lauantai 8. maaliskuuta 2014

Pieni möykky sisällämme



Pelko. Tuo ikävä pieni möykky, joka kulkee elämässämme mukana aina. Joskus se kutistuu pieneksi ja piileksii sisällämme, kunnes taas koittaa päivä, jolloin se ottaa meistä vallan.




Pienestä pitäen me opimme pelkäämään. Mörköjä, sängynalusia, painajaisia tai hylätyksi tulemista. Nämä tuntemukset ovat täysin normaaleja ja ne kuuluvat kehitykseen.


Valtaosa lasten peloista on normaaleja. Ne liittyvät pohjimmiltaan primitiiviseen perinteeseen, jonka avulla ihmislaji on säilynyt. Kannamme vuosituhansien aikana sisäistettyjä varoituksia kavahtaa esimerkiksi villieläimiä tai salamaa.
Pelko estää meitä olemasta uhkarohkeita ja tekemästä tyhmyyksiä."  - Lastenpsykiatri Veli-Matti Tainio,

Topillakin on alkanut pikkuhiljaa kehittyä pelkoja. Meillä ei juuri koskaan ole vierastettu, joka kuuluisi toki jokaisen lapsen kehitykseen. Ollaan silti käyty läpi kovien äänien säikähtämiset, äkkiliikkeiden pelästymiset ja muut pienet perus jutut.

Nyt uutena on tullut tiettyjen asioiden ja esineiden pelkääminen. Esimerkiksi pölynimuri on Topin mielestä mielettömän kammottava, vaikka se ei olisikaan päällä. Joka kerta, kun imuri vähänkin vilahtaa kaapista, Topi saa pienen paniikin aikaiseksi. Toisena esimerkkinä on vaahtokylpy. Minä fiksuna äitinä ajattelin viihdyttää poikaa ja tuoda jotakin hauskaa arkeen, mutta kaveri itki kauhusta, kun tämän vaahdon sekaan laskin. Myös pimeä on alkanut ilmeisesti luomaan hahmojaan ja iltaisin on aivan pakko jättää laavalamppu päälle, kun Topi jää nukkumaan.

Olen varma, että myöhemmin kuvioon tulee lisää mitä omituisempia pelkoja. Pelot eivät tavallaan koskaan jää pois elämästämme, pelkäänhän minäkin edelleen.

Jotkut pelot ovat toista suurempia ja jotkut tuntuvat peittävän kaiken alleen. Tuntuu, että joskus vain hukkuu siihen fiilikseen eikä järki pääse valoon sen kauhun alta. Olisi kuitenkin tärkeä opetella käsittelemään tunteitaan koskien myös tätä pelko -asiaa.

Voisin kuvailla tätä esimerkin kautta. Kuljin nimittäin nuorena aina iltaisin pienen metsän poikki, kun palasin kotiin. Aika usein oli todella pimeää eikä nähnyt yhtään mitään. Koetin aina kävellä rauhassa eteenpäin ja visusti olla katsomatta ympärilleni. Tiesin, että jos vilkaisen johonkin suuntaan tai nopeutan askeliani edes vähän, niin annan pelolle vallan. Se yksi nopea askel sai kauhun nousemaan sisälläni ja ampaisemaan juoksuun. Se yksi vilkaisu vasemmalle sai mielen ajattelemaan metsässä piilevää vihollista. Mitä pelottavaa pienessä metsässä oikein edes on? Mitä pelkäsin? Noh, zombilaumoja ja riivattuja ihmisiä, karhuja ja susia, pimeää pahuutta ja raiskaajia. Järjetöntä eikö? Tätä tarkoitan sillä, että pelolle ei pitäisi antaa valtaa. Mielikuvitus tekee herkästi tepposet ja asiat muuttavat muotoaan.


Hysteerisella hetkellä.. :D


On toki niitä aitoja oikeita pelkoja, joita väistämättä tulee mietittyä päivittäin. Miten tällaisessa kylmässä maailmassa voisi muka olla miettimättä?

Itse pelkään eniten ehkä kuolemaa ja menettämistä. Näen kauhukuvia siitä, että Topille tapahtuu jotakin, unia siitä, että joudun hautaamaan rakkaimpani ja välähdyksiä siitä karusta todellisuudesta, mitä tämä maailma nykyään on. Nämä pelot ovat suuria ja niitä pitää osata hallita, ettei menetä järkeään.

Pelkään edelleen myös pimeää, pelkään lenkillä ollessani karhuja, pelkään järvessä uidessani rapuja ja muita eliöitä. Nämä pelot ovat pieniä ja niiden kanssa pystyy helposti elämään.

Ehkä suurin pelkoni tällä hetkellä on se yksinäisyys, joka itseäni ympäröi. Se tunne, että pahojen asioiden kohdatessa ei olisikaan ketään, johon turvautua. Pelottaa epäonnistuminen ihmissuhteissa, pelottaa uusien suhteiden rakentaminen. Pelottaa pettymyksien tuottaminen muille ja itselleen.

Tavallaan haluaisin erakoitua. Sulkea tämän blogin, etten miettisi sitä, jos jotenkin tuotan lukijoille pettymyksen. Haluaisin lähteä netistä, etten jatkuvasti varo sitä, että olisin jotenkin riittämätön. Haluaisin taipua yksinäisyyteen ja kohdata maailman yksin, että en vain vahingossakaan enää kertaakaan joutuisi pettymään itseeni.



Mutta kukapa tässä elämässä pärjää yksin? Kuka jaksaa kantaa koko maailmaa harteillaan ja itkeä itsensä uneen tyyny kainalossa?

Tuskin kukaan. Siksi yritän sisulla taistella pelkoani vastaan. Yritän voittaa sen ja lähteä liikenteeseen. Ajatella järjellä, en tunteella.

Ehkä kohta hallitsen tämänkin pelon ja voin voittajana tarttua kahvaan.


Mitä te pelkäätte?


28 kommenttia:

  1. Todella hyvä kirjoitus! :) <3

    VastaaPoista
  2. Että musta ei tule enää äitiä.

    VastaaPoista
  3. Täytyy sanoa, että onpa hieno kirjoitus! Tässä oli paljon hienoa rehellistä pohdintaa.

    Mulla oli myös nuorena tapana kulkea arviolta kilometrin mittainen matka pilkkopimeän metsän läpi. Halusin erityisesti harjoitella tuota pelon voittamista, kuten kuvasit, ettei anna sille valtaa, että oppisi luottamaan enemmän varmuuteen siitä ettei metsässä vaani mikään kuin villinä laukkaavaan mielikuvitukseen. Minä pelkäsin eniten ihmissusia. Riivatut ihmiset kuulostaa kyllä aika karmivalta myös hrrr... zombijuttuja en oo kovin paljon nähnyt, joten niitä en oo osannut pelätä. Vasemmalla puolellani on muuten tällä hetkellä ilmapalloja, joten niillä vaan taisteluun jos zombit sattuvat hyökkäämään :D

    Hienoa, että haluat voittaa pelkosi. Pakenemalla, eli pelon kohteesta eroon hankkiutumalla ei saavuteta kuin viivytysvoittoja. Olet siis oikealla asenteella liikkeessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiva kuulla palautetta :)

      Repesin tolle ilmapallojutulle! :D Mä en muuten tajunnut edes ihmissusia pelätä. Hyi hitto! Kiitos tästä :D Edelleen joudun sulkemaan kaikkia sekoja pelkoja nimittäin pois.

      Ja tottakai haluan voittaa pelkoni. En ehkä osaa tai kykene, mutta halu ainakin löytyy. Kai se on tervettä.

      Poista
  4. Miulla oli kanssa ennen sama juttu että jouduin kävelemään aina koulumatkat pimeässä, suurimman osan, onneks en enää mut myönnän et pelotti tosi paljon! Asuttiin tavallaan "maalla" eikä katuvaloista ollu tietookaan ja mettää joka puolella. Välillä juostiin kovaa ja välillä ei oikeestaa pelottanu, mut niitä kertoja oli harvassa!
    Muutin kotonta pois enkä sen jälkeen oo joutunu kävelemään pimeässä enkä varmaa koskaan omasta tahosta kävelekkään! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukapa ei pimeää pelkäisi? Varmaan suurinosa pelkää. Hui. Maalla. Kylmät väreet meni just selkää pitkin! :D

      En mäkään mielellään pimeässä kävele. Edes kotona sisällä! :D

      Poista
  5. Itse pelkään ihan törkeesti korkeita paikkoja, varsinkin sillat ja kerrostalojen parvekkeet on ihan kamalia. Silloilla kävellään keskellä (saan siitä pahoja katseita) ja parvekkeella ku oon tupakalla niin en oo ollenkaa siinä lähellä kaidetta. Oon pelkäny korkeita paikkoja koko elämäni, joskus se on vähän helpottanu ja joskus se on niin paha etten pysty ees ikkunasta alas katsomaan ilman että alkaa pyörryttää. Viola joskus pienempänä pelkäsi vähän pimeetä, mutta nyt ei oikein enää. Vähän ujostelee ja vierastaa nykyään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korkeanpaikan pelko taitaa olla aika yleinen? Kurja kuulla silti :(

      Ootko yrittänyt muuten voittaa pelkoas? Vai onko se ihan mahdoton?

      Poista
    2. Joo, se on yleinen, ainakin uskosin näin.

      Olen kyllä yrittänyt voittaa, ja se on joskus ollu jopa sellanen ettei oo pelottanut ollenkaan vaikka oon hypänny hyppytornista 5 metristä järveen. Mutta sitten kun alkoi taas pelottaa niin tuntu vaan että on vaan nyt pahempi. Kyllä mä vielä joku päivä oon 'peloton' korkeiden paikkojen suhteen. ;)

      Poista
  6. Hyvä kirjoitus!

    Mä pelkään pimeää. Oon pelännyt ihan lapsesta saakka. Koska suurimman osan elämästäni oon viettänyt kaupungin keskustan tuntumassa, pimeää ei ollut juuri koskaan, ja siihen että ympärillä oli aina valoja, tottui. Se olikin asia, jota en maalle muuttaessani tiedostanut ollenkaan ennen kuin ne ekat pimeät ajat koittivat. Tiellä ei ole katulamppuja, missään ei näy mitään, pimeä metsä suhisee pellon laidalla... argh. Mies, joka on maaseudulla kasvanut, oli asian kanssa ihan sinut. Mua taas arastutti olla yöllä talossa, joka oli säkkipimeänä. Ynh. Mutta koska aika on kulunut, munkin pimeänpelkoni on lievittynyt ja pimeän kanssa on oppinut olemaan. Kyllä tuolla maantienvarressa lenkkeillessään edelleen pimeään aikaan kuuntelee risahteluja ja rasahteluja, ja rupeaa vilkuilemaan taakseen, mutta kelläpä mielikuvitus ei laukkaisi. Mä oon myös ajatellut ja koettanut tolkuttaa itselleni, että jos minä en näe pimeässä mitään, niin ei siellä kyllä sitten näe kukaan muukaan.

    Lisäksi mulla on ihan mieletön fobia ampiaisista ja mehiläisistä, mikä on musta itsestäkin aika käsittämätöntä. Tuokin ongelma on vaivannut mua lapsesta saakka. Ampiaisia ja mehiläisiä nähdessäni (lähietäisyydeltä) muhun iskee sellainen pakokauhu, että tekisi mieli mennä seinän sisälle piiloon. Kirkumista kuultiin viime kesänäkin, mahtoi naapureita naurattaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että upposi :=)

      Kuulostaa tosi pelottavalta toi pimeys :O Mä rakastan metsää ja maaseutua, mutta en tiedä olisko musta siihen pimeyteen. Esimerkiksi mökillä on jotain kammottavaa, kun on niin pimeetä. Hrr...


      Mullakin on kehittynyt joku kammo ampiaisiin? Ennen ei ollut mitään ongelmaa, mutta nykyään juoksen pää kolmantena jalkana eteenpäin, kun jossain surisee :D Heh.

      Poista
  7. Pelkään myös läheisten kuolemaa, samoin sotaa.. ja pimeää, en uskalla käydä iltaisin yksin lenkillä pelkään sitä niin paljon! Samoin korkeita paikkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuoleman pelko on kyllä kurja. Siitä ei taida päästä mitenkään yli. Se pitää vaan oppia hallitsemaan :/

      Ja sama toi pimeä. Aina koira mukana lenkillä! :D

      Poista
  8. Mä pelkään yli kaiken karhuja!! Sithän on kaikki sellaset kuten sota, menettäminen, tulipalo jne.. Mut pitää yrittää olla vaa miettimättä niitä ni ei ahista :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karhut joo hyi. Oon varma, että jonain päivänä joku semmonen tulee ja syö mut :S

      Sota on myös mun pelko. En edes tajunnut sitä kirjottaessa.

      Parempi hei sitä on olla miettimättä, ettei turhaan stressaisi!

      Poista
  9. Tällä hetkellä pelkään, että pienellä vauvallani saattaa olla harvinainen oireyhtymä. Ensi viikolla selviää enemmän, vaikka voi olla, että lopullisen vastauksen saa vasta vuosien päästä. On tämä niin rankkaa, kun kuvittelee olevansa terveen ja täydellisen vauvan äiti ja sitten tulee tällaisia epäilyjä ja tutkimuksia tutkimusten perään. No täydellinen hän on tietysti minulle aina, mutta tuntuu, ettei kenellekään oikein pysty puhumaan asiasta ja vaikea sitä on itsekin hyväksyä. Sitä, että pystyykö oma lapsi ikinä elämään normaalia aikuisen ihmisen elämää. Jos edes elää aikuiseksi.

    Olkaa siis h*lvetin kiitollisia, jos pimeä, hämähäkit ja korkeat paikat ovat ainoita asioita, joita pelkäätte. Mä en enää ikinä voi pitää noita asioita vakavasti otettavina pelkoina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kurjaa kuulla, että sulla on tuollainen pelko sydämellä. On tosi kurjaa. Toivottavasti kaikki menisi mahdollisimman hyvin. Tarkoitan sitä todella. Miksi et pysty asiasta puhumaan? Puhuminen yleensä keventää taakkaa :/ Koita, jos joku kuuntelisikin?

      Ja ymmärrän, että huolesi rinnalla muiden pelot voivat tuntua pieniltä. Ne ovat silti aitoja pelkoja. Eikä niitä kannata vähätellä. Ei kukaan vähättele myöskään sinun pelkoasi. Se on vakava ja ymmärrän huolesi.

      Koita jaksella, voimia tulevaisuuteen!

      Poista
    2. Ei kyse ole pelkojen vähättelystä, vaan asioiden laittamisesta mittasuhteisiin. Kuukausi sitten olisin minäkin sanonut pelkääväni hämähäkkejä ja korkeita paikkoja, mutta tässä tilanteessa pelkkä ajatuskin tuntuu suorastaan naurettavalta. Eli jos jotain positiivista yrittää tästä löytää niin sen, etten enää pelkää kyseisiä asioita.

      Lapsen mahdollisesta oireyhtymästä on vaikea puhua, sillä tuntuu, ettei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi, kun ei itsekään ymmärrä. Lapsi näyttää maallikon silmään normaalilta ja käyttäytyy normaalisti, mutta jostain syystä terveysalan ihmiset epäilevät oireyhtymää. Ehkä se helpottaisi, jos asialle saisi nimen ja voisi etsiä vertaistukea, mutta on hyvin suuri mahdollisuus, ettei geneetikkokaan osaa sanoa juuta tai jaata.

      Kiitos tsempeistä!

      Poista
    3. Voi muru. En mä sitä meinaa. Tiedän pelkojen suhteuttamisen. Meidän perhettä on myös kohdannut iso huoli lähiaikoina ja odotellaan vastauksia epätoivoisena. Joten täysin ymmärsin kommenttisi <3

      Koita silti puhua. Tyhmä tuputtaa tuota neuvoa, mutta katsopas. Tässä sä puhuit mullekin :)

      Voimia oikeasti!

      Poista
  10. Hyvä teksti!
    Mä pelkään itse oksentamista :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äh, kurja pelko :/

      Aika yleinen myös. Mikä sua siinä pelottaa?

      Poista
  11. Kiitos, kiva jos pidit :)

    Mä pelkään kanssa just tota, että jäis yksin. Se on kamalaa.

    Mä hei pelkäsin zombeja kuollakseni monta vuotta. Olin satavarma, että niitä on olemassa. Nukkuessakin tein varasuunnitelman mihin paeta zombeilta jne :D Ehkä ei niin paljon ahdista, kun sua. Mutta kuitenkin!

    Eihän peloilla aina ole syytä, kai ne jonnekin juurensa juontaa :D

    VastaaPoista
  12. Mua pelottaa että Ninnalle käy jotain, joku parantumaton sairaus tai syöpä (äitini kuoli 2010 syöpään joten se pelottaa..). Myös läheisten puolesta pelkään että heille sattuu jotain.. Iltaisin kun mies on yövuorossa en osaa nukkua kun pelkään pimeää ja kaikki pahat asiat pyörii mielessä..
    Mulla on semmoi sääntö että nukkumaan ei käydä eikä ovesta lähdettä jos ei sanota"rakastan sua" se jotenkin rauhoittaa kun tietää että jos jotain sattuisikin niin viimeisenä on sanottu "olet rakas" <3 se ei poista pelkoja mutta helpottaa niiden kestämistä..

    VastaaPoista
  13. Hyvä kirjotus!

    Mää pelkäsin pienenä ja vähän isompanakin niin kauan, kun meidän vanha talo oli pystyssä ja siinä asuttiin niin isoa käärmettä, joka muka oli talon alla. Pimeetä pelkäsin myös ja pelkään tavallaan edelleenkin. En pystynyt nukkumaan pimeässä vaan piti olla ovi raollaan ja vessassa aina valo. Pelkäsin katsoa ikkunasta pimeellä, kun pelkäsin, että sieltä joku katsoo takasin ja pelkään sitä kyllä vieläkin! Hui! Pelkään myös kuolemaa ja sitä, että menetän rakkaita. Avomiehelle sanon, joka kerta, kun lähtee töihin tai johonkin, että rakastan ja pitää aina antaa halit ja pusut! En halua, että jos se vaikka olikin viimeinen kerta, kun nähdään niin ei olla sanottu ja halattu sekä pussattu.

    VastaaPoista
  14. Jännä juttu itse en pelkää eläimiä,metsää,pimeää.Miten pelko voi ottaa vallan ihmisessä,loppu pelissä sitä pelkää itse pelkoa.Sitä reaktiota minkä se aiheuttaa.

    VastaaPoista
  15. Jännä juttu itse en pelkää mitään.Eläimiä kaikkein vähiten ne kun antaa selkeän merkin et nyt jätä rauhaan.Kuolemakaan ei pelota rauhan olen tehny itse ja muiden kanssa.Terve pieni pelko pitää kumminkin olla ettei suinpäin tunge itseään joka tilanteeseen.

    VastaaPoista

Kiitos, kun jätät kommentin!