"Onko meidän lapsiluku yksi, kaksi vai kolme?"
"Miksi emme hankkisi toista heti putkeen.. saisi poikakin seuraa?!"
"Eikö ala olla jo aika toiselle?"
Vain muutama niistä kysymyksistä, joita osaan vähän jo vihata. Yksi eksynyt kyynel silmäkulmassa koitan kuitata kysymykset pois, koska eihän muut voi tietää eikä mitenkään ymmärtää.
Loukkaantuminen olisi ihan turhaa ja lapsellista, mutta joskus sitä miettii kuinka rohkeita me ihmiset ollaan, kun kysellään asioita miettimättä taustoja. Sitä pohtii kulmat kurtussa miksi lapsi juo bussissa mehua eikä tajua, että lapsella on maitoallergia. Sitä utelee toisen perheestä, vaikkei tiedä kuinka rikki asiat siellä ovat. Ja joskus tuomitsee, kun naapurin 15v tyttö sai lapsen eikä tule ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että hänet raiskattiin. Paljon mennään ajatuksissa vikaan, liian vähän pysähdytään miettimään.
Aika usein noita kysymyksiä kuunnellessa havaitsen puhujan äänessä ilon ja viattomuuden. Sävyn, joka kertoo siitä onnellisesta tietämättömyydestä asiaa kohtaan. Olen vilpittömästi happy, ettei kaikki tiedä miltä "tämä" tuntuu.
"Älä mieti sitä asiaa, se onnistuu kun unohdat."
"Lapsi tulee, kun on tullakseen."
"Kyllä tekin vielä saatte vauvan IHAN VARMASTI."
Nämä sitten ovat niitä harkittuja lauseita, joita taidan vähän enemmän vihata. Miten voi olla esimerkiksi miettimättä asiaa, joka oikeasti koskettaa oleellisella tavalla elämää? Kuka sanoo, että lapsi varmasti tulee? Takaatko sinä sen meille? Lupaatko? Niin..
Tähän pätee vanha viisas sanonta; lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan. JOS saadaan. Lapsettomuus ja sekundäärinen lapsettomuus koskettavat laajalla mittakaavalla nykyajan ihmisiä. Johtuivatpa ne sitten epäonnistuneesta evoluutiosta, ilmansaasteista tai siitä, että maailma on ylikansoittunut, on se silti kova paikka jokaiselle, joka astuu niihin kenkiin.
En tunne yhtäkään vuosia yrittänyttä, joka ei olisi itku kurkussa miettinyt ja pyöritellyt näitä asioita... Hymyssä suin vain odotellut sitä vauvaa.
Nuo ajattelemattomat lauseet tulevat aika usein ihmisen suusta, joka ei ole tätä kaikkea itse kokenut. Tällöin väkisin tulee onniteltua päässään;
"Onneksi olkoon, et ole kokenut samaa ja varmasti raskautunut vain pesemällä alushousut samassa koneessa."
Katkeruus tunnistettavissa. Kyllä. Hippasen sitäkin tähän soppaan tässä vaiheessa ja koko keitos maistuu aina vain kamalammalta. En toki ole koskaan vihainen kenellekään plussa -uutisista tai soisi muille näitä samoja ongelmia, mutta lähinnä hampaita kiristellen kelaan toistuvasti... MIKSI JUURI MINÄ/ME.
Vauvakuume jyllää taas. Raskauskuume jyllää taas. Se vierailee unissa ja tunkee mieleen ostoksilla. Kai ne on vaan jotenkin ne hormonit, jotka sen kaipuun tekee. Yritän ymmärtää kroppaani..
Joskus se vain on hankalaa. Ihan helvetin hankalaa.
Pahin kaikista on kuitenkin kysymys, että eikö tuo yksi lapsi riitä meille. Ei _riitä_?? En ymmärrä yhtään miten joku voi keksiä kysyä tuollaista syyllistävää kysymystä. Tottakai riittää! Poika on tärkeä ja arvokas lapsi omana yksilönään. Topi täyttää sen ensimmäisen lapsen paikan täydellisesti ja pursuaa ehkä vähän jopa yli rajojenkin! Mutta ensimmäinen lapsi ei täytä sitä toisen lapsen paikkaa. Ei tässä voi vertailla lapsia toisiinsa ja kysellä kuka riittää. Yksilöitä.
Näissä tunteissa, joita käyn läpi, on kyse pettymyksestä itseensä. Ihminen on tehty lähinnä lisääntymään. Mikä siinä pitää sitten olla niin vaikeaa? Miksi asiat ei vaan tapahdu, kun haluaa? Kysymys, joka pyörii lapsuudesta alkaen ihmisten päässä. Kukapa vastoinkäymisistä pitäisi..
Silti pakko sanoa loppuun, että onneksi on se yksi lapsi. Se seikka tuo tähän paljon järkeä ja elämään riittävän ilon. En ole katkeroitumassa kokonaan enkä heittämässä hanskoja tiskiin. Elämä voi olla ihan hyvää näinkin.
Kyllä se maailman tärkein aarre silti ansaitsisi sen sisaruksen, jota kiskoa hiuksista ja rutistaa lujaa. Sen ikuisen ystävän, joka ei ikinä jätä ja puolustaa isompia vastaan. Haluaisin taata Topille saman, minkä itse olen kokenut.
Sisarusta ei voi mikään korvata tässä maailmassa. Se suotakoon pojalle.
