläkin jättäydyin kauas muista ihmisistä. Pärjään aina rennosti, jos joku tulee kysymään reittiä, mutta smalltalkia en hallitse. Nykyään käydään pojan kanssa leikkimässä julkisissa paikoissa ja kohteliaasti vastaan ihmisille, jos he puhuvat. Suostun myös kauppoja tehdessä treffeihin postituksen sijaan.

Olen paljon muuttunut. Laihdutus on jäänyt ja olen tyytyväinen tilanteeseen, vaikka painankin muutaman kilon liikaa. Olen pitänyt tavoitteeni hiusten suhteen ja antanut niiden kasvaa takaisin omaan väriinsä.

Elokuu 2014

Mitä tulevaisuuteen sitten tulee.. olen toivottavasti AINAKIN muutaman ihmisen ystävä, pitkähiuksinen ja tyytyväinen itseeni muiden sanoista huolimatta. Haluan olla vähintään kahden lapsen äiti, sairaanhoitaja sekä Helsinkiläinen. Ihmisenä tulen kuitenkin pysymään sellaisena, joka kyynelehtii tätä kirjoittaessa ja kaipaa sitä omaa tilaa enemmän.

Noh, hiukset kasvavat kamalaa vauhtia ja toisesta lapsesta haaveillaan utuisesti jonain päivänä ehkä. Helsingistä en ole lähtemässä kulumallakaan enkä heti aio tehdä kropalleni mitään. Opintoja alan suunnittelemaan ehkä vuoden päästä, vielä ei ole kiire mihinkään. Jäljelle jää vain sosiaalisen verkoston rakentaminen.

Ja se on projekteista haastavin. Ystävyyssuhteita, kun ei väkisin tehdä, vaan niitä saadaan. Yllättävistä tilanteista kasvaa jotakin suurta ja ihmeellistä. Tähän mennessä kaikki yritykset ovat kaatuneet, mutta yllätykset jääneet elämään.

Mitä sitten itse vaadin ystävyydeltä? Sitä, että hyväksyy toisen täysin omana itsenään. Kaipaan ihmistä, joka kunnioittaa sitä oman tilan kaipuutani ja sitä, etten aina jaksa nähdä. Haluan, että outouttani ymmärretään ja vastaavasti haluan ymmärtää muiden tarpeita. En tahdo ystävyydeltä pakkopullaa enkä väkinäisiä tapaamisia. Haluan mennä ja nähdä spontaanisti, kun kaikille osapuolille sopii. Kuukauden tauko näkemisessä ei saa kaataa ystävyyttä eikä pieni väärinymmärrys. Aito ystävyys on sitä, että asioista puhutaan ja pelataan yhteisillä pelisäännöillä. Osataan pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Ei sen kahden ihmisen suhteen kuulu kaatua pienen sanaan eikä isompaan taisteluun. Ystävyyden tulee kestää loppuun asti ja se on asia, mihin minä tähtään. En tiedä, onko ajatukseni utopistinen ja vähän jopa naiivi. En vain osaa haalia ympärilleni pieniä kaverisuhteita ja vihaan 6kk ystävyyksiä. Ne eivät tunnu oikeilta eikä niistä jää käteen mitään muuta kuin pettymys.

"Real friends are always going to be there by your side, even if you push them away, people who truly likes you will always choose to stay. True friends aren't about who came first and who you've known the longest, it's about who came and never left."

Joten, jos täällä on joku sellainen, joka hyväksyy ajatusmaailmani ja on ystävää vailla.. olen valmis tutustumaan ja rakentamaan jotakin pysyvää. Ei ehkä treffisivuston katsotuin ilmoitus, mutta tällainen olen. Tavallaan vähän vajavainen, mutta silti oma persoonani. 

Syyskuu 2014

Tätä siis kuuluu nykyään. Tekstiä oikolukiessa mietin, että taidan olla muuttunut todella paljon ja toisaalta taas hirveän vähän.

Astetta syvällisempää

Aina välillä mietin meidän muuttoa tänne Helsinkiin. En koskaan ennen ole asunut kyseisellä paikkakunnalla ja jostakin syystä se on aina ollut utuinen haave. Pieni ajatus jossakin aivojen sopukassa.

Koko lapsuuteni asuin Espoossa ja ensimmäinen pieni yksiöni sijaitsi siellä myös. Olosuhteiden pakosta jouduin ottamaan vastaan kämpän Keravalta,  josta siirryttiin aika pikaisesti Vantaalle. Muutaman vuoden päästä sydän rupesi kuitenkin kaipaamaan takaisin tutulle paikkakunnalle. Paloin halusta päästä lähelle kavereiden kanssa vietettyjä muistoja. Lapsuuden maisemiin..

Joskus elämässä kuitenkin käy ikäviä asioita tai törmää kurjiin ihmisiin tai näkee jotakin, jota ei helpolla unohda - kyllä te tiedätte. Sitten sitä yhdistääkin huonot muistot niihin seiniin, joiden sisällä on monet itkut itkenyt. Tuntuu kuin hukkuisi samaan maisemaan ja katto saattaisi hetkenä minä hyvänsä romahtaa niskaan.


Näinhän siinä kävi.


En kuitenkaan halunnut muuttaa pois. Asuimme hyvällä paikalla ja en ollut valmis luovuttamaan. "Ei me voida taas muuttaa! Tän piti olla meidän loppuelämän koti!!" Pakotin itseni kestämään ja jaksamaan. Lopulta olin älyttömän väsynyt ja ajoin itseni loppuun.

En saanut nukuttua ja kävelin päivästä toiseen läpi paikkojen, joihin liittyi muistoja. Oli sellainen olo, kun olisin elänyt sumussa. Nyt jälkeenpäin tuntuu, etten muista talvi-kevät akselilta paljoakaan. Mitä kaikkea silloin on tapahtunut? Mitä me Topin kanssa ollaan tehty ja missä me ollaan käyty?

En muista. Faktoja tarkastellen tiedän, että oltiin vissiin aika monta kuukautta kotona. Ja puhun oikeasti todella todella pitkästä ajasta. Hävettää myöntää, että ulkoilin pojan kanssa talvella liian vähän?  (Älkää järkyttykö, taloudessa asuu myös se toinen osapuoli, joka kyllä vei Topia ulos usein!)


Joskus luin jostakin sanat, että pakenemalla muualle ei muka voisi tulla onnelliseksi. Sitä kuulemma kantaa edelleen niitä asioita mukanaan eikä normaali ihminen voi unohtaa. Sitä vain vaihtaisi maisemaa vetäen saman paskan mukanaan.


Mutta ei pidä paikkaansa. Ei sitten ollenkaan! Asioilla taitaa yleensä olla tapana järjestyä. Ärsyttävä lause, mutta pitää täysin totta!


Yksi asia johti toiseen ja tutustuin ihmiseen, joka sai tämän tytön astumaan ulko-ovesta ulos. Muistan vieläkin sen hetken mielijohteen, jossa suostuin tapaamiseen. Muistan tärisevät kädet ja pelon. Muistan myös lämpimän tunteen sisälläni ja helpotuksen.


Hyvää seurasi lisää hyvää. Kämpästä löytyi kosteusvaurio ja aika paha sellainen. Oli kaksi vaihtoehtoa; odottaa korjaustöitä tai muuttaa pois. Ja silloin olin nostanut päätäni sen verran, että osasin vihdoin tehdä järkevän ratkaisun.


Jonkun mielestä pakenin asioita ja toisen mielestä olin pelkuri. Mutta sillä hetkellä, kun luovutin avaimet huoltoyhtiölle.. tunsin oloni niin kevyeksi..


Uusi maisema ja uudet kuviot. Voin katsoa ikkunasta ulos ajattelematta heti kurjia asioita. En yhdistä vanhoja muistoja jokaiseen nurkkaan ja käännökseen, jonka täällä teen.


Muutos lähtee itsestä. Tämä päätös oli kuin eteenpäin pyörivä lumipallo. Pienestä kasvoi lopulta jotakin isoa. Sain vihdoin palan omaa itseäni takaisin ja oikaistua vääristyneen horisontin suorempaan.


Nyt saatan lähteä extempore ajatuksella ajelemaan hyvän ystävän ja perheeni kanssa keskellä yötä. Voin saada idean, että haluan parhaan ystäväni kanssa Bulgariaan. Tai etenkin haluan oikeasti viettää aikaa läheisteni kanssa. Kävellä perheen kanssa jokipaikalle katselemaan suloisia sorsia!


Älä pakene asioita. Pöh! Joskus ainoa ratkaisu on pakata kimpsunsa sekä kampsunsa ja painua tiehensä. Sitä saattaa vahingossa vaikka huomata olevansa onnellisempi.

Spontaanius.

Perhe.

Ystävyys.

Minä itse.

Kiitos teille;  ☆ JL ☆ HS ☆ TV ☆ TH ☆ JL ☆AV-S ☆ NH ☆ SH ☆ LH ☆ Elämä olisi aika tyhjää ilman teitä.

Paljon on tärkeitä ihmisiä elämässä nyt. Vahvoja siteitä ystäviin, läheisiä kanssamatkustajia ja uusia tuttavuuksia. Haluan oikeasti kiittää kaikkia.


Olkoon tämä tällainen yltiöpäinen positiivisuus postaus vaikean kevään ja tavallista onnellisemman kesän päätteeksi!

Pakko avautuminen

Anteeksi jo etukäteen. On pakottava tarve päästä avautumaan ja sanomaan sanottavansa. On kova halu purkaa ajatuksensa paperille, joten annan vain palaa. Jos et pidä negatiivisistä postauksista niin hus pois äkkiä tältä sivulta!

Joskus elämässä nimittäin tulee kolhuja, sattuu hankalia asioita ja joskus sitä vain väsyttää tavallinen arki. Silloin sitä kaipaa toista ihmistä kuuntelemaan. Jokainen kaipaa välillä halauksia, lämpimiä sanoja ja sitä, että joku jaksaa hetken välittää. Olen jotenkin ajatellut, että onpas kivaa, kun on ihmisiä ympärillä ja voi puhua asioistaan. Sitä ei tarvitse avautua jokaisesta yksityiskohdasta isolle yleisölle netissä, vaan ennemmin jakaa ajatuksiaan kahdestaan jonkun kanssa.

Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin tajuamaan, että melkein aina elämä menee niin, että joutuu itse ottamaan yhteyttä ja kertomaan. Jos on suruja tai iloja, sitä pitää aina itse avata keskustelu ja kertoa niistä. Aika iso askel otettavaksi enkä ole edes tajunnut kysyä, että kiinnostaako ihmisiä? Jaksavatko he kuunnella juttujani oikeasti? Jotenkin vain näin olettaa, koska yleensä ystävät keskustelevat toisilleen.

Itse jaksan olla aktiivinen niiden ihmisten kanssa, joista välitän. Puhun, kyselen kuulumisia, kuuntelen ja olen läsnä tarvittaessa. Vieraampien kanssa otan varovaisemmin, jos en tunne ihmistä. Sitä ei tiedä mitä toinen edes haluaa. Mietinkin todella usein, että olenkohan liian innokas yleisesti? Voiko välittää liikaa? Onko se pelottavaa?

En tiedä. Tai sitten vain kuvittelen liikoja kaikesta. Tässä miettiessäni kuluneita viikkoja ja kuukausia, nousee huulille kysymys; kuinka moni on kysynyt minulta mitä kuuluu? Kuinka usein ihmiset ylipäänsä kyselevät toisensa kuulumisia?

Tunnen oloni tyhmäksi ja häiriköksi. Olen epävarma tyttö. En uskalla aina kertoa vaikeita asioita. Arvon jo tämän postauksenkin kanssa, että viitsinkö tämän julkaista? Niin paljon tulee edelleen ilkeitä kommentteja ja niin ison palan otti se kuukauden takainen netissä lyttääminen. En oikein tiedä enää, että mitä tehdä. Haluan nimittäin puhua täällä vaikeista asioista ja haluan avautua ystävilleni, muttan en pääse siitä pelosta eroon, että olisin rasittava. Pelkään, että kaikki menee pieleen. En pääse eroon kauhukuvasta, jossa saan jälleen kourallisen paskoja kommentteja blogiini. Ja rehellisenä ihmisenä myönnän tämän kaiken teille mielummin suoraan, kun piilottelisin sitä hymyn takana. Olen avoin ja puhun aiheesta nyt aitojen tunteiden kautta.

Palatakseni tuohon ystävä asiaan.. Tänään on ehkä jotenkin huono ilta ja olen liian väsynyt, mutta olen turhautunut ja surullinen. Mitä vaikeaa on yksinkertaisissa sanoissa.. "Mitä kuuluu?" Vaadinko liikaa, kun kaipaan niitä juuri tänään?

Jos ihmiset olisivat kysyneet, olisin kertonut iloisia sekä surullisia asioita. Olisin kertonut Topin uusista taidoista, omista innostuksista ja suunnitelmista. Olisin kertonut lähestyvästä keväästä, makeanhimon voittamisesta ja siitä, että minusta tuli kummi.

Olisin myös kertonut niistä kurjista asioista, jotka ovat osuneet kohdalleni. Niistä jutuista, jotka syövät jaksamistani ja energiaani.

Olen nimittäin tosi uupunut ja se johtunee omasta terveydestä. Verenpaine on korkealla ja kilpirauhasarvoissakin taitaa olla vikaa. Arvot asettuvat normaalin sisälle, mutta ovat niin rajoilla, että aiheuttavat paljon ikäviä oireita. Ja lääkärit eivät tee mitään, koska "viitearvot". Liikaa rajojen tuijotusta mielestäni ja ennemmin pitäisi ottaa huomioon ihmisen oma kunto sekä oireet.

Miehen tilanne on myös epäselvä edelleen. Lähetettä saatiin eteenpäin ja positiivisin mielin sitä ollaan odoteltu, että saataisin vihdoin selvyyksiä. Hänellä on vielä kipuja, joka tekee odottelusta aika kurjaa. Seuraavaksi pamahtaakin paperi postiluukusta, jossa kerrotaan ajan olevan kolmen kuukauden päästä. Tajuaakohan kukaan, kuinka turhauttavaa on katsoa toisen kipuja ja elää tiedottomuudessa vielä monta kuukautta?! Rankkaa, kun ei voi itse tehdä yhtään mitään.

Tämän kaiken päälle saatiin vihdoin lähete lapsettomuushoitoihin. Keräsin rohkeutta ja päätin valmistautua koetukseen. Pelottaa ihan kamalasti lähteä tuohon touhuun, mutta sain tarpeeksi voimia revittyä jostakin ja pyysin sitä lähetettä. Aikanaan asiasta kysyessäni sain kuulla, että lähete voidaan kirjoittaa vuoden yrittämisen jälkeen. Varasin siis koko toivoni tuohon "lupaukseen". Postilaatikko sitten kolahti taas ja toi mukanaan kirjeen, jossa evättiin pääsy hoitoihin. "Emme näe tarvetta." Nuo sanat luettuani teki mieli pudota maahan ja itkeä. En kuitenkaan saanut kyyneliä silmistäni, koska olo oli turta. Fiilis oli samantapainen, kun joku olisi juuri lyönyt kovaa kasvoihin.

En tiedä mitä tässä pitäisi nyt ajatella. Mihinkään ei saa apua, joka paikassa vaan tyrmätään tai laitetaan odottamaan. Tulee jotenkin riittämätön ja turha olo.

Alan kääntymään sen puoleen, että ehkä meille ei sitten tule lisää lapsia. Jaksoin pitää pientä kipinää asian suhteen hengissä, mutta nyt on kyllä lasi aivan tyhjä. Tunnen surua, vihaa ja epätoivoa, mutta samalla taas en tunne mitään. Näen silmissäni, kuinka haaveet valuvat käsistäni ja lentävät jonnekin kauas avaruuteen.

Oliko tämä nyt tässä? Onko tämän suhteen enää toivoa? En tiedä kestääkö mielenterveys jatkaa yrittämistä enää.

Ehkä kaikki olisi helpompaa, jos olisi oikeanlaista tukea asian suhteen. Ehkä olisi toivoa, jos oikeasti otettaisiin tosissaan..

Koen oloni aika epäonnistuneeksi naisena. En onnistunut synnyttämään ekaa lastani enkä imettämään. Eikä kroppani saa nyt aikaiseksi raskautua. Joskus tunnen itseni niin huonoksi, vaikka ehkä sitä ei pitäisi. Väsymyksen ja kaiken muun päälle tämä oli vain liikaa.

Olisi siis paljon asioita, joista olisin kertonut enkä vain pyörittänyt niitä pääni sisällä. En vain uskalla enää olla tyrkky ja tunkea ajatuksiani toisten kannettavaksi. Toivoisin, että ihmisiä aidosti kiinnostaisi ja he edes joskus kysyisivät.

Purkasin tämän kaiken nyt tänne. Tuntuu vain, että räjähdän, jos en saa asioita pihalle. Kirjoitan nämä siis tähän postaukseen ja helpotan painetta. Tavallaan koen surua siitä, koska olisin monet näistä jakanut mieluummin jonkun ihmisen kanssa yhdessä. Nyt ne ovat vain yhden bloggaajan sanoja ruudulla. Sanoja, joihin on helppo takertua ja pilkata.

Kellään koskaan samantapaisia fiiliksiä?

Faktoja vauva nro 2:n yrittämisestä

Mutkia matkassa. (Google)

Olen jo jonkin verran avannut tänne tilannetta tästä vauvakuume asiasta. Olen puhunut tuntemuksista, kurjasta fiiliksestä ja ahdistuksesta. Mutta en kovin tarkkaan ole kuitenkaan selittänyt missä mennään.


Ensinnäkin, yritystä taitaa olla nyt noin 10 kuukautta takana. En enää edes pysy laskuissa. Synnytyksen (sektio) jälkeen menkat alkoivat muutamassa kuukaudessa, vaikka imetin (pumppasin) neljän kuukauden ajan.

Sektion jälkeen suositellaan joskus 6kk ja joskus täydet 12kk odotettavan ennen uutta raskautta. Ohjeet ovat kuitenkin AINA yksilöllisiä. Kohdun tilannehan tarkistetaan leikkauspöydällä ja se voidaan varmistaa vielä jälkeenpäinkin. Itse oman raskautumishistorian takia halusin aloittaa "yrittämisen" mahdollisimman aikaisin. Hakeuduin lääkärille ja kävelin huoneesta lupalappu kädessä ulos.

Lopetin pillerit Helmikuussa. Minipillereistä oli tullut vain ikäviä sivuvaikutuksia ja mieletöntä väsymystä. Ei enää ikinä niitä tähän taloon. Menkat tulivat melko normaalilla ajalla ensimmäisen kerran, mutta seuraavat katosivat tyystin.

Ensimmäinen varhainen keskenmeno. Viiva ehti haaleana välähtää testissä ja sitten alkoi tuskallisen kipeä vuoto. Olin kuolla kipuun ja sain ravata vessassa, kun vuoto oli niin kovaa. Pettymys, heti alussa. Kuinka julmaa!

Olimme ajatelleet ottaa alkuun ainakin kesään asti lungisti. Emme ajattelisi, suunnittelisi tai stressaisi. Mutta tuo keskenmeno muutti kaiken ja ajatus vauvasta juurtui päähäni. Haluan, kaipaan.

(Google)

Siitä sitten alkoi hyvin sekavat kierrot. Menkat tulivat noin 40-60 päivän välein ja aina eri suuruisina. Joskus ovuloin ja joskus en. Turhauttavaa. Miten sitä ikinä tulisi raskaaksi, jos edes kroppa ei toimi? Joka kierto kuitenkin toivoin kädet ristissä, että se viiva piirtyisi tikkuun, mutta joka kerta löysin itseni sohvan nurkasta pettyneenä.

Tuli syksy ja ystäväni vinkkasi Maca-jauheesta. Hän oli tullut jo kahdesti sen aloitettuaan heti raskaaksi. Pitkin hampain päätin kokeilla tuota luonnon omaa ihmelääkettä ja suosittelin sitä myös muutamalla muulle. Siitä kierrosta olin taas raskaana. Ja jälleen kerran se päättyi keskenmenoon. Oireet olivat niin selvät, että olin asiasta varma, mutta samalla tiesin, että oli turha iloita. Tuttu jomotus alavatsalla enteili pahinta ja seuraavana päivänä testistä alkoi tiputtelu.

(Google)

Päätin lähteä lääkäriin. Lääkäri tutki perusjutut, otti papakokeen ja iski keltarauhashormonin käteen. Olihan tässä jo melkein vuosi mennyt epäsäännöllisen kierron kanssa.

En saanut terolutteja, joita yleensä määrätään vaan Primoluttia, joka on astetta vahvempaa. Sain 6 kuukauden reseptin eli näillä eväillä nyt mennään. Jokaisen kierron 16. päivänä aloitan kuurin ja lopetan sen 26. päivänä.

Ensimmäinen kuuri on syöty ja kierto kesti 29 päivää. Vuoto oli kivutonta ja melko niukkaa muutaman päivän ajan. Omituista, mutta en valita.

Nyt on toinen kuuri menossa. Tässä kierrossa bongasin selkeästi ovulaation kivuista juuri ennen kuurin aloittamista. Kierrossa on menossa 24. päivä ja oireita on. On mahassa nippailua, kipuja ja jomotusta. Hajuaisti on oikeasti todella vahva ja tarkka. On turvonnut ja väsynyt olo. Mutta en juhli, koska kuuri mitä todennäköisemmin aiheuttaa kuulemma raskausoireita.


Tuntuu, että lataan kaiken toivoni tähän lääkkeeseen. Viimeksi ehdin sen 1,5 vuoden toivomisen jälkeen aloittaa ehkäisyn ja unohtaa vauvahaaveet. Söin keltarauhashormoni-kuurin ja olin heti raskaana ehkäisyn läpi. Jotenkin ajattelen, että tämä ihmelääke olisi viimeinen toivoni. Se toimi viimeksikin kerta laakista, niin miksi ei tälläkin kertaa?

Nyt on siis ensimmäisen kuurin jälkeinen kierto. En ehkä halua tietää mitä ensi viikonloppu tuo tullessaan. Usko ei luultavasti enää riitä, jos testistä pamahtaa negatiivinen taas.

Kauhun ja pelon sekaisin tunnelmin odotan. Ei ole montaa päivää jäljellä.

Tietäisinpä mihin tämä tie kuljettaa... (Google)

Ajatuksia yössä..

Lähiaikoina on tullut ajateltua paljon kaikkea. Tuntuu tosi usein, että eläisin tavallaan jossakin unessa, josta hetkittäin herään tajuamaan asioita.

Sitä havahtuu jotakin Topin kuvaa katsoessa, että wouuu tuo suloinen nassikka tuossa kuvassa on oikeasti minun pieni poikani. Sitä hiffaa, että joku tässä maailmassa ihan oikeasti rakastaa juuri sinua maailmassa eniten.

Sillä hetkellä tulee sellainen hassu olo, että ihankun ei voisi uskoa silmiään ja että oma elämä tuntuisi jopa vähän vieraalta. Sitä yrittää kovasti miettiä, että miten tähän tilanteeseen on päästy? Tajuan miten paljon vaikeampaa, mutta kuitenkin sisältörikkaampaa elämä on.

Luulen, että en vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä asiaa, että olen äiti. Mutta päivä päivältä tämä operaatio äidiksi kasvaminen etenee ja hetki hetkeltä olo on varmempi.

Luulen, että nyt (vasta) on oikeasti se hetki käsillä, kun yhdestä tulee kaksi. Alan päästä vihdoin kiinni tähän asiaan ja alan vihdoin heräillä tästä pitkästä unesta todellisuuteen. Ja tämä todellisuus on täydellinen. Juuri tätä olen elämältä aina halunnut.

Koko raskausajan pelkäsin, että entä jos en koskaan tule rakastamaan tarpeeksi omaa lastani. Pelkäsin aina, että entä jos en rakasta vaikka haluan rakastaa täysillä!?

Pelkään sitä edelleen ja mietin USEIN, että miten sen pelon saa pois? Luulen kuitenkin rakastavani poikaa maailman eniten, mutta mistä voin tietää, että se on tarpeeksi? Millä sen todistaa? Entä jos vain luulen rakastavani enkä rakastakaan?

Eikö olekin ihan hullu ajatus, jossa ei ole mitään järkeä? Silti se kaihertaa mielessä usein. Ja loppujenlopuksi luulen, että se pelko siitä, etten rakastaisi tarpeeksi, estää lopulta heittäytymästä täysillä. Eli ongelma tunnistettu, mutta miten siitä pääsee eroon?

Näin aikanaan Topin vasta 16h synnytyksestä ensimmäisen kerran.. ne omantunnon tuskat...

En saanut imettää, ruokkia enkä vaihtaa vaippaa. Sairaalassa hoitajat tekivät kaiken ja jouduin istumaan vieressä. Olo oli kuin syrjäytetty.

Siitä jäi sellainen iso osaamattomuuden tunne, joka kalvaa vieläkin. Yhden ainoan lauseen takia.... "Te olette ekakertalaisia ettekä osaa kuitenkaan näitä juttuja, joten parempi että me tehdään kaikki..."

En suostunut tuon kammottavan lauseen jälkeen tekemään mitään siellä sairaalassa, koska pelkäsin epäonnistumista. Ja pelkään edelleen. Pelottaa julkisilla paikoilla, että kämmään ja ihmiset näkevät sen. Olen tosi kömpelö tämän takia ja moni asia tuntuu edelleen vaikealta. Koska pelkään sitä epäonnistumista. "Ette te kuitenkaan osaa.."

Kaikella järjellä toimin tällä hetkellä niinkuin kuuluukin. Kaikella järjellä Topilla ei voisi olla parempaa äitiä kuin minä. Kaikella järjellä pidän itseäni osaavana ja rakastavana äitinä. Mutta sitten on se käsittämätön pelko? Miiiiksi?

Tällaisia omituisia ajatuksia näin keskellä yötä. Ehkä joskus olisi vain parempi, että ei ajattele liikaa?

Ps.Kestovaippapostaus tulossa huomenna!

Maailman rakkain ♡♥♡

Kommentti jättää jälkensä.

Paha sana satuttaa. Valheellinen juoru loukkaa. Haukkuminen kirpaisee. Kyyneleitä, oman itsensä vihaamista ja valvottuja öitä. Miltä tuntuu olla kiusattu?

Olen kerran jo kirjoittanut tästä aiheesta ja käytän edellisen tekstin sanoja apuna.

Henkilökohtaisista asioista voi olla joskus vaikea puhua. Vaatii rohkeutta kertoa asiat ääneen. Onko väärin tehdä asioista julkisia? Pitäisikö vaan hiljentyä ja kieriä tuskissaan yksin? Ei pidä. Suomessa on sananvapaus, eikä kukaan kiellä kertomasta mikä ahdistaa. Puhuminen on hyvästä, puhumalla pääsee eteenpäin ja saa tukea. Yksin jääminen on väärin ja saattaa johtaa kurjiin asioihin.

Nyt siis avaan suuni jälleen kerran.

Oma synnytykseni ei mennyt niinkuin olin ajatellut ja oli henkisesti todella rankka. ( Lue: Synnytyskertomus yläpalkista )Koin pitkään syyllisyyttä, turhautuneisuutta ja katkeruutta siitä, että en ollut poikani luona heti synnytyksen jälkeen. Alkuun oli todella vaikea tunnistaa vauvaa omakseni ja en kokenut olevani äiti.

Jossain vaiheessa rakkaus kuitenkin valtasi sydämeni ja olin myyty.

Silti jokin pieni asia jäi takaraivooni. Pelko. Entä, jos lapseni ei pidä minusta, koska hylkäsin hänet syntymän hetkellä? Rakastanko lastani varmasti tarpeeksi? Onkohan poika kiintynyt minuun ollenkaan? Olenko minä tarpeeksi hyvä äiti?

Nuo kysymykset pyörivät päässäni enemmän tai vähemmän ja yritin vakuutella itselleni, että kaikki on hyvin. Pelkäsin sairastuvani masennukseen, koska olen nuorempana siitä jo kärsinyt. Päätin, että minun on oltava vahva äiti eikä vahvat äidit sairastu.

Jälkeenpäin ajateltuna homma oli jo selvä, olin yksi niistä 10-15 prosentista, jotka sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt, kun luen tuon taudin kuvauksen, tunnistan itseni monesta kohtaa.

Itsesyytökset olivat pahoja. Pelkäsin vahingoittavani lastani sillä, että en osaa rakastaa tarpeeksi. Minulla oli univaikeuksia. Tunsin oloni ahdistuneeksi.

Kaikki muut hehkuttivat rakkauttaan jokapuolella ja kertoivat kuinka uskomatonta elämä on. Minun mielestäni elämä oli - ihan hienoa. Minusta oli tullut äiti, siinä se. Olin niin syvällä, että en nähnyt tuota lausetta kunnolla; MINUSTA OLI TULLUT ÄITI.

Olen liian kiltti ja otan asiat helposti itseeni. Tämä ei yhtään hepottanut tilannetta. Olisin päässyt ehkä nopeammin takaisin jaloilleni, mutta sitten se alkoi; minusta tuli kiusattu.

Olipa kerran ihanan tiivis ja rakastettava vauvaryhmä netissä, jossa jaettiin paljon asioita. Kaikki seurasivat toistensa elämää ja kuulumisia suurella sydämellä.

Huomasin lisääväni ryhmään paljon kuvia pojastani ja kertovani usein mitä meille kuuluu. Korostin herkästi itseäni ja poikani uusia taitoja. Muiden huomioiminen jäi vähemmälle, vaikka heitäkin zemppasin, juttuihin kommentoin ja kuvista tykkäsin. Halusin hehkuttaa ja tuoda hienoja asioita esille. Todistelin lähinnä itselleni, että elämä on upeaa.

Tämä sai aikaan katkeruutta. Minua arvosteltiin siitä, että jatkuvasti yritän pilata muiden ilon ja upottaa muiden kuulumiset omieni alle. En ymmärtänyt yhtään mistä he puhuivat, minähän halusin vain kertoa kuinka ihana poika minulla on!

Tilanne tulehtui nopeasti. Tuli erimielisyyksiä niin mielipiteistäni kuin päivityksistänikin. Suutuin kunnolla, kun poikaanikin arvosteltiin. Miten joku edes kehtaa tehdä niin, kun ei ole ollut osana elämäämme?! Ärräpäitä lenteli ja siitä hetkestä tiesin, että me emme tulisi toimeen.

Ajan kuluessa arvostelu pahentui. Annoin soseita liian aikaisin, istutin poikaa bumbossa liian nuorena tai nukutin vääriin paikkoihin. Ostin liikaa vaatteita, latasin kuvia blogiin.

Pahimmillaan seinääni vakoiltiin Facebookissa, juttujani kopioitiin muualta netistä ja haukuttiin porukalla yhteisessä viestiketjussa. Ihan mitä vain sanoin missä vain, olin kuulemma tarkoittanut sen loukatakseni. Koin olevani ahdistettuna nurkkaan. Minua haukuttiin taulapääksi, huoraksi ja vittuiltiin päin naamaa. Uhkailujakin sain. Minun olisi pitänyt toimia juuri sillä tavalla kuin käskettiin tai lähtisi ilmoitus lastensuojeluun tai poliisille.

Kiusaaja nauttii toisen pahasta olosta, kiusaaja haluaa iskeä tikarinsa syvälle. Ajattelin ensin, että en koskaan näytä kuinka paljon kaikki sattui. Mutta nyt olen rohkaistunut. Ihan sama, vaikka kiusaajan kasvoille leviäisi leveä hymy tätä tekstiä lukiessa, koska nyt on minun vuoroni puhua.

Kyllä, satutit minua ja teit minulle pahan olon.

Muistan, kun kerran sanoit, että olet huolissasi lapsestani. Olet huolissasi siitä, että en osaa hoitaa lastani. Kyseenalaistit koko ajan toimintaani äitinä ja tämä vahvisti entisestään epävarmuuttani. "Olisipa lapsellasi joku toinen äiti" Nuo sanat sattuivat. Jos olit niin huolissasi Topista, miksi sitten edesaiheutit kiusaamisellasi ja arvostelullasi huonoa itsetuntoani? Kaikki se mitä on sanottu ja tehty, on pahentanut tilannetta ja se vaikutus on varmasti jotenkin yltänyt Topiinkin.

Painotan, että rakastan lastani ylikaiken. Halaan joka hetki! Suukottelen suuta, poskia ja nenänpäätä. Leikin, touhuan ja juttelen. Vaihdan vaipan, syötän ja huolehdin, että on hyvä olla. Topi ei ole rakkaudesta eikä muusta jäänyt paitsi.

Mutta kaikki on ollut kovin vaikeaa. Olen pitkään miettinyt miksi on niin rankkaa vaihtaa vaippa ja miksi väsyttää niin kovasti aamun leikkien jälkeen. Tai miksi on niin vaikeaa olla aloillaan, kun seinät kaatuvat päälleni. On pakko liikkua ja mennä, että ei ehdi ajatella ja huolehtia. Ja sitten yöllä, kun kiipeän sänkyyn ei uni tule, koska ne mielestä siirretyt asiat tulvivat ajatuksiini. Ja aamulla väsyttää.

Ylipäänsä olen kokenut monen asian vaikeaksi. Ahdistaa lähteä jonnekin, koska pelkään, etten pärjääkään pojan kanssa. En halua välttämättä mennä kyläilemään tai vauvakerhoihin, koska en halua toisia todistamaan sitä, etten osaa jotakin asiaa. Me liikutaan kahdestaan paikasta toiseen, koska näin ei voi kukaan arvostella.

Pitkään olen yksin surrut huonouttani ja osaamattomuuttani. Pitkään olen ollut väsynyt ja lopussa. Silti olen esittänyt reipasta ja uskotellut itsellenikin, että olen vahva äiti; kaikki on tietenkin kunnossa!

Tuli se päivä, kun ymmärsin kaiken. Tiesin, että näin ei voi jatkua. Taisteluhenki nosti päätään ja uskaltauduin irrottautumaan tuosta oravanpyörästä. Painoin esto nappia ja pyyhkäisin sen kaiken paskan kertaheitolla elämästäni. En tiedä mikä minua aiemmin oli estänyt, mutta nyt vihdoin tein sen.

Seurasi monen kuukauden tutkistelu ja mietiskely. Pureskelin asioita pikkuhiljaa. Jossakin vaiheessa oma järki alkoi viemään voiton ja irtipääseminen tuottaa tulosta. Koin itseni hetki hetkeltä vahvemmaksi. Tajusin, että olen pojalleni tärkeä ja aloin nauttimaan asioista vielä vähän enemmän.

Tiesin etten ollut vielä täysin ehjä. Haavat oli sidottu kyllä, mutta eivät ummessa. Tiesin, että paras tapa parantua on antaa anteeksi.

Nousin sen kaiken yläpuolelle ja paiskasin kättä päälle. Se mitä on tapahtunut historiassa on nyt menneisyyttä. Tulevaisuus on avoin.

Tämän luokan asian anteeksiantaneena vetoan teitä pysähtymään hetkeksi ja miettimään. Ehkä sinäkin voit pyytää sekä antaa anteeksi?

Anteeksiannon jälkeen oli hyvä olla. Painotus sanassa OLI. Oravanpyörä on jälleen käynnissä, kerää vauhtiaan. Pienestä kipinästä on kasvanut liekki.

Ystävystyin, opin luottamaan. Hairahduin jälleen kerran uskomaan, että asiat sujuisivat. Tein tämänhetkisen elämäni suurimman virheen. Jokainen asia, jonka luottamuksella kerroin ja jaoin siirtyi eteenpäin. Salaisuuteni oli kaikkien tiedossa. Sen lisäksi minusta oli muuttumassa samanlainen. Olin muuttumassa kiusaajaksi.

Pidän itseäni ystävällisenä, mukavana ja muut huomioon ottavana ihmisenä. Olen rauhallinen, tykkään kuunnella mitä sanottavaa muilla on ja haluan halata lannistunutta. 

Mutta nyt en tunnista itseäni enää. Viha, riidat ja kaikki tämä paska on muuttanut minua. Peilistä katsoo katkera ja väsynyt nainen. Olen ollut tyly, paha sanoistani ja arvostellut muita.

Yhtenä aamuna avasin silmäni ja päätin, ettei tämä voi jatkua näin. Tässä vaiheessa aion vaikuttaa itse asiaan. On pakko irtautua. On pakko nyörtyä myöntämään virheensä ja pyytämään anteeksi.

Sitä kautta sain kuraa niskaani. "Miten voit olla niin sokea, että sovit riidat!?" Itse en näe siinä mitään väärää vaan pikemmin kypsän ja viisaan ratkaisun. Paras tilanne olisi se, että voisin olla kaikkien kanssa sovussa. Ei yhtäkään riitaa, kaikki asiat annettu anteeksi ja unohdettu.

Sopimalla toisen kanssa jouduin taas vihalistalle. Haukkuja, torjumista ja syyttelyä. Mutta en lähde tähän enää uudelleen. Se että suostuuko siihen kaikkeen vaikuttaa siihen mitä olet. Sitä voi myös itse päättää, että EI ! Minusta ei tule kiusattua jälleen.

On vain pakko niellä kiukku ja purra hammasta yhteen. Riitelyllä ei saa mitään muuta aikaiseksi kuin pahan mielen jokainen. Kukaan ei jaksa kauaa huudella tyhjälle huoneelle. Ja ainakin voin pitää itseäni hyvänä ihmisenä, kun vetäydyn ja astun pois. Suojelen itseäni ja poikaani, mutta samalla pidän huolen myös siitä, etten enää itse tahtomattani satuta ketään.

Minusta ei tule kiusaajaa. En aio tyytyä kiusatuksi. Olenhan tärkeä esimerkki pojalleni, josta haluan kasvavan tasapainoisen ihmisen sekä kunniallisen kansalaisen.



Ole sinäkin hyvä esimerkki ja jätä paha sana sanomatta.

Kommentti jättää jälkensä on noin kolmenkymmenen blogin yhteinen kampanja nettikiusaamista vastaan (tutustu kaikkiin blogeihin täällä). Mukana on kertomassa oman tarinansa niin kiusattuja, entinen kiusaaja, sivusta seuraaja kuin äitikin. Tarkoitus on tuoda vakavaa asiaa lähemmäs teitä, netin käyttäjiä.

Mukaan ollaan haastettu myös Demi.fi:n ja Vauva.fi:n foorumit, joiden toivotaan tiukentavan kommentoinnin sääntöjä villiksi länneksi muuttuneilla keskustelupalstoillaan.

Anna tukesi lisäämällä sivupalkista löytyvä banneri sivuillesi tai blogiisi. Ja muista kommentoida ensi kerralla mielummin kehuja kuin haukkuja - ei tarvitse sitten myöhemmin hävetä.

Kommentti jättää jälkensä. Ethän kiusaa. Edes netissä.

Vaatteista ja valituksista

Äh, jotenkin alkaa vähän kyllästyttämään nuo anonyymien kommentit liittyen meidän vaatteisiin ja niiden hankkimisiin. Olen pyrkinyt siihen linjaan, että julkaisen kaikki kommentit, mutta en jaksaisi toistaa samoja asioita koko ajan uudelleen.

Ensinnäkin en ymmärrä mitä se kenenkäki persiitä kutittaa, millasia tai miten paljon hankin vaatteita? Silti moni asiakseen kokee tästä valittaa. Jos se on teille valittajille tärkeää päästä asiasta sanomaan, niin en toki vie iloanne ja kaikki kommentit luen   _aina_.

Siis yksinkertaisesti tämä tyttö on ihan hulluna lastenvaatteisiin ja löydänkin itseni kuolaamasta kivojen yhdistelmien perään aika usein. Jokaisella on harrastuksensa ja mielenkiinnon kohteensa, eikö?

Jo kuvauksessa olen varoittanut, että blogi sisältää paljon asiaa lastenvaatteista, joten en ihan ymmärtänyt yhtä kommenttia, joka tuli kenkätekstiin. Täällä on kuulemma alkanut olemaan liikaa vaate juttuja. Miten ihmeessä omassa blogissa voi kirjoittaa liikaa jostakin asiasta? Jokainenhan kirjoittaa niistä asioista, jotka kiinnostavat eniten. Ei ikinä tulisi mieleenikään mennä huomauttamaan kuntoblogiin, että liikaa juttua urheilusta. En valitettavasti voi miellyttää teitä kaikkia ja suosittelen vain siirtymään toisiin blogiin, jos lastenvaatteet ei kiinnosta.

Sen lisäksi ihan vähän ärsyttää, että ihmiset puuttuvat asioihin, joista eivät mitään tiedä. Jonkun mielestä on hölmöä, jos lapsella on enemmän vaatteita, kun vanhemmilla yhteensä. Meillä näin ei ainakaan ole ja tälläkin hetkellä Topin lipasto ei ole edes täynnä ja siellä on myös seuraavan koon vaatteet. Ehkä meillä on paljon noita ulkovarusteita, mutta aleista olen haalinut ja tarpeettomat myyn sitten pois. Ennen syksyä en tiedä mitä tarvitsemme ja mitä emme.

Mitä se on lapselta pois, jos vaatteita on enemmän? Eihän pieni vauva ymmärrä paitojen ja housujen päälle yhtään mitään! Se on enemmänkin itselleni tärkeää, että pikkumies on puettu hyvin ja näyttää tyylikkäältä liikenteessä. Turhamaista? Ehkä, mutta ei vahingoita lasta yhtään mitenkään. Jokainen tietää varansa ja ostaa sen mitä kykenee.

Meillä oli alunperin vaatteita paljon tuon puklaamisen takia. Haalareita tuli olla kaksi, koska joka kauppareissun jälkeen sai sen pilaantuneelle maidolle haisevan haalarin lykätä koneeseen. Nykyään Topi oksentaa taas ja vaatteita menee vaihtoon usein. Myös ryömimisen takia tulee vaihdettua vaatetusta, enhän itsekään olisi pölyisissä ja likaisissa vaatteissa. Ja säästän nyt sen verran edes luontoa, että pesen täysiä koneellisia enkä pistä yhden takin takia pyörimään.

Olen tosi tyytyväinen hankintoihini, enkä kadu niitä mitenkään. En tunne huonoa omaa tuntoa siitä, jos joku huomauttaa tästä asiasta, mutta en yksinkertaisesti jaksa vain vastata sataa kertaa samoja asioita näihin kommentteihin.

Asioista saa olla eri mieltä ja jokaisella on vaatteiden, kenkien ja haalareisen suhteen omat mieltymyksensä. Mielipide on kuin pers reikä, jokaisella on omansa. Karua, mutta totta ;)

Tämmösiä ajatuksia bussista, toivottavasti ei ole kamalasti virheitä, koska kirjoitin puhelimella enkä jaksa oikolukea. Kohta ollaan perillä Helsingissä ja olen muuten menossa tekemään kauhean asian; ostamaan kolme Little Phant - vaatetta kahden hinnalla!

Kun tuntuu pahalle

Kirjoitan nyt postauksen kahdesta arkaluontoisesta aiheesta. Olen pitkään miettinyt puhuvani näistä ääneen, mutta joku sisälläni on estänyt. Henkilökohtaisista asioista kertominen vaatii joskus voimia ja paljon uskallusta. Nyt avaan suuni.

Oma synnytykseni ei mennyt niinkuin olin ajatellut ja oli henkisesti todella rankka. (Lue: Synnytyskertomus) Koin pitkään syyllisyyttä, turhautuneisuutta ja katkeruutta siitä, että en ollut poikani luona heti synnytyksen jälkeen. Alkuun oli todella vaikea tunnistaa vauvaa omakseni ja en kokenut olevani äiti.

Jossain vaiheessa rakkaus kuitenkin valtasi sydämeni ja olin myyty.

Silti jokin pieni asia jäi takaraivooni. Pelko. Entä, jos lapseni ei pidä minusta, koska hylkäsin hänet syntymän hetkellä? Rakastanko lastani varmasti tarpeeksi? Onkohan poika kiintynyt minuun ollenkaan? Olenko minä tarpeeksi hyvä äiti?

Nuo kysymykset pyörivät päässäni enemmän tai vähemmän ja yritin vakuutella itselleni, että kaikki on hyvin. Pelkäsin sairastuvani masennukseen, koska olen nuorempana siitä jo kärsinyt. Päätin, että minun on oltava vahva äiti eikä vahvat äidit sairastu.

Jälkeenpäin ajateltuna homma oli jo selvä, olin yksi niistä 10-15 prosentista, jotka sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt, kun luen tuon taudin kuvauksen, tunnistan itseni monesta kohtaa.

Itsesyytökset olivat pahoja. Pelkäsin vahingoittavani lastani sillä, että en osaa rakastaa tarpeeksi. Minulla oli univaikeuksia. Tunsin oloni ahdistuneeksi.

Kaikki muut hehkuttivat rakkauttaan jokapuolella ja kertoivat kuinka uskomatonta elämä on. Minun mielestäni elämä oli - ihan hienoa. Minusta oli tullut äiti, siinä se. Olin niin syvällä, että en nähnyt tuota lausetta kunnolla. MINUSTA OLI TULLUT ÄITI.

Olen liian kiltti ja otan asiat helposti itseeni. Tämä ei yhtään hepottanut tilannetta. Olisin päässyt ehkä nopeammin takaisin jaloilleni, mutta sitten se alkoi; minusta tuli kiusattu.

Olipa kerran ihanan tiivis ja rakastettava vauvaryhmä netissä, jossa jaettiin paljon asioita. Kaikki seurasivat toistensa elämää ja kuulumisia suurella sydämellä.

Huomasin lisääväni ryhmään paljon kuvia pojastani ja kertovani usein mitä meille kuuluu. Korostin herkästi itseäni ja poikani uusia taitoja. Muiden huomioiminen jäi vähemmälle, vaikka heitäkin zemppasin, juttuihin kommentoin ja kuvista tykkäsin. Halusin hehkuttaa ja tuoda hienoja asioita esille. Todistelin lähinnä itselleni, että elämä on upeaa.

Tämä sai aikaan katkeruutta. Minua arvosteltiin siitä, että jatkuvasti yritän pilata muiden ilon ja upottaa muiden kuulumiset omieni alle. En ymmärtänyt yhtään mistä he puhuivat, minähän halusin vain kertoa kuinka ihana poika minulla on!

Tilanne tulehtui nopeasti. Tuli erimielisyyksiä niin mielipiteistäni kuin päivityksistänikin. Suutuin kunnolla, kun poikaanikin arvosteltiin. Miten joku edes kehtaa tehdä niin, kun ei ole ollut osana elämäämme?! Ärräpäitä lenteli ja siitä hetkestä tiesin, että me emme tulisi toimeen.

Ajan kuluessa arvostelu pahentui. Annoin soseita liian aikaisin, istutin poikaa bumbossa liian nuorena tai nukutin vääriin paikkoihin.

Pahimmillaan seinääni vakoiltiin Facebookissa, juttujani kopioitiin muualta netistä ja haukuttiin porukalla yhteisessä viestiketjussa. Ihan mitä vain sanoin missä vain, olin kuulemma tarkoittanut sen loukatakseni. Koin olevani ahdistettuna nurkkaan. Minua haukuttiin taulapääksi, huoraksi ja vittuiltiin päin naamaa. Uhkailujakin sain. Minun olisi pitänyt toimia juuri sillä tavalla kuin käskettiin tai lähtisi ilmoitus lastensuojeluun tai poliisille.

Kiusaaja nauttii toisen pahasta olosta, kiusaaja haluaa iskeä tikarinsa syvälle. Ajattelin ensin, että en koskaan näytä kuinka paljon kaikki sattui. Mutta nyt olen rohkaistunut. Ihan sama, vaikka kiusaajan kasvoille leviäisi leveä hymy tätä tekstiä lukiessa, koska nyt on minun vuoroni puhua.

Kyllä, te satutitte minua ja teitte minulle pahan olon.

Muistan, kun kerran sanoit, että olet huolissasi lapsestani. Olet huolissasi siitä, että en osaa hoitaa lastani. Kyseenalaistit koko ajan toimintaani äitinä ja tämä vahvisti entisestään epävarmuuttani. "Olisipa lapsellasi joku toinen äiti" Nuo sanat sattuivat. Jos olit niin huolissasi Topista, miksi sitten edesaiheutit kiusaamisellasi ja arvostelullasi huonoa itsetuntoani? Kaikki se mitä on sanottu ja tehty, on pahentanut tilannetta ja se vaikutus on varmasti jotenkin yltänyt Topiinkin.

Painotan, että rakastan lastani ylikaiken. Halaan joka hetki! Suukottelen suuta, poskia ja nenänpäätä. Leikin, touhuan ja juttelen. Vaihdan vaipan, syötän ja huolehdin, että on hyvä olla. Topi ei ole rakkaudesta eikä muusta jäänyt paitsi.

Mutta kaikki on ollut kovin vaikeaa. Olen pitkään miettinyt miksi on niin rankkaa vaihtaa vaippa ja miksi väsyttää niin kovasti aamun leikkien jälkeen. Tai miksi on niin vaikeaa olla aloillaan, kun seinät kaatuvat päälleni. On pakko liikkua ja mennä, että ei ehdi ajatella ja huolehtia. Ja sitten yöllä, kun kiipeän sänkyyn ei uni tule, koska ne mielestä siirretyt asiat tulvivat ajatuksiini. Ja aamulla väsyttää.

Ylipäänsä olen kokenut monen asian vaikeaksi. Ahdistaa lähteä jonnekin, koska pelkään, etten pärjääkään pojan kanssa. En halua välttämättä mennä kyläilemään tai vauvakerhoihin, koska en halua toisia todistamaan sitä, etten osaa jotakin asiaa. Me liikutaan kahdestaan paikasta toiseen, koska näin ei voi kukaan arvostella.

Pitkään olen yksin surrut huonouttani ja osaamattomuuttani. Pitkään olen ollut väsynyt ja lopussa. Silti olen esittänyt reipasta ja uskotellut itsellenikin, että olen vahva äiti; kaikki on tietenkin kunnossa!

Tuli se päivä, kun ymmärsin kaiken. Tiesin, että näin ei voi jatkua. Taisteluhenki nosti päätään ja uskaltauduin irrottautumaan tuosta oravanpyörästä. Painoin esto nappia ja pyyhkäisin sen kaiken paskan kertaheitolla elämästäni. En tiedä mikä minua aiemmin oli estänyt, mutta nyt vihdoin tein sen.

Seurasi monen kuukauden tutkistelu ja mietiskely. Pureskelin asioita pikkuhiljaa. Jossakin vaiheessa oma järki alkoi viemään voiton ja irtipääseminen tuottaa tulosta. Koin itseni hetki hetkeltä vahvemmaksi. Tajusin, että olen pojalleni tärkeä ja aloin nauttimaan asioista vielä vähän enemmän.

Sitten mieheni jäi kotiin ja sain omaa aikaa. Tuona aikana sain käsiteltyä loputkin asiat ja hengähdettyä. Opin arvostamaan jälleen itseäni äitinä ja kasvatin itseluottamusta. Arkiset asiat olivat miehen vastuulla ja minä sain ainoastaan nauttia poikani seurasta. Hetkessä näin enemmän! Kirkkaat silmät tapittamassa onnellisina, suupielet hymyssä. Voi sitä rakkauden määrää!

Nyt tuntuu hyvältä istua pojan kanssa paikallaan ja ihmetellä maailman menoa. Sydämessä ei kiristä ja voin taas elää täysillä. Uskaltauduin tänään lähtemään ystäväni kanssa rannalle ja tiesin pärjääväni. Tiesin, että voin antaa pojalle yhden keksin ja, että hiekan maistaminen on sallittua ilman, että sinut leimataan huonoksi äidiksi. Se mitä teet on sinun valintasi. Muiden mielipiteistä ei tule välittää.

En ole täysin ehjä vielä. Haavat on sidottu, mutta ne eivät ole ummessa. Aion nyt elää hetki kerrallaan ja parantua kokonaan. Koska minä olen äiti.

En aio nimetä ihmisiä, jotka olivat tässä mukana. Jokaisella tarinalla on kaksi puolta ja uskon, että näistäkin asioista voidaan olla toista mieltä. Mutta tämä kertomus on siitä mitä minä tunsin ja miten se vaikutti minuun.