Rakkaus ei löydy kiven alta, vaan se putoaa taivaalta suoraan päähäsi.

Nelisen kuukautta siitä on, kun kaikki kummasti muuttui. Elämä kääntyi päälaelleen ja keväästä jatkuneen eron tuoma järkytys, väsymys ja alakulo alkoi väistymään. En alkuun nähnyt sinua sumusta, kuten yleensäkään sumusta mitään erottaisi. Yhtäkkiä olitkin ihan lähelläni ja pidit kädestäni. Yhdellä kevyellä otteella kaadoit minut syliisi ja kannoit pitkän matkan sisälle lämpimään. Kantaessasi minua, tunsin oloni turvalliseksi. Lämmin kehosi painautui omaani vasten, ihosi tuoksui hyvältä ja silmissäsi tuikki päättäväisyys. Painoin pääni sinua vasten ja annoin elämän viedä.

Ihmiset puhuvat sielunkumppaneista, tosirakkaudesta ja rakkaudesta ensimmäisellä silmäyksellä. Jo pienestä iästä lähtien moni tyttö löytää itsensä haaveilemasta siitä elämänsä prinssistä. En tiedä uskonko tosirakkauteen, mutta tiedän ainakin unelmoivani siitä. Sielunkumppanuus taas on sitä, että elää toisen kanssa kymmeniä vuosia kyllästymättä.

Parisuhde, rakkaus ja sen tuomat koukerot ovat ihmeellisiä. Kenen treffikutsu pitäisi valita vai odottaisiko maltillisesti sitä maagista hetkeä kaupassa, kun kaksi tuntematonta rakastavaista kohtaavat? Kuuluuko prinssin olla varakas, maineikas ja ratsastaa maan hienoimmalla ratsulla pukeutuen arvokkaisiin kankaisiin? Entä, jos valitseekin väärin ja päätyy huonoon suhteeseen? Entä, jos valitsee oikein ja päätyy hyvään suhteeseen, mutta ihmiset eivät ole tarkoitettu toisilleen sen enempää kuin vain kavereina? Onko meillä tässä elämässä sitä kuuluisaa toista korttia, jonka iskeä pöytään? Saako sitä tehdä virheitä?

Itse olen aina uskonut sielunkumppanuuteen. Sitä on parisuhteissa, mutta myös ystävyyssuhteissa. Joskus vain kolahtaa ja lujaa eikä kaikki kolhut katoa koskaan. Cars 2.ssa Martti sai mahdollisuuden uuteen upeaan ulkonäköön, mutta halusi kuitenkin säilyttää kolhunsa, koska ne muistuttivat häntä parhaan ystävänsä Salaman kanssa koetuista hetkistä. Sielunkumppani on se henkilö, jota sinä ymmärrät parhaiten ja joka ymmärtää sinua parhaiten - etkä oikeastaan edes tiedä miksi. Hän on se henkilö, joka vielä kuolinvuoteellasikin naureskelee kanssasi yhteisille muistoille. 

Olen haaveiluun taipuvainen tyttö ja läpi elämäni kirjoitellut paljon näistä unelmista. On ollut päiväkirjaa, henkilökohtaista blogia ja miljoonia irtopapereita. Jo lapsuudesta viime vuoteen asti tekstien lomasta on hehkunut yhä uudelleen ja uudelleen tietyt sanat; "Missä sinä olet?". Olen ajasta ikuisuuteen hokenut sitä samaa, että täällä minä olen ja odotan sinua. Tule jo hakemaan! Vasta nyt olen tajunnut katsoa syvälle sisimpääni ja ymmärtänyt itsestäni enemmän. Tämä pieni tutkimusmatka olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten.

Olen elämääni juurtunut, arkeen tottunut ja kiellän kaiken uuden ihanuuden. En halua katsoa eteenpäin, junnaan paikallani ja tyydyn siihen elämään mitä tässä on. Unelmointi on jäänyt, haaveilu on katkennut. Kunhan istun suurimman osan illoista itsekseni ja itken. Kaikki se miksi minun piti tulla, on jäänyt. Miten tässä näin kävi? Painan kasvoni käsiä vasten ja pudistan päätäni. Mitä seuraavaksi? Uskaltaisinko vain hypätä tuntemattomaan? Annanko itselleni luvan luovuttaa ja aloittaa uusi elämä?

Kun edetään siihen pisteeseen, ettei koe seuraavankaan oven takana olevan enää yhtään mitään.. sitä on aika antaa periksi ja jatkaa matkaa uuteen suuntaan. Kun huomaat kiertäneesi samaa ympyrää jo vuodesta toiseen onnistuen vain lannistamaan itsesi, on syytä kokeilla sitä vaikeampaa reittiä. Jokainen labyrintti vie ulos, jos uskaltaa nostaa päänsä ja yrittää. 

Joskus joutuessani umpikujaan sekoan ja menetän kaiken hallinnan. Järjestelmällisestä ihmisestä tulee kävelevä kaaos. Näin tapahtui sen jälkeen, kun vihdoin päästin irti. Menetin elämänhallintani ja menetin järkeni kaikkeen. Seisoin kovassa tuulessa enkä kuullut edes omaa ääntäni. Päässäni sumeni ja mietin, että selviäisinkö siitä pimeydestä ikinä ulos. Tiesin, että tulisi viemään vuosia, että sitä saisi itsensä eheäksi ja ehkä mahdollisesti siihen pisteeseen, että joku toinen ihminen löytyisi vierelle jakamaan tätä matkaa. Onneksi ympärillä oli kuitenkin muutama aarre - ystävä, joiden avulla kokosin viimeisiä rippeitäni kasaan. 

Sitten sinä saavuit sieltä sumusta. Sinä olit se ihminen, jota koko elämäni olin paperilla lojuvilla sanoilla kutsunut luokseni. Sielunkumppani - uskallan väittää. Ymmärsit minua, tuit minua ja kannoit vaikeimman yli. Tunsin sisälläni jotakin kuplivaa ja lepattavaa. Säikähdin. Olinkohan vain liian haavoittuvainen ja takerruin sinuun syvästi sen vuoksi? 

Ei ollut helppoa ihastua niin pian. Sitä joutui painimaan oman päänsä, tunteidensa ja minuutensa kanssa kokonaisen armeijan voimin. Mikä minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä teen? Näitä kysymyksiä kuitenkin häiritsi se pieni hiipivä ajatus; Kuka sinä olet? Miksi saat sydämeni lepattamaan? Miksi tunnen näin sinua kohtaan? Miksi oloni on yhtäkkiä niin turvallinen ja hyvä? Lapsena opin, että ratkaisuja tulee harkita vakavasti eikä mitään saisi tehdä hetken mielijohteesta. Tämä ajatus on juurtunut päähäni lujaa ja pidän siitä aina kiinni, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Valvon öitä miettien, pohdin päivät läpi ja pyöritän ajatusmyllyä tuhannen voltin voimalla. Hassua todeta, että ensimmäistä kertaa elämässäni vaikean tästä miettimisestä teki se, etten tiennyt mitä pitäisi miettiä. Selittämätön itsevarmuus ja luotto pursusi sisältäni. Tiesin vahvasti mitä haluaisin. 

Laastarisuhteeksi kutsuvat, mutta ei se minua hetkauta. Tätä tunnetta ei voi kukaan läpäistä, se on vahvana siellä mihin kellään muulla ei ole pääsyä. Sydämessäni. Joskus tulee hetkiä, että elämä pelottaa, mutta silloin voin painautua sinua vasten ja katsoa silmiisi. Kun en luota itseeni, minä luotan sinuun. Sitä se tarkoittaa - yhdessä oleminen.

Helposti elämä rutinoituu. Ihmiset väsähtävät arkeensa ja alkavat toistaa tuttuja asioita. Mistään ei saa kiinni, koska kaikki on samaa. Ei se johdu oikeastaan koskaan siitä, etteikö olisi jotakin uutta löydettävää. Ihminen vain jostakin syystä lopettaa etsimisen ja tyytyy kohtaloonsa. Arki on vihollinen, vai onko? Ehkäpä on, jos siitä tekee vihollisen.

Oikeastaan en tarvinnut sekavaan päämäärättömään elämääni mitään muuta, kuin sinut. Sinä olet ihminen, joka tuli luokseni, istutti minut alas ja painoi sormensa huulilleni, kun yritin ensin vastustaa. Olen vastustaja kaikessa - se tylsä kalkkis, jolla on aina vastalause tai perustelu miksi joku asia ei sovi. Siinä tuolilla istuessani jo elämään kyllästyneenä avasit silmäni uudelleen. Kerroit tästä maailmasta ensin 10 asiaa, joista en ollut osannut edes haaveillakaan. Sen jälkeen kerroit 10 lisää. 

Muistan olleeni pitkään ahdistunut omasta puolestani, sen toisen puolesta ja poikani puolesta. Olin ahdistunut ystävien takia, läheisteni takia ja kaikkien takia. Kaikki ahdisti, itketti ja stressasi. Harvoin hymyilytti tai oli hauskaa. Sen aamuhymynkin takana mieli kävi raskaana ja elämä polki päähän. Kaikki tämä johtui siitä, että jäin roikkumaan johonkin. Roikkuminen vie voimat, väsyttää ja lopulta pudottaa lujaa. Pudotuksen jälkeen ei välttämättä sitten jaksakaan nousta ylös, koska kaikki powerit ovat kuluneet siihen roikkumiseen. Halusin olla kyllä lähellä, mutta en sillä tavalla, joka silloin olin. En siinä roolissa. Siksi lopulta päädyin ihan uudelle polulle, joka lopulta vastusti painovoimaa ja käänsi suupieleni ylöspäin.

Nauran tyhmälle vitsillesi, koska se oikeasti oli niin typerä, etten edes tajunnut sitä. Nauran sille, että kaadoit limutölkkisi varmaan jo sadannen kerran oppimatta mitään edellisistä kerroista. Nauran isolle röyhtäyksellesi tai sille, että kutitat mahaani varovaisesti. Nauran kanssasi katketakseni hassulle juopuneelle nuorelle Helsingin keskustassa. Heijastat oman hymysi minun kasvoilleni ja saat lämmön valtaamaan koko vartaloni. Hymyilen myös siksi, että näytät niin rakastuneelta.

Mielestäni rakkautta, sen ajankohtaa eikä kohdetta voi valita. Uskon siihen, että oikea kirjaimellisesti tai vähemmän kirjaimellisesti kävelee vastaan. Rakkaus ei löydy kiven alta, vaan se putoaa taivaalta suoraan päähäsi. Tunteet, ihastuminen ja kohtaamiset ovat vain asioita, jotka tapahtuvat. En usko siihen, että rakastumista pitäisi lykätä "koska se vain on soveliasta". Ei ketään tai mitään voi pitää hold:lla. Ehkä joskus ainoa oikea asia on unohtaa se järjestelmällisyys, näyttää normeille keskisormea ja hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan. Silloin sitä voi huomata yhtäkkiä heräävänsä ihmisen viereltä, joka jaksaa pitää kiinni kädestäsi ajaessa, silittää poskeasi ohimennen, kehua kauneuttasi ja olla läsnä aina, kun tarvitset. 

Ehkä et ollut se stereotyyppinen prinssi valkoisen hevosen selässä, jonka joskus kuvittelin. Satut olemaan se tyyppi, joka hurautti paikalle mustalla Volvollaan, lenkkarit jalassa ja hiukset sojoittaen jokaiseen suuntaan. Ehkä et ollut se joka naisen unelma tiskirätti kädessä ja imuri toisessa. Satut olemaan se tyyppi, joka unohtaa joskus likaiset sukkansa lattialle tai pyyhkiä ruokatahran tasolta. Ehkä et ollut samanikäinen kanssani, vaan iällisesti vasta nuori aikuisuuden kynnyksellä tasapainotteleva pojankoltiainen. Satut kuitenkin olemaan se tyyppi, jonka pään sisältä löytyy kypsä ajattelutapa, hyvät elämänarvot ja samanhenkisyys ikäisteni kanssa. Ei rakkaus katso ikää, ulkonäköä eikä luonnetta. Se olet sinä, joka teit minuun vaikutuksen.

Elämä voi antaa jotakin suurta. Tartu siitä kiinni. Niin minäkin tein ja nämä kuukaudet ovat olleet mahtavia. Odotan tulevia palavalla innolla! Olen herännyt vihdoin henkiin.

Katselin ystävällisiä silmiäsi ja sinä katselit minua. Makasimme lähekkäin ja minä kysyin peloissani, että entä jos rakkaus jonain päivänä sammuisi meidänkin väliltämme. Entä, jos mekin vain etääntyisimme toisistamme ja päätyisimme lopulta erillemme niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sinä hymyilit hetken ja vastasit lempeällä äänelläsi:  "Jokaikinen ilta ennen nukahtamistasi ja jokaikinen aamu herätessäsi, haluan antaa sinulle uuden syyn rakastua minuun yhä uudestaan." Tämän jälkeen tiesin, että olin tehnyt oikean valinnan. Aion jatkossakin luottaa elämään.. kyllä se vie. 

Kulissien takana

Kirjoitan lukihäiriöstä, ajatuskatkoista ja eräänlaisesta keskittymisen puutteesta. Ensin tulee kappale raakaversiona ja sen jälkeen heti putkeen kursivoitu osa puhtaaksi kirjoitettuna. Pääset ihan itse valitsemaan kumman version haluat lukea; ensimmäinen on täynnä virheitä, toisessa saattaa taas oikeinkirjoituksen lisäksi olla enemmän sanottavaa. Ehkäpä kannattaa lukea molemmat?

Kukaanhan ei ole täydeliinen, jokaisella on ne omat kompastuskivensä. Usein saankin kehuja kirjoitustaidoistani, teksteistäni ja tavastani kirjoittaa. Hieman häiritsee ajatuksen tasolla, kun miettii kuitenkin kuinka vaikeaa tämä joskus on. Saaatan kirjoittaa yhtä tekstiä 4-5 tuntia ja joudun jatkuvasti tarkistamaan sekä selaamaan.

Kukaanhan ei ole täydellinen, jokaisella on ne omat kompastuskivensä. Olen usein saanut kehuja kirjoitustaidostani, teksteistäni sekä tavastani kertoa asiat. Tämä häiritsee hieman ajatuksen tasolla, kun miettii kuitenkin kuinka vaikeaa kaikki joskus on. Saatan kirjoittaa YHTÄ blogitekstiä jopa 4-5 tuntia ja joudun jatkuvasti kirjoituksen lomassa tarkistelemaan sekä selaamaan Googlea. 

Hei olen Anette ja minulla on eräänlainen lukihäirö. Sen lisäki olen bloggaaja. Aion julkaista tämän postauksen raakaversiona. Se on taattu kirjoitusvirheistä, ajatussoluimsta sekä muutenkin on yleisilmeeltään sekava.

Hei, olen Anette ja minulla on eräänlainen lukihäiriö. Siitä huolimatta olen myös bloggaaja ja rakastan kirjoittamista. Tämä postaus tulee raakaversiona sekä korjattuna. Se on taattu kirjoitusvirheistä, ajatussolmuista sekä on muutenkin yleisilmeeltään sekava.

Mitenköhän tämän selittäisi parhaiten, jotta tajuatte jutun pointin? Päässänihän juokseen yleensä täydellisiä ja puhtaita ideoita, joita en vain saa millään paperille asti. Patis pitkän kaavan kautta. Jokin yhtes tökkii. En kuule ajatuksiani, eikä aivoni toimi ajattelun luomisen lomasta. Kirjaimet jää välistä, vaihtaa paikkaa ja unhdon välissä mitä juuri kirjoitinkin. Sanoihin tule vääriä päätteitä ja joskus löydän tekstin seasta sanoja, jotka eivä oikeastaan tarkoia yhtään mitään. Entäs pilkut ja yhdyssanat? Älä edes kysy.

Mitenköhän selittäisin tämän asian fiksusti, jotta te siellä ruudun takana tajuaisitte asian parhaiten? Päässänihän juoksee yleensä täydellisiä ja puhtaita ideoita, joita en sitten vain saa millään paperille asti. PAITSI tietenkin pitkän kaavan kautta työskentelemällä kovasti. Joku yhteys päässäni vain tökkii enkä kuule ajatuksiani. Aivoni eivät toimi luomisen lomasta, vaan ovat keskittyneet ajatteluun. Kirjaimet jäävät välistä, vaihtavat paikkaa ja unohdan hetkessä mitä juuri kirjoitinkaan. Sanoihin saattaa tulla vääriä päätteitä ja joskus löydän tekstin seasta sanoja, joiden olemassaoloa en ole tiennytkään. Entäpäs pilkut ja yhdyssanat? Älä edes kysy!

Korjaan tekstiä todellakin ainakin 10 kertaa ensimmäisen version jälkeen. Napsaan ne virheet pois, sujautan kirjaimet oikeille paikoille, korvaan väärät sanat oikeilla ja yritän oikeista pitkän ajatustyön kautta tekstiä sellaiseksi, milä se on päässäni.

Saatan todellakin korjata tekstiä ainakin 10 kertaa ensimmäisen version jälkeen. Nappaan virheet pois, sujautan kirjaimet oikeille paikoilleen, korvaan väärät sanat toisilla ja yritän kovasti oikaista tekstiä sellaiseksi, mitä se päässäni oli.

Joku voisi saoa, että tämä on huijaammista. Väittää, etten silloin ole aito ja kirjoita omana itsenäni tai, että tämä olisi pakkopullaa ja vääntämistä. Jos näin väittää, ei todellisudessa tiedä yhtään mitään tästä ongelmasta. Kuten yllä sanoin, ajatukset vielä päässäni hienosti, mutta eivät tule paperilla asti kuin tekemällä työtä itsensä kanssa.

Joku voisi sanoa, että tämä on huijaamista. Väittää, etten ole nyt ollenkaan aito ja kirjoita omana itsenäni. Saattaisi sanoa, että blogini on siis pakkopullaa ja vääntämistä. Jos joku näin tulee väittämään, ei hän todellisuudessa tiedä tästä ongelmasta mitään. Vääntämistä tämä saattaa olla; oman itsensä likoon laittamista, mutta ei koskaan pakkopullaa! Kuten yllä sanoin selkeästi; ajatukset ovat vielä päässäni täydellisiä, mutta eivät vain halua tulla helposti paperille.

Olen tarkka. En pidä virheistä enkä kengertelevasta tekstistä. Vihaan töksähtelevää ulosantia ja mietin jo nyt aionko tosissani julkaista tämän tekstin. Ei se tarkoia, että jos on jokin vika niin sitä ei saisi yrittää edes korjata asiaa. Vai pitäisi tyytyä olemaan huono ja antaa mailman nähdä se? Enkö saa koittaa korjata ja oppia?

Olen todella tarkka. En pidä virheistä enkä kangertelevasta tekstistä. Vihaan tökkivää ulosantia ja mietin JO NYT, että aionko todella julkaista tämän postauksen. "Antaa ihmisten kurkistaa kulissien taakse." Mutta eihän se lopulta missään nimessä voi mennä niin, että vikoja ei saisi korjata! Vai pitäisikö sitä muka tyytyä olemaan huono ja antaa myös maailman tuomita sinut edes yrittämättä paskaksi? "Koska tällainen minä vain olen.." Enkö muka saa koittaa korjata ja sitä kautta oppia?"

Voisin toki kirjoittaa jonkin ohjelman avulla, joka oikaisee virheeni ja kirjoittaa puolestani puhdasta tekstiä. En kuitenkaan halua ikinä tehdä näin. Se on sama kuin, joku tekisi läksyt puolesa. Ei sitä koskaan opi, jos ei edes yrtä opetella. Silmä kuitenkin koko ajan harjautuu kirjoittamiseen ja kirjoitusvirheisiin, kun sitkeästi vaan treenaa. Jos olisin kirjoittanut alunperin wordilla, olisinko nyt näin hyvä kirjoittamaan tekstit puhtaaksi?

Voisin kyllä kirjoittaan jonkun ohjelman avulla, joka oikaisee virheesi ja kirjoittaa käytännössä puolestasi sen tekstin. En kuitenkaan halua koskaan tehdä näin! Sehän on ihan sama, kun joku tekisi läksyt puolestasi. Ei sitä ikinä opi, jos ei edes yritä opetella. Silmä kuitenkin harjaantuu kirjoittamiseen sekä kirjoitusvirheisiin, kun vain sitkeästi jaksaa treenata. Entä jos olisin kirjoittanut alunperin apuohjelman avulla? Olisinko nyt näin hyvä kirjoittamaan tekstit puhtaaksi?

Voisihan tässä syyttää myäs opiskelun puutetta tai liian nopeaa kirjoittamista. Vahinkolyöntjeä ja tunnialla nukuttuja aikoja. Siitä kuitenkaan ei ole kyse. Tesktissä esiintyy virheitä ja ne ovat ajatuskatkoksia ei sormien ohilyntejä. Kirjoitan nimittäin yhtä paljon pieleen myös käsin. Joskus en voi käsittää, että miten kirjaimet pääsevät karkaamaan omituisiin väleihin tai miten pystyin kirjoittamaan ihan päinvastaista mitä ajattelin. Ne ovat sitä, kun ei pysty keskittymään ajatellessa samalla kirjoittamiseen ja yhteus ei pelaa. Virheet hiipuu kirjainten sekaan. Voin kuitenkin olla hyvä, kun keskityn alkuperäisen tekstin kanssa tarpeeksi, mutta silti sinne eksyyn mukaan niitä huonontavia juttuja.

Voisihan tässä myös ruveta syyttämään opiskelun puutetta koulussa tai liian nopeaa kirjoittamista. Vahinkolyöntejä ja tunnilla nukuttuja hetkiä. Siitä ei kuitenkaan missään nimessä ole kyse. Tekstissä esiintyy virheitä ja ne todella ovat ajatuskatkoksia eikä mitään sormien ohilyöntejä. Kirjoitan nimittäin ihan yhtä paljon pieleen, vaikka tekisin tämän kynällä paperille. Joskus en voi käsittää, että miten ihmeessä kirjaimet pääsevät karkaamaan omituisiin väleihin tai miten pystyin kirjoittamaan ihan päinvastaista mitä hetki sitten ajattelin. Se on juuri sitä, kun ei pysty keskittymään sanoihin ajatellessa eikä se yhteys pelaa. Virheet hiipivät hiljaa sanojen sekaan, kirjaimet vaeltavat salaa paikoiltaan.. Voin kuitenkin olla myös hyvä, kun keskityn yksin hiljaisuudessa. Siksi kirjoitan yleensä öisin, kun muut nukkuvat. Uudelleen kirjoittaminen on myös tuhat kertaa helpompaa, kun valkoisen pohjan sijasta tukena on se raakaversio. On jotakin, joka pitää ajatuksenjuoksun kasassa ja voi siten helposti tarkastaa missä mentiinkään.

Haluan samalla myöntää, jotakin mitä häpeän ja paljon. Lukiossa luin pitkää matikkaa ja sain melkein kaikista kokeista 8-10, keskiarvo jäi sinne 7 luokkaan, koska poissaoloja tuppasi olemaan. Pärjäsin koden kanssa kuitenkin, koska niissä oli paljon SUURIN OSA kaavatehtäviä. Kaavoja voin pyörittöö vaikka ympäri ämpäri. Miellän itseni hyväksi koulussa muuten, arvosanatkin ovat aina olleet aika hyviä. Kirjoituksissa kuitenkin pitkän matikka oli turmiokseni. En päässyt sitä ekalla läpi, en tokalla enkä kolmannella kerralla. Koe oli täynnä sanallaiisia, joista en ymmärtänyt yhtään mitään! Nyt se sanallisten välttäminen sitten kostautui. Kannattiko? Kokeessa jokainen kaava tehtävä meni läpi, mutta ei riittänyt päästämään läpi kokeesta. Noin. Myönnetty on.

Haluan samalla myöntää jotakin, mitä olen jo pitkään hävennyt. Lukiossa luin nimittäin pitkää matematiikkaa ja sain melkein kaikista kokeista arvosanaksi 8-10. Keskiarvo jäi muistaakseni sinne 7-8 paikkeille, koska poissaolot luonnollisesti laskevat numeroita. Pärjäsin kokeiden kanssa todella hyvin, koska niissä oli paljon kaavatehtäviä. Osaan pyörittää kaavoja ympäriämpäri ihan helposti! Miellän itseni hyväksi koulussa ja arvosanatkin ovat olleet suhteellisen hyviä aina. Kirjoituksissa kävi kuitenkin niin, että pitkä matematiikka koitui turmiokseni. En päässyt sitä läpi ekalla, en tokalla enkä kolmannellakaan kerralla. Koe oli TÄYNNÄ sanallisia tehtäviä, joista en ymmärtänyt yhtään mitään! Nyt se sanallisten välttäminen sitten kostautui. Kannattiko kieltää ongelma ja lakaista se maton alle? Kaavatehtävät sain kyllä menemään oikein, mutta se ei riittänyt päästämään läpi kokeesta. Noin. Myönnetty on ja voin sanoa, että helpottaa hieman..

Kaikkea ei vain voi ostat, joka asiassa ei voi pärjätä. Tärkeintä on kuitenkin yrittää! Poistua siltä mukavuusalueetlaan ja tehdä kaikesta huolimatta sitä, mikä tuntuu itselle mielekkäältä. Bloggaminen on tärkeeä ja todellakin pistän kaiken likoon sen eteen. Istun koneen ääressä nelkäkin tuntia ja luen uudestaan ja uudestaan. Korjaan, siistin ja teen. haluan olla hyvä kirjoittaja ja ehkä jonain päivänä sitä olikin. Vaikka en nuorempana vaivautnut treenaamaan tätä vikaa kauaemmaksi itsestäni, ei se tarkoita ettenkö voisi tehdä niin nyt. Koskaan ei ole liian myöhästiä aloittaa!

Kaikkea ei vain voi osata ja jokaisessa asiassa ei voi pärjätä. Kukaanhan ei ole erään sananlaskun mukaan seppä syntyessään. Tärkeintä on kuitenkin yrittää!! Poistua siltä mukavuusalueeltaan ja tehdä kaikesta huolimatta juuri sitä, mikä itselle tuntuu merkittävältä. Bloggaaminen on tärkeää minulle ja todellakin aion pistää kaiken likoon sen eteen. Istun koneen ääressä koko yön, jos se niin vaatii! Luen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Korjaan, siistin ja teen työtä. Haluan olla hyvä kirjoittaja ja ehkä jonain päivänä sitä olenkin. Vaikka en nuorempana viitsinyt vaivautua treenaamaan tätä vikaa kauemmaksi itsestäni, ei se silti tarkoita pelin menettämistä. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa!

Ero tulee olemaan HUIMA korjatussa tekstissä. Ehkä se on vaikea uskoa tätä koko hommaa, mutta miksipiä valehtelamaan. Todella teen töitä tämän blogin eteen. Toki saan siihen apujakin. Mies on paras kuulija, kun oikoluen tekstiä ääneen. Korvani on 90% tarkempi virheille kuin silmäni. Puhe nimittäin heti tökkii, jos tekstissä on jotakin mätää. Paras ystäväni taas on google, joka yhdessä kanssai taltuttaa pahimmatkin sanahirviöt.

Ero tulee olemaan HUIMA näissä korjatuissa pätkissä. Ehkä se on vähän vaikeaa uskoa tätä koko hommaa, mutta miksipä sitä valehtelemaan. Seassa voi toki olla myös muutama ohilyönti sormilta, mutta vaikea niitä näin jälkeenpäin eritellä, kun en ole virheitä edes tiedostanut. Teen todella töitä tämän blogin eteen. Toki saan vähän apuakin joskus.. Mieheni on esimerkiksi paras kuulija, kun oikoluen tekstiäni ääneen. Korvani on noin 90% tarkempi virheille kuin silmäni. Puhe tökkii samantien, jos tekstissä on jotakin mätää. Paras ystäväni taas on Google, joka yhdessä kanssani taltuttaa pahimmatkin sanahirviöt. 

-----------------

Siinä se sitten oli. Karun rehellinen postaus. En tiedä ovatko ihmiset esimerkiksi somessa miettineet, että miksi kirjoitan joskus niin sekavia kommentteja, virheitä tulee jokaiseen väliin tai vaikutan täysin idiootilta. Ehkä sisälläni joskus kasvaa niitä idiootin siemeniäkin, mutta pääosin on kyse siitä, etten oikolue kommenttejani keskustellessa. Silloin ei ole aikaa muokata ja puljata tekstiä edestakaisin. 

Myönnän, että vähän pelottaa julkaista tämä teksti. En tiedä murskaanko joitakin ajatuksia kirjoitustaitoani kohtaan, mutta haluan olla rehellinen. Ja oikeastaan se korjattukin teksti on lopulta ihan omaa käsialaani. Olen puhdistanut sen itse ja muuttanut sisällön sanallisesti rikkaammaksi. Lopputulos on myös lähtöisin minusta. Tämä on minun blogini. Olen ylpeä teksteistäni, vaikka niiden tuottamiseen meneekin tavallista enemmän aikaa. Ei se elämä ole aina vain pelkkää pintaliitoa, vaan sitä saa oikeasti nähdä vaivaa niiden asioiden eteen, joissa haluaa pärjätä.

Ja minä + tämä blogi ollaan päästy aika pitkälle. Kiitos siitä kuuluu itselleni ja tietenkin myös teille lukijoille, jotka olette olleet pitkään mukana kuvioissa! 

Ps. Kirjoitin postausta noin kolmisen tuntia. Oikoluin tekstin seitsemän kertaa. Korjasin viimeisellä kerralla vielä kymmenen virhettä puhtaaksikirjoitetuista osioista. Jouduin käyttämään Googlea viisi kertaa. Luin lauseita monta kertaa putkeen tajuamatta lukemaani. Törmäsiin samoihin sanoihin liian monta kertaa muutaman lauseen sisällä.  Totesin, että en löydä millään jokaista virhettä.  Meinasin heittää hanskat tiskiin neljä kertaa. Nautin silti jokaisesta hetkestä postauksen parissa.

Yhteistyö: Sylvanian Families -lelut

Sain yhteydenoton sähköpostiini koskien pientä yhteistyötä. Tämä tapahtui jo ennen taukoani.


Kyseinen yhteistyö koski leluja, joita olen itsekin ohimennen ihaillut kaupoissa. Onko kukaan muu huomannut/kuullut  Sylvanian Families -leluista?


Todella usein olen seisoskellut ja mietiskellyt, että ostaisinko noita maailman suloisimpia eläinhahmoja Topille. Lelut ovat kuitenkin jääneet hyllyyn, koska en ole osannut päättää sopivatko ne vielä tämänikäiselle ja ovatko hahmot liian "tyttöjenleluja".


Itsehän olisin varmasti ollut onnesta soikeana, jos omassa lapsuudessani olisin saanut kerätä tätä sarjaa. On autoja, on taloja.. erilaisia eläimiä. Voi ihanuus!

Kuva   TÄÄLTÄ

Onneksi sain tämän mahdollisuuden päästä kokeilemaan yhtä sarjan settiä. Meille kotiutui pieni sininen perheauto ja hellyyttävä oravaperhe.

Edelleen epäilytti aika vahvasti, että miten nämä sopisivat Topille. Tämänikäinen ei välttämättä aina osaa keskittyä tai ymmärrä vielä "kunnon" leikkejä.


Alkuun Topia lähinnä kiinnostikin pelkkä auto. Oravat, penkit ja muut osat lentelivät ympäri kämppää huolella, kun auto prmmputteli menemään. Yritin vähän jopa näyttää ja ohjata oravaperheen laittoa autoon, mutta aika turhaa se oli. Pojalla oli ihan omat leikkinsä mielessä.

Naurattaa vieläkin vähän muistella, kun pakettia avatessa äiti sekä isi taisi olla enemmän innoissaan kuin itse poika. "Kato, miten kivoja yksityiskohtia!" 


Autossa on tosiaan avautuvat ovet, rekisterikilvet.. oravilla on vaatteet päällä ja jopa turvallisuus asiat on muistettu ottaa huomioon; pikku kurreille löytyy turvaistuimet autoon! Vau! 

Muutamassa kuukaudessa myös oravat ovat alkaneet kiinnostamaan Topia. Tai no "kissat" pojan mielestä. Niitä nostellaan autoon ja pois, autoon ja taas pois. Saattaa mennä pitkäkin tovi, kun pikkukaveri keskittyy tutkimaan lelua.

Sanoisin, että näillä leluilla leikkii myös puolitoistavuotias pieni pojan alku, mutta kohderyhmä olisi kuitenkin aavistuksen vanhempi lapsi. Suurinpiirtein sen ikäinen, joka osaa jo vähän leikkiä esimerkiksi roolileikkejä leluilla.


Lapsen luonne vaikuttaa myös. Rauhallinen lapsi jaksaa keskittyä ehkä pidempään ja tavaroita paiskova taas voi saada liikkuvat osat irtoamaan.


En sano, etteikö näitä kannattaisi jo ostaa tai haalia. Ihan hyvin Topikin autonsa kanssa viihtyy ja se oikeasti leluna miellyttää äidinkin silmää. Kyllä vaan näyttää tuollainen ajoneuvo aika kivalta lastenhuoneen hyllyllä!


Tulen aika varmana hankkimaan näitä lisää. Tykkään keräillä leluja sarjoina. Little People sarja, Brio... miksei siis tämäkin? Tietenkin pojan omakin sana vaikuttaa paljon, kun toinen tässä kasvaa ja oppii kertomaan mistä itse tykkää.

Ihan rehellisesti kirjoittelin tämän postauksen meidän kokemusten perusteella. Topi on rauhallinen ja keskittyvä poika, joka ei tuhoa leluja oikeastaan juuri koskaan. Meille nämä sopivat hyvin jo nyt.


Mielelläni osallistun yhteistyöhön ja testailen tavaroita, koska sillä tavoin voin tuoda hittejä ja huteja muidenkin tietoon. Ihmiset voivat hyötyä vinkeistäni ja se saa hyvän mielen itselleni.


Linkkaan vielä tähän osoitteen, jos joku haluaa leluihin tutustua tarkemmin:  http://www.sylvanian.fi/




Lukijoita huomioitiin myös ihanasti ja sain valita pienen pakkauksen teille arvottavaksi. Aion nyt siis aloittaa tämän kirjoittelun pienellä vinkillä ja arvonnalla.


Arvonnassa voi voittaa kivan setin kyseisiä leluja. Huomioithan, että pakkaus sisältää aika pieniä osia myös.

Arvontaan voit osallistua jättämällä kommentin postauksen alle. Anonyymit, lisätkääpäs sähköposti mukaan kommenttiin!


Lisäarpojakin voi ansaita.


Toisen arvan saa nimittäin rekisteröityneet lukijat. (Blogger)

Kolmannen arvan saa seuraamalla Instaa! 

Neljännen arvan saa tykkäämällä FB-sivusta!



Onnea arvontaan ja kertokaapa ihmeessä omia kokemuksianne kyseisistä leluista!


Ps. Arvonta päättyy  22.06.2014!