Lähiaikoina on tullut ajateltua paljon kaikkea. Tuntuu tosi usein, että eläisin tavallaan jossakin unessa, josta hetkittäin herään tajuamaan asioita.
Sitä havahtuu jotakin Topin kuvaa katsoessa, että wouuu tuo suloinen nassikka tuossa kuvassa on oikeasti minun pieni poikani. Sitä hiffaa, että joku tässä maailmassa ihan oikeasti rakastaa juuri sinua maailmassa eniten.
Sillä hetkellä tulee sellainen hassu olo, että ihankun ei voisi uskoa silmiään ja että oma elämä tuntuisi jopa vähän vieraalta. Sitä yrittää kovasti miettiä, että miten tähän tilanteeseen on päästy? Tajuan miten paljon vaikeampaa, mutta kuitenkin sisältörikkaampaa elämä on.
Luulen, että en vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä asiaa, että olen äiti. Mutta päivä päivältä tämä operaatio äidiksi kasvaminen etenee ja hetki hetkeltä olo on varmempi.
Luulen, että nyt (vasta) on oikeasti se hetki käsillä, kun yhdestä tulee kaksi. Alan päästä vihdoin kiinni tähän asiaan ja alan vihdoin heräillä tästä pitkästä unesta todellisuuteen. Ja tämä todellisuus on täydellinen. Juuri tätä olen elämältä aina halunnut.
Koko raskausajan pelkäsin, että entä jos en koskaan tule rakastamaan tarpeeksi omaa lastani. Pelkäsin aina, että entä jos en rakasta vaikka haluan rakastaa täysillä!?
Pelkään sitä edelleen ja mietin USEIN, että miten sen pelon saa pois? Luulen kuitenkin rakastavani poikaa maailman eniten, mutta mistä voin tietää, että se on tarpeeksi? Millä sen todistaa? Entä jos vain luulen rakastavani enkä rakastakaan?
Eikö olekin ihan hullu ajatus, jossa ei ole mitään järkeä? Silti se kaihertaa mielessä usein. Ja loppujenlopuksi luulen, että se pelko siitä, etten rakastaisi tarpeeksi, estää lopulta heittäytymästä täysillä. Eli ongelma tunnistettu, mutta miten siitä pääsee eroon?
Näin aikanaan Topin vasta 16h synnytyksestä ensimmäisen kerran.. ne omantunnon tuskat...
En saanut imettää, ruokkia enkä vaihtaa vaippaa. Sairaalassa hoitajat tekivät kaiken ja jouduin istumaan vieressä. Olo oli kuin syrjäytetty.
Siitä jäi sellainen iso osaamattomuuden tunne, joka kalvaa vieläkin. Yhden ainoan lauseen takia.... "Te olette ekakertalaisia ettekä osaa kuitenkaan näitä juttuja, joten parempi että me tehdään kaikki..."
En suostunut tuon kammottavan lauseen jälkeen tekemään mitään siellä sairaalassa, koska pelkäsin epäonnistumista. Ja pelkään edelleen. Pelottaa julkisilla paikoilla, että kämmään ja ihmiset näkevät sen. Olen tosi kömpelö tämän takia ja moni asia tuntuu edelleen vaikealta. Koska pelkään sitä epäonnistumista. "Ette te kuitenkaan osaa.."
Kaikella järjellä toimin tällä hetkellä niinkuin kuuluukin. Kaikella järjellä Topilla ei voisi olla parempaa äitiä kuin minä. Kaikella järjellä pidän itseäni osaavana ja rakastavana äitinä. Mutta sitten on se käsittämätön pelko? Miiiiksi?
Tällaisia omituisia ajatuksia näin keskellä yötä. Ehkä joskus olisi vain parempi, että ei ajattele liikaa?
Ps.Kestovaippapostaus tulossa huomenna!
 |
| Maailman rakkain ♡♥♡ |
