Rakkaus ei löydy kiven alta, vaan se putoaa taivaalta suoraan päähäsi.

Nelisen kuukautta siitä on, kun kaikki kummasti muuttui. Elämä kääntyi päälaelleen ja keväästä jatkuneen eron tuoma järkytys, väsymys ja alakulo alkoi väistymään. En alkuun nähnyt sinua sumusta, kuten yleensäkään sumusta mitään erottaisi. Yhtäkkiä olitkin ihan lähelläni ja pidit kädestäni. Yhdellä kevyellä otteella kaadoit minut syliisi ja kannoit pitkän matkan sisälle lämpimään. Kantaessasi minua, tunsin oloni turvalliseksi. Lämmin kehosi painautui omaani vasten, ihosi tuoksui hyvältä ja silmissäsi tuikki päättäväisyys. Painoin pääni sinua vasten ja annoin elämän viedä.

Ihmiset puhuvat sielunkumppaneista, tosirakkaudesta ja rakkaudesta ensimmäisellä silmäyksellä. Jo pienestä iästä lähtien moni tyttö löytää itsensä haaveilemasta siitä elämänsä prinssistä. En tiedä uskonko tosirakkauteen, mutta tiedän ainakin unelmoivani siitä. Sielunkumppanuus taas on sitä, että elää toisen kanssa kymmeniä vuosia kyllästymättä.

Parisuhde, rakkaus ja sen tuomat koukerot ovat ihmeellisiä. Kenen treffikutsu pitäisi valita vai odottaisiko maltillisesti sitä maagista hetkeä kaupassa, kun kaksi tuntematonta rakastavaista kohtaavat? Kuuluuko prinssin olla varakas, maineikas ja ratsastaa maan hienoimmalla ratsulla pukeutuen arvokkaisiin kankaisiin? Entä, jos valitseekin väärin ja päätyy huonoon suhteeseen? Entä, jos valitsee oikein ja päätyy hyvään suhteeseen, mutta ihmiset eivät ole tarkoitettu toisilleen sen enempää kuin vain kavereina? Onko meillä tässä elämässä sitä kuuluisaa toista korttia, jonka iskeä pöytään? Saako sitä tehdä virheitä?

Itse olen aina uskonut sielunkumppanuuteen. Sitä on parisuhteissa, mutta myös ystävyyssuhteissa. Joskus vain kolahtaa ja lujaa eikä kaikki kolhut katoa koskaan. Cars 2.ssa Martti sai mahdollisuuden uuteen upeaan ulkonäköön, mutta halusi kuitenkin säilyttää kolhunsa, koska ne muistuttivat häntä parhaan ystävänsä Salaman kanssa koetuista hetkistä. Sielunkumppani on se henkilö, jota sinä ymmärrät parhaiten ja joka ymmärtää sinua parhaiten - etkä oikeastaan edes tiedä miksi. Hän on se henkilö, joka vielä kuolinvuoteellasikin naureskelee kanssasi yhteisille muistoille. 

Olen haaveiluun taipuvainen tyttö ja läpi elämäni kirjoitellut paljon näistä unelmista. On ollut päiväkirjaa, henkilökohtaista blogia ja miljoonia irtopapereita. Jo lapsuudesta viime vuoteen asti tekstien lomasta on hehkunut yhä uudelleen ja uudelleen tietyt sanat; "Missä sinä olet?". Olen ajasta ikuisuuteen hokenut sitä samaa, että täällä minä olen ja odotan sinua. Tule jo hakemaan! Vasta nyt olen tajunnut katsoa syvälle sisimpääni ja ymmärtänyt itsestäni enemmän. Tämä pieni tutkimusmatka olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten.

Olen elämääni juurtunut, arkeen tottunut ja kiellän kaiken uuden ihanuuden. En halua katsoa eteenpäin, junnaan paikallani ja tyydyn siihen elämään mitä tässä on. Unelmointi on jäänyt, haaveilu on katkennut. Kunhan istun suurimman osan illoista itsekseni ja itken. Kaikki se miksi minun piti tulla, on jäänyt. Miten tässä näin kävi? Painan kasvoni käsiä vasten ja pudistan päätäni. Mitä seuraavaksi? Uskaltaisinko vain hypätä tuntemattomaan? Annanko itselleni luvan luovuttaa ja aloittaa uusi elämä?

Kun edetään siihen pisteeseen, ettei koe seuraavankaan oven takana olevan enää yhtään mitään.. sitä on aika antaa periksi ja jatkaa matkaa uuteen suuntaan. Kun huomaat kiertäneesi samaa ympyrää jo vuodesta toiseen onnistuen vain lannistamaan itsesi, on syytä kokeilla sitä vaikeampaa reittiä. Jokainen labyrintti vie ulos, jos uskaltaa nostaa päänsä ja yrittää. 

Joskus joutuessani umpikujaan sekoan ja menetän kaiken hallinnan. Järjestelmällisestä ihmisestä tulee kävelevä kaaos. Näin tapahtui sen jälkeen, kun vihdoin päästin irti. Menetin elämänhallintani ja menetin järkeni kaikkeen. Seisoin kovassa tuulessa enkä kuullut edes omaa ääntäni. Päässäni sumeni ja mietin, että selviäisinkö siitä pimeydestä ikinä ulos. Tiesin, että tulisi viemään vuosia, että sitä saisi itsensä eheäksi ja ehkä mahdollisesti siihen pisteeseen, että joku toinen ihminen löytyisi vierelle jakamaan tätä matkaa. Onneksi ympärillä oli kuitenkin muutama aarre - ystävä, joiden avulla kokosin viimeisiä rippeitäni kasaan. 

Sitten sinä saavuit sieltä sumusta. Sinä olit se ihminen, jota koko elämäni olin paperilla lojuvilla sanoilla kutsunut luokseni. Sielunkumppani - uskallan väittää. Ymmärsit minua, tuit minua ja kannoit vaikeimman yli. Tunsin sisälläni jotakin kuplivaa ja lepattavaa. Säikähdin. Olinkohan vain liian haavoittuvainen ja takerruin sinuun syvästi sen vuoksi? 

Ei ollut helppoa ihastua niin pian. Sitä joutui painimaan oman päänsä, tunteidensa ja minuutensa kanssa kokonaisen armeijan voimin. Mikä minä olen? Mitä minä haluan? Mitä minä teen? Näitä kysymyksiä kuitenkin häiritsi se pieni hiipivä ajatus; Kuka sinä olet? Miksi saat sydämeni lepattamaan? Miksi tunnen näin sinua kohtaan? Miksi oloni on yhtäkkiä niin turvallinen ja hyvä? Lapsena opin, että ratkaisuja tulee harkita vakavasti eikä mitään saisi tehdä hetken mielijohteesta. Tämä ajatus on juurtunut päähäni lujaa ja pidän siitä aina kiinni, kun on aika tehdä isoja päätöksiä. Valvon öitä miettien, pohdin päivät läpi ja pyöritän ajatusmyllyä tuhannen voltin voimalla. Hassua todeta, että ensimmäistä kertaa elämässäni vaikean tästä miettimisestä teki se, etten tiennyt mitä pitäisi miettiä. Selittämätön itsevarmuus ja luotto pursusi sisältäni. Tiesin vahvasti mitä haluaisin. 

Laastarisuhteeksi kutsuvat, mutta ei se minua hetkauta. Tätä tunnetta ei voi kukaan läpäistä, se on vahvana siellä mihin kellään muulla ei ole pääsyä. Sydämessäni. Joskus tulee hetkiä, että elämä pelottaa, mutta silloin voin painautua sinua vasten ja katsoa silmiisi. Kun en luota itseeni, minä luotan sinuun. Sitä se tarkoittaa - yhdessä oleminen.

Helposti elämä rutinoituu. Ihmiset väsähtävät arkeensa ja alkavat toistaa tuttuja asioita. Mistään ei saa kiinni, koska kaikki on samaa. Ei se johdu oikeastaan koskaan siitä, etteikö olisi jotakin uutta löydettävää. Ihminen vain jostakin syystä lopettaa etsimisen ja tyytyy kohtaloonsa. Arki on vihollinen, vai onko? Ehkäpä on, jos siitä tekee vihollisen.

Oikeastaan en tarvinnut sekavaan päämäärättömään elämääni mitään muuta, kuin sinut. Sinä olet ihminen, joka tuli luokseni, istutti minut alas ja painoi sormensa huulilleni, kun yritin ensin vastustaa. Olen vastustaja kaikessa - se tylsä kalkkis, jolla on aina vastalause tai perustelu miksi joku asia ei sovi. Siinä tuolilla istuessani jo elämään kyllästyneenä avasit silmäni uudelleen. Kerroit tästä maailmasta ensin 10 asiaa, joista en ollut osannut edes haaveillakaan. Sen jälkeen kerroit 10 lisää. 

Muistan olleeni pitkään ahdistunut omasta puolestani, sen toisen puolesta ja poikani puolesta. Olin ahdistunut ystävien takia, läheisteni takia ja kaikkien takia. Kaikki ahdisti, itketti ja stressasi. Harvoin hymyilytti tai oli hauskaa. Sen aamuhymynkin takana mieli kävi raskaana ja elämä polki päähän. Kaikki tämä johtui siitä, että jäin roikkumaan johonkin. Roikkuminen vie voimat, väsyttää ja lopulta pudottaa lujaa. Pudotuksen jälkeen ei välttämättä sitten jaksakaan nousta ylös, koska kaikki powerit ovat kuluneet siihen roikkumiseen. Halusin olla kyllä lähellä, mutta en sillä tavalla, joka silloin olin. En siinä roolissa. Siksi lopulta päädyin ihan uudelle polulle, joka lopulta vastusti painovoimaa ja käänsi suupieleni ylöspäin.

Nauran tyhmälle vitsillesi, koska se oikeasti oli niin typerä, etten edes tajunnut sitä. Nauran sille, että kaadoit limutölkkisi varmaan jo sadannen kerran oppimatta mitään edellisistä kerroista. Nauran isolle röyhtäyksellesi tai sille, että kutitat mahaani varovaisesti. Nauran kanssasi katketakseni hassulle juopuneelle nuorelle Helsingin keskustassa. Heijastat oman hymysi minun kasvoilleni ja saat lämmön valtaamaan koko vartaloni. Hymyilen myös siksi, että näytät niin rakastuneelta.

Mielestäni rakkautta, sen ajankohtaa eikä kohdetta voi valita. Uskon siihen, että oikea kirjaimellisesti tai vähemmän kirjaimellisesti kävelee vastaan. Rakkaus ei löydy kiven alta, vaan se putoaa taivaalta suoraan päähäsi. Tunteet, ihastuminen ja kohtaamiset ovat vain asioita, jotka tapahtuvat. En usko siihen, että rakastumista pitäisi lykätä "koska se vain on soveliasta". Ei ketään tai mitään voi pitää hold:lla. Ehkä joskus ainoa oikea asia on unohtaa se järjestelmällisyys, näyttää normeille keskisormea ja hypätä pois omalta mukavuusalueeltaan. Silloin sitä voi huomata yhtäkkiä heräävänsä ihmisen viereltä, joka jaksaa pitää kiinni kädestäsi ajaessa, silittää poskeasi ohimennen, kehua kauneuttasi ja olla läsnä aina, kun tarvitset. 

Ehkä et ollut se stereotyyppinen prinssi valkoisen hevosen selässä, jonka joskus kuvittelin. Satut olemaan se tyyppi, joka hurautti paikalle mustalla Volvollaan, lenkkarit jalassa ja hiukset sojoittaen jokaiseen suuntaan. Ehkä et ollut se joka naisen unelma tiskirätti kädessä ja imuri toisessa. Satut olemaan se tyyppi, joka unohtaa joskus likaiset sukkansa lattialle tai pyyhkiä ruokatahran tasolta. Ehkä et ollut samanikäinen kanssani, vaan iällisesti vasta nuori aikuisuuden kynnyksellä tasapainotteleva pojankoltiainen. Satut kuitenkin olemaan se tyyppi, jonka pään sisältä löytyy kypsä ajattelutapa, hyvät elämänarvot ja samanhenkisyys ikäisteni kanssa. Ei rakkaus katso ikää, ulkonäköä eikä luonnetta. Se olet sinä, joka teit minuun vaikutuksen.

Elämä voi antaa jotakin suurta. Tartu siitä kiinni. Niin minäkin tein ja nämä kuukaudet ovat olleet mahtavia. Odotan tulevia palavalla innolla! Olen herännyt vihdoin henkiin.

Katselin ystävällisiä silmiäsi ja sinä katselit minua. Makasimme lähekkäin ja minä kysyin peloissani, että entä jos rakkaus jonain päivänä sammuisi meidänkin väliltämme. Entä, jos mekin vain etääntyisimme toisistamme ja päätyisimme lopulta erillemme niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sinä hymyilit hetken ja vastasit lempeällä äänelläsi:  "Jokaikinen ilta ennen nukahtamistasi ja jokaikinen aamu herätessäsi, haluan antaa sinulle uuden syyn rakastua minuun yhä uudestaan." Tämän jälkeen tiesin, että olin tehnyt oikean valinnan. Aion jatkossakin luottaa elämään.. kyllä se vie. 

Kahden kodin "välissä"

Miltä lapsesta tuntuu, kun ensin eletään kolmisin saman katon alla ja sitten yhtäkkiä isi sekä äiti muuttavat erilleen? Minkälaiseksi kodin määritelmä muuttuu? Mikä koti on? Nämä ovat niitä kuuluisia kysymyksiä, joihin on aika hankala antaa yhtä oikeaa vastausta. En nimittäin omaa kykyä lukea ajatuksia, vaikka joskus haluaisinkin.

Pieni lapsi oppii helposti turvautumaan tuttuun ympäristöön ja sanoja opetellessa se "koti" on ehkä enemmän esineellinen kuin määrittelemätön. Lapsi yhdistää tuon sanan tiettyyn taloon, tiettyyn ympäristöön ja juuri siihen tiettyyn paikkaan. Käsitteen ymmärtämistä voi hankaloittaa jo perheen yhdessä muuttaminen. Jossakin vaiheessa lapsen kasvaessa tämäkin ymmärtää, että koti-sanalla tarkoitetaan paikkaa, jossa asutaan sekä elellään eikä se ole niinkään kiinni siinä yhdessä ja samassa.

Otetaan esimerkki. Pitkän päivän päätteeksi todetaan, että "nyt mennään kotiin". Poika katsahtaa puhujaa ja päässä raksuttaa tärkeä kysymys. Mihin kotiin? Missä koti on? Voiko koteja olla kaksi?

Elämäntilanteen muuttuessa pieni lapsi hämmentyy alkuun pahasti. Toinen miettii, että miksi isi ei laitakaan tänään nukkumaan ja miksi äiti ei voi olla puhaltamassa juuri tätä pipiä. Missä isi on silloin, kun ollaan äitin luona ja missä äiti on, kun ollaan isin luona? Miksi ei olla enää yhdessä kuten ennen? Hämmennyksen pystyi päättelemään yksinkertaisesti pienistä jutuista. Poika alkoi hakemaan syytä meidän poissa-oloille ja riemastui jossakin vaiheessa "keksittyään" sen. Aina, kun joku puuttui.. tämä oli töissä. Isi oli töissä öisin, äiti oli töissä iltaisin ja joskus hauvakin kävi kuulemma töissä. Oli aika sydäntä riistävää huomata, että eihän uusi tilanne koskaan mene mutkattomasti pienen lapsen päässä, vaan tämä joutuu todella hakemaan selityksiä asioille. 

On tärkeää muistaa myös antaa niitä selityksiä. En ymmärrä, miksi taaperolta pitäisi pienen ikänsä takia alkaa salailemaan mitään. Mielestäni selittäminen, faktojen kertominen ja ymmärtämään auttaminen on tärkeää. Alkuun asiat helpommaksi teki se, että kodit nimettiin. Ei puhuttu enää pelkästään kodista, vaan alettiin puhua isin kodista ja hauvan kodista. (Hauva jäi siis asumaan minun kanssani..) Kotien nimeäminen toi todella paljon apua kaiken ymmärtämiseen ja nykyään poika osaa itse pyytää kumpaan haluaa mennä. Tämän lisäksi on mielettömän tärkeää muistaa kuunnella lasta ja tällä tarkoitan sitä, että ihan oikeasti kuuntelee. Syventyy lapsen sanoihin, eleisiin ja oppii tulkitsemaan toisen tuntemuksia. 

Yksinhuoltajuus, eronneet vanhemmat, uusperhe tai kaksi kotia ovat asioita, jotka jostakin syystä ruoskitaan rankalla kädellä. Negatiivisen asenteen löyhkä pyörii noiden sanojen ympärillä. MIKSI? Ihan aikuisten oikeasti; m-i-k-s-i?! Miksi esimerkiksi kolme tai neljäkin vanhempaa olisi automaattisesti huonompi ratkaisu lapselle? Siinähän on tuplamäärä ihmisiä tukemassa ja rakastamassa. Tai tekeekö yksinhuoltajuus äidistä yhtäkkiä asteen huonomman? No ei kyllä tee, sama äiti siinä edelleen ollaan.

Kaksi kotia voi olla rikkaus. Sen voi rakentaa siihen pisteeseen toimimalla oikein ja ajattelemalla asiat fiksusti. Asiasta ei saa ensinnäkään tehdä liian monimutkaista ja lapselle tulee antaa aikaa. Jotkut uskovat, että ne asiat, jotka edes aluksi aiheuttavat hämmennystä, ovat automaattisesti tabuja. Lasta pitäisi vissiin kasvattaa pumpulissa ja eron tuoma alkujärkytys välttää jopa omalla kustannuksella. Itse olen sitä mieltä, että elämäähän tämä vain joskus on - ikävääkin sellaista, mutta kaikki ei aina ole meidän käsissämme. Jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin kolhuja, mutta niistä pitää osata tarpoa eteenpäin. Tuo poika koki pienen shokin meidän erotessa ja esimerkiksi kieltäytyi sanomasta heippaa kenellekään, koska ei osannut luopua eikä halunnut lähteä tärkeiden ihmisten luota pois. Oli ilmeisesti helpompaa kieltäytyä sanomasta heippa ja se teki siitä siedettävämpää tai jotakin. Asiassa on kuitenkin edetty paljon ja aikaa on kulunut useampi kuukausi. Poika on tottunut uuteen arkeen ja on oikeastaan tällä hetkellä todella onnellisen oloinen.

Olemme saaneet tämän kuvion toimimaan hyvin. Poika näkee kumpaakin meistä jokainen päivä ja aikalailla edetään lapsen ehdoilla. Jos on ikävä isiä, niin sitten mennään katsomaan isiä. Uhraan mielelläni esimerkiksi kahvitaukoni töissä siihen, että poika saa tulla kertomaan kuulumisiaan. 

Asiat voisi hoitaa myös huonosti, mutta teemme ihan älyttömästi töitä sen eteen, että tämä toimisi jatkossakin. Haluamme, että pojalla on oikeus kumpaankin vanhempaan tasapuolisesti. Emme halua arvottaa toisiamme, vaan olla molemmat yhtä tärkeitä. Riitelyt jätämme kokonaan pois ja joskus, jos pitää jostakin vääntää, hoidamme sen keskenämme ilman poikaa. Pieniinkin asioihin kiinnittäminen on tärkeää. Kun perustukset ovat kunnossa, pysyy talo kasassa. Pintamaalikin kannattaa olla hyvin ja aidosti käsitelty, jotta se nostaa hymyn huulille vielä vuosien päästä. Haluamme luoda pojalle vahvan turvan tunteen toimimalla tiiminä - kaikki neljä. Meitähän on nyt isi, äiti, "isäpuoli" ja poika itse. Kaikkia pitää kuunnella ja jokaisen kanssa sumplia asiat yhdessä. 

Meillä tämä toimii. Pojalla on kaksi omaa kotia, joissa tämä saa tuntea olonsa rakastetuksi. Vierailemme toistemme luona, pojan lelut kulkevat ristiinrastiin ja juuri nyt on mielettömän hyvä. Aina kaikki ei mene alkuun niin täydellisesti, mutta lopputulos voi silti miellyttää. Joskus hyvän jälkeen voi tulla hankala kausi, mutta tällä hetkellä keskitymme nauttimaan mutkattomuudesta. 

Ehkä koko tekstin tarkoitus oli herättää lukijoita miettimään tätä aihetta ja hakea samalla vertaistukea. Minkälaisia kokemuksia sinulla on kahdesta kodista? Miten se sujui? Hyviä vai huonoja? Tuomitsetko suoraan aiheen vai pysähdytkö koskaan miettimään, että kyllähän tämäkin voi toimia ja vieläpä MIELETTÖMÄN hyvin?

Kipupisteet

"Kipu. Suru. Menetetyt ystävät. Selkänsä kääntäneet. Some. Stalkkerit. Kiusaajat. Ruma katse. Huhut. Vihapuheet. Suvaitsemattomuus. Kylmä kosketus. Unohtaminen. Yksinäisyys. Pettymykset. Sillan kaide. Valehtelu. Stalkkerit. Putoavat kyyneleet. Tuomitseminen. Ulkopuolisuus. Arvet."

Jokaisella on ne kipupisteensä. Asiat, jotka yrittävät kaataa. Jutut, jotka haluavat repiä sinut palasiksi.

Pitää kuitenkin muistaa, että tässä sitä seisotaan kaikesta huolimatta. Pudotus on korkeampi pystyasennosta, mutta toisaalta taas seisot lähempänä pilviä. Unelmia. 

"Skies are crying, I am watching,

Catching teardrops in my hands.

Only silence, as it's ending, like we never had a chance.

Do you have to make me feel like there's nothing left of me?

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper.

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper

As the smoke clears,

I awaken and untangle you from me.

Would it make you feel better to watch me while I bleed?

All my windows, still are broken, but I'm standing on my feet.

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper.

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper.

Go run, run, run, I'm gonna stay right here,

Watch you disappear, yeah.

Go run, run, run, yeah, it's a long way down,

But I'm closer to the clouds up here.

You can take everything I have,

You can break everything I am,

Like I'm made of glass, like I'm made of paper. 

Ohh!

Go on and try to tear me down,

I will be rising from the ground,

Like a skyscraper, like a skyscraper!

Like a skyscraper, like a skyscraper

Like a skyscraper.."

Oli kipusi mikä tahansa, muista oikeutesi suruun. Oli unelmasi mikä tahansa, muista unelmoida. Tärkeintä on muistaa myös se, että ympärillä on miljoonia, jotka ajattelevat, tuntevat ja kokevat samoin. Etsivä löytää. Osan matkaa polulla saattaa näkyä yhdet askeleet, mutta jossakin vaiheessa ihan varmana niiden viereen liittyy toiset. 

Kliseisesti sanottuna haluaisin suuren puurokauhan, jolla jakaisin toivoa jokaiselle sen menettäneelle. Oli se sitten sairauden takia kärsitty pelko, arvet ranteessa tai silmistä hiipunut elämänilo. 

Kukaan ei halua vaeltaa yksin pimeässä. Kukaan ei halua, että kyyneleet kuivuvat poskille. Onneksi me olemme aika pirun vahvoja ja yllätämme joskus jopa itsemmekin.

Voimia sinulle, jos voit pahoin eilen, juuri nyt tai huomenna! Tästä biisistä löytyy hyvä sanoma.

Äidinrakkaus

Äidinrakkaus on ihmeellinen asia. Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään sitä?

Äidinrakkaus on meihin sisäänrakennettu vahva tunne, joka kantaa läpi elämän. Se nostaa toivon pienestä ihmeestä, jonka saisi sulkea syliinsä. Ajatuksen lapsesta, jonka läsnäolo lumoaisi ensi sekunneista lähtien. Tunne, jonka jokainen haluaa kaivaa syvältä kolostaan ja oppia tuntemaan. 

Toisilla sen tunteen löytämiseen menee pidempään, kun toisilla. Äidinrakkautta pidetään ihanteena, joka halutaan päästä kokemaan. Joskus ajatukset menevät jopa liioittelun puolelle ja se aiheuttaa paineita asian suhteen. Eivät kaikki löydä tätä piirrettä itsessään heti ja se on täysin normaalia. 

Omalla kohdalla oli alkuun ongelmia löytää rakkauden tunteita. En osannut kiintyä ensisilmäyksellä, vaan se vaati aikaa. Aika toi mukanaan syyllisyyden, itsensä ruoskimisen ja monet itkut. Luulin olevani tunnevammainen idiootti, mutta ajan kuluessa hellitin ja tulin sinuiksi asian kanssa. Äidinrakkaus on myös minussa, tiedän sen nyt.

Haluaisin kysyä, että mitä äidinrakkaus sinun mielestäsi on? 

Oma vastaukseni olisi selkeä. Mielestäni äidinrakkaus tarkoittaa sitä, että rakastaa ehdoitta, on läsnä ja tekee itsestään vankimman tukipilarin. Oli tilanne mikä tahansa! Lapsen sukupuoli, sairaudet, suuntautuminen eikä virheet saisi ikinä vaikuttaa siihen miten vanhemmat lastaan rakastavat. Ja äidinrakkaudesta kertoo se, ettei tuollaisessa tilanteessa tarvitse valita omaa kantaansa, vaan sitä seisoo tukena pahimmankin myrskyn yli. 

Elämääni rikastuttaa pieni ihana poika. Tuo pellavapäinen ilmestys asuu syvällä sydämessäni. Ei ole mitään, mitä en hänen eteensä tekisi. Ei ole päivääkään, jota viettäisin pelkäämättä maailman vaaroja. Jokainen halaus, jokainen kosketus. Ne ovat niitä, joita haluan vaalia.

Mietin usein tulevaisuutta. Mietin sitä kuinka aika kiitää. Pelkään huomista ja odotan ylihuomista. Jonain päivänä pojasta kasvaa iso ja hän suuntaa askeleensa uudelle polulle. Haluan pakata tuolle matkalle mukaan mahdollisimman kattavat eväät. Senkin jälkeen kulkea mukana niin paljon, kun ikinä on mahdollista. 

Lapset ovat elämän suola. Äidinrakkaus on elämän voima. Nämä kaksi ovat asioita, jotka kulkevat elämän läpi voimakkaina mukana. Ihmiset eroavat ja asiat voivat sortua, mutta nämä pysyvät vakioina. 

Mummilla oli tapana sanoa.. 

.. Kaikki kuolee aikanaan, vaan rakkaus ei milloinkaan. 

Ei se vaate ihmistä tee.

Puhutaan muodista! Sitä on monenlaista.. on naisten muoti, miesten muoti  ja jopa lapsille on oma muotinsa. Jokaisessa kategoriassa pohditaan, että mikä nyt on IN ja mikä taas ihan menneen talven lumia. Mutta mitä se muoti tarkoittaa? Kolminumeroista summaa hintalapussa, kuuluisaa erikoismerkkiä vai perinteistä yksinkertaisen hallittua kokonaisuutta? Voiko lastenvaatteissa oikeasti edes puhua muodista? Onhan kyse vain pienistä vilkkaista lapsosista, jotka juoksevat naama mudassa ja housujen polvet puhki. Kannattaako tuollaisille "sotkuturville" hankkia mitään hienompaa? Vaatteet jäävät nopeasti pieneksi ja menevät kuitenkin rikki tai käyttökelvottomaksi tahrojen takia. Onko lasten muoti vain oman egon pönkittämistä? Kilpailua äitien välillä?

Siinäpä jokaiselle vähän pohdittavaa. Kysymyksiä, joita sinkoilee siellä missä lastenvaatteitakin. Monien huulille nousevat ne omat vastaukset aiheen suhteen. Ei ole oikeaa eikä väärää, on vain mielipiteitä. Mitä muoti juuri sinun mielestäsi on? Mietipä sitä hetki.

TÄMÄKIN asia jakaa ihmiset varmaan miljoonaan eri ryhmään. Yhden mielestä muoti on pukeutua tiettyyn samaan merkkiin kiireestä kantapäähän, toisen mielestä se on sitä hillittyä sekä neutraalia ja kolmannen mielestä riittää, että näyttää hyvälle. Mikä sitten on hyvälle näyttämistä? Sitäkään, kun ei voi määritellä mitenkään. Maku, mieltymykset ja kiinnostuksen kohteet ovat niin erilaisia ihmisten keskuudessa. Seuraavaksi herääkin kysymys, että saako lapsi edes näyttää hyvältä vai onko se pienen ihmisen esineellistämistä?

Yritän itse määritellä tähän oman mielikuvani lastenmuodista. Mielestäni esineellistämistä se ei ole niin kauan, kun äiti osaa erottaa sen rajan mallinuken ja lapsen välillä. On ookoo kuvata lasta vaatteet päällä, pukea nätisti ja jakaa asukuvia ryhmissä. Ei ole ok pakottaa lasta mihinkään, mihin lapsi ei itse halua ja on ehkä vähän hölmöä kieltää lapselta joitakin vaatteita, jos ne eivät satu istumaan äidin muotisilmään. Ei se muoti ole itsessään paha eikä sitä pidä laittaa mihinkään negatiivisten asioiden kategoriaan. Se on vain sana vaateilmiöille ja sille, että mikä miellyttää valtaosaa ihmisistä. Ei mitään sen kummempaa. JOTEN en ymmärrä miksi joillakin sana "lastenvaatemuoti" nostattaa niskavillat pystyyn.

Kalliimmat merkit ovat todella monien suosiossa. Sitä maksetaan uusista paidoista viittäkymppiä ja joskus käytetyistä legginseistä melkein satasen verran. Kuulostaa hullulta eikö? Sitähän se tavallaan on, mutta vain ja ainoastaan positiivisessa tarkoituksessa. Lastenvaatteisiinkin kuuluu oma yhteisönsä, jossa jaetaan vinkkejä, huudetaan hulluja summia harvinaisuuksista ja jutellaan kaikenlaisista asioista vaatteisiin liittyen. Pitääkö sitä sitten maksaa itsensä kipeäksi, jotta voi sanoa pukevansa lapsensa muodikkaasti? Kuuluuko lipaston olla täynnä Mini Rodinia ja Gugguuta, että voi laskea itsensä mukaan muodin seuraajiin?

Ei todellakaan. Herkästi ihmiset ylenkatsovat ketjuliikkeiden vaatteita eivätkä miellä niitä tyylikkäiksi. Sitä tapaa ajatella en minä - eikä moni muukaan ymmärrä. Vaikka ostaa kallista, voi silti ostaa sitä halvempaakin. Meillä on Rodinin housuja ja on Lindexin housuja, joista kaikki ovat pysyneet laadultaan hyvinä. Yhtälailla ne Popin legginsit kuluvat puhki leikeissä, kun H&M:n puolet halvemmat. En siis koskaan ole ymmärtänyt henkilökohtaisesti tätä laatueron hehkuttamista. Monissa kalliissa vaatteissa tuppaa maksamaan se brändi ja erilaisuus sekä tietenkin se, että eriä tehdään rajallinen määrä.

Ei sitä tietenkään tarvitse harrastaa lompakon anoreksiaa, jotta pääsee hyväksytyksi mukaan lastenvaatemaailmaan. Ei tarvitse kuluttaa kymmeniä euroja vaatteisiin, jos ei halua ja silti lapsi voi näyttää tyylikkäältä. Näistä ajatuksista innostuneena päätin toteuttaa postauksen, jossa esiintyy ainoastaan halvemman hintatason vaatteita, jotka koen itse erittäin tyylikkäiksi. Se tosin on taas makukysymys ja voi olla, että joku naurahtelee omille yhdistelmilleni siellä ruudun takana. Ajatus on kuitenkin tärkein. Seuraavissa kuvissa on käytetty Lindexin, H&M:n, KappAhlin ja Zaran vaatteita. Vaatteiden hinnat pyörivät noin 2-20 euron välillä ja näistä jokainen on uutena ostettu.

Ensimmäinen asukokonaisuus on hankittu Lindexiltä. Olen aina sanonut, että pidän kyseisen ketjun vaatteista. Niissä on väriä, kuosia ja erilaisia muotoja! Etenkin vauvapuolen vaatteet ovat melkein poikkeuksetta olleet ostoslistalla. Kuvassa esiintyvät legginsit ostin joskus kesän tienoilla ja hintaa niillä oli ainoastaan 9,95€. Harmittaa, että ne ovat viimeiset 86cm pöksyt, jotka Topille enää mahtuvat. Isojen puoli Lindexillä on ainakin poikien osalta vähän tylsähkö omaan makuuni. Tai oikeastaan ei saisi yleistää.. kyllähän sieltäkin tulee joskus joku helmi bongattua. Paidan ostin esimerkiksi muutama viikko sitten alesta ja se maksoi pari euroa. Luulen sen olevan tytöille tarkoitettu, mutta pelasin oikein koon kanssa ja mielestäni se sopii pojalle todella näppärästi. Kuvissa ei näy kovin tarkasti, mutta paidassa on siis pandan naama.

Toinen kokonaisuus on kiva yhdistelmä KappAhlia ja Henkkamaukkaa. En ole ennen ollut kovinkaan suuri sinisen ystävä pojan vaatetuksessa. Ainoat siniset, joita olen kelpuuttanut ovat olleet sitten niitä harvinaisempia sävyjä, kuten kuvissa esiintyvä paita. Tuosta vaatekappaleesta on muutenkin kehkeytynyt yksi lemppareistani mallin, värin ja materiaalin takia. KappAhlin Newbie vaatteet ovat yleensä hintaluokaltaan vähän päälle 10€, mutta mukavuudeltaan sekä laadultaan loistavia! Legginsit on taas vaihteeksi bongattu H&M:n tyttöjen osastolta, mutta en näe syytä, miksei niitä voisi pojallekin pukea. Henkkiksen vaatteet ovat todella edullisia ja näistä pöksyistä taisin maksaa noin 8€. Laatu on silti kohdillaan eikä ne ole meillä käytössä miksikään menneet. Sitäpaitsi Topi rakastaa eläinten hahmoja, joita kuvioinnissa esiintyy!

Seuraavaksi on pakko esitellä yhdeksi lempikaupoistani noussut Zara, joka tekee yllättäen vaatteita myös vauvoille sekä lapsille. Valikoimassa on yksinkertaisia ja erilaisia vaatteita, jotka istuvat omaan silmääni täydellisesti! Hintakaan ei ole ollenkaan paha. Kuvan paidasta olen maksanut 5,95€ ja housuista 12,95€, joka on omalla mittapuullani todella edullista. Vaatteiden materiaali on hyvää, pehmeää ja niissä on erilaisia yksityiskohtia. Halpa ei tässäkään tapauksessa tarkoita rumaa tai huonoa, vaan jotakin erittäin tyylikästä!

Näissä kuvissa esiintyi taas Lindexin parhaimmistoa. Topi on ihan mieletön eläinfani ja etenkin pandat ovat lähellä pojan sydäntä. Tykkään yhdistellä erilaisiin paitoihin melkein aina legginsejä, joissa on jotakin kuviontia. Lindexiltä on mahdollista saada myös yksivärisiä housuja edullisesti. Kannattaa muutenkin hyödyntää esimerkiksi aleja, koska näistäkin housuista maksoin vaivaiset pari euroa!

KappAhlin Newbien vaatteissa tosiaan pidän pehmeydestä ja siitä, että vaate näyttää jo rekillä kauniilta. Kyseinen mallisto on suunnattu lähinnä vastasyntyneille ja alle vuoden ikäisille, mutta vanhemmillekin on olemassa pieni rekillinen vaatteita. Mielestäni liike voisi panostaa hieman isompien lasten Newbie mallistoon, koska kysyntää sille olisi ihan varmasti. Kuvassa housut ovat tätä mallistoa ja taas "vaihteeksi" tuota erikoisempaa sinisen sävyä. Paita on ostettu Zarasta ja mahassa on loikkaavan tiikerin kuva.

Joskus on kiva yhdistellä kaikkia merkkejä sekaisin. Voi ottaa farkut Lindexiltä, paidan KappAhlilta ja liivin H&M:ltä ja iskeä ne samaan aikaan päälle. Omalla tavallaan kokonaisuus on ehkä aika sekava ja tavallinen, mutta itse tykkään tehdä näin usein. Poika tosin on ihan eri mieltä asiasta eikä suostu melkein koskaan käyttämään liivejä saati huppareita! (Kuten kuvasarjastakin huomaa..)

Ainahan jää myös se mahdollisuus, että ostaa mieleisiään vaatteita ja laittaa päälle mitä sattuu. Tosiasia on, ettei vaatteet tee ihmistä. Ei sitä pidä pukea toisiinsa sopivia yhdistelmiä, ei sitä pidä ostaa yksinkertaisia vaatteita ja sitä voi olla vaikkapa alasti kotona. Nykyajan lastenvaatehulluus on kiva harrastus ja suotakoon se niille, jotka ovat siitä innostuneet! Mutta ei myöskään ole pakko yrittää pysyä mukana, jos ei oikeasti kiinnosta. Ei se tarkoita, että olisi jotenkin keskinkertainen tai huonompi, vaikka lapsella olisi päällään euron paita ja kolmen egen housut. Pääasia, että on puhtaat vaatteet sekä lämmin ja hyvä olla!

Ps. Kuvaaminen on tehty hyvällä mielellä ja pojan ehdoilla. En näe tarvetta asetella vaatteita, välitän vain tekemisen meiningistä enkä pyri täydellisyyteen. Olen aika todella iloinen kuvasaldosta, joka jäi tätä postausta tehdessä käteen!

Mielipidepostaus: Matkiminen

Paljon olen aihetta miettinyt luettuani Tutipuun Lindizin postauksen ja siihen tulleet kommentit. (  LINKKI  ) Muutamassa muussakin paikassa nähnyt keskustelua matkimiseen liittyen.

Ensinnäkin sana itsessään tuo mieleeni ala-asteen ja ne sisarusten kanssa käydyt kinastelut. Äitiii toi matkii muaaaa! Ihan luonnollinen kehitysvaihe, jonka kautta lapsi oppii.

Ensimmäiset elinvuodet ovat matkimista, tapojen tarkkailua ja omaksumista. Esimerkin kautta sitä kasvaa ja oppii paljon uutta. Oikeastaan matkiminen kulkee koko lapsuuden mukana, mutta ilmenee vain erilaisissa asioissa. Taapero opettelee sanoja, teini ottaa mallia pukeutumisessa. 

Eihän siinä ole mitään väärää. Kaikessahan on lopulta kyse samasta.  

Aamulla vedät mukavat tohvelit jalkaan - samanlaiset, jotka näit ystävälläsi. Juot lounaalla kahvia, jota pomosi kehui maasta taivaaseen. Illalla menet jumppaan, koska se on nyt muotia. 

Elämä on toki itsenäistä ja niitä omia päätöksiä, mutta todella moni päätöksistä perustetaan toisten suosituksiin ja siihen, mitä on nähty muiden tekevän. Eikö se jollakin tavalla ole matkimista? 

Tästä pääseekin siihen, että ehkä itse sanassa ei ole mitään vikaa. Ehkä se ei tuo mieleen sitä lapsuuden matkimis -kinastelua, vaan enemmänkin joidenkin ihmisten asenne. 

Tuntuu, että nykyään halutaan olla jotenkin todella ainutlaatuisia ja erilaisia. Kukaan ei halua upota massaan. En toki väitä, että läheskään kaikki näin ajattelisivat. Osa kuitenkin. 

Otetaanpas esimerkki!

Äiti klikkailee netissä tylsistyneenä sivuja.. "Ää kaikilla on Meandia, plääh ei taas Rodinia.. HEI, tässähän on ihan uusi merkki ja vieläpä todella mahtavan näköinen!" Innoissaan mamma tilaa uniikit vaatteet lapselleen ja postilaatikon kilahtaessa ryntää hakemaan lastaan leikkien lomasta kuvattavaksi. Uusien vaatteiden kuvat läväistään instaan, faceen ja blogiin kaikkien nähtäväksi ja kuolattavaksi. Sitten tulee joku toinen, joka kiittää mielessään vinkistä ja innoissaan hankkii samanlaiset housut pojalleen. Tästäpä ensimmäinen äiti suivaantuu kotisohvallaan ja kiroaa matkijat suoraan helvettiin.

Aika kärjistetty esimerkki ja toivon, että maailmassa ei oikeasti ole tällaisia ihmisiä. Mutta ehkä liioittelusta ymmärsi jutun juonen.

Halusin kirjoittaa tästä, koska tosiaan monesti törmännyt aiheeseen ja miettinyt sitä. Koin tarvetta pohdiskella ääneen, että mikä edes on matkimista. Ja tässä on oma henkilökohtainen mielipiteeni:

Kirjoitan blogia, jossa esitellään vaatteita, leluja ja uusia hankintoja. Jatkuvasti etsin jotakin säväyttävää, johon pääsisin tuhlaamaan rahani. Haluan kirjoittaa kokemuksistani yhteistöiden kautta ja niiden ulkopuolelta. Ja otan tietoisesti "riskin", että joku ryntää hankkimaan omasta suosituksestani jotakin. Sana riski on sitaateissa sen takia, koska naurattaa edes ajatus siitä, että vetäisin kaksi purkkia herneitä nenään, jos joku käy hankkimassa samanlaisen paidan tai vaikkapa rattaat. 

Eikö niitä kuvia ja ostoksia esitellä juuri siksi, että muutkin saavat hyviä vinkkejä? Pitääkö elämän muka olla niin ainutlaatuista, että ne samat pöksyt toisen pojalla pistää ärsyttämään? 

Myönnän, että seuraan joitakin blogeja vaatevinkkien takia. Siten pääsee helposti kiinni uusiin mallistoihin ja merkkeihin. Tämän jälkeen pistän hyvän kiertämään ja esittelen samoja vaatteita omassa blogissani. 

Näin se homma toimii! Asiat kiertävät yhdeltä toiselle. Kukaan ei omista oikeutta yhteenkään vaatemerkkiin. Täytyy olla oikeasti aika vääristynyt maailmankuva, jos kuvittelee olevansa ainut, joka saa kyseisiä vaatteita ostaa.

Matkimisessa on toki omat puolensa, joita en hyväksy. Ja niistä ääripään esimerkkinä identiteettivarkaus! Toisen henkilöllisyyden, kuvien ja elämän varastaminen omaan käyttöönsä on ala-arvoista sekä jopa laissa kiellettyä. 

Nämäkin on niitä asioita, joissa järki käteen. Matkiminen on vain osa elämää, mutta pitää ymmärtää myös toisten yksityisyyttä kunnioittaa.

Pitäisikö loppuun todeta huumorilla.. 

Kuvat, teksti ja elämä ovat omiani. Kopioiminen kielletty. En kuitenkaan omista oikeutta vaatemerkkeihin, ideoihin tai vinkkeihin, joten käykää käsiksi!

Mitä mieltä te olette aiheesta? Onko kellään käytännön kokemuksia asiaan liittyen?