Tunnesoppa

"Onko meidän lapsiluku yksi, kaksi vai kolme?"

"Miksi emme hankkisi toista heti putkeen.. saisi poikakin seuraa?!"

"Eikö ala olla jo aika toiselle?"

Vain muutama niistä kysymyksistä, joita osaan vähän jo vihata. Yksi eksynyt kyynel silmäkulmassa koitan kuitata kysymykset pois, koska eihän muut voi tietää eikä mitenkään ymmärtää. 

Loukkaantuminen olisi ihan turhaa ja lapsellista, mutta joskus sitä miettii kuinka rohkeita me ihmiset ollaan, kun kysellään asioita miettimättä taustoja. Sitä pohtii kulmat kurtussa miksi lapsi juo bussissa mehua eikä tajua, että lapsella on maitoallergia. Sitä utelee toisen perheestä, vaikkei tiedä kuinka rikki asiat siellä ovat. Ja joskus tuomitsee, kun naapurin 15v tyttö sai lapsen eikä tule ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että hänet raiskattiin. Paljon mennään ajatuksissa vikaan, liian vähän pysähdytään miettimään.

Aika usein noita kysymyksiä kuunnellessa havaitsen puhujan äänessä ilon ja viattomuuden. Sävyn, joka kertoo siitä onnellisesta tietämättömyydestä asiaa kohtaan. Olen vilpittömästi happy, ettei kaikki tiedä miltä "tämä" tuntuu.

"Älä mieti sitä asiaa, se onnistuu kun unohdat."

"Lapsi tulee, kun on tullakseen."

"Kyllä tekin vielä saatte vauvan IHAN VARMASTI."

Nämä sitten ovat niitä harkittuja lauseita, joita taidan vähän enemmän vihata. Miten voi olla esimerkiksi miettimättä asiaa, joka oikeasti koskettaa oleellisella tavalla elämää? Kuka sanoo, että lapsi varmasti tulee? Takaatko sinä sen meille? Lupaatko? Niin..

Tähän pätee vanha viisas sanonta; lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan. JOS saadaan. Lapsettomuus ja sekundäärinen lapsettomuus koskettavat laajalla mittakaavalla nykyajan ihmisiä. Johtuivatpa ne sitten epäonnistuneesta evoluutiosta, ilmansaasteista tai siitä, että maailma on ylikansoittunut, on se silti kova paikka jokaiselle, joka astuu niihin kenkiin. 

En tunne yhtäkään vuosia yrittänyttä, joka ei olisi itku kurkussa miettinyt ja pyöritellyt näitä asioita... Hymyssä suin vain odotellut sitä vauvaa. 

Nuo ajattelemattomat lauseet tulevat aika usein ihmisen suusta, joka ei ole tätä kaikkea itse kokenut. Tällöin väkisin tulee onniteltua päässään;

"Onneksi olkoon, et ole kokenut samaa ja varmasti raskautunut vain pesemällä alushousut samassa koneessa."

Katkeruus tunnistettavissa. Kyllä. Hippasen sitäkin tähän soppaan tässä vaiheessa ja koko keitos maistuu aina vain kamalammalta. En toki ole koskaan vihainen kenellekään plussa -uutisista tai soisi muille näitä samoja ongelmia, mutta lähinnä hampaita kiristellen kelaan toistuvasti... MIKSI JUURI MINÄ/ME.

Vauvakuume jyllää taas. Raskauskuume jyllää taas. Se vierailee unissa ja tunkee mieleen ostoksilla. Kai ne on vaan jotenkin ne hormonit, jotka sen kaipuun tekee. Yritän ymmärtää kroppaani.. 

Joskus se vain on hankalaa. Ihan helvetin hankalaa. 

Pahin kaikista on kuitenkin kysymys, että eikö tuo yksi lapsi riitä meille. Ei _riitä_?? En ymmärrä yhtään miten joku voi keksiä kysyä tuollaista syyllistävää kysymystä. Tottakai riittää! Poika on tärkeä ja arvokas lapsi omana yksilönään. Topi täyttää sen ensimmäisen lapsen paikan täydellisesti ja pursuaa ehkä vähän jopa yli rajojenkin! Mutta ensimmäinen lapsi ei täytä sitä toisen lapsen paikkaa. Ei tässä voi vertailla lapsia toisiinsa ja kysellä kuka riittää. Yksilöitä. 

Näissä tunteissa, joita käyn läpi, on kyse pettymyksestä itseensä. Ihminen on tehty lähinnä lisääntymään. Mikä siinä pitää sitten olla niin vaikeaa? Miksi asiat ei vaan tapahdu, kun haluaa? Kysymys, joka pyörii lapsuudesta alkaen ihmisten päässä. Kukapa vastoinkäymisistä pitäisi..

Silti pakko sanoa loppuun, että onneksi on se yksi lapsi. Se seikka tuo tähän paljon järkeä ja elämään riittävän ilon. En ole katkeroitumassa kokonaan enkä heittämässä hanskoja tiskiin. Elämä voi olla ihan hyvää näinkin. 

Kyllä se maailman tärkein aarre silti ansaitsisi sen sisaruksen, jota kiskoa hiuksista ja rutistaa lujaa. Sen ikuisen ystävän, joka ei ikinä jätä ja puolustaa isompia vastaan. Haluaisin taata Topille saman, minkä itse olen kokenut.

Sisarusta ei voi mikään korvata tässä maailmassa. Se suotakoon pojalle.

Kaikki vaan sairastaa..

Niinpä. Tämän vuotinen syksy alkoikin sitten ihan surkeasti. Sairauksia, räkää, ambulanssia ja lastenklinikkaa. Miten yksi perhe voi olla näin epäonninen?!

Mies kävi siis viime kuun lopulla leikkauksessa ja on ollut siitä toipumassa kotona useamman viikon. Topilla todettiin yliherkkyys hyttysiin, joista poika sai isot tulehdukset niskaansa ja jalkaan. Sen lisäksi tuli vielä se poissaolo -kohtaus, joka ilmeisesti pääsi uusimaan lyhyempänä versiona.

Eihän tämän kaiken päälle voinut mitenkään välttyä kausiflunssalta. Alkuun pärski poika, sitten menin tukkoon minä. Pää pyörällä suuntasin kuitenkin viime sunnuntaina töihin Duactin voimalla ja töistä palatessa alkoi kummallinen vatsakipu. Kipu ei tuntunut suolistossa eikä vatsalaukussa, vaan jossakin oikealla. Ensimmäinen kipukohtaus tuntui samalta, kun olisin ollut synnyttämään lähdössä. Paineentunne, supistusmaiset kivut ja terävät vihlaisut. Kotona menin nukkumaan särkylääkkeiden avulla ja aamulla heräsin sitten kuolemaan. En muista toisesta kipukohtauksesta juuri mitään. Makasin kylpyhuoneen lattialla, koska lattialämmitys tuntui mukavalta. Pyörin puoliksi tajuttomana ja tuskissani hikoilin samalla. Muistan tämän kaiken pätkissä, kuten senkin, että oksensin kivusta. Lopulta nukahdin lattialle ja heräsin myöhemmin suhteellisen kivuttomana. 

Soitin samantien terveysasemalle ja työterveyteen. Kummassakaan ei ollut vapaita aikoja, joten sain luvan tulla käymään hoitajan luona. Jokainen askel ja tärähdys sattui, vatsaa vihloi koko ajan. Hoitaja mittasi tulehdusarvot, jotka olivat hieman koholla ja varasi seuraavalle aamulle ajan lääkärille. 

Kotiin. Kärsimistä. Uusi yö. Lääkäriin.

Lekuri teki kaikki tutkimukset ja paineli mahaa. Henki salpautui, kun käsi tuli oikealle alamahalle. Sain taas marssia mittauttamaan tulehdusarvoja, jotka olivat hieman nousseet. Eihän siinä sitten auttanut, kun lähteä Meilahteen kirurgisen päivystykseen. 

Päivystyksessä vierähti koko päivä. En saanut syödä enkä juoda mitään. Jouduin myös istumaan odotustilassa todella epämukavalla penkillä. Olin itse huolissani verensokeristani, mutta hoitaja ei uskonut sen kovin äkkiä laskevan. (Verensokeri oli tällöin 18.7!) Hetkeä myöhemmin tuttu tunne kuitenkin alkoi leviämään kroppaani ja kävin mittauttamassa sokerit. Tulos oli 2.6 ja meillä tulikin aika kiire siirtyä sänkypaikalle. Tippa käteen ja odottelu jatkui. 

Meilahdessa he epäilivät virtsakiviä, joten ultran sijasta menin TT-kuvaan. Kuvien lausumisessa meni yli 3 tuntia eikä niissä näkynyt mitään vikaa. Paitsi, että oikeassa munasarjassani näkyi kysta. Lääkäri kysyi, että haluaisinko jäädä kipujen takia heille tarkkailuun yön yli vai siirtyä heti Kätilöopistolle. Vaikea varmaan arvata mitä halusin.. Tilattiin sitten ambulanssi ja ehkä elämäni omituisin matka alkoi. En koskaan ole ollut hätäajoneuvon kyydissä ja jostakin syystä hävetti kamalasti olla siellä. Tippaa ei kuitenkaan voitu irroittaa, joten sillä oli mentävä.

Kättärillä tuli taas odoteltua tovi, mutta yllättävän nopeasti pääsin ultraan. Lääkäri oli mukava nainen, joka kyseli paljon muutenkin meidän lapsettomuus taustoista. Olen iloinen, että ultraääni tehtiin. Syy löytyi. Puhjennut kysta oikeassa munasarjassa. Munasarjan alla näkyi nestettä, josta diagnoosi pääteltiin. Kaikki sopivat myös oireisiin. Ei siis mitään vakavaa ja pahin oli jo takana. 

Täytyy sanoa, että surkean päivän päätteeksi sain myös aiheen hymyillä. Munasarjat tuli tarkistettua kunnolla eikä niissä näkynyt ulkoisesti mitään syytä lapsettomuudelle. Siistit, puhtaat ja toimivan oloiset. Oikealla näkyi myös keltarauhasen aiheuttama rakkula, joka saattaa tulla ovulaation jälkeen. Lääkäri selitti, että se joskus nousee sinne auttamaan raskauden alussa keltarauhashormonin ylläpitoa ja surkastuu pois, jos raskaus ei ala. Olen tikuttanut päälle viikko sitten ovulaation ja lekuri sanoi rakkulan tukevan sitä teoriaa, että ovis tosiaan olisi tapahtunut. Toki voi olla vielä hormonaalista vikaa tai munasolut huonoja, mutta edes joitakin syitä on nyt suljettu pois. Helpottavaa saada vihdoin edes joitakin vastauksia.

On nämä naisen kroppaan liittyvät asiat joskus hankalia ja ärsyttäviä. Tulee kystia, jotka puhkeaa tai esiintyy sekundääristä lapsettomuutta. Pääasia kuitenkin, että tällä kertaa selvisin ilman leikkausta ja pääsin kotiin.

Hiljaista on blogissa tosiaan ollut, mutta toivottavasti postaustahti taas kiihtyy parantumisen myötä. Olen kovasti kaivannut tänne kirjoittelemaan, mutta kipeänä ei jaksa. Luulin pikkuhiljaa parantuvani, mutta nyt sitten korva on tuhottoman kipeä. Korvatulehdus? Jippii.

Mitä teille kuuluu? Oletteko selvinneet sairastamatta syksyn aloituksesta?

Terkkuja Topilta!

Erilainen vuosipäivä

Nyt voin jo sanoa, että kärsin virallisesti sekundäärisestä lapsettomuudesta.

Siitä on jo vuosi, kun ehdotin miehelleni, etten aloittaisikaan pillereitä vielä. Että antaisimme seuraavan tulla, kun on tullakseen. Muistan kuinka mieheni näytti huolestuneelta ja mietti, miten selviäisimme kahden pienen kanssa, jos raskautuisin heti. Naureskellen kysyin, että minäkö raskaana heti!?

Kolme kuukautta oltuamme ilman ehkäisyä, pieni pelko hiipi sisimmästä. Entä, jos tästä ei oikeasti tulekaan mitään ja olen samassa tilanteessa vielä kesänkin jälkeen. Kirjoitin huolestani ääneen ja ihmiset nauroivat päin naamaani ja tuomitsivat. "Miten voit valittaa tästä asiasta, kun toiset odottavat vuodenkin?"

Kesän jälkeen tilanne oli sama. Mitään ei tapahtunut ja stressasin paljon. Hain vertaistukea asiaan, mutta sain aikalailla vain lokaa niskaani. Ihmiset eivät tuntuneet ottavan asiaa tosissaan. He eivät tajunneet, että vaikka olin piinaavan odotuksen alussa, niin silti tie tulisi olemaan pitkä ja kivinen. Ei lohduttanut kuunnella yhtään lauseita, joissa käskettiin olla yrittämättä, koska "lapsia saadaan eikä tehdä."


Syksyllä tuli toinen keskenmeno, joka oli ensimmäistä pysäyttävämpi. Oli lupaus hyvästä, mutta silti käteni jäivät tyhjäksi. Tämän tapauksen jälkeen sain ainoastaan zemppausta ja ihanien ihmisten tukea. Olin silti surullinen, koska se tarkoitti vain sitä, että muutkin olivat tiedostaneet kuinka epätoivoinen tilanne mahdollisesti oli.


Sitä on luovuttu toivosta. Yritetty täysillä. Sitä on annettu aikaa ja mahdollisuus tulla omalla ajallaan. On syöty lääkkeitä ja toivottu kädet ristissä.

Mutta tässä nyt olen. Kirjoitan tätä tekstiä itkien. Jokainen sana satuttaa syvältä.

Jos totta puhutaan, en KOSKAAN oikeasti uskonut löytäväni itseäni tästä tilanteesta. En koskaan uskonut, että tähän menisi vuosi. Enää ei naurata, enää en voi vitsailla raskautumisellani. Huumori on loppunut.

Ennen kauhistelin sitä asiaa, kun toiset ihmiset joutuvat odottamaan lasta viisikin vuotta. Nyt kyseinen luku ei tunnukaan enää niin kaukaiselta ja mahdottomalta. Enhän uskonut, että menisi vuottakaan.

Valehtelematta, joka ilta sänkyyn käydessä kaikki tämä valtaa mieleni. Kuiskaan hiljaa yöhön ennen nukahtamista... Auta. Sattuu.