Kommenteista

Kommentit ovat bloggaajien ilo, kommentit piristävät päivää. Kommentit voivat myös satuttaa ja suututtaa. Ilman kommentteja bloggaaminen olisi todella paljon tylsempää hommaa.


Olen kiitollinen siis teille, jotka jaksatte kommentoida blogiani. Olen kiitollinen mielipiteistä, omista kokemuksista ja kritiikistä. Haukkuminen ja pilkkaminen tosin voisi jäädä pois.


Sain palautetta useammalta anonyymiltä, että olen jyrkkä, tyly ja huonosti lähestyttävä. Se pysäytti ja rupesin miettimään asiaa.

Ensinnäkin lupaan teille, että jos näin todellakin on, parannan tapani. Koska en halua leimautua ylimieliseksi ja kurjaksi ihmiseksi. Tarkoitukseni ei ole olla tyly kenellekään. Oikeasti.

Mikä voisi olla syynä siihen, miksi kommenttini vaikuttavat tylyiltä?


Ensinnäkin kommentoin tosi usein kännykällä. Kosketusnäyttöä näpsyttäessä tulee liian helposti pakottava tarve oikaista, lyhentää ja hutaista vastaus. Sormet viuhuvat ja aivot jäävät jonnekin kauas jälkeen. Yleensä siis kuittaan vastauksen nopeasti, jolloin lopputulos voi olla karu. En siis onnistu tuomaan sitä hyvää fiilistä lukijan kommentista vastaukseeni. Lause voi olla tyhjäpäinen ja mitäänsanomaton. Lupaan keskittyä kännykällä kommentointiin jatkossa paremmin, lupaan vastata vasta sitten kun oikeasti ehdin miettimään tovin. Eihän tässä mikään kiire ole vastata, eihän?


Toinen syy voi olla lukihärö. Sellainen valitettavasti täältä löytyy. Näkisittepä raakaversiot postauksista; puuta heinää, järkyttäviä kirjotusvirheitä ja omituisia lauseita. Joskus menee koko ilta postausta vääntäessä. Itselleni lukihärö ilmenee etenkin vaikeiden sanojen kohdalla tai pitkien lauseiden suhteen. Joudun pyörittämään kirjainten paikkaa tai sanojen sija(?)muotoja yms. Sen lisäksi on vaikea tulkita tekstejä. Helposti tulee ymmärrettyä jotkin asiat väärin tai etenkin kommenttien sävyt. Lupaan siis jatkossa lukea kommentin 10 kertaa ennenkuin vastaan siihen tai vastaavasti kysyä, jos en ole varma mitä kommentoija tarkoittaa.


Kolmas syy joskus vähän veetumaisiin kommentteihini johtuu anonyymeista. Olen saattanut lukea useammankin kommentin, jotka ovat julkaisukelvottomia ja todella törkeitä. Sitten tulee puoli piikittelevä kommentti, joka pääsee blogiin asti. Sitä yrittää vastata siihenkin kommenttiin fiksusti, mutta joskus vastauksesta tulee vähän jähmeä. Lupaan jatkossa julkaista vain sellaiset kommentit, joihin voin vastata normitasolla.


Mitä mieltä muut bloggaajat ovat kommenteista, onko niitä kiva saada?

Mitä sanoo lukijat; mikä saa sinut kommentoimaan blogiin?


Painotan loppuun, että olen kiitollinen jokaisesta kommentista, jossa ei pyritä loukkaamaan meidän perhettämme. Olen pahoillani, jos olen ollut jähmeä vastaamaan. Jatkossa aion panostaa vastaamiseen tosissani.

Kiitos kritiikistä! Sitä on hyvä antaa, koska vain näin pystyn parantamaan blogiani.


Ei ollut kovin kiinnostava aihe, mutta kyllähän sitä töissä ja harrastuksissakin käydään välillä pakollisia kehityskeskusteluja. Olkoon tämä se. Jos jäi jotakin vielä hampaankoloon aiheesta tai tulee mieleen parannettavia juttuja niin sana on nyt vapaa!

Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Ps. Tähän alle saa myös jättää postaustoiveita, jos niitä sattuu olemaan.

Tilannekatsaus ja välilöpinöitä

Olen pahoillani, että olen melkeinpä hylännyt teidät hetkeksi. Instaan on ilmestynyt ainoastaan muutama kuva, facebookin päivitys on ollut laiskaa ja blogissakin on aika pitkä tauko.

Yksinkertainen syy; loma loppuu ja siitä on pakko ottaa ilo irti. Niin ja pieni kesäflunssa päällä. Tai en tiedä mikä tämä on, mutta on hutera ja voimaton olo. Nenä on mukamas tukossa, vaikka ei edes ole. Joku pöpö silti, joka väsyttää.

Päästiin viime viikon lopussa pojun kanssa vihdoin lintsille. Vanhemmat taisivat olla enemmän innoissaan, kun lapsi itse... Kanajuna kuitenkin oli mieleinen! Teen reissusta oman postauksensa myöhemmin ja syynä ainoastan se, että niitä kuvia on 100000000 kappaletta käsiteltävänä.

Nyt loma on tosiaan loppumetreillään ja huomenna tämä äiti lähtee töihin. Tiedossa on ihan mukavia hommia, joten ei haittaa. Teen 30 tuntia viikossa parin viikon ajan ja sitten sen jälkeen olisi tarkoitus tehdä 12 tuntia viikossa.

Niin ja Topi ei todellakaan ole menossa vielä päiväkotiin. Tästäkin tulossa oma postaus!


Pojalle kuuluu muuten tosi hyvää! Huoli jalkojen toiminnasta alkaa olla poissa. Topilla on niin paljon omaa tahtoa, että sitä on kiivetty nyt viikon aikana vaikka mihin. Jalat on alkuun roikkuneet löysinä perässä, mutta harjoittelun kautta poju on tajunnut ottaa niitäkin mukaan; lopputuloksena jo vähän toimivat jalat! Muksahduksiakin tapahtuu kamalasti, koska joskus voimaa, asentoa tai motoriikkaa on hankala hallita.

IHAN kaikkea vasten on pakko nousta seisomaan.

Karkkipussi varas.. 

Paperipussi toimii hyvänä houkuttimena, että kaveri harjoittelisi kiipeämistä.

Polvien kautta seisomaan. Ps. Kattokaa niskakiekuroita....

Hurahdin viikon aikana sitten Me&I vaatteisiinki.. hyvästi rahat!

Omppu pyllyssä -housut.

Lelu putosi. Onneks poika osaa pudottautua pepulleen, kun haluaa alas.

Tehtiin eilen ensimmäistä kertaa KUNNON ruokaa Topille. Ideanpoikanen syntyi kaverin ohjeesta, mutta sovelsin sitä meille sopivaksi. Loppujenlopuksi lainasin reseptiin vain kananmunan ja hernemaissiporkkanan.

Täysjyvämakaronia
Kanaa
Hernemaissiporkkanaa (pakaste)
Kananmunaa
Vettä
Maitoa

Keitin kanat kattilassa pehmeiksi ja makaronit myös. Murustelin kanan vuoan pohjalle ja lisäsin makaronit sinne. Sitten kippasin sekaan pussin hernemaissiporkkanaa. Laitoin sopivasti vettä ja tavallista maitoa. (Maito ei ole pakollinen..) Lopuksi rikoin vielä kolme munaa ruoan päälle. Sekoitin ja uuniin 225 astetta noin puoleksi tunniksi.

Hyvää tuli ja Topi tykkäsi. Tosin jouduin vähän vetämään sileäksi sauvasekottimella, koska raukalla ei ole vielä hampaita. Osa meni pakkaseen, sillä ruokaa tuli todella paljon. Ainut huono puoli oli, että Topi oksensi kaikki ruoat uimisen jälkeen pihalle. Onneksi tämä johtui ilmeisesti vain klooriveden hörppimisestä. Emmaljungat kuitenkin kärsivät tästä episodista ja olivat yltäpäältä ihanassa oksennuksessa. Haju ei meinannut lähteä millään, joten kankaat oli pakko keplotella irti ja lykätä pesukoneeseen.

Meinasi palaa hermo, kun ne oli laitettu kiinni niin hankalasti. Ruuvimeisselin avulla saatiin irti ja todettiin, että käsinpesu pitäisi tehdä. Onneksi meidän pyykkikoneessa on käsinpesu ohjelma! Hermoa kiristi kaiken päälle vielä sitten se, että pinnasängyn pohjaa oli pakko laskea ja se vasta hankalaa olikin!

Topin ruoka.

Perjantaina meillä on kaverin kanssa kirpparipöytä Espoon Nellassa ja Nutussa. Sieltä voi käydä haalimassa 56-86cm poikien vaatteita. Löytyy kuulkaa vaikka mitä! Hinnat 1-5e, jopa täysin uusistakin vaatteista! Tämän lisäksi on jumppereita, villahaalareita, takkeja, kenkiä, pipoja, hattuja, tossuja, sukkahousuja, sukkia, leluja, lakanoita.. Kypärämyssyt ovat 1,50e/kpl, jumppikset 6-10e kpl, kengistä löytyy täysin uudet 50e arvoiset kangaroosit hintaan 18e, pussilakanat 3e/kpl. Puhtaita nukattomia, vain kerran pestyjä tai TÄYSIN uusia vaatteita. Popia vähän, mutta enimmäkseen Lindex, KappAhl, H&M, Tutta, Esprit, Name It jne.. Tulkaa tekemään löytöjä pöydästä 66! (Omat vaatteet on 66/2 ja kaverin 66/1.)


--


Tässä oli teille taas ihanan sekava teksti! Kaikkea yhdessä läjässä ja ilman päätä tai häntää. Joskus ei jaksa miettiä, vaan haluaa ainoastaan purkaa viime päivien asiat laiskasti "paperille". Sen olen tehnyt.


Nyt aika mennä katsomaan telkkua, koska huomenna on se työpäivä edessä...

PAITSI AINIIN! Sain kaksi ihan hupaisaa kommenttia tänään blogiini. Ensimmäisestä en tajunnut mitään.

"Anonyymi28.8.2013 18.31.00
Ei hera isä, sun lapsella on PAHOJA motoriikkahäiriöitä, ei ryömi/istu 7kk iässä??!! Ja sä blogitat Miikkareista.Ei huh huh."

Joku saa suomentaa, jos tajuaa mitä tuolla ajetaan takaa? :DD Eihän Topi edes ole 7kk vaan 10kk? Ilmeisesti jotakin kummaa pilaa.  Samalta tyypiltä tuli myös toinen kommentti ja se tuli tuohon esittelysivulle, jossa kerron itsestäni.

"Anonyymi28.8.2013 18.36.00
Miksi sun kuva on otettu niin, että sun melkein 20 ylikiloa ei näy?"


Mielenkiintoista. Olen tietääkseni aina ollut tässä blogissa rehellinen ja kertonut avoimesti asioista, kuten siitä, etten ole johonkin asiaan tyytyväinen. Ei mulla ole mitään syytä piilotella, että painan yli 10kg enemmän kuin ennen, en nyt vain koe järkeväksi laittaa mahakuvaa esittelytekstin alle. Tässä siis anonyymin ahdistukseen kuva isosta mahastani:

Nyt ei anon tarvi huolehtia enää siitä tietääkö kaikki varmasti, että täällä
 on tätä vararavintoa enemmän.

Ps. Anolle terveisiä sinne Nokialle! ;)

Äitiyden kilpajuoksu

Olen varmaan jo aikaisemmin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta pakko (mahdollisesti) toistaa itseäni, koska ärsyttää jonkun verran. Tosin en ole kovin ärsyyntyvää tai suuttuvaa sorttia yleensäkään, joten tämän tytön "ärsyyntyminen" tarkoittaa ainoastaan sitä, että asiasta pitää mainita ääneen ja sitten se jo unohtuukin.

Aiheena on siis ihmisten välinen kilpailu tai enemmänkin ÄITIEN välinen kilpailu. Kenen lapsi osaa mitä ja blaablaa..

Oikein suututtaa katsoa Topin syntymän jälkeisiä aikoja, kun itse kuuluin tähän lastaan hehkuttavaan massaan. Ei siinä mitään, tottakai omaa lasta kuuluu hehkuttaa!! Mutta missä mennään yli?

Äitien mielestä lapsen kehitys on ihanan kutkuttavaa ja hienoa. On kiva, kun voi riemuita oman lapsensa virstanpylväitä ja jakaa ne ystävilleen. Joitakin heistä ne kiinnostavat ja toiset eivät välitä hevonkakkaakaan. Itselleni on ainakin tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka riemuitsevat Topin ensihymystä tai ensimmäisistä askelista.

Tavallaan tämä blogikin on sitä varten, että saan kirjoittaa ylös asioita mitä meidän elämässä tapahtuu. Saan jakaa uusia hienoja juttuja, hehkuttaa edistystä ja purkaa mieltä painavia asioita teidän lukijoiden kanssa. Miten yksi pieni tekstiin jätetty kommentti voi sykähdyttää sydäntä niin paljon?

Hehkuttaminen on siis ihan okei, mutta toisilla se menee pikkasen yli äyräiden. Keksitään tarinoita, liioitellaan älyttömästi ja kilpaillaan.

Miksi ei voi olla tyytyväinen oman lapsensa tahtiin, vaan sitä pitää laittaa lapsi tekemään asioita, joihin se ei pysty? Ainoastaan sen takia, että pääsee näyttämään muille äideille, että HÄHÄÄ meilläkin osataan! Onko se muka niin noloa, jos lapsi ei opikaan samassa tahdissa kuin muut? En itse ainakaan nää mitään järkeä siinä, että lavastetaan tilanteita, jotka eivät pidä paikkaansa.

Meillä äideillä menee joskus vähän yli. Kun kysytään lapsen luonteesta niin on jotenkin puuduttavaa lukea samaa litanjaa "iloinen, nauravainen, sosiaalinen, täydellinen, kakkaa ruusuntuoksuista kakkaa..." Ihan varmana jokaisessa lapsessa on edes yksi "huonompi" luonteenpiirre, mutta miksipä kukaan niitä esiin toisi? Silloinhan joku toinen voisi luulla, että perheen elämä ei olekaan siitä kansion kauneimmasta kiiltokuvasta.

Ihan sama asia näkyy siinä, että jos olet huolissasi lapsestasi kehityksellisesti tai vaikka sairastumisen takia, joidenkin on pakko siihenkin väliin tunkea pönkittämään omaa mainettaan. "Meilläpä ei olekaan koskaan sairastettu!" tai "Meilläpä osaskin jo silloin ja tällöin tämänkin asian."

Huvittavinta tässä kaikessa on se, että se tyttövauva joka "ei ikinä itke", karjuukin jonain päivänä takanasi kauppajonossa. Tai se poika, joka "osaa istua jo tosi hyvin 6kk iässä", onkin letkumakarooni vauvakerhossa. Ihmisiin tulee törmättyä, joku tuntee jonkun aina. Miksi siis värittää värikirjaa virheellisesti, koska joku sen epäkohdan kuitenkin tulee huomaamaan!

Ihan miten vaan, jokainen taaplaa tyylillään. Onneksi olen itse tullut järkiini, eikä tarvitse lisätä omaa nimeä ärsyyntymislistaan enää. En väitä olevani täydellinen, mutta ainakin yritän ihan hemmetisti olla ihan tavallinen äiti ihan tavallisesta perheestä, jolla on ihan tavallinen vauva eikä mikään SuperTopi.

Topi ei ole kehityksessä mitenkään ensimmäisten joukossa. Poika osaa ryömiä, ottaa pinsettiotteen ja joskus nousta hetkeksi tukea vasten. Varmaan 95% samanikäisistä osaa tuplasti enemmän. Voivoi, Topi on äitin pieni palikka ja kehittyy omaa tahtiaan tai sitten fysioterapian avulla. Mutta asia ei ahdista ollenkaan enkä tunne olevani huonompi äiti kuin kukaan muukaan. Ollaan käytännössä lähtöviivalla, kun ensimmäiset ovat ehtineet jo maaliin, mutta en häpeä poikaani tai ole pätkääkään pettynyt!

Elämä ei ole vain vaaleanpunaista hattaraa ja jotkin asiat eivät mene niinkuin on suunnitellut. Aina se ei ole pahasta. Minä ainakin uskallan ottaa vastaan myös ne asiat ja myöntää, jos meillä jokin tökkii. Haluan olla rehellinen ja kertoa totuuden. Tämä blogi ei ole värityskirja vaan päiväkirja! Kuka valehtelisi päiväkirjalleen?