Kulissien takana

Kirjoitan lukihäiriöstä, ajatuskatkoista ja eräänlaisesta keskittymisen puutteesta. Ensin tulee kappale raakaversiona ja sen jälkeen heti putkeen kursivoitu osa puhtaaksi kirjoitettuna. Pääset ihan itse valitsemaan kumman version haluat lukea; ensimmäinen on täynnä virheitä, toisessa saattaa taas oikeinkirjoituksen lisäksi olla enemmän sanottavaa. Ehkäpä kannattaa lukea molemmat?

Kukaanhan ei ole täydeliinen, jokaisella on ne omat kompastuskivensä. Usein saankin kehuja kirjoitustaidoistani, teksteistäni ja tavastani kirjoittaa. Hieman häiritsee ajatuksen tasolla, kun miettii kuitenkin kuinka vaikeaa tämä joskus on. Saaatan kirjoittaa yhtä tekstiä 4-5 tuntia ja joudun jatkuvasti tarkistamaan sekä selaamaan.

Kukaanhan ei ole täydellinen, jokaisella on ne omat kompastuskivensä. Olen usein saanut kehuja kirjoitustaidostani, teksteistäni sekä tavastani kertoa asiat. Tämä häiritsee hieman ajatuksen tasolla, kun miettii kuitenkin kuinka vaikeaa kaikki joskus on. Saatan kirjoittaa YHTÄ blogitekstiä jopa 4-5 tuntia ja joudun jatkuvasti kirjoituksen lomassa tarkistelemaan sekä selaamaan Googlea. 

Hei olen Anette ja minulla on eräänlainen lukihäirö. Sen lisäki olen bloggaaja. Aion julkaista tämän postauksen raakaversiona. Se on taattu kirjoitusvirheistä, ajatussoluimsta sekä muutenkin on yleisilmeeltään sekava.

Hei, olen Anette ja minulla on eräänlainen lukihäiriö. Siitä huolimatta olen myös bloggaaja ja rakastan kirjoittamista. Tämä postaus tulee raakaversiona sekä korjattuna. Se on taattu kirjoitusvirheistä, ajatussolmuista sekä on muutenkin yleisilmeeltään sekava.

Mitenköhän tämän selittäisi parhaiten, jotta tajuatte jutun pointin? Päässänihän juokseen yleensä täydellisiä ja puhtaita ideoita, joita en vain saa millään paperille asti. Patis pitkän kaavan kautta. Jokin yhtes tökkii. En kuule ajatuksiani, eikä aivoni toimi ajattelun luomisen lomasta. Kirjaimet jää välistä, vaihtaa paikkaa ja unhdon välissä mitä juuri kirjoitinkin. Sanoihin tule vääriä päätteitä ja joskus löydän tekstin seasta sanoja, jotka eivä oikeastaan tarkoia yhtään mitään. Entäs pilkut ja yhdyssanat? Älä edes kysy.

Mitenköhän selittäisin tämän asian fiksusti, jotta te siellä ruudun takana tajuaisitte asian parhaiten? Päässänihän juoksee yleensä täydellisiä ja puhtaita ideoita, joita en sitten vain saa millään paperille asti. PAITSI tietenkin pitkän kaavan kautta työskentelemällä kovasti. Joku yhteys päässäni vain tökkii enkä kuule ajatuksiani. Aivoni eivät toimi luomisen lomasta, vaan ovat keskittyneet ajatteluun. Kirjaimet jäävät välistä, vaihtavat paikkaa ja unohdan hetkessä mitä juuri kirjoitinkaan. Sanoihin saattaa tulla vääriä päätteitä ja joskus löydän tekstin seasta sanoja, joiden olemassaoloa en ole tiennytkään. Entäpäs pilkut ja yhdyssanat? Älä edes kysy!

Korjaan tekstiä todellakin ainakin 10 kertaa ensimmäisen version jälkeen. Napsaan ne virheet pois, sujautan kirjaimet oikeille paikoille, korvaan väärät sanat oikeilla ja yritän oikeista pitkän ajatustyön kautta tekstiä sellaiseksi, milä se on päässäni.

Saatan todellakin korjata tekstiä ainakin 10 kertaa ensimmäisen version jälkeen. Nappaan virheet pois, sujautan kirjaimet oikeille paikoilleen, korvaan väärät sanat toisilla ja yritän kovasti oikaista tekstiä sellaiseksi, mitä se päässäni oli.

Joku voisi saoa, että tämä on huijaammista. Väittää, etten silloin ole aito ja kirjoita omana itsenäni tai, että tämä olisi pakkopullaa ja vääntämistä. Jos näin väittää, ei todellisudessa tiedä yhtään mitään tästä ongelmasta. Kuten yllä sanoin, ajatukset vielä päässäni hienosti, mutta eivät tule paperilla asti kuin tekemällä työtä itsensä kanssa.

Joku voisi sanoa, että tämä on huijaamista. Väittää, etten ole nyt ollenkaan aito ja kirjoita omana itsenäni. Saattaisi sanoa, että blogini on siis pakkopullaa ja vääntämistä. Jos joku näin tulee väittämään, ei hän todellisuudessa tiedä tästä ongelmasta mitään. Vääntämistä tämä saattaa olla; oman itsensä likoon laittamista, mutta ei koskaan pakkopullaa! Kuten yllä sanoin selkeästi; ajatukset ovat vielä päässäni täydellisiä, mutta eivät vain halua tulla helposti paperille.

Olen tarkka. En pidä virheistä enkä kengertelevasta tekstistä. Vihaan töksähtelevää ulosantia ja mietin jo nyt aionko tosissani julkaista tämän tekstin. Ei se tarkoia, että jos on jokin vika niin sitä ei saisi yrittää edes korjata asiaa. Vai pitäisi tyytyä olemaan huono ja antaa mailman nähdä se? Enkö saa koittaa korjata ja oppia?

Olen todella tarkka. En pidä virheistä enkä kangertelevasta tekstistä. Vihaan tökkivää ulosantia ja mietin JO NYT, että aionko todella julkaista tämän postauksen. "Antaa ihmisten kurkistaa kulissien taakse." Mutta eihän se lopulta missään nimessä voi mennä niin, että vikoja ei saisi korjata! Vai pitäisikö sitä muka tyytyä olemaan huono ja antaa myös maailman tuomita sinut edes yrittämättä paskaksi? "Koska tällainen minä vain olen.." Enkö muka saa koittaa korjata ja sitä kautta oppia?"

Voisin toki kirjoittaa jonkin ohjelman avulla, joka oikaisee virheeni ja kirjoittaa puolestani puhdasta tekstiä. En kuitenkaan halua ikinä tehdä näin. Se on sama kuin, joku tekisi läksyt puolesa. Ei sitä koskaan opi, jos ei edes yrtä opetella. Silmä kuitenkin koko ajan harjautuu kirjoittamiseen ja kirjoitusvirheisiin, kun sitkeästi vaan treenaa. Jos olisin kirjoittanut alunperin wordilla, olisinko nyt näin hyvä kirjoittamaan tekstit puhtaaksi?

Voisin kyllä kirjoittaan jonkun ohjelman avulla, joka oikaisee virheesi ja kirjoittaa käytännössä puolestasi sen tekstin. En kuitenkaan halua koskaan tehdä näin! Sehän on ihan sama, kun joku tekisi läksyt puolestasi. Ei sitä ikinä opi, jos ei edes yritä opetella. Silmä kuitenkin harjaantuu kirjoittamiseen sekä kirjoitusvirheisiin, kun vain sitkeästi jaksaa treenata. Entä jos olisin kirjoittanut alunperin apuohjelman avulla? Olisinko nyt näin hyvä kirjoittamaan tekstit puhtaaksi?

Voisihan tässä syyttää myäs opiskelun puutetta tai liian nopeaa kirjoittamista. Vahinkolyöntjeä ja tunnialla nukuttuja aikoja. Siitä kuitenkaan ei ole kyse. Tesktissä esiintyy virheitä ja ne ovat ajatuskatkoksia ei sormien ohilyntejä. Kirjoitan nimittäin yhtä paljon pieleen myös käsin. Joskus en voi käsittää, että miten kirjaimet pääsevät karkaamaan omituisiin väleihin tai miten pystyin kirjoittamaan ihan päinvastaista mitä ajattelin. Ne ovat sitä, kun ei pysty keskittymään ajatellessa samalla kirjoittamiseen ja yhteus ei pelaa. Virheet hiipuu kirjainten sekaan. Voin kuitenkin olla hyvä, kun keskityn alkuperäisen tekstin kanssa tarpeeksi, mutta silti sinne eksyyn mukaan niitä huonontavia juttuja.

Voisihan tässä myös ruveta syyttämään opiskelun puutetta koulussa tai liian nopeaa kirjoittamista. Vahinkolyöntejä ja tunnilla nukuttuja hetkiä. Siitä ei kuitenkaan missään nimessä ole kyse. Tekstissä esiintyy virheitä ja ne todella ovat ajatuskatkoksia eikä mitään sormien ohilyöntejä. Kirjoitan nimittäin ihan yhtä paljon pieleen, vaikka tekisin tämän kynällä paperille. Joskus en voi käsittää, että miten ihmeessä kirjaimet pääsevät karkaamaan omituisiin väleihin tai miten pystyin kirjoittamaan ihan päinvastaista mitä hetki sitten ajattelin. Se on juuri sitä, kun ei pysty keskittymään sanoihin ajatellessa eikä se yhteys pelaa. Virheet hiipivät hiljaa sanojen sekaan, kirjaimet vaeltavat salaa paikoiltaan.. Voin kuitenkin olla myös hyvä, kun keskityn yksin hiljaisuudessa. Siksi kirjoitan yleensä öisin, kun muut nukkuvat. Uudelleen kirjoittaminen on myös tuhat kertaa helpompaa, kun valkoisen pohjan sijasta tukena on se raakaversio. On jotakin, joka pitää ajatuksenjuoksun kasassa ja voi siten helposti tarkastaa missä mentiinkään.

Haluan samalla myöntää, jotakin mitä häpeän ja paljon. Lukiossa luin pitkää matikkaa ja sain melkein kaikista kokeista 8-10, keskiarvo jäi sinne 7 luokkaan, koska poissaoloja tuppasi olemaan. Pärjäsin koden kanssa kuitenkin, koska niissä oli paljon SUURIN OSA kaavatehtäviä. Kaavoja voin pyörittöö vaikka ympäri ämpäri. Miellän itseni hyväksi koulussa muuten, arvosanatkin ovat aina olleet aika hyviä. Kirjoituksissa kuitenkin pitkän matikka oli turmiokseni. En päässyt sitä ekalla läpi, en tokalla enkä kolmannella kerralla. Koe oli täynnä sanallaiisia, joista en ymmärtänyt yhtään mitään! Nyt se sanallisten välttäminen sitten kostautui. Kannattiko? Kokeessa jokainen kaava tehtävä meni läpi, mutta ei riittänyt päästämään läpi kokeesta. Noin. Myönnetty on.

Haluan samalla myöntää jotakin, mitä olen jo pitkään hävennyt. Lukiossa luin nimittäin pitkää matematiikkaa ja sain melkein kaikista kokeista arvosanaksi 8-10. Keskiarvo jäi muistaakseni sinne 7-8 paikkeille, koska poissaolot luonnollisesti laskevat numeroita. Pärjäsin kokeiden kanssa todella hyvin, koska niissä oli paljon kaavatehtäviä. Osaan pyörittää kaavoja ympäriämpäri ihan helposti! Miellän itseni hyväksi koulussa ja arvosanatkin ovat olleet suhteellisen hyviä aina. Kirjoituksissa kävi kuitenkin niin, että pitkä matematiikka koitui turmiokseni. En päässyt sitä läpi ekalla, en tokalla enkä kolmannellakaan kerralla. Koe oli TÄYNNÄ sanallisia tehtäviä, joista en ymmärtänyt yhtään mitään! Nyt se sanallisten välttäminen sitten kostautui. Kannattiko kieltää ongelma ja lakaista se maton alle? Kaavatehtävät sain kyllä menemään oikein, mutta se ei riittänyt päästämään läpi kokeesta. Noin. Myönnetty on ja voin sanoa, että helpottaa hieman..

Kaikkea ei vain voi ostat, joka asiassa ei voi pärjätä. Tärkeintä on kuitenkin yrittää! Poistua siltä mukavuusalueetlaan ja tehdä kaikesta huolimatta sitä, mikä tuntuu itselle mielekkäältä. Bloggaminen on tärkeeä ja todellakin pistän kaiken likoon sen eteen. Istun koneen ääressä nelkäkin tuntia ja luen uudestaan ja uudestaan. Korjaan, siistin ja teen. haluan olla hyvä kirjoittaja ja ehkä jonain päivänä sitä olikin. Vaikka en nuorempana vaivautnut treenaamaan tätä vikaa kauaemmaksi itsestäni, ei se tarkoita ettenkö voisi tehdä niin nyt. Koskaan ei ole liian myöhästiä aloittaa!

Kaikkea ei vain voi osata ja jokaisessa asiassa ei voi pärjätä. Kukaanhan ei ole erään sananlaskun mukaan seppä syntyessään. Tärkeintä on kuitenkin yrittää!! Poistua siltä mukavuusalueeltaan ja tehdä kaikesta huolimatta juuri sitä, mikä itselle tuntuu merkittävältä. Bloggaaminen on tärkeää minulle ja todellakin aion pistää kaiken likoon sen eteen. Istun koneen ääressä koko yön, jos se niin vaatii! Luen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Korjaan, siistin ja teen työtä. Haluan olla hyvä kirjoittaja ja ehkä jonain päivänä sitä olenkin. Vaikka en nuorempana viitsinyt vaivautua treenaamaan tätä vikaa kauemmaksi itsestäni, ei se silti tarkoita pelin menettämistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa!

Ero tulee olemaan HUIMA korjatussa tekstissä. Ehkä se on vaikea uskoa tätä koko hommaa, mutta miksipiä valehtelamaan. Todella teen töitä tämän blogin eteen. Toki saan siihen apujakin. Mies on paras kuulija, kun oikoluen tekstiä ääneen. Korvani on 90% tarkempi virheille kuin silmäni. Puhe nimittäin heti tökkii, jos tekstissä on jotakin mätää. Paras ystäväni taas on google, joka yhdessä kanssai taltuttaa pahimmatkin sanahirviöt.

Ero tulee olemaan HUIMA näissä korjatuissa pätkissä. Ehkä se on vähän vaikeaa uskoa tätä koko hommaa, mutta miksipä sitä valehtelemaan. Seassa voi toki olla myös muutama ohilyönti sormilta, mutta vaikea niitä näin jälkeenpäin eritellä, kun en ole virheitä edes tiedostanut. Teen todella töitä tämän blogin eteen. Toki saan vähän apuakin joskus.. Mieheni on esimerkiksi paras kuulija, kun oikoluen tekstiäni ääneen. Korvani on noin 90% tarkempi virheille kuin silmäni. Puhe tökkii samantien, jos tekstissä on jotakin mätää. Paras ystäväni taas on Google, joka yhdessä kanssani taltuttaa pahimmatkin sanahirviöt. 

-----------------

Siinä se sitten oli. Karun rehellinen postaus. En tiedä ovatko ihmiset esimerkiksi somessa miettineet, että miksi kirjoitan joskus niin sekavia kommentteja, virheitä tulee jokaiseen väliin tai vaikutan täysin idiootilta. Ehkä sisälläni joskus kasvaa niitä idiootin siemeniäkin, mutta pääosin on kyse siitä, etten oikolue kommenttejani keskustellessa. Silloin ei ole aikaa muokata ja puljata tekstiä edestakaisin. 

Myönnän, että vähän pelottaa julkaista tämä teksti. En tiedä murskaanko joitakin ajatuksia kirjoitustaitoani kohtaan, mutta haluan olla rehellinen. Ja oikeastaan se korjattukin teksti on lopulta ihan omaa käsialaani. Olen puhdistanut sen itse ja muuttanut sisällön sanallisesti rikkaammaksi. Lopputulos on myös lähtöisin minusta. Tämä on minun blogini. Olen ylpeä teksteistäni, vaikka niiden tuottamiseen meneekin tavallista enemmän aikaa. Ei se elämä ole aina vain pelkkää pintaliitoa, vaan sitä saa oikeasti nähdä vaivaa niiden asioiden eteen, joissa haluaa pärjätä.

Ja minä + tämä blogi ollaan päästy aika pitkälle. Kiitos siitä kuuluu itselleni ja tietenkin myös teille lukijoille, jotka olette olleet pitkään mukana kuvioissa! 

Ps. Kirjoitin postausta noin kolmisen tuntia. Oikoluin tekstin seitsemän kertaa. Korjasin viimeisellä kerralla vielä kymmenen virhettä puhtaaksikirjoitetuista osioista. Jouduin käyttämään Googlea viisi kertaa. Luin lauseita monta kertaa putkeen tajuamatta lukemaani. Törmäsiin samoihin sanoihin liian monta kertaa muutaman lauseen sisällä.  Totesin, että en löydä millään jokaista virhettä.  Meinasin heittää hanskat tiskiin neljä kertaa. Nautin silti jokaisesta hetkestä postauksen parissa.

Tunnesoppa

"Onko meidän lapsiluku yksi, kaksi vai kolme?"

"Miksi emme hankkisi toista heti putkeen.. saisi poikakin seuraa?!"

"Eikö ala olla jo aika toiselle?"

Vain muutama niistä kysymyksistä, joita osaan vähän jo vihata. Yksi eksynyt kyynel silmäkulmassa koitan kuitata kysymykset pois, koska eihän muut voi tietää eikä mitenkään ymmärtää. 

Loukkaantuminen olisi ihan turhaa ja lapsellista, mutta joskus sitä miettii kuinka rohkeita me ihmiset ollaan, kun kysellään asioita miettimättä taustoja. Sitä pohtii kulmat kurtussa miksi lapsi juo bussissa mehua eikä tajua, että lapsella on maitoallergia. Sitä utelee toisen perheestä, vaikkei tiedä kuinka rikki asiat siellä ovat. Ja joskus tuomitsee, kun naapurin 15v tyttö sai lapsen eikä tule ajatelleeksi sitä vaihtoehtoa, että hänet raiskattiin. Paljon mennään ajatuksissa vikaan, liian vähän pysähdytään miettimään.

Aika usein noita kysymyksiä kuunnellessa havaitsen puhujan äänessä ilon ja viattomuuden. Sävyn, joka kertoo siitä onnellisesta tietämättömyydestä asiaa kohtaan. Olen vilpittömästi happy, ettei kaikki tiedä miltä "tämä" tuntuu.

"Älä mieti sitä asiaa, se onnistuu kun unohdat."

"Lapsi tulee, kun on tullakseen."

"Kyllä tekin vielä saatte vauvan IHAN VARMASTI."

Nämä sitten ovat niitä harkittuja lauseita, joita taidan vähän enemmän vihata. Miten voi olla esimerkiksi miettimättä asiaa, joka oikeasti koskettaa oleellisella tavalla elämää? Kuka sanoo, että lapsi varmasti tulee? Takaatko sinä sen meille? Lupaatko? Niin..

Tähän pätee vanha viisas sanonta; lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan. JOS saadaan. Lapsettomuus ja sekundäärinen lapsettomuus koskettavat laajalla mittakaavalla nykyajan ihmisiä. Johtuivatpa ne sitten epäonnistuneesta evoluutiosta, ilmansaasteista tai siitä, että maailma on ylikansoittunut, on se silti kova paikka jokaiselle, joka astuu niihin kenkiin. 

En tunne yhtäkään vuosia yrittänyttä, joka ei olisi itku kurkussa miettinyt ja pyöritellyt näitä asioita... Hymyssä suin vain odotellut sitä vauvaa. 

Nuo ajattelemattomat lauseet tulevat aika usein ihmisen suusta, joka ei ole tätä kaikkea itse kokenut. Tällöin väkisin tulee onniteltua päässään;

"Onneksi olkoon, et ole kokenut samaa ja varmasti raskautunut vain pesemällä alushousut samassa koneessa."

Katkeruus tunnistettavissa. Kyllä. Hippasen sitäkin tähän soppaan tässä vaiheessa ja koko keitos maistuu aina vain kamalammalta. En toki ole koskaan vihainen kenellekään plussa -uutisista tai soisi muille näitä samoja ongelmia, mutta lähinnä hampaita kiristellen kelaan toistuvasti... MIKSI JUURI MINÄ/ME.

Vauvakuume jyllää taas. Raskauskuume jyllää taas. Se vierailee unissa ja tunkee mieleen ostoksilla. Kai ne on vaan jotenkin ne hormonit, jotka sen kaipuun tekee. Yritän ymmärtää kroppaani.. 

Joskus se vain on hankalaa. Ihan helvetin hankalaa. 

Pahin kaikista on kuitenkin kysymys, että eikö tuo yksi lapsi riitä meille. Ei _riitä_?? En ymmärrä yhtään miten joku voi keksiä kysyä tuollaista syyllistävää kysymystä. Tottakai riittää! Poika on tärkeä ja arvokas lapsi omana yksilönään. Topi täyttää sen ensimmäisen lapsen paikan täydellisesti ja pursuaa ehkä vähän jopa yli rajojenkin! Mutta ensimmäinen lapsi ei täytä sitä toisen lapsen paikkaa. Ei tässä voi vertailla lapsia toisiinsa ja kysellä kuka riittää. Yksilöitä. 

Näissä tunteissa, joita käyn läpi, on kyse pettymyksestä itseensä. Ihminen on tehty lähinnä lisääntymään. Mikä siinä pitää sitten olla niin vaikeaa? Miksi asiat ei vaan tapahdu, kun haluaa? Kysymys, joka pyörii lapsuudesta alkaen ihmisten päässä. Kukapa vastoinkäymisistä pitäisi..

Silti pakko sanoa loppuun, että onneksi on se yksi lapsi. Se seikka tuo tähän paljon järkeä ja elämään riittävän ilon. En ole katkeroitumassa kokonaan enkä heittämässä hanskoja tiskiin. Elämä voi olla ihan hyvää näinkin. 

Kyllä se maailman tärkein aarre silti ansaitsisi sen sisaruksen, jota kiskoa hiuksista ja rutistaa lujaa. Sen ikuisen ystävän, joka ei ikinä jätä ja puolustaa isompia vastaan. Haluaisin taata Topille saman, minkä itse olen kokenut.

Sisarusta ei voi mikään korvata tässä maailmassa. Se suotakoon pojalle.

Tilannekatsaus; BabyVol2

Varovaisesti aion nyt kirjoittaa astetta henkilökohtaisemmin.. ujostuttaa ja jännittää. En voi ikuisesti kirjoittaa vain vaatteista ja huonekaluista.


Jokaisella ihmisellä on varmasti omat aiheensa, joista puhuminen tuntuu vaikealta. Niin myös minulla.



Lapsettomuus. 



Inhottava, suututtava, vihattava jono kirjaimia. Kyseiseen termiin voisi lisätä myös sanat "pettymys", "epäonnistuminen" ja "katkeruus".


Joillakin saattaa tässä vaiheessa soida kellot; "Miten niin lapseton.. onhan Topikin olemassa!" 


Sekundäärisestä lapsettomuudesta puhutaan silloin, kun aikaisemmin raskautunut ihminen ei enää tulekaan raskaaksi. Yleensä syytä ei heti tiedetä ja se voi toki olla väliaikainenkin. Termiä aletaan vilauttelemaan noin vuoden yrittämisen jälkeen.


Mehän aloitimme yrittämisen tammikussa 2013 ja nyt eletään heinäkuuta 2014. Liian pitkä aika ihan kenelle vain.


Voin sanoa, että tämän taipaleen aikana on tullut käytyä läpi tuhansia tunteita aina välinpitämättömyydestä puhtaaseen vihaan. Pystyn kuitenkin olla ylpeä siitä, etten ole katkeroitunut tai kiukkuinen juuri tällä hetkellä. Enkä myöskään turta. Ne ovat tunteita, jotka on tullut jo käsiteltyä. Tämän hetkistä tilaa voisin kutsua "tilanteen hyväksymiseksi pikkuhiljaa".


Joo, en ole raskaana vieläkään. Ja kyllä, yritetään edelleen. Alkaa vain olla keinot lopussa, josta päästäänkin siihen, että olen alkanut tekemään päässäni tilaa ajatukselle; "Hei, olen Anette.. yhden lapsen äiti." 


Vuoden yrittämisen jälkeen saatiin vihdoin lähete lapsettomuushoitoihin. Olin helpottunut, koska ajattelin kaiken selviävän. Kyselin tällöin vähän vaatimuksista ja diabetekseni oli riittävän hyvässä tasapainossa lähetteen tekemiseen.

Ensimmäinen lähete bongahti kuitenkin takaisin. Olin pettynyt. En edes pysty kuvaamaan sitä tunnetta,  joka tajuntaan iski, kun pidin paperia kädessäni. Ei syytä, ei perusteluja. "Emme näe tarvetta.." 


Muutaman kuukauden päästä sairastuin flunssaan ja kävin terveyskeskuksessa kuunteluttamassa keuhkoni. Lucky me. Lääkäri huomasi käynnin yhteydessä lähetteen tiedoissani ja sanoi, että se on palautettu, koska miehen tiedot puuttuivat kokonaan. Hyvä, ettei leukani pudonnut lattiaan ja mielessäni hurrasin sarkastisesti lähetteen tehneelle lekurille.


Ei mennyt montaa viikkoa, kun sain kotiin kirjeen. Kirjeessä oli aika klinikalle parin kuukauden päähän. Vatsassa pyrähteli lauma perhosia ja ajattelin onnellisesti, että jo oli aikakin! Tervetuloa vauva numero kaksi!


Elämä ei tokikaan mene ikinä käsikirjoituksen mukaan ja noin viikko ennen aikaa sain puhelinsoiton. "Diabetes ei ole meidän viitearvojemme mukainen, joten perumme ajan."


ANTEEKSI MITÄ!? Tasapaino oli parempi kuin vuosiin ja olin ennen lähetettä varmistanut, että se riittää. Miksi lähete hyväksyttiin, aika annettiin ja vielä odotettiin ihan viimeiseen asti ennen kuin vaivauduttiin ilmoittamaan, että ei kelpaa?


En saa vieläkään mietittyä juttua päässäni selväksi. Miksi me emme kelvanneet? Miksi meidän edestä suljettiin ovi? Lapsettomuutta voi aiheuttaa diabetes, mutta niin myös ylipaino, alkoholi kuin tupakkakin. Mielestäni jokaisen pitäisi tässä hyvinvointivaltiossa saada apua! Käännytetäänkö ovelta ihmistä, joka painaa 10kg liikaa? Käsketäänkö hänen tulla klinikalle vasta, kun paino on täydellinen? Ei. Jokainen on yksilö ja jokaisen sairaus on erilainen. Ehkä en pääse tasapainossa tämän alemmaksi, vaikka teen täysillä töitä.. Tarkoittaako se, että minulla ei ole oikeutta apuun, koska satun sairastamaan astetta hankalampaa diabetesta?


Ymmärrän periaatteessa sen, ettei raskautta haluta aloittaa ennen kuin diabetes on tasapainossa. En ymmärrä kuitenkaan sitä, että miksi syytä ei voida tutkia jo valmiiksi? Kropassani on vikaa, mutta kukaan ei auta löytämään sitä, koska joku arvo ei ole pientä pykälää alempana. Ja puhutaan todella todella pienestä pykälästä!


Nyt ei auta sitten, kun toivoa ihmettä. Jos tämä hemmetin tauti vaikka poikkeaisi menneisyydestä ja heittäisi tason paremmaksi.


Turhautuneena yritin itsekin selvittää sitä vikaa, joka lapsettomuuden aiheuttaisi. Se varmasti liittyy pitkiin epäsäännöllisiin kiertoihini. (37-47 päivää..) Miksi sitten keltarauhashormoni ei auttanut asiaan?


Vastaus on ovulaatio. Se tapahtuu ihan totaalisen väärässä vaiheessa kiertoa. Tikuilla olen selvittänyt ajankohdan, joka osuu sinne kp 32 tienoille. Olen melko varma, että ovis kuitenkin tapahtuu, koska aina kaksi viikkoa ovisplussasta kierto loppuu.


Ongelma on vain se, että myöhäisen ovulaation hedelmällisyys tuppaa olemaan huono. Yritin keksiä hyvää vertauskuvaa selittää tämä. En tiedä ymmärtääkö kukaan tai meneekö tämä ideana oikein, mutta ajatellaan hedelmää. Se kasvaa puussa ja on tietyssä vaiheessa kypsä poimittavaksi. Jos hedelmää ei poimi ajoissa, vaan vasta parin viikon päästä, se ei ole enää kovin hyvä. Tajusitteko? Näin olen asian itse päässäni ajatellut.


Joten.. keltarauhashormoni ei auta, koska se lyhentää kierron, mutta ei auta ovulaation suhteen. Ilman hormonia ovulaatio taas tulee joka kierrossa, mutta ei ole hedelmällinen. Jipii.


Olen siis päättänyt alkaa elämään se ajatus takaraivossa, että meille ei enempää lapsia tule. Mietin usein yhden lapsen plussia ja miinuksia, koitan ottaa kaiken ilon irti pojan kanssa touhuamisesta ja myyn pieneksi jääneet vaatteet pois.



Aloitin tosin nyt uudelleen viimeiseksi oljenkorreksi macajauheen, josta olen blogissakin kirjoitellut. Olen syönyt sitä aikaisemmin ja tällöin kiertoni oli 29 päivää. Muistaakseni se oli sitä aikaa, kun pidettiin lopulta taukoa ja lopetin koko pahanmakuisen tökötin ottamisen. Nyt ajatus on kummitellut mielessäni jo hyvän tovin ja kesäloman loppumisen jälkeen avattiin pussi uudelleen.


Voitteko kuvitella... nyt on kiertopäivä 19 ja sain illalla puhtaan ovisplussan. En koskaan uskonut voivani ilahtua kahdesta viivasta ovulaatiotikussa näin paljon. Vaikka en voi iloita raskausuutisesta, onpahan ainakin yksi välietappi saavutettu.


Kädet ristissä toivon, että tästä alkaa uusi "aikakausi", jossa kiertoni normalisoituisivat. Olisi ainakin jo aika.


Pääasia itselleni on, että kroppa toimisi. Jos lasta ei tule, niin sitten ei. Katseeni on jo kohti uusia haasteita, joihin ei vauva oikein sovi. Haluaisin syksyllä takaisin työelämään ja olen päättänyt aloittaa taas futiksen. Katsotaan nyt sitten mitä elämä tuo vastaan!

Erilainen vuosipäivä

Nyt voin jo sanoa, että kärsin virallisesti sekundäärisestä lapsettomuudesta.

Siitä on jo vuosi, kun ehdotin miehelleni, etten aloittaisikaan pillereitä vielä. Että antaisimme seuraavan tulla, kun on tullakseen. Muistan kuinka mieheni näytti huolestuneelta ja mietti, miten selviäisimme kahden pienen kanssa, jos raskautuisin heti. Naureskellen kysyin, että minäkö raskaana heti!?

Kolme kuukautta oltuamme ilman ehkäisyä, pieni pelko hiipi sisimmästä. Entä, jos tästä ei oikeasti tulekaan mitään ja olen samassa tilanteessa vielä kesänkin jälkeen. Kirjoitin huolestani ääneen ja ihmiset nauroivat päin naamaani ja tuomitsivat. "Miten voit valittaa tästä asiasta, kun toiset odottavat vuodenkin?"

Kesän jälkeen tilanne oli sama. Mitään ei tapahtunut ja stressasin paljon. Hain vertaistukea asiaan, mutta sain aikalailla vain lokaa niskaani. Ihmiset eivät tuntuneet ottavan asiaa tosissaan. He eivät tajunneet, että vaikka olin piinaavan odotuksen alussa, niin silti tie tulisi olemaan pitkä ja kivinen. Ei lohduttanut kuunnella yhtään lauseita, joissa käskettiin olla yrittämättä, koska "lapsia saadaan eikä tehdä."


Syksyllä tuli toinen keskenmeno, joka oli ensimmäistä pysäyttävämpi. Oli lupaus hyvästä, mutta silti käteni jäivät tyhjäksi. Tämän tapauksen jälkeen sain ainoastaan zemppausta ja ihanien ihmisten tukea. Olin silti surullinen, koska se tarkoitti vain sitä, että muutkin olivat tiedostaneet kuinka epätoivoinen tilanne mahdollisesti oli.


Sitä on luovuttu toivosta. Yritetty täysillä. Sitä on annettu aikaa ja mahdollisuus tulla omalla ajallaan. On syöty lääkkeitä ja toivottu kädet ristissä.

Mutta tässä nyt olen. Kirjoitan tätä tekstiä itkien. Jokainen sana satuttaa syvältä.

Jos totta puhutaan, en KOSKAAN oikeasti uskonut löytäväni itseäni tästä tilanteesta. En koskaan uskonut, että tähän menisi vuosi. Enää ei naurata, enää en voi vitsailla raskautumisellani. Huumori on loppunut.

Ennen kauhistelin sitä asiaa, kun toiset ihmiset joutuvat odottamaan lasta viisikin vuotta. Nyt kyseinen luku ei tunnukaan enää niin kaukaiselta ja mahdottomalta. Enhän uskonut, että menisi vuottakaan.

Valehtelematta, joka ilta sänkyyn käydessä kaikki tämä valtaa mieleni. Kuiskaan hiljaa yöhön ennen nukahtamista... Auta. Sattuu.