Haastan Sinut! #RiittävänHyvä

Viime viikolla kotiseudullani puhuttiin eräästä vakavasta aiheesta. Kuulin tarinan tytöstä, joka hyppäsi sillalta alas ja päätyi teholle. Syynä ikuisuuksiin jatkunut kiusaaminen. Ikävintä tässä on se, että tarina on totta ja tämä kaikki tapahtui alle kilometrin päässä omasta kodistani - turvapaikastani. Suru valtasi mielen aika vahvasti ja tuli vaivaantunut olo. Ensimmäisenä ajattelin (itsekkäästi), että se tyttö olisin voinut olla yhtä hyvin minä. Miksi ei? On sitä taustalla kuitenkin vähän kaikenlaista. Seuraava ajatus olikin voimattomuus. Mitä minä voisin tehdä? Se tarve saada toimia ja vähän ravistella ihmisiä.

En ehkä saa poistettua kiusaamista tästä maailmasta, mutta aina voin yrittää huutaa ääneen. Voin yrittää toimia ja sanoa sanottavani. Ehkä joku muu rohkaistuu sanoistani, ehkä joku toinen herää todellisuuteen. Ehkä. Heikko yksinäinen sana, mutta maustettu kuitenkin sillä toivonkipinällä. Ajattelin vähän avata omaa menneisyyttäni. En kerätäkseni sääliä, vaan sanoakseni sanottavani. Koskaan ei ole väärin puhua. Hiljaisuus ei auta ketään, koska miten sitä voi ymmärtää, jos kukaan ei puhu. Ei mitenkään. Joten avataanpas jälleen yksi vanha haava, joka ei koskaan tule täysin parantumaan.

-----------------------------------

Olin aikanaan niitä ekaluokkalaisia, jotka juoksivat kouluun onnesta soikeana. Olin se tyttö, joka itki ensimmäisenä koulupäivänä, koska ei tullut yhtäkään läksyä kotiinvietäväksi. Olin se tyyppi, joka aina halusi jutella kaikille ja olla jokaisen kaveri. Paino sanalla olin. Se iloinen koulua rakastava tyttö muuttui pian surulliseksi ja ahdistuneeksi. "Äiti, en halua mennä kouluun." Nykyaikana moni vanhempi ymmärtää yhdistää tuon lauseen yhteen asiaan; kiusaamiseen. On luonnollista, että lapsi ei halua mennä paikkaan, jonne ei koe olevansa tervetullut. Näin minä ainakin ajattelin. Kukapa haluaisi olla se, jonka kädestä ei suostuta pitää parijonossa? Kuka haluaisi olla se, jota hakataan kepeillä? Kuka haluaisi jännittää jokainen päivä, että hyppääkö joku nurkan takaa kiskaistaakseen housusi taas kinttuun? Kiusaamista seuraa yleensä tietyt tunteet; häpeä ja kieltäminen. Sitä ei halua ajatella, ei puhua eikä muistaa. Kannan kyllä mukanani ikävää mielikuvaa tapahtuneista, mutta osa siitä on jyrsitty pois. Ala-asteella psykologi diagnosoi ensimmäistä kertaa, että vaikutan masentuneelta ja kärsin muistinmenetyksestä. Tuntuu jotenkin pysäyttävältä näin 17 vuotta myöhemmin pitää kädessään paperia, jossa nuo sanat lukevat. Miten niin pieni lapsi voi olla masentunut? 

Olen aina tuntenut olevani jotenkin erilainen. Puhun nyt eräästä tunteesta, joka on itselleni liiankin tuttu. Siitä tilanteesta, kun kävelet täydessä huoneessa, mutta tunnet olevasi erilläsi muista. Kuulet itsesi puhuvan, huomaat itsesi liikkuvan. Silti tuntuu kuin jättimäinen kupla ympäröisi sinut erilleen muusta maailmasta. Tunnen oloni usein eristetyksi. Kiusatun olemus; varovaisuus, nöyryys ja anteeksipyytelevä asenne tekevät ihmisestä helpon maalitaulun. Tunsin itseni monesti magneetiksi, joka veti ilkeitä ihmisiä puoleensa. Yläasteella yritin selittää tätä asiaa päässäni jotenkin kierolla tavalla. "Joidenkin on tässä maailmassa otettava vastaan kaikki se paska, jotta toiset voivat olla onnellisia. Ehkä tämä on minun roolini."

Luovuttaminen. Taistelun lopettaminen. Periksiantaminen. Tämä minä olen enkä muuksi muutu. Tulkaa vaan, tehkää mitä teette. Ei haittaa. Tämä on minun tehtäväni. Olla se säkki niille, jotka sitä säkkiä sattuvat tarvitsemaan. 

Vuosia olen elänyt siinä pimeydessä. Kierinyt surussani. Pelännyt jopa omaa varjoani. Olen muuttunut ihmisenä sellaiseksi, josta en edes itse pidä. Miten sitä voi kuvitella, että joku toinen pitäisi sinusta, jos et itsekään pidä itsestäsi? Paljastan käyneeni pohjalla  - useasti. Kutsun niitä pudotuksiksi. Myönnän olleeni huomionhakuinen - ärsyttävä. Tiedän harkinneeni jotakin lopullista ja melkein toteuttaneen suunnitelmani. Olen ollut yksi iso luuseri - omassa päässäni. 

Tiedän myös päässeeni yli melkein kaikesta. Olen kirjoitellut paljon tänne blogiini tätä aihetta sivuten. Olen kirjoittanut kipupisteistä, pohjakosketuksesta ja nettikiusaamisesta. Paljon olen saavuttanut puhumisen ja asioiden purkamisen kautta. Olen löytänyt pikkuhiljaa oman arvoni, sisäisen kauneuteni ja halun näyttää maailmalle. Minusta on vielä johonkin. Tunnen kasvaneeni paljon viime keväästä. Osaan katsoa tätä maailmaa erilailla nyt. En pelkää rumaa sanaa, en koe tarvetta miellyttää ihmisiä ja on ihan ok olla minä. Olen #RiittävänHyvä tällaisena kuin olen.

Haastan. Teidät. Lukijat. Bloggaajat. SINUT. 

Haasteita tulee ja menee koko ajan. Tänä vuonna, viime syksynä, vuosi sitten. Nyt on kuitenkin aika yrittää pistää uusi haaste pystyyn! Haasteen nimi on #RiittävänHyvä. Siinä ideana on hyväksyä muut ja etenkin itsensä sellaisena kuin on. On ok olla minä. 

Ajatuksena on jälleen vähän herätellä ihmisiä kiusaamisen suhteen. Kirjoita postaus. Jaa tämä postaus. Kerro kaverille miltä kiusaaminen sinusta tuntuu. Toimi tavallasi, mutta älä hiljene. Puhu, puhu, puhu. 

Kirjoitin aikanaan vetoomuksen kiusaajalle ja kiusatulle. Aion laittaa sen postauksen loppuun ja siinä on esimerkiksi hyvä pätkä jaettavaksi eteenpäin. Tai sitten voit kirjoittaa oman vetoomuksesi. Aion yrittää tätä, vaikka ihmiset eivät lähtisi mukaan. Aion jakaa tämän asian Instassa, Facessa ja täällä blogimaailmassa. Voi olla, että #RiittävänHyvä tägeistä löytyy vain yksi tulos.. mutta ainakin tiedän yrittäneeni. 

Voit esimerkiksi ottaa itsestäsi vain kuvan paperin kanssa tai muokata omakuvaasi tekstin #RiittävänHyvä ja sen lisäksi jonkun sopivan lausahduksen kiusaamista vastaan! Sitten jaa kuvasi instassa, omalla seinälläsi tai jossakin! Mukaan vaan jokainen!

 Etsi Sinua kuvaava otsikko ja lukaise ihmeessä.

Kiusaajalle:

Ehkä tunnistat itsesi - ehkä et. Joskus huonojen piirteiden myöntäminen ja huomaaminen on meille vaikeaa. Sitä haluaa piilottaa pahat puolensa ja uskotella jopa itselleen, että en minä oikeasti ole tällainen. Sulkee silmänsä ja lakaisee maton alle. Jatkaen edelleen samaa.

Oikeastaan kukaan ei voi koskaan tietää miltä toisesta tuntuu. Ei ikinä kannata olettaa ja tehdä omia johtopäätöksiä. Harmiton vitsi voi aiheuttaa tosi paljon pahaa mieltä tai tarkoituksellinen pilkka satuttaa syvältä. 

Oletko koskaan itkenyt jonkun asian takia ja tuntenut maailman kaatuvan päällesi? Muistatko sen käsien tärinän, pahan olon sekä loputtomat kyyneleet? Toivoitko sillä hetkellä, että se loppuisi ja rukoilitko voivasi pyyhkiä kaiken sen pois? Jokaisella on jossakin vaiheessa elämää hetkiä, jolloin paha olo ottaa vallan. Tuska kumpuaa sisältä ja nakertaa itsetuntoa. Saa ajattelemaan hulluja ajatuksia.

Haluatko sinä oikeasti olla se, joka aiheuttaa kaiken tämän toiselle? 

Nyt pyydän. VETOAN. Olit kuinka ylpeä tahansa.. kävele silti peilin eteen ja katso peilistä kurkistavaa ihmistä. Minkälaisena haluat muiden näkevän itsesi ja etenkin minkälaisena haluat itse itsesi nähdä? Onko ok kulkea kiusaajan leima otsassa? Onko kiva, että juuri sinun sanasi saivat toisen henkisesti maahan?

Koskaan ei ole myöhäistä vetäytyä ja lopettaa. Sitä voi niellä sanansa ja pysyä hiljaa. Harkita suustaan lentäviä teräviä piikkejä. Onko se muka niin vaikea unohtaa ihmisten heikkoudet ja olla käyttämättä niitä toisiaan vastaan? Astu nyt hyvä ihminen jo taakse. Kosto ei ole suloinen, pilkka ei ole edes heikon puolustus. 

Jokainen tekee virheitä. Myös minä olen mennyt sanomaan väärin ja tekemään typeryyksiä. Minäkin olen ollut ruma sisältä. Ja tällöin katsoin peiliin oppien hieman enemmän. Haastan sinut samaan!

Kiusatulle:

Myös sinä voit kävellä peilin eteen, mene vaan! Ole rohkea. Kurkkaa kuinka ainutlaatuinen ihminen sieltä katsoo takaisin. Ehkä jotkut ovat erilaisia tässä maailmassa, mutta eikö ole olemassa sellainen klisee, jossa sanotaan erilaisuuden olevan rikkaus? Se on. 

Kiusatun tulee aina muistaa, että vahvuus ei tarkoita hiljentymistä ja kärsimistä. Vahvuus on sitä, että uskaltaa hyväksyä itsensä muiden sanoista huolimatta. Joskus ehkä tuntuu siltä, ettei pystyy pitämään itsetunnostaan kiinni. Tällöin pitää uskaltaa ottaa muutama askel ja pyytää apua.

Avunpyytäminen ei ole koskaan väärin. On voimakasta, kun ihminen on valmis taistelemaan sen puolesta mitä itse haluaa olla.

Minä haluan nähdä sinut sellaisena kuin olet, vahvana ja itsevarmana. Kauniina omana itsenäsi. En tahdo katsoa silmiin, joissa loistaa pelko ja epävarmuus. En tahdo nähdä yhdenkään ihmisen kärsivän.

Auta itseäsi ja auta muita. Älä sulje silmiäsi, kun näet kiusaamista. 

Puutu, pyydä apua ja älä kiusaa. Siinä kiteytettynä koko ajatus!

Minä olen riittävän hyvä. Niin olet sinäkin. 

Riittävän hyvä. #kutsumua

STOP kiusaamiselle!!

"Näin olet mukana #kutsumua -kampanjassa: Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessasi voit kertoa kuvatekstissä pidemmänkin tarinan! Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla." ♡

Minä haastan Sinut.

Tässä olisi viesti molemmille. Etsi Sinua kuvaava otsikko ja lukaise ihmeessä.

Kiusaajalle:

Ehkä tunnistat itsesi - ehkä et. Joskus huonojen piirteiden myöntäminen ja huomaaminen on meille vaikeaa. Sitä haluaa piilottaa pahat puolensa ja uskotella jopa itselleen, että en minä oikeasti ole tällainen. Sulkee silmänsä ja lakaisee maton alle. Jatkaen edelleen samaa.

Oikeastaan kukaan ei voi koskaan tietää miltä toisesta tuntuu. Ei ikinä kannata olettaa ja tehdä omia johtopäätöksiä. Harmiton vitsi voi aiheuttaa tosi paljon pahaa mieltä tai tarkoituksellinen pilkka satuttaa syvältä. 

Oletko koskaan itkenyt jonkun asian takia ja tuntenut maailman kaatuvan päällesi? Muistatko sen käsien tärinän, pahan olon sekä loputtomat kyyneleet? Toivoitko sillä hetkellä, että se loppuisi ja rukoilitko voivasi pyyhkiä kaiken sen pois?

Jokaisella on jossakin vaiheessa elämää hetkiä, jolloin paha olo ottaa vallan. Tuska kumpuaa sisältä ja nakertaa itsetuntoa. Saa ajattelemaan hulluja ajatuksia.

Haluatko sinä oikeasti olla se, joka aiheuttaa kaiken tämän toiselle? 

Nyt pyydän. VETOAN. Olit kuinka ylpeä tahansa.. kävele silti peilin eteen ja katso peilistä kurkistavaa ihmistä. Minkälaisena haluat muiden näkevän itsesi ja etenkin minkälaisena haluat itse itsesi nähdä?

Onko ok kulkea kiusaajan leima otsassa? Onko kiva, että juuri sinun sanasi saivat toisen henkisesti maahan?

Koskaan ei ole myöhäistä vetäytyä ja lopettaa. Sitä voi niellä sanansa ja pysyä hiljaa. Harkita suustaan lentäviä teräviä piikkejä. Onko se muka niin vaikea unohtaa ihmisten heikkoudet ja olla käyttämättä niitä toisiaan vastaan?

Astu nyt hyvä ihminen jo taakse. Kosto ei ole suloinen, pilkka ei ole edes heikon puolustus. 

Jokainen tekee virheitä. Myös minä olen mennyt sanomaan väärin ja tekemään typeryyksiä. Minäkin olen ollut ruma sisältä. Ja tällöin katsoin peiliin oppien hieman enemmän. Haastan sinut samaan!

Kiusatulle:

Myös sinä voit kävellä peilin eteen, mene vaan! Ole rohkea. Kurkkaa kuinka ainutlaatuinen ihminen sieltä katsoo takaisin. Ehkä toiset ovat erilaisia, mutta eikö ole olemassa sellainen klisee, jossa sanotaan erilaisuuden olevan rikkaus? Se on. 

Kiusatun tulee aina muistaa, että vahvuus ei tarkoita hiljentymistä ja kärsimistä. Vahvuus on sitä, että uskaltaa hyväksyä itsensä muiden sanoista huolimatta. Joskus ehkä tuntuu siltä, ettei pystyy pitämään itsetunnostaan kiinni. Tällöin pitää uskaltaa ottaa muutama askel ja pyytää apua.

Avunpyytäminen ei ole koskaan väärin. On voimakasta, kun ihminen on valmis taistelemaan sen puolesta mitä itse haluaa olla.

Minä haluan nähdä sinut sellaisena kuin olet, vahvana ja itsevarmana. Kauniina omana itsenäsi. En tahdo katsoa silmiin, joissa loistaa pelko ja epävarmuus. En tahdo nähdä yhdenkään ihmisen kärsivän.

Auttakaa itseänne ja auttakaa muita. Älä sulje silmiäsi, kun näet kiusaamista. Se tekee mielestäni myös sinusta kiusaajan.

Puutu, pyydä apua ja älä kiusaa. Siinä kiteytettynä koko ajatus!

Minä olen riittävän hyvä. Niin olet sinäkin. 

Erilainen Joulun toivelista

Joulu on täynnä toivomuksia, kuvastoja.. Joulu on kulutusta ja lahjojen ostamista. Jouluna halutaan ja vaaditaan. Ostoskeskukset täyttyvät ihmisistä ja kauppojen kassat pullistuvat rahamäärästä.

Myös minä olen ostanut monen monta lahjaa. Myös minä toivon erilaisia kivoja juttusia. Myös minä kulutan etenkin Jouluna. En häpeä tätä asiaa ja myönnän sen rehellisesti. Painotan silti, että pyrin välttämään kaikkea turhaa ja tarpeetonta.

Yleensä kerään koko vuoden asioita mitä haluaisin tai mitä tarvitaan ylös paperille ja hankin ne sitten kuusen alle. Kulutanko siis yhtään enempää oikeastaan? Tavallaan eikö se ole ihan sama, että paastoaako vuoden ja vetää ähkyyn kertaheitolla vai nauttiiko sitä vähän kerrallaan koko ajan? Yleensä sanotaan, että ahneella on paskainen loppu ja ahmimisesta tulee vain huono olo. Päteekö se tähänkin asiaan? Menettääkö lahjat merkityksensä, kun kaikki tulevat yhtenä suurena ryöppynä?

En osaa vastata näihin kysymyksiin valitettavasti. Tiedän vain sen, että meillä ollaan siirtymässä lopullisesti vauvaleluista taaperoleikkeihin. Ehkä Topi jaksaisi viskoa sitä yhtä rengasta KOKO päivän.. viikon.. kuukauden, mutta minä en. Leikin poikani kanssa oikeasti ja en vaan millään jaksa kuukaudesta toiseen touhuta samoja asioita. Olen "uhrannut" television katselun, koneella istumisen ja kirjojen lukemisen leikkimiseen. Harvoin saan puuhata ikätasoni mukaisten asioiden parissa. Jos sitä "täytyy" seuraavat vuodet leikkiä, niin tehdään se sitten kunnolla! Voi kuulostaa typerältä, mutta onneksi tämä on jokaisen oma asia.


Näin tämän kaiken kulutuksen keskellä haluan nostaa myös ne hiljaiset toiveet ylös. Ne toiveet, jotka eivät oikeastaan taida olla kenenkään käsissä, ne joita ei saa vaatimalla.

Joulun sanoma ei ole lahjat ja kaikki se tavaran haaliminen. Joulun sanoma on paljon muuta. Jokainen varmasti tietää sen syvällä sisimmissään.


Jos rakentaisin tänä vuonna erilaisen toivelistan Jouluksi, sisältäisi se monta asiaa. Osa kipeitä, kyyneleet silmiin tuovia haaveita ja osa enemmän toiveikkaita odotuksia.

Tältä näyttäisi minun listani:



★  Toivoisin, että tänä Jouluna sataisi paljon lunta ja maa olisi kauttaaltaan kauniin valkoinen.


★  Haaveilen kovasti, että voisin pyöritellä kättäni hellästi vatsan päällä ja tuntea sydämessäni pienen ihmeellisen elämän läsnäolon.


★  Olisi hienoa, jos Topi alkaisi kävelemään ja saisin ylpeydestä pakahtuen seistä katselemassa noita huteria ensiaskelia.


★  Pyytäisin, että ihmiset jättäisivät blogini rauhaan ja saisin vihdoin kirjoittaa ilman, että pahat sekä ilkeät anonyymikommentit musertaisivat minua.


★  Haluaisin parantua ja olla normaali niinkuin melkein kaikki muutkin tässä maailmassa.


★  Rukoilen ymmärrystä, voimaa ja jaksamista kestämään ilkeät ihmiset, jotka eivät käytä hetkeäkään ajatellakseen toisen ihmisen tunteita.


★  Olisin onnellinen, jos maailma olisi astetta parempi paikka elää ilman nälänhätää, verenvuodatusta ja kaikkea julmuutta.


★  Antaisin mitä vain siitä, että saisin pitää läheiseni enkä joutuisi yhdestäkään heistä luopumaan.


★  Elättelen toivoa, että jonain päivänä pääsen takaisin kerhoon, koska nyt vielä pelkään liikaa mennäkseni sinne vanhojen riitojen takia.


★  Pyytäisin muutaman ystävän lisää, koska olen hetkittäin aika yksinäinen ja epävarma itsestäni.


★  Haluaisin vastauksia, joita olen pitkään etsinyt liittyen omaan isääni, jonka menetin kahdeksan vuotta sitten; edes sen pienen hetken, jolloin voisin halata, kysyä ja hyvästellä.

©Anette

Mitkä ovat sinun hiljaiset pyyntösi, sydämesi kipeimmät toiveesi? Mitkä sanat sinä kuiskaat yön hiljaisuudessa kohti tähtitaivasta?

Kommentti jättää jälkensä.

Paha sana satuttaa. Valheellinen juoru loukkaa. Haukkuminen kirpaisee. Kyyneleitä, oman itsensä vihaamista ja valvottuja öitä. Miltä tuntuu olla kiusattu?

Olen kerran jo kirjoittanut tästä aiheesta ja käytän edellisen tekstin sanoja apuna.

Henkilökohtaisista asioista voi olla joskus vaikea puhua. Vaatii rohkeutta kertoa asiat ääneen. Onko väärin tehdä asioista julkisia? Pitäisikö vaan hiljentyä ja kieriä tuskissaan yksin? Ei pidä. Suomessa on sananvapaus, eikä kukaan kiellä kertomasta mikä ahdistaa. Puhuminen on hyvästä, puhumalla pääsee eteenpäin ja saa tukea. Yksin jääminen on väärin ja saattaa johtaa kurjiin asioihin.

Nyt siis avaan suuni jälleen kerran.

Oma synnytykseni ei mennyt niinkuin olin ajatellut ja oli henkisesti todella rankka. ( Lue: Synnytyskertomus yläpalkista )Koin pitkään syyllisyyttä, turhautuneisuutta ja katkeruutta siitä, että en ollut poikani luona heti synnytyksen jälkeen. Alkuun oli todella vaikea tunnistaa vauvaa omakseni ja en kokenut olevani äiti.

Jossain vaiheessa rakkaus kuitenkin valtasi sydämeni ja olin myyty.

Silti jokin pieni asia jäi takaraivooni. Pelko. Entä, jos lapseni ei pidä minusta, koska hylkäsin hänet syntymän hetkellä? Rakastanko lastani varmasti tarpeeksi? Onkohan poika kiintynyt minuun ollenkaan? Olenko minä tarpeeksi hyvä äiti?

Nuo kysymykset pyörivät päässäni enemmän tai vähemmän ja yritin vakuutella itselleni, että kaikki on hyvin. Pelkäsin sairastuvani masennukseen, koska olen nuorempana siitä jo kärsinyt. Päätin, että minun on oltava vahva äiti eikä vahvat äidit sairastu.

Jälkeenpäin ajateltuna homma oli jo selvä, olin yksi niistä 10-15 prosentista, jotka sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt, kun luen tuon taudin kuvauksen, tunnistan itseni monesta kohtaa.

Itsesyytökset olivat pahoja. Pelkäsin vahingoittavani lastani sillä, että en osaa rakastaa tarpeeksi. Minulla oli univaikeuksia. Tunsin oloni ahdistuneeksi.

Kaikki muut hehkuttivat rakkauttaan jokapuolella ja kertoivat kuinka uskomatonta elämä on. Minun mielestäni elämä oli - ihan hienoa. Minusta oli tullut äiti, siinä se. Olin niin syvällä, että en nähnyt tuota lausetta kunnolla; MINUSTA OLI TULLUT ÄITI.

Olen liian kiltti ja otan asiat helposti itseeni. Tämä ei yhtään hepottanut tilannetta. Olisin päässyt ehkä nopeammin takaisin jaloilleni, mutta sitten se alkoi; minusta tuli kiusattu.

Olipa kerran ihanan tiivis ja rakastettava vauvaryhmä netissä, jossa jaettiin paljon asioita. Kaikki seurasivat toistensa elämää ja kuulumisia suurella sydämellä.

Huomasin lisääväni ryhmään paljon kuvia pojastani ja kertovani usein mitä meille kuuluu. Korostin herkästi itseäni ja poikani uusia taitoja. Muiden huomioiminen jäi vähemmälle, vaikka heitäkin zemppasin, juttuihin kommentoin ja kuvista tykkäsin. Halusin hehkuttaa ja tuoda hienoja asioita esille. Todistelin lähinnä itselleni, että elämä on upeaa.

Tämä sai aikaan katkeruutta. Minua arvosteltiin siitä, että jatkuvasti yritän pilata muiden ilon ja upottaa muiden kuulumiset omieni alle. En ymmärtänyt yhtään mistä he puhuivat, minähän halusin vain kertoa kuinka ihana poika minulla on!

Tilanne tulehtui nopeasti. Tuli erimielisyyksiä niin mielipiteistäni kuin päivityksistänikin. Suutuin kunnolla, kun poikaanikin arvosteltiin. Miten joku edes kehtaa tehdä niin, kun ei ole ollut osana elämäämme?! Ärräpäitä lenteli ja siitä hetkestä tiesin, että me emme tulisi toimeen.

Ajan kuluessa arvostelu pahentui. Annoin soseita liian aikaisin, istutin poikaa bumbossa liian nuorena tai nukutin vääriin paikkoihin. Ostin liikaa vaatteita, latasin kuvia blogiin.

Pahimmillaan seinääni vakoiltiin Facebookissa, juttujani kopioitiin muualta netistä ja haukuttiin porukalla yhteisessä viestiketjussa. Ihan mitä vain sanoin missä vain, olin kuulemma tarkoittanut sen loukatakseni. Koin olevani ahdistettuna nurkkaan. Minua haukuttiin taulapääksi, huoraksi ja vittuiltiin päin naamaa. Uhkailujakin sain. Minun olisi pitänyt toimia juuri sillä tavalla kuin käskettiin tai lähtisi ilmoitus lastensuojeluun tai poliisille.

Kiusaaja nauttii toisen pahasta olosta, kiusaaja haluaa iskeä tikarinsa syvälle. Ajattelin ensin, että en koskaan näytä kuinka paljon kaikki sattui. Mutta nyt olen rohkaistunut. Ihan sama, vaikka kiusaajan kasvoille leviäisi leveä hymy tätä tekstiä lukiessa, koska nyt on minun vuoroni puhua.

Kyllä, satutit minua ja teit minulle pahan olon.

Muistan, kun kerran sanoit, että olet huolissasi lapsestani. Olet huolissasi siitä, että en osaa hoitaa lastani. Kyseenalaistit koko ajan toimintaani äitinä ja tämä vahvisti entisestään epävarmuuttani. "Olisipa lapsellasi joku toinen äiti" Nuo sanat sattuivat. Jos olit niin huolissasi Topista, miksi sitten edesaiheutit kiusaamisellasi ja arvostelullasi huonoa itsetuntoani? Kaikki se mitä on sanottu ja tehty, on pahentanut tilannetta ja se vaikutus on varmasti jotenkin yltänyt Topiinkin.

Painotan, että rakastan lastani ylikaiken. Halaan joka hetki! Suukottelen suuta, poskia ja nenänpäätä. Leikin, touhuan ja juttelen. Vaihdan vaipan, syötän ja huolehdin, että on hyvä olla. Topi ei ole rakkaudesta eikä muusta jäänyt paitsi.

Mutta kaikki on ollut kovin vaikeaa. Olen pitkään miettinyt miksi on niin rankkaa vaihtaa vaippa ja miksi väsyttää niin kovasti aamun leikkien jälkeen. Tai miksi on niin vaikeaa olla aloillaan, kun seinät kaatuvat päälleni. On pakko liikkua ja mennä, että ei ehdi ajatella ja huolehtia. Ja sitten yöllä, kun kiipeän sänkyyn ei uni tule, koska ne mielestä siirretyt asiat tulvivat ajatuksiini. Ja aamulla väsyttää.

Ylipäänsä olen kokenut monen asian vaikeaksi. Ahdistaa lähteä jonnekin, koska pelkään, etten pärjääkään pojan kanssa. En halua välttämättä mennä kyläilemään tai vauvakerhoihin, koska en halua toisia todistamaan sitä, etten osaa jotakin asiaa. Me liikutaan kahdestaan paikasta toiseen, koska näin ei voi kukaan arvostella.

Pitkään olen yksin surrut huonouttani ja osaamattomuuttani. Pitkään olen ollut väsynyt ja lopussa. Silti olen esittänyt reipasta ja uskotellut itsellenikin, että olen vahva äiti; kaikki on tietenkin kunnossa!

Tuli se päivä, kun ymmärsin kaiken. Tiesin, että näin ei voi jatkua. Taisteluhenki nosti päätään ja uskaltauduin irrottautumaan tuosta oravanpyörästä. Painoin esto nappia ja pyyhkäisin sen kaiken paskan kertaheitolla elämästäni. En tiedä mikä minua aiemmin oli estänyt, mutta nyt vihdoin tein sen.

Seurasi monen kuukauden tutkistelu ja mietiskely. Pureskelin asioita pikkuhiljaa. Jossakin vaiheessa oma järki alkoi viemään voiton ja irtipääseminen tuottaa tulosta. Koin itseni hetki hetkeltä vahvemmaksi. Tajusin, että olen pojalleni tärkeä ja aloin nauttimaan asioista vielä vähän enemmän.

Tiesin etten ollut vielä täysin ehjä. Haavat oli sidottu kyllä, mutta eivät ummessa. Tiesin, että paras tapa parantua on antaa anteeksi.

Nousin sen kaiken yläpuolelle ja paiskasin kättä päälle. Se mitä on tapahtunut historiassa on nyt menneisyyttä. Tulevaisuus on avoin.

Tämän luokan asian anteeksiantaneena vetoan teitä pysähtymään hetkeksi ja miettimään. Ehkä sinäkin voit pyytää sekä antaa anteeksi?

Anteeksiannon jälkeen oli hyvä olla. Painotus sanassa OLI. Oravanpyörä on jälleen käynnissä, kerää vauhtiaan. Pienestä kipinästä on kasvanut liekki.

Ystävystyin, opin luottamaan. Hairahduin jälleen kerran uskomaan, että asiat sujuisivat. Tein tämänhetkisen elämäni suurimman virheen. Jokainen asia, jonka luottamuksella kerroin ja jaoin siirtyi eteenpäin. Salaisuuteni oli kaikkien tiedossa. Sen lisäksi minusta oli muuttumassa samanlainen. Olin muuttumassa kiusaajaksi.

Pidän itseäni ystävällisenä, mukavana ja muut huomioon ottavana ihmisenä. Olen rauhallinen, tykkään kuunnella mitä sanottavaa muilla on ja haluan halata lannistunutta. 

Mutta nyt en tunnista itseäni enää. Viha, riidat ja kaikki tämä paska on muuttanut minua. Peilistä katsoo katkera ja väsynyt nainen. Olen ollut tyly, paha sanoistani ja arvostellut muita.

Yhtenä aamuna avasin silmäni ja päätin, ettei tämä voi jatkua näin. Tässä vaiheessa aion vaikuttaa itse asiaan. On pakko irtautua. On pakko nyörtyä myöntämään virheensä ja pyytämään anteeksi.

Sitä kautta sain kuraa niskaani. "Miten voit olla niin sokea, että sovit riidat!?" Itse en näe siinä mitään väärää vaan pikemmin kypsän ja viisaan ratkaisun. Paras tilanne olisi se, että voisin olla kaikkien kanssa sovussa. Ei yhtäkään riitaa, kaikki asiat annettu anteeksi ja unohdettu.

Sopimalla toisen kanssa jouduin taas vihalistalle. Haukkuja, torjumista ja syyttelyä. Mutta en lähde tähän enää uudelleen. Se että suostuuko siihen kaikkeen vaikuttaa siihen mitä olet. Sitä voi myös itse päättää, että EI ! Minusta ei tule kiusattua jälleen.

On vain pakko niellä kiukku ja purra hammasta yhteen. Riitelyllä ei saa mitään muuta aikaiseksi kuin pahan mielen jokainen. Kukaan ei jaksa kauaa huudella tyhjälle huoneelle. Ja ainakin voin pitää itseäni hyvänä ihmisenä, kun vetäydyn ja astun pois. Suojelen itseäni ja poikaani, mutta samalla pidän huolen myös siitä, etten enää itse tahtomattani satuta ketään.

Minusta ei tule kiusaajaa. En aio tyytyä kiusatuksi. Olenhan tärkeä esimerkki pojalleni, josta haluan kasvavan tasapainoisen ihmisen sekä kunniallisen kansalaisen.



Ole sinäkin hyvä esimerkki ja jätä paha sana sanomatta.

Kommentti jättää jälkensä on noin kolmenkymmenen blogin yhteinen kampanja nettikiusaamista vastaan (tutustu kaikkiin blogeihin täällä). Mukana on kertomassa oman tarinansa niin kiusattuja, entinen kiusaaja, sivusta seuraaja kuin äitikin. Tarkoitus on tuoda vakavaa asiaa lähemmäs teitä, netin käyttäjiä.

Mukaan ollaan haastettu myös Demi.fi:n ja Vauva.fi:n foorumit, joiden toivotaan tiukentavan kommentoinnin sääntöjä villiksi länneksi muuttuneilla keskustelupalstoillaan.

Anna tukesi lisäämällä sivupalkista löytyvä banneri sivuillesi tai blogiisi. Ja muista kommentoida ensi kerralla mielummin kehuja kuin haukkuja - ei tarvitse sitten myöhemmin hävetä.

Kommentti jättää jälkensä. Ethän kiusaa. Edes netissä.

Kun tuntuu pahalle

Kirjoitan nyt postauksen kahdesta arkaluontoisesta aiheesta. Olen pitkään miettinyt puhuvani näistä ääneen, mutta joku sisälläni on estänyt. Henkilökohtaisista asioista kertominen vaatii joskus voimia ja paljon uskallusta. Nyt avaan suuni.

Oma synnytykseni ei mennyt niinkuin olin ajatellut ja oli henkisesti todella rankka. (Lue: Synnytyskertomus) Koin pitkään syyllisyyttä, turhautuneisuutta ja katkeruutta siitä, että en ollut poikani luona heti synnytyksen jälkeen. Alkuun oli todella vaikea tunnistaa vauvaa omakseni ja en kokenut olevani äiti.

Jossain vaiheessa rakkaus kuitenkin valtasi sydämeni ja olin myyty.

Silti jokin pieni asia jäi takaraivooni. Pelko. Entä, jos lapseni ei pidä minusta, koska hylkäsin hänet syntymän hetkellä? Rakastanko lastani varmasti tarpeeksi? Onkohan poika kiintynyt minuun ollenkaan? Olenko minä tarpeeksi hyvä äiti?

Nuo kysymykset pyörivät päässäni enemmän tai vähemmän ja yritin vakuutella itselleni, että kaikki on hyvin. Pelkäsin sairastuvani masennukseen, koska olen nuorempana siitä jo kärsinyt. Päätin, että minun on oltava vahva äiti eikä vahvat äidit sairastu.

Jälkeenpäin ajateltuna homma oli jo selvä, olin yksi niistä 10-15 prosentista, jotka sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt, kun luen tuon taudin kuvauksen, tunnistan itseni monesta kohtaa.

Itsesyytökset olivat pahoja. Pelkäsin vahingoittavani lastani sillä, että en osaa rakastaa tarpeeksi. Minulla oli univaikeuksia. Tunsin oloni ahdistuneeksi.

Kaikki muut hehkuttivat rakkauttaan jokapuolella ja kertoivat kuinka uskomatonta elämä on. Minun mielestäni elämä oli - ihan hienoa. Minusta oli tullut äiti, siinä se. Olin niin syvällä, että en nähnyt tuota lausetta kunnolla. MINUSTA OLI TULLUT ÄITI.

Olen liian kiltti ja otan asiat helposti itseeni. Tämä ei yhtään hepottanut tilannetta. Olisin päässyt ehkä nopeammin takaisin jaloilleni, mutta sitten se alkoi; minusta tuli kiusattu.

Olipa kerran ihanan tiivis ja rakastettava vauvaryhmä netissä, jossa jaettiin paljon asioita. Kaikki seurasivat toistensa elämää ja kuulumisia suurella sydämellä.

Huomasin lisääväni ryhmään paljon kuvia pojastani ja kertovani usein mitä meille kuuluu. Korostin herkästi itseäni ja poikani uusia taitoja. Muiden huomioiminen jäi vähemmälle, vaikka heitäkin zemppasin, juttuihin kommentoin ja kuvista tykkäsin. Halusin hehkuttaa ja tuoda hienoja asioita esille. Todistelin lähinnä itselleni, että elämä on upeaa.

Tämä sai aikaan katkeruutta. Minua arvosteltiin siitä, että jatkuvasti yritän pilata muiden ilon ja upottaa muiden kuulumiset omieni alle. En ymmärtänyt yhtään mistä he puhuivat, minähän halusin vain kertoa kuinka ihana poika minulla on!

Tilanne tulehtui nopeasti. Tuli erimielisyyksiä niin mielipiteistäni kuin päivityksistänikin. Suutuin kunnolla, kun poikaanikin arvosteltiin. Miten joku edes kehtaa tehdä niin, kun ei ole ollut osana elämäämme?! Ärräpäitä lenteli ja siitä hetkestä tiesin, että me emme tulisi toimeen.

Ajan kuluessa arvostelu pahentui. Annoin soseita liian aikaisin, istutin poikaa bumbossa liian nuorena tai nukutin vääriin paikkoihin.

Pahimmillaan seinääni vakoiltiin Facebookissa, juttujani kopioitiin muualta netistä ja haukuttiin porukalla yhteisessä viestiketjussa. Ihan mitä vain sanoin missä vain, olin kuulemma tarkoittanut sen loukatakseni. Koin olevani ahdistettuna nurkkaan. Minua haukuttiin taulapääksi, huoraksi ja vittuiltiin päin naamaa. Uhkailujakin sain. Minun olisi pitänyt toimia juuri sillä tavalla kuin käskettiin tai lähtisi ilmoitus lastensuojeluun tai poliisille.

Kiusaaja nauttii toisen pahasta olosta, kiusaaja haluaa iskeä tikarinsa syvälle. Ajattelin ensin, että en koskaan näytä kuinka paljon kaikki sattui. Mutta nyt olen rohkaistunut. Ihan sama, vaikka kiusaajan kasvoille leviäisi leveä hymy tätä tekstiä lukiessa, koska nyt on minun vuoroni puhua.

Kyllä, te satutitte minua ja teitte minulle pahan olon.

Muistan, kun kerran sanoit, että olet huolissasi lapsestani. Olet huolissasi siitä, että en osaa hoitaa lastani. Kyseenalaistit koko ajan toimintaani äitinä ja tämä vahvisti entisestään epävarmuuttani. "Olisipa lapsellasi joku toinen äiti" Nuo sanat sattuivat. Jos olit niin huolissasi Topista, miksi sitten edesaiheutit kiusaamisellasi ja arvostelullasi huonoa itsetuntoani? Kaikki se mitä on sanottu ja tehty, on pahentanut tilannetta ja se vaikutus on varmasti jotenkin yltänyt Topiinkin.

Painotan, että rakastan lastani ylikaiken. Halaan joka hetki! Suukottelen suuta, poskia ja nenänpäätä. Leikin, touhuan ja juttelen. Vaihdan vaipan, syötän ja huolehdin, että on hyvä olla. Topi ei ole rakkaudesta eikä muusta jäänyt paitsi.

Mutta kaikki on ollut kovin vaikeaa. Olen pitkään miettinyt miksi on niin rankkaa vaihtaa vaippa ja miksi väsyttää niin kovasti aamun leikkien jälkeen. Tai miksi on niin vaikeaa olla aloillaan, kun seinät kaatuvat päälleni. On pakko liikkua ja mennä, että ei ehdi ajatella ja huolehtia. Ja sitten yöllä, kun kiipeän sänkyyn ei uni tule, koska ne mielestä siirretyt asiat tulvivat ajatuksiini. Ja aamulla väsyttää.

Ylipäänsä olen kokenut monen asian vaikeaksi. Ahdistaa lähteä jonnekin, koska pelkään, etten pärjääkään pojan kanssa. En halua välttämättä mennä kyläilemään tai vauvakerhoihin, koska en halua toisia todistamaan sitä, etten osaa jotakin asiaa. Me liikutaan kahdestaan paikasta toiseen, koska näin ei voi kukaan arvostella.

Pitkään olen yksin surrut huonouttani ja osaamattomuuttani. Pitkään olen ollut väsynyt ja lopussa. Silti olen esittänyt reipasta ja uskotellut itsellenikin, että olen vahva äiti; kaikki on tietenkin kunnossa!

Tuli se päivä, kun ymmärsin kaiken. Tiesin, että näin ei voi jatkua. Taisteluhenki nosti päätään ja uskaltauduin irrottautumaan tuosta oravanpyörästä. Painoin esto nappia ja pyyhkäisin sen kaiken paskan kertaheitolla elämästäni. En tiedä mikä minua aiemmin oli estänyt, mutta nyt vihdoin tein sen.

Seurasi monen kuukauden tutkistelu ja mietiskely. Pureskelin asioita pikkuhiljaa. Jossakin vaiheessa oma järki alkoi viemään voiton ja irtipääseminen tuottaa tulosta. Koin itseni hetki hetkeltä vahvemmaksi. Tajusin, että olen pojalleni tärkeä ja aloin nauttimaan asioista vielä vähän enemmän.

Sitten mieheni jäi kotiin ja sain omaa aikaa. Tuona aikana sain käsiteltyä loputkin asiat ja hengähdettyä. Opin arvostamaan jälleen itseäni äitinä ja kasvatin itseluottamusta. Arkiset asiat olivat miehen vastuulla ja minä sain ainoastaan nauttia poikani seurasta. Hetkessä näin enemmän! Kirkkaat silmät tapittamassa onnellisina, suupielet hymyssä. Voi sitä rakkauden määrää!

Nyt tuntuu hyvältä istua pojan kanssa paikallaan ja ihmetellä maailman menoa. Sydämessä ei kiristä ja voin taas elää täysillä. Uskaltauduin tänään lähtemään ystäväni kanssa rannalle ja tiesin pärjääväni. Tiesin, että voin antaa pojalle yhden keksin ja, että hiekan maistaminen on sallittua ilman, että sinut leimataan huonoksi äidiksi. Se mitä teet on sinun valintasi. Muiden mielipiteistä ei tule välittää.

En ole täysin ehjä vielä. Haavat on sidottu, mutta ne eivät ole ummessa. Aion nyt elää hetki kerrallaan ja parantua kokonaan. Koska minä olen äiti.

En aio nimetä ihmisiä, jotka olivat tässä mukana. Jokaisella tarinalla on kaksi puolta ja uskon, että näistäkin asioista voidaan olla toista mieltä. Mutta tämä kertomus on siitä mitä minä tunsin ja miten se vaikutti minuun.