Syksystä

Syksy on täällä ihan oikeasti. Välikausivarusteet on kaivettu kaapeista haalareita ja pipoja myöten. Kirpparit pursuavat hutiostoja. Kysellään kumppareista ja rukkasista. Vettä sataa joka toinen sekunti.


Jep. Ensimmäinen lause pitää paikkansa; syksy todella on täällä.


On hieman ristiriitaiset tunteet asiasta. Nautin tästä menneestä kesästä ihan älyttömän paljon! En halua, että helteiset kävelyretket, aamun hiekkaleikit auringon paisteessa ja rantareissut ovat jo takana. En tahdo potkia mutaista maata ja haistaa mädäntyvien kasvien lemua. Masentaa kaivaa syystakki kaapista ja hyvästellä legginsit.

Toisaalta saan penkoa sieltä kaappien kätköistä myös jotakin ihanaa. On takkia, haalaria, pipoa... on Mini Rodinin täydellinen haalari.

Poika ei ole koskaan ennen kokeillut Rodinin haalareita. En ehkä ole erityisemmin hurahtanut kyseiseen merkkiin. Satunnaisia kivoja kuoseja kyllä löytyy ja ulkovaatteet ovat osoittautuneet nyt sitten loistaviksi. Lahjemitta riittää pojalle, jonka jalka on tavallista pidempi. Puntit eivät nuole korvia aina istahtaessa. Ulkonäössäkin tuo musta haalari on nappivalinta. Saa nähdä myöhemmin syksyn mittaan käytännön puolen.. toivottavasti on laadultaan kestävä, koska haalarille on jo ostajakin olemassa.

Syksyyn kuuluu myös kumpparit. Nuo lapsuuden huolettomat kengät. Mikä onkaan hauskempaa, kun katseilta suojassa loikata hetken mielijohteesta lätäkköön ja katsoa kuraveden laajaa lentoa! Sukat kuivina.

Onneksi on keksitty alennysmyynnit, varastontyhjennykset ja remonttimyynnit. Voi vahingossa löytää laadukkaat saappaat naurettavaan hintaan. Kävi vaihteeksi taas perus Anette-tuuri. Kävelin kauppaan hakemaan jotakin ja löysin sattumalta juuri sen, joka lepäsi "pitäisi hankkia, mutta en jaksa miettiä" -listalla. Kumisaappaat check.

Syksy on muutakin kuin vaatteita. Kesän jälkeen saapuva vuodenaika tuoksuu kirpeiltä omenoilta, raikkaalta ilmalta ja sateelta. Syysmaisema kimaltelee tuhansissa väreissä ja metsät täyttyvät kameran äänistä. Pitkän kuumuuden jälkeen on aika hengähtää. Kauan kestäneen menemisen ja touhuamisen jälkeen voi vihdoin seisoa paikallaan ihmetellen ympäröivää luonnon taidenäytöstä.


Perus romantikkona täytyy myöntää, että rakastan myös syksyn synkkyyttä. Sitä lähestyvää uhkaa, joka saapuu ukkospilven mukana. Jännittävää kutinaa mahanpohjassa, kun kipität koiran kanssa pimeällä iltalenkillä sadepisaroiden putoillessa takkiin. Ihastelen voimakasta tuulta ja myrskyn ulinaa. Ihan vähän myös pelkään.

Ehkä on ihan suotavaa, että syksy tulee. Eikö hauskanpidon tule loppua silloin, kun on vielä kivaa? Annetaan syystuulen pyyhkäistä kesän viimeiset rippeet ja istutaan sohvannurkkaan lämpimän kaakaon kera kuuntelemaan tuulen huokailua.



Tervetuloa syksy!

Pieni möykky sisällämme

Pelko. Tuo ikävä pieni möykky, joka kulkee elämässämme mukana aina. Joskus se kutistuu pieneksi ja piileksii sisällämme, kunnes taas koittaa päivä, jolloin se ottaa meistä vallan.

Pienestä pitäen me opimme pelkäämään. Mörköjä, sängynalusia, painajaisia tai hylätyksi tulemista. Nämä tuntemukset ovat täysin normaaleja ja ne kuuluvat kehitykseen.

" Valtaosa lasten peloista on normaaleja. Ne liittyvät pohjimmiltaan primitiiviseen perinteeseen, jonka avulla ihmislaji on säilynyt. Kannamme vuosituhansien aikana sisäistettyjä varoituksia kavahtaa esimerkiksi villieläimiä tai salamaa.

Pelko estää meitä olemasta uhkarohkeita ja tekemästä tyhmyyksiä."  - Lastenpsykiatri Veli-Matti Tainio,

Topillakin on alkanut pikkuhiljaa kehittyä pelkoja. Meillä ei juuri koskaan ole vierastettu, joka kuuluisi toki jokaisen lapsen kehitykseen. Ollaan silti käyty läpi kovien äänien säikähtämiset, äkkiliikkeiden pelästymiset ja muut pienet perus jutut.

Nyt uutena on tullut tiettyjen asioiden ja esineiden pelkääminen. Esimerkiksi pölynimuri on Topin mielestä mielettömän kammottava, vaikka se ei olisikaan päällä. Joka kerta, kun imuri vähänkin vilahtaa kaapista, Topi saa pienen paniikin aikaiseksi. Toisena esimerkkinä on vaahtokylpy. Minä fiksuna äitinä ajattelin viihdyttää poikaa ja tuoda jotakin hauskaa arkeen, mutta kaveri itki kauhusta, kun tämän vaahdon sekaan laskin. Myös pimeä on alkanut ilmeisesti luomaan hahmojaan ja iltaisin on aivan pakko jättää laavalamppu päälle, kun Topi jää nukkumaan.

Olen varma, että myöhemmin kuvioon tulee lisää mitä omituisempia pelkoja. Pelot eivät tavallaan koskaan jää pois elämästämme, pelkäänhän minäkin edelleen.

Jotkut pelot ovat toista suurempia ja jotkut tuntuvat peittävän kaiken alleen. Tuntuu, että joskus vain hukkuu siihen fiilikseen eikä järki pääse valoon sen kauhun alta. Olisi kuitenkin tärkeä opetella käsittelemään tunteitaan koskien myös tätä pelko -asiaa.

Voisin kuvailla tätä esimerkin kautta. Kuljin nimittäin nuorena aina iltaisin pienen metsän poikki, kun palasin kotiin. Aika usein oli todella pimeää eikä nähnyt yhtään mitään. Koetin aina kävellä rauhassa eteenpäin ja visusti olla katsomatta ympärilleni. Tiesin, että jos vilkaisen johonkin suuntaan tai nopeutan askeliani edes vähän, niin annan pelolle vallan. Se yksi nopea askel sai kauhun nousemaan sisälläni ja ampaisemaan juoksuun. Se yksi vilkaisu vasemmalle sai mielen ajattelemaan metsässä piilevää vihollista. Mitä pelottavaa pienessä metsässä oikein edes on? Mitä pelkäsin? Noh, zombilaumoja ja riivattuja ihmisiä, karhuja ja susia, pimeää pahuutta ja raiskaajia. Järjetöntä eikö? Tätä tarkoitan sillä, että pelolle ei pitäisi antaa valtaa. Mielikuvitus tekee herkästi tepposet ja asiat muuttavat muotoaan.

Hysteerisella hetkellä.. :D

On toki niitä aitoja oikeita pelkoja, joita väistämättä tulee mietittyä päivittäin. Miten tällaisessa kylmässä maailmassa voisi muka olla miettimättä?

Itse pelkään eniten ehkä kuolemaa ja menettämistä. Näen kauhukuvia siitä, että Topille tapahtuu jotakin, unia siitä, että joudun hautaamaan rakkaimpani ja välähdyksiä siitä karusta todellisuudesta, mitä tämä maailma nykyään on. Nämä pelot ovat suuria ja niitä pitää osata hallita, ettei menetä järkeään.

Pelkään edelleen myös pimeää, pelkään lenkillä ollessani karhuja, pelkään järvessä uidessani rapuja ja muita eliöitä. Nämä pelot ovat pieniä ja niiden kanssa pystyy helposti elämään.

Ehkä suurin pelkoni tällä hetkellä on se yksinäisyys, joka itseäni ympäröi. Se tunne, että pahojen asioiden kohdatessa ei olisikaan ketään, johon turvautua. Pelottaa epäonnistuminen ihmissuhteissa, pelottaa uusien suhteiden rakentaminen. Pelottaa pettymyksien tuottaminen muille ja itselleen.

Tavallaan haluaisin erakoitua. Sulkea tämän blogin, etten miettisi sitä, jos jotenkin tuotan lukijoille pettymyksen. Haluaisin lähteä netistä, etten jatkuvasti varo sitä, että olisin jotenkin riittämätön. Haluaisin taipua yksinäisyyteen ja kohdata maailman yksin, että en vain vahingossakaan enää kertaakaan joutuisi pettymään itseeni.

Mutta kukapa tässä elämässä pärjää yksin? Kuka jaksaa kantaa koko maailmaa harteillaan ja itkeä itsensä uneen tyyny kainalossa?

Tuskin kukaan. Siksi yritän sisulla taistella pelkoani vastaan. Yritän voittaa sen ja lähteä liikenteeseen. Ajatella järjellä, en tunteella.

Ehkä kohta hallitsen tämänkin pelon ja voin voittajana tarttua kahvaan.

Mitä te pelkäätte?

Mörkö kurkkii kolostaan..

Joskus tulee mietittyä sitä aikaa, kun Topi oli syntynyt. Tulee muisteltua, ajateltua ja fiilisteltyä. TAI ainakin yritän fiilistellä.

Tosiasiahan on se, että suurinosa siitä ihanan hehkeästä vauva-ajasta meni kokonaan ohi itseltäni. Ei sen takia, että Topi nukkui huonosti eikä sen takia, että Topilla oli paha olla masunsa takia eikä myöskään sen takia, että poika itki ensimmäiset kolme kuukautta. Syy oli enemmän itsessäni ja omassa hyvinvoinnissani.


Minulla oli paha olla. Hassuinta tässä on se, etten itsekään tiedostanut asiaa juuri ollenkaan. Kaikki tuntui vain vaikealta ja moni asia väsytti tavallista enemmän. Oikeasti elin kuitenkin sumussa, joka johtui mielentilastani.


Toki tähän oloon osasyyllisenä oli ne sen aikaiset riidat netissä, joista joskus olen maininnut. Silti syy oli varmaan monessa muussakin asiassa, esimerkiksi siinä mitä tapahtui synnytyksen jälkeen.


"Koko kokemus oli todella rankka. En saanut vauvaa rinnalleni synnytyksen jäljeen, vaan poika vietiin pois luotani. Makasin osastolla ja kaipasin kipeästi hänen luokseen. Mietin sydäntä kuristaen, että kaipaako poika yhtä paljon äitiään kuin minä häntä? Olinko tahtomattani hylännyt lapseni tärkeimmällä hetkellä? En saanut mitään tunteita heräämään tuota outoa otusta kohtaan ja pelkäsin kamalasti. Mietin, että onko tuo oikeasti minun vauvani. En tiedä miten ikinä selviän siitä kamalasta ajatuksesta, että pieni lapseni vaan vietiin pois luotani. Olimme kuitenkin 8 kuukautta olleet yhdessä. Sydäntä riistää muistella kaikkia niitä piikityksiäkin ja hoitoja mitä toinen joutui kestämään. Mahtoi olla rankka ja kurja alku elämälle..."       - Ote synnytyskertomuksesta.


Muistan ikuisesti ne viiltävät sanat, jotka eräs tuttuni netissä sanoi. "Minä en ainakaan halua muistaa vauva-ajalta vain surua ja pahaa oloa."


Tämä lause herätti minut. Olenko minä oikeasti surullinen? Tätäkö se on? Senkö takia en jaksa nousta aamulla sängystä ja pelkään kuollakseni olevani huono äiti lapselleni? Tämänkö takia en jaksa syödä päivisin juuri mitään? Olenko minä masentunut?



"Tunsin itseni huonoksi. En ollut kestänyt loppuun saakka, vaan lapseni joutui syntymään aikaisemmin. En ollut tehnyt tarpeeksi töitä diabetekseni eteen ja nyt pieni poikani kärsi sokeriensa vuoksi. En edes onnistunut imettämisessä, koska en osannut pitää päätäni ja häätää ihmisiä häirtisemästä. Poika kieltäytyi totaalisesti rinnasta nopeasti ja jouduin pumppaamaan maidon hänelle. Mietin usein, että jos olisin elänyt "ennen vanhaan", ei lapseni olisi selvinnyt. En olisi pystynyt häntä synnyttämään saatika sitten ruokkimaan. Se masentaa."     - Ote synnytyskertomuksesta.



Olen vihainen itselleni. Olen katkera siitä, etten osannut nauttia siitä kaikesta. Menetin elämästäni jotakin ihan tajuttoman ihanaa enkä saa sitä MITENKÄÄN takaisin. Kelloja ei vain saa käännettyä, vaikka kuinka kovaa ristisi kätensä.


Se vain turhauttaa... luen paljon blogeja ja on aivan tajuttoman ihanaa katsellä äitien nauttivan arjestaan pienten vauvojensa kanssa. Olen tietenkin vähän myös kateellinen. Miksi tämäkin osa meni elämässäni pieleen?



"Nyt rakastan poikaani. Rakastan maailmassa eniten! Jossakin vaiheessa kaikki lähti helpottumaan ja tajusin kuka siinä sylissäni oikein on. Se on oma poikani, jota olen kantanut 8 pitkää kuukautta lähellä sydäntäni. En koskaan tule kestämään sitä, että yhteisen elämämme alku meni niinkuin meni. En koskaan selviä siitä, että en ollut rakkaimpani luona tämän ensihetkinä. Olen ikuisesti katkera siitä, etten saanut tuntea sitä, kun vauva nostetaan ensimmäistä kertaa syleilyysi. En kokenut räjähtävää rakkautta, vaan koin hitaasti syttyvän kiintymyksen. Kiintymyksen, joka muuttui ajan kanssa rakkaudeksi. Mutta rakkautta sekin on. Ja siitä olen kiitollinen. Kaikki ei mennyt niinkuin suunnittelin. Mutta elämässä on otettava vastaan se mitä tarjotaan. Sain kuitenkin terveen ja elävän pienen pojan. Se on tärkeintä. Nyt ja aina."     - Ote synnytyskertomuksesta.



En tosiaan ehkä saanut kokea sitä vauva-arjen hienoutta alkuun, mutta nyt saan. Rakastan yhteisiä päiviä kotona ja rakastan tavallisia viikonloppuja perheen kesken. Nautin Topin naurusta, pusuista ja pienistä käsistä silittämässä hiuksiani. En halua, että mikään asia enää vie tätä tunnetta minulta pois!


Eihän tämä tietenkään korvaa sitä kaikkea, jonka menetin... Mutta ei sitä silti voi aina märehtiä menneitä. Jos sitä aina miettisi kaikkea, niin lopputulos olisi katkeroitunut ämmä keskellä metsää pienessä mökissä sadan kissan keskellä. Tai ainakin melkein...


Pointtina koko tässä tekstissä oli se, että yritän nyt nauttia hetkestä ja nykyisestä elämästäni. Yritän olla murehtimatta mennyttä sekä sitä tulevaa. Olen huomannut, että se pieni mörkö on astumassa esiin kolostaan ja tämä ahdistaa suunnattomasti. Aion taistella sitä vastaan. Harmittaa vain, että se pitää tehdä kovin yksin.


Olen nyt tehnyt suunnitelman ja se on;  Päivä kerrallaan...



Ja hei.. onneksi on olemassa yksi asia, joka vie mukanaan jokaisen murheen. Lapsen hymy ja raikuva nauru!

 

Muoks. Tämä teksti tuli kirjoitettua eilen jo. Tänään en välttämättä olisi enää tätä kirjoittanut. Se on jännä, miten ajatukset vaihtelevat päivien mukaan. Tai miten pienet asiat vaikuttavat omaan oloon.

Osa syy tälle väsymykselle löytyy varmaan synkästä talvesta. Ihminen tarvitsee valoa.

Tänään astuessani ulos kirpeeseen pakkasilmaan ja auringon osuessa naamalle, huokaisin. Tuntui heti paljon paremmalta.. aivan kuin taakka olisi pudonnut harteiltani. 

Ehkä lähestyvä kevät helpottaa oloa. Olen taas toivoa täynnä.