Työssäkäyvä kotiäiti

"Miten sulla on varaa? Kuinka voit ostaa Topille merkkivaatteita? Eikö teidän vuokra ole aika kallis? Kuinka hyvin pienen lapsen äiti voi taloudellisesti muka pärjätä?"

Varmasti monia nykypäivänä puhuttaa raha. Se petollinen itseensä tiukasti kietova asia sattuu vain valitettavasti olemaan väline, jonka avulla me ihmiset pärjätään elämässä. Ruoat maksavat, asuminen maksaa ja eläminen kaikenkaikkiaan vaatii tilille katetta. Rahaa tulee, rahaa menee. Elämän yksi tavallisimmista kiertokuluista.

"Äitiys on ihanaa, leppoisaa ja mammat voivat lööbailla sohvalla pitkin päivää. Hei! Ilmainen loma ja rahaa sataa taivaasta."  No ei todellakaan. Kuvailisin äitiyttä enemmän miellyttäväksi työksi hätäisillä kahvitauoilla ja harvoilla lomapäivillä.

Pelkästään jo somea seuraamalla näkee saman ilmiön; äidit miettivät taloudellista tilannettaan ja pohtivat tarkkaan kuinka saavat rahat riittämään. Ei ole tavanomaista, etteikö jossakin kyseltäisi apua tukien suhteen, halpoja ruokareseptejä tai kyyneleet valuen kerrottaisi, että lapsi menee hoitoon rahanpuutteen vuoksi.

Kelan tuet eivät lopulta ole kovin kummoiset, vaikka toisaalta taas ei saisi valittaa. Hyvinvointivaltiossa elellään eikä mitään kuulu pitää itsestäänselvyytenä. Ei joka maassa jaeta mitään tukia kotiin jääville äideille. Hyvään tottuneena pudotus on silti suuri, kun vakipalkka putoaa Kelan maksamille tuille. Voisin esimerkin kautta valottaa asiaa hieman enemmän. Jos tämän tapauksen henkilö on vaikkapa normaalisti työskentelevä kassaneiti, joka ei tee ihan täyttä viikkoa ja tienaa noin 1500e kuukaudessa, tulee hän äitiysloman ensimmäiset 4kk saamaan Kelalta ihan hyvän tuen. Sen jälkeen tuki alkaakin laskemaan alaspäin kuin lehmän häntä saavuttaen melkein maanpinnan siinä vaiheessa, kun siirrytään äitiyslomalta kotihoitoon.

Monella ei ole varaa jäädä hoitamaan lasta kotiin, vaan se 9kk ikäinen pieni vauva on laitettava hoitoon. Äitiysloman jälkeen on mahdollista tietenkin saada kotihoidontukea, mutta useimmiten summa jää kuukaudessa muutamaan hassuun sataseen. Pystyykö sillä sitten maksamaan lainoja, laskuja ja mahdollisen suurperheen kauppakäyntejä? Pienesti asiaan vaikuttaa myös tuen saajan sijainti, koska osa Suomen kunnista maksaa vieläkin kuntalisää kotihoidontuen ohella. Kuntalisässä voi olla silti myös rajoittavia tekijöitä. Helsingissä lisä oli muistaakseni noin 250e/kk 1,5v ikään asti, 217e 2v ikään asti ja sen jälkeen laskee vielä harppauksen viimeisen vuoden ajaksi. Kaikilla kunnilla tätä etuutta ei ole, joten olen itse kiitollinen tästä mahdollisuudesta.

En kuitenkaan usko, että "selviäisimme" pelkällä miehen palkalla ja kotihoidontuella. Muutama tonni ja sen päälle Kelan vajaa 600e riittäisivät ehkä juuri ja juuri kattamaan meidän kulut, mutta penniäkään ei jäisi yli. Kyllähän sitä niinkin pärjää, mutta onhan se miellyttävämpää, jos rahaa jää käteenkin. Aina voi tulla yllättäviä menoja, lapsi tarvitsee vaatteita ja tekee mielelle hyvää ottaa joskus vapaata arjesta. Leffassa käyminen, harrastaminen tai vaikkapa pelien ostaminen vievät rahaa yhtälailla. Jokaisella on ne omat mielenkiinnon kohteensa ja on tärkeää mahdollistaa harrastuksiin tarvittavien asioiden hankinta.

Moni onkin kritisoinut sitä, että asumme kalliissa asunnossa. Saisihan tällä melko huikealla summalla PALJON isomman kämpän toiselta puolen Helsinkiä tai monta sataa halvemmalla vastaavantyyppisen asunnon jostakin räkäisestä kaupunginosasta. Valintoja, valintoja. Tietyt asiat ovat niitä, joista en ole valmis tinkimään. Asunnon sijainti, turvallinen ympäristö ja pienet mukavuudet, kuten tiskikone ja lattialämmitys. Helsinki on kaupunkina kaunis, mutta joiltain osin todella levoton. Nämä asiat näkyvät heti hinnoissa. Haluan mielummin asua paikassa, jossa itse tunnen oloni hyväksi sekä turvatuksi. On tämä kaupunki paljon vilkkaampi ja isompi kuin aikaisemmat, joissa ollaan asuttu. Nykyinen kotiympäristö on kuitenkin perheystävällinen, rauhallinen eikä autoliikennettä ole juuri yhtään. Hyvät palvelut, luonnon läheisyys ja huoliteltu ympäristö nostavat tottakai hinnat heti pilviin. Täällä kuitenkin viihdytään jokainen ja siitä ollaan valmiita maksamaan sitten enemmän.

Moni miettii myös, miksi en ostaisi vaatteita H&M:ltä tai Lindexiltä, joissa "osta 3 maksa 2" -tarjoukset jäävät yksiä merkkihousuja halvemmiksi. Miksi maksaa paidasta 30e, kun kirpparilta saa ketjuliikkeiden vaatteitä jopa eurolla?! Eihän se lapsi niistä vaatteista mitään ymmärrä! Ei ehkä ymmärräkään, mutta äiti ymmärtää. En välitä kovinkaan ostaa itselleni hienoja vaatteita, mutta on kiva pysyä "muodissa" mukana lastenvaatteiden suhteen. Poikani ei ole mallinukke, mutta tulen iloiseksi, kun lipastossa on hyvännäköisiä vaatteita tarjolla. Eikä meidän vaatteet koostu pelkistä kalliista merkeistä, vaan seassa on hienoja Henkkiksen kenkiä, värikkäitä Lindexin paitoja sekä tyylikkäitä KappAhlin sisävaatteita! Plus ostan varmaan 80% vaatteista käytettynä.

Nämä kaikki ovat lopulta niitä meidän valintoja, joiden eteen täytyy sitten tehdä töitä. Kukaan muu ei voi tulla sanelemaan rahankäyttöämme tai sitä mihin kuuluisi panostaa. Haluan pystyä ostamaan asioita, sisustamaan kotia ja pukemaan poikaani. Tähän luonnollisesti tarvitsen sitten rahaa. 

Niinpä minä olen kotiäiti, joka käy välillä töissä. Vietän pojan kanssa päivät, työskentelen jotkut illat. Vaihdan yhteisen sunnuntain tuplaliksaan ja vietän sitten sitä kuuluisaa omaa aikaa myöhään yöhön. Heitän heipat rennoille iltapäiville ja ryntään aamusta väsyneenä työpaikalle. Kyllä se päälle tonni lisäliksaa saa jaksamaan ihmeitä!

Meilläkään siis raha ei kasva puissa eikä putoile taivaalta, vaikka joskus tuntuu toisten ajattelevan näin. En ole syntynyt rikkaaseen sukuun, joka maksaa kaiken puolestani. Ihan normaali perhe ollaan, joka tekee työtä sen rahan ja hankintojen eteen. Luopuu jostakin, saadakseen jotakin.

Pidän lastenvaatteista, asunnostamme ja olen ehkä hitusen materialisti. Myönnän tämän, enkä halua hävetä asiaa. Painotan kuitenkin, etten koskaan vaihtaisi poikaani tai perhettäni rahaan. Jos yhteinen aika olisi liiaksi kortilla, voisimme puolestani elää paljon vähemmälläkin. Siksi en teekään viikossa kolmea vuoroa enempää ja työpäiväni ovat keskimäärin 5h pituisia. Ehdin erittäin hyvin olla poikani kanssa, useampana päivänä nauttia mieheni seurasta sekä parasta kaikessa on se, että poissaoloni mahdollistaa kaksinkeskistä aikaa isän ja pojan välille.

Raha on vahvasti elämässä kiinni, mutta elämä ei pyöri kaikessa sen ympärillä. Ei olisi lopulta ongelma eikä mikään vähän höllätä ja muuttaa halvempaan asuntoon tai ostaa ne vaatteet yksinumeroisella summalla. Jos tilanne joskus sen vaatii, siihen ollaan valmiita ilman pettymyksiä. Toistaiseksi homma kuitenkin toimii näin ja meidän perhe on aika tyytyväinen tilanteeseen. Topilta, jos kysyttäisiin niin kaikki rahat menisivät jätskiin eikä kukaan kävisi töissä enää ikinä.

Vaikeinta ehkä on se, että poikaa joskus harmittaa, kun lähden töihin. Huuli väristen toinen tulee luokseni, kun vedän takkia päälle ja nappaan avaimet käteen.

"Ai tö-i-hin? Äiti töishä. Haliii! Pushuuu!"

Lohduttaudun sillä, että kyllä ne lapset tottuvat ja sopeutuvat kaikkeen, onhan siellä kotona kuitenkin maailman paras iskä seurana! Jonain päivänä se on lähdettävä täysipäiväisesti töihin ja pojan on opittava päiväkotiin. Harkittiin sitä vaihtoehtoa jo tänä syksynä ja saatiin paikkakin, mutta sitten päädyttiin ihan toisenlaiseen ratkaisuun. Peruin paikan. Elämässä on vain yhden kerran mahdollisuus siihen, että saa olla lapsen kanssa kotona ja se on kuitenkin VAIN 3 vuotta. Aion ainakin itse pitää siitä kiinni.

Onko sinulla sanottavaa aiheesta? Mielipiteitä rahankäytöstä? Terveisiä Kelalle? Mikä on sinun suhtautumisesi rahaan? Miltä nämä asiat teidän perheessänne näyttävät? Ihmiset ovat lopulta erilaisia yksilöitä tässäkin asiassa ja jokainen ajattelee sekä toimii ihan omalla tavallaan. Mielestäni ketään ei voi osoittaa syyttävällä sormella, koska miksi tuomita ketään ihmisen omista päätöksistä?

Tänään en ollut superäiti.

Olen usein jo miettinyt, että miten vanhemmat jaksavat hoitaa lapsiaan sairaina. Mitä, jos iskee voimat vievä oksennustauti? Tai joutuu sairaalaan yllättäen?

Tai entä, jos iskee migreenikohtaus?


Olen kärsinyt todella pahasta migreenistä jo nuoresta tytöstä lähtien. Olen saanut reseptin yhteen vahvimmista täsmälääkkeistä, koska aikanaan saatoin kärsiä kohtauksista montakin kertaa viikossa. Satoja lääkkeitä, kymmeniä sairaalareissuja ja monen viikon päänsärkyputkia. Pään magneettikuvausta aivokasvaimen varalta sekä kipua, tuskaa ja kyyneliä.


Jossain vaiheessa, kun aloitin ehkäisyn, migreenikin katosi. Se pysyi poissa monen monta vuotta. En tiedä tarkalleen mistä se johtui, mutta olin vain hiljaa tyytyväinen. Pieniä päänsärkyjä oli, mutta ne nyt sai ajettua pois särkylääkkeillä.

Raskaus toi migreenit taas kuvioihin ja ihan alkuraskaudessa kärsin pahoista kohtauksista. Koko naama saattoi puutua, näkö lähteä ja olin poissaoleva. Ainut lääkitys oli 1000mg panadolia. Olin varma, etten ikinä selviäisi noista tuskaisista säryistä. Aloin ottamaan särkylääkettä säännöllisesti aamuisin herätessäni ja sitä myöten pääsin kohtauksista eroon. Söin lääkkeitä parisen viikkoa, kunnes sain ne lopetettua. Loppuraskauden sitten tunnistin auraoireista HETI, kun kohtaus oli iskemässä ja ennakoimalla vältin pahimmat migreenit.


Migreeni on kamalin kipu maailmassa ja olen sentään ollut sektiossakin. Tämän voi varmasti allekirjoittaa vain sellainen joka oikeasti kärsii vaikeasta migreenistä. Itse yleensä näen auraoireita eli esimerkiksi pienen valopisteen, joka vilahtaa näkökentässä. Jos tämä jää huomaamatta, on helvetti irti. Särky halkoo päätä ihan hullunlailla ja jokainen ääni tuntuu porautuvan aivoihin. Valot sattuvat silmiin ja hajut tekevät heikottavan sekä äklöttävän olon. Säryn jatkuttua jonkun aikaa, mukaan tulee oksentaminen. Heikottava olo tuntuu samalta kuin mahataudin jäljiltä, mutta pahaolo ei helpotu millään. Jossakin vaiheessa tilanne vain laukeaa ja se kaikki kamala on poissa. Jäljelle jää pieni jyskyttävä jälkisärky, joka katoaa seuraavaan aamuun mennessä.


Juuri tuon kivun takia olen miettinyt pärjäämistäni Topin kanssa, jos kohtaus iskee. Hädintuskin edes itseni saan silloin hoidettua. Noh, tänään tuli sitten sekin koettua.


Herättiin Topin kanssa päiväunilta ja huomasin heti rassaavan pistävän kivun oikealla ohimolla. Kävelin hakemaan kaksi buranaa kaapista ja istahdin sohvalle odottamaan vaikutuksen alkamista. Kipu vain paheni entisestään ja kaivelin puhelimen esille. Sain ajan lekurille muutaman tunnin päähän. Muistan, että jo silloin kaikki tuntui utuiselta ja hämärältä. Aika pian halailin jo pönttöä.

En tiedä miten Topi on pärjännyt tunnin ilman äitiä. Muistan kaverin seisoskelleen pönttöä vasten jossakin välissä naureskelemassa ja syljeksimässä. Topille oksentaminen oli vain hauska leikki ja sitä oli niin kivaa matkia.

En muista söikö meistä kumpikaan ennen lähtöä, en muista miten ihmeessä olen saanut vaatteet pojan päälle, en muista mitään sen puhelun jälkeen. Seuraava muistikuva on bussista. Olen köyttänyt Topin valjailla rattaisiin ja raukka kiljuu kurkkusuorana syliin. Bussi on täynnä lapsia ja itse istun niillä välitilan rappusilla huojuen ja oksennusta pidätellen. Perille päästessä syöksytään Topin kanssa pusikkoon ja oksennan hyvän tovin. Topi on hiljentynyt rattaisiin ja ihmettelee putoavia lehtiä.

Päästään terveysasemalle, jossa lukee isolla, että vaunut pitää jättää tuulikaappiin. Hienoa. Roudaan kädet heikotuksesta täristen Topin odotusaulaan ja lasken lattialle. Siinä Topi konttailee, katselee ihmisiä ja harjoittelee seisomista. Itse yritän vain sinnitellä. Ajat ovat myöhässä pahasti ja joudun siirtymään vessaan oksentamaan. Otan Topin mukaan ja inhottaa laskea toinen vessan lattialle odottamaan, mutta mitä muutakaan vaihtoehtoa siinä tilanteessa on? Heitän pojalle kasan käsipapereita revittäväksi, jotta saan oksentaa rauhassa.

Aulaan palatessa en uskalla nostaa Topia syliin, vaan houkuttelen pojun seuraamaan takaisin tuoleille. Istun lattialle ja painan pääni penkkiin. Mietin, että en kestä enää pitkään. Miksi kukaan hoitaja ei tarjoa apuaan vaan kävelee ohi välittämättä?

Joku kumma vaisto lapsissa on, että ne pärjäävät, kun äitiltä loppuu oikeasti virta. Topikin viihtyi koko päivän omissa leikeissään eikä vaatinut syliin, nukutusta tai muutakaan hankalaa. Kun pojalle iski maidon tarve lekuria odotellessa, kävi Topi kaivamassa maitopullon laukusta ja toi sen syliini. Vähän myöhemmin tuo pieni reipas poika kantoi syliini lasisen sosepurkin ja lusikan. Näin jälkeenpäin ajattelen ylpeydellä sitä, kuinka fiksu ja ymmärtäväinen poika Topi jo on!

Lääkäri ei uskaltanut määrätä panadolia vahvempaa viime viikkoisen plussatestin takia. Sain lähetteen huomiselle labraan, jossa testataan raskaus todella tarkalla verikokeella. Samu ehti paikalle juuri, kun pääsin lääkärin huoneeseen ja huokaisin helpotuksesta. Panadolit pysyivät sisällä ja kipu lähti helpottamaan. Vihdoin.


Koen olleeni tänään surkea äiti. En voi sanoa, että olisin superäiti, joka pärjää lapsen kanssa kipeänäkin. Miten te pärjäätte, kun melkein tajuttomuustila iskee?

Mielestäni pitäisi olla joku tapa saada apua tällaisissa tilanteissa. Mielestäni terveysasemalla pitäisi olla joku ihminen, joka auttaisi edes vähän. Koska ihan oikeasti olin niin poissa tästä maailmasta, että tuntuu vieläkin kurjalta Topin puolesta.

Miksi? Loppujenlopuksi poika sai kuitenkin vaatteet päällensä, ruokaa mahaansa ja viihtyi omissa leikeissään. Ehkä sittenkin pärjäsin ihan hyvin?

Mutta pärjäänkö seuraavalla kerralla?

Pitkän päivän päätteeksi keksi palkinnoksi reippaalle pikkumiehelle. Namnam!