Paha sana satuttaa. Valheellinen juoru loukkaa. Haukkuminen kirpaisee. Kyyneleitä, oman itsensä vihaamista ja valvottuja öitä. Miltä tuntuu olla kiusattu?
Olen kerran jo kirjoittanut tästä aiheesta ja käytän edellisen tekstin sanoja apuna.
Henkilökohtaisista asioista voi olla joskus vaikea puhua. Vaatii rohkeutta kertoa asiat ääneen. Onko väärin tehdä asioista julkisia? Pitäisikö vaan hiljentyä ja kieriä tuskissaan yksin? Ei pidä. Suomessa on sananvapaus, eikä kukaan kiellä kertomasta mikä ahdistaa. Puhuminen on hyvästä, puhumalla pääsee eteenpäin ja saa tukea. Yksin jääminen on väärin ja saattaa johtaa kurjiin asioihin.
Nyt siis avaan suuni jälleen kerran.
Oma synnytykseni ei mennyt niinkuin olin ajatellut ja oli henkisesti todella rankka. ( Lue: Synnytyskertomus yläpalkista )Koin pitkään syyllisyyttä, turhautuneisuutta ja katkeruutta siitä, että en ollut poikani luona heti synnytyksen jälkeen. Alkuun oli todella vaikea tunnistaa vauvaa omakseni ja en kokenut olevani äiti.
Jossain vaiheessa rakkaus kuitenkin valtasi sydämeni ja olin myyty.
Silti jokin pieni asia jäi takaraivooni. Pelko. Entä, jos lapseni ei pidä minusta, koska hylkäsin hänet syntymän hetkellä? Rakastanko lastani varmasti tarpeeksi? Onkohan poika kiintynyt minuun ollenkaan? Olenko minä tarpeeksi hyvä äiti?
Nuo kysymykset pyörivät päässäni enemmän tai vähemmän ja yritin vakuutella itselleni, että kaikki on hyvin. Pelkäsin sairastuvani masennukseen, koska olen nuorempana siitä jo kärsinyt. Päätin, että minun on oltava vahva äiti eikä vahvat äidit sairastu.
Jälkeenpäin ajateltuna homma oli jo selvä, olin yksi niistä 10-15 prosentista, jotka sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Nyt, kun luen tuon taudin kuvauksen, tunnistan itseni monesta kohtaa.
Itsesyytökset olivat pahoja. Pelkäsin vahingoittavani lastani sillä, että en osaa rakastaa tarpeeksi. Minulla oli univaikeuksia. Tunsin oloni ahdistuneeksi.
Kaikki muut hehkuttivat rakkauttaan jokapuolella ja kertoivat kuinka uskomatonta elämä on. Minun mielestäni elämä oli - ihan hienoa. Minusta oli tullut äiti, siinä se. Olin niin syvällä, että en nähnyt tuota lausetta kunnolla; MINUSTA OLI TULLUT ÄITI.
Olen liian kiltti ja otan asiat helposti itseeni. Tämä ei yhtään hepottanut tilannetta. Olisin päässyt ehkä nopeammin takaisin jaloilleni, mutta sitten se alkoi; minusta tuli kiusattu.
Olipa kerran ihanan tiivis ja rakastettava vauvaryhmä netissä, jossa jaettiin paljon asioita. Kaikki seurasivat toistensa elämää ja kuulumisia suurella sydämellä.
Huomasin lisääväni ryhmään paljon kuvia pojastani ja kertovani usein mitä meille kuuluu. Korostin herkästi itseäni ja poikani uusia taitoja. Muiden huomioiminen jäi vähemmälle, vaikka heitäkin zemppasin, juttuihin kommentoin ja kuvista tykkäsin. Halusin hehkuttaa ja tuoda hienoja asioita esille. Todistelin lähinnä itselleni, että elämä on upeaa.
Tämä sai aikaan katkeruutta. Minua arvosteltiin siitä, että jatkuvasti yritän pilata muiden ilon ja upottaa muiden kuulumiset omieni alle. En ymmärtänyt yhtään mistä he puhuivat, minähän halusin vain kertoa kuinka ihana poika minulla on!
Tilanne tulehtui nopeasti. Tuli erimielisyyksiä niin mielipiteistäni kuin päivityksistänikin. Suutuin kunnolla, kun poikaanikin arvosteltiin. Miten joku edes kehtaa tehdä niin, kun ei ole ollut osana elämäämme?! Ärräpäitä lenteli ja siitä hetkestä tiesin, että me emme tulisi toimeen.
Ajan kuluessa arvostelu pahentui. Annoin soseita liian aikaisin, istutin poikaa bumbossa liian nuorena tai nukutin vääriin paikkoihin. Ostin liikaa vaatteita, latasin kuvia blogiin.
Pahimmillaan seinääni vakoiltiin Facebookissa, juttujani kopioitiin muualta netistä ja haukuttiin porukalla yhteisessä viestiketjussa. Ihan mitä vain sanoin missä vain, olin kuulemma tarkoittanut sen loukatakseni. Koin olevani ahdistettuna nurkkaan. Minua haukuttiin taulapääksi, huoraksi ja vittuiltiin päin naamaa. Uhkailujakin sain. Minun olisi pitänyt toimia juuri sillä tavalla kuin käskettiin tai lähtisi ilmoitus lastensuojeluun tai poliisille.
Kiusaaja nauttii toisen pahasta olosta, kiusaaja haluaa iskeä tikarinsa syvälle. Ajattelin ensin, että en koskaan näytä kuinka paljon kaikki sattui. Mutta nyt olen rohkaistunut. Ihan sama, vaikka kiusaajan kasvoille leviäisi leveä hymy tätä tekstiä lukiessa, koska nyt on minun vuoroni puhua.
Kyllä, satutit minua ja teit minulle pahan olon.
Muistan, kun kerran sanoit, että olet huolissasi lapsestani. Olet huolissasi siitä, että en osaa hoitaa lastani. Kyseenalaistit koko ajan toimintaani äitinä ja tämä vahvisti entisestään epävarmuuttani. "Olisipa lapsellasi joku toinen äiti" Nuo sanat sattuivat. Jos olit niin huolissasi Topista, miksi sitten edesaiheutit kiusaamisellasi ja arvostelullasi huonoa itsetuntoani? Kaikki se mitä on sanottu ja tehty, on pahentanut tilannetta ja se vaikutus on varmasti jotenkin yltänyt Topiinkin.
Painotan, että rakastan lastani ylikaiken. Halaan joka hetki! Suukottelen suuta, poskia ja nenänpäätä. Leikin, touhuan ja juttelen. Vaihdan vaipan, syötän ja huolehdin, että on hyvä olla. Topi ei ole rakkaudesta eikä muusta jäänyt paitsi.
Mutta kaikki on ollut kovin vaikeaa. Olen pitkään miettinyt miksi on niin rankkaa vaihtaa vaippa ja miksi väsyttää niin kovasti aamun leikkien jälkeen. Tai miksi on niin vaikeaa olla aloillaan, kun seinät kaatuvat päälleni. On pakko liikkua ja mennä, että ei ehdi ajatella ja huolehtia. Ja sitten yöllä, kun kiipeän sänkyyn ei uni tule, koska ne mielestä siirretyt asiat tulvivat ajatuksiini. Ja aamulla väsyttää.
Ylipäänsä olen kokenut monen asian vaikeaksi. Ahdistaa lähteä jonnekin, koska pelkään, etten pärjääkään pojan kanssa. En halua välttämättä mennä kyläilemään tai vauvakerhoihin, koska en halua toisia todistamaan sitä, etten osaa jotakin asiaa. Me liikutaan kahdestaan paikasta toiseen, koska näin ei voi kukaan arvostella.
Pitkään olen yksin surrut huonouttani ja osaamattomuuttani. Pitkään olen ollut väsynyt ja lopussa. Silti olen esittänyt reipasta ja uskotellut itsellenikin, että olen vahva äiti; kaikki on tietenkin kunnossa!
Tuli se päivä, kun ymmärsin kaiken. Tiesin, että näin ei voi jatkua. Taisteluhenki nosti päätään ja uskaltauduin irrottautumaan tuosta oravanpyörästä. Painoin esto nappia ja pyyhkäisin sen kaiken paskan kertaheitolla elämästäni. En tiedä mikä minua aiemmin oli estänyt, mutta nyt vihdoin tein sen.
Seurasi monen kuukauden tutkistelu ja mietiskely. Pureskelin asioita pikkuhiljaa. Jossakin vaiheessa oma järki alkoi viemään voiton ja irtipääseminen tuottaa tulosta. Koin itseni hetki hetkeltä vahvemmaksi. Tajusin, että olen pojalleni tärkeä ja aloin nauttimaan asioista vielä vähän enemmän.
Tiesin etten ollut vielä täysin ehjä. Haavat oli sidottu kyllä, mutta eivät ummessa. Tiesin, että paras tapa parantua on antaa anteeksi.
Nousin sen kaiken yläpuolelle ja paiskasin kättä päälle. Se mitä on tapahtunut historiassa on nyt menneisyyttä. Tulevaisuus on avoin.
Tämän luokan asian anteeksiantaneena vetoan teitä pysähtymään hetkeksi ja miettimään. Ehkä sinäkin voit pyytää sekä antaa anteeksi?
Anteeksiannon jälkeen oli hyvä olla. Painotus sanassa OLI. Oravanpyörä on jälleen käynnissä, kerää vauhtiaan. Pienestä kipinästä on kasvanut liekki.
Ystävystyin, opin luottamaan. Hairahduin jälleen kerran uskomaan, että asiat sujuisivat. Tein tämänhetkisen elämäni suurimman virheen. Jokainen asia, jonka luottamuksella kerroin ja jaoin siirtyi eteenpäin. Salaisuuteni oli kaikkien tiedossa. Sen lisäksi minusta oli muuttumassa samanlainen. Olin muuttumassa kiusaajaksi.
Pidän itseäni ystävällisenä, mukavana ja muut huomioon ottavana ihmisenä. Olen rauhallinen, tykkään kuunnella mitä sanottavaa muilla on ja haluan halata lannistunutta.
Mutta nyt en tunnista itseäni enää. Viha, riidat ja kaikki tämä paska on muuttanut minua. Peilistä katsoo katkera ja väsynyt nainen. Olen ollut tyly, paha sanoistani ja arvostellut muita.
Yhtenä aamuna avasin silmäni ja päätin, ettei tämä voi jatkua näin. Tässä vaiheessa aion vaikuttaa itse asiaan. On pakko irtautua. On pakko nyörtyä myöntämään virheensä ja pyytämään anteeksi.
Sitä kautta sain kuraa niskaani. "Miten voit olla niin sokea, että sovit riidat!?" Itse en näe siinä mitään väärää vaan pikemmin kypsän ja viisaan ratkaisun. Paras tilanne olisi se, että voisin olla kaikkien kanssa sovussa. Ei yhtäkään riitaa, kaikki asiat annettu anteeksi ja unohdettu.
Sopimalla toisen kanssa jouduin taas vihalistalle. Haukkuja, torjumista ja syyttelyä. Mutta en lähde tähän enää uudelleen. Se että suostuuko siihen kaikkeen vaikuttaa siihen mitä olet. Sitä voi myös itse päättää, että EI ! Minusta ei tule kiusattua jälleen.
On vain pakko niellä kiukku ja purra hammasta yhteen. Riitelyllä ei saa mitään muuta aikaiseksi kuin pahan mielen jokainen. Kukaan ei jaksa kauaa huudella tyhjälle huoneelle. Ja ainakin voin pitää itseäni hyvänä ihmisenä, kun vetäydyn ja astun pois. Suojelen itseäni ja poikaani, mutta samalla pidän huolen myös siitä, etten enää itse tahtomattani satuta ketään.
Minusta ei tule kiusaajaa. En aio tyytyä kiusatuksi. Olenhan tärkeä esimerkki pojalleni, josta haluan kasvavan tasapainoisen ihmisen sekä kunniallisen kansalaisen.
Ole sinäkin hyvä esimerkki ja jätä paha sana sanomatta.
Ole sinäkin hyvä esimerkki ja jätä paha sana sanomatta.
Kommentti jättää jälkensä on noin kolmenkymmenen blogin yhteinen kampanja nettikiusaamista vastaan (tutustu kaikkiin blogeihin täällä). Mukana on kertomassa oman tarinansa niin kiusattuja, entinen kiusaaja, sivusta seuraaja kuin äitikin. Tarkoitus on tuoda vakavaa asiaa lähemmäs teitä, netin käyttäjiä.
Mukaan ollaan haastettu myös Demi.fi:n ja Vauva.fi:n foorumit, joiden toivotaan tiukentavan kommentoinnin sääntöjä villiksi länneksi muuttuneilla keskustelupalstoillaan.
Anna tukesi lisäämällä sivupalkista löytyvä banneri sivuillesi tai blogiisi. Ja muista kommentoida ensi kerralla mielummin kehuja kuin haukkuja - ei tarvitse sitten myöhemmin hävetä.
Kommentti jättää jälkensä. Ethän kiusaa. Edes netissä.